KAHDESTOISTA LUKU
Tarzan pelastaa kuun
Kuu paistoi pilvettömällä taivaalla — tavattoman isoksi paisunut kuu, joka näytti olevan niin lähellä maata, että saattoi tuntua ihmeelliseltä, miksi se ei hiponut korkeiden puiden latvoja. Oli yö, Tarzan vaelsi viidakossa — Tarzan, apinamies, suuri taistelija, suuri metsästäjä. Miksi hän harhaili puissa suuren metsän tummien varjojen keskellä, sitä hän ei olisi voinut sanoa. Siihen ei suinkaan ollut syynä nälkä — hän oli syönyt runsaasti sinä päivänä, ja hänen saaliinsa tähteet olivat varmassa kätkössä vastaisen ruokahalun varalta. Kenties juuri elämänilo kiihoitti häntä lähtemään huojuvalta makuusijaltaan ja koettelemaan voimiaan, ja aistejaan öisen viidakon vaaroja vastaan, ja lisäksi Tarzania aina kannusti voimakas tiedonhalu.
Kudun, auringon, hallitsema viidakko on kokonaan toisenlainen kuin Goron, kuun, hallitsema, Päiväsaikaisella viidakolla on oma asunsa — omat valonsa ja varjonsa, omat lintunsa, omat kukkansa, omat eläimensä; sen äänet ovat päivän ääniä. Öisen viidakon valot ja varjot eroavat päiväaikaisista niin paljon kuin suinkin voimme kuvitella jonkun toisen maailman valojen ja varjojen eroavan meidän maailmamme valoista ja varjoista; sen eläimet, kukat ja linnut eivät ole samat kuin Kudun, auringon, viidakon.
Juuri näiden eroavaisuuksien tähden Tarzan mielellään tutki viidakkoa yöllä. Silloin ei elämä ollut ainoastaan toisenlainen, vaan se oli lukuisampi ja haaveellisempi; myöskin oli silloin enemmän vaaroja uhkaamassa, ja Apinain Tarzanista vaara oli elämän maustetta. Ja viidakkoyön äänet — leijonan karjaisut, pantterin kiljuminen, Dangon, hyenan, kamala nauru — olivat musiikkia apinamiehen korvissa.
Näkymättömien käpälien pehmeä tassutus, lehtien ja ruohojen kahina hurjien petojen niitä polkiessa, pimeässä kiiluvat opaalinväriset silmät, kuuluvan ja hajuavan, mutta harvoin näkyvän kuhisevan elämän miljoonat äänet — kas siinä se öisen viidakon lumousvoima, joka kiehtoi Tarzania.
Tänä yönä hän oli kaartanut laajan ympyrän — ensin itään, sitten etelään, ja nyt hän kiersi jälleen pohjoiseen. Hänen silmänsä, korvansa ja herkät sieraimensa olivat alituisesti valppaina. Hänen tuntemiinsa ääniin sekautui outoja, kummallisia ääniä, joita hän ei ollut koskaan kuullut, ennenkuin Kudu oli kadonnut pesäänsä laajan veden, kaukaisen rannan taakse; ne äänet olivat Goron, kuun, ja Goron salaperäisen valtakauden ääniä. Nämä äänet herättivät Tarzanissa usein syviä mietteitä. Ne saattoivat hänet ymmälle, koska hän luuli tuntevansa viidakkonsa niin hyvin, ettei siinä voinut olla mitään outoa. Joskus hän ajatteli, että samoin kuin värit ja muodot näyttivät öisin toisenlaisilta kuin päivänvalossa, niin myöskin äänet muuttuivat Kudun poistuessa ja Goron saapuessa ja hänen aivoissaan heräsi hämärä arvelu, että kenties juuri Goro ja Kudu saivat aikaan nämä muutokset. Ja mikäpä oli sen luonnollisempaa kuin että hän johtui pitämään aurinkoa ja kuuta henkilönä samoin kuin itseäänkin? Aurinko oli elävä olento ja hallitsi päivää. Kuu, jolla oli aivot ja ihmeellisiä kykyjä, hallitsi yötä.
Tällä tavoin hapuili oppimaton ihmisjärki tietämättömyyden pimeydessä, hakien selitystä sellaisille seikoille, joita hän ei voinut koskettaa, ei maistaa eikä tuntea, ja luonnon suurille, tuntemattomille voimille, joita hän ei voinut nähdä.
Kun Tarzan kaarsi laajassa ympyrässä pohjoiseen päin, kantautui hänen sieraimiinsa gomanganien hajua, johon sekaantui kirpeätä palaneen puun käryä. Apinamies lähti ripeästi siihen suuntaan, josta haju tuli yötuulen mukana. Pian alkoi lehvistön välitse tuikkia ison nuotion punertavaa hohdetta, ja pysähtyessään sen lähellä olevaan puuhun näki Tarzan puoli tusinaa mustia sotureita häärivän tulen ympärillä. Se oli ilmeisesti Mbongan, päällikön, kylästä lähtenyt metsästysseurue, jonka yö oli yllättänyt viidakossa. Ympärilleen olivat neekerit kyhänneet pyöreähkön suojuksen orjantappurapensaista, jonka he nähtävästi toivoivat yhdessä tulen kanssa peloittavan isompia raatelijoita lähestymästä.
Ettei toivo ollut varmuutta, kävi ilmi siitä, että he kyyristelivät silminnähtävän pelokkaasti, vapisten ja silmät levällään, sillä Numan ja Saborin vinkuna kuului jo viidakosta heidän läheltään. Oli myöskin muita otuksia nuotion luomissa varjoissa. Tarzan saattoi nähdä niiden keltaiset, kiiluvat silmät. Myöskin neekerit näkivät ne ja värisivät. Yksi heistä nousi ja viskasi palavan kekäleen silmiä kohti, jotka heti katosivat. Neekeri istuutui jälleen. Tarkkaileva Tarzan pani merkille, että kului useita minuutteja, ennenkuin silmät jälleen tulivat näkyviin kaksittain ja neljittäin.
Nyt tulivat Numa, leijona, ja Sabor, sen puoliso. Kaikki muut silmät hajaantuivat oikealle ja vasemmalle näiden isojen kissaeläinten muristessa uhkaavasti, ja sitten hehkuivat ihmissyöjien isot silmät yksin pimeässä. Jotkut neekereistä heittäytyivät kasvoilleen ja valittivat; mutta se mies, joka äsken oli viskannut palavan kekäleen, sinkautti nyt toisen suoraan nälkäisten leijonain naamaan, ja ne katosivat samoin kuin pienemmät pedot olivat kadonneet ennen niitä. Se huvitti Tarzania kovasti. Hän oivalsi uuden syyn, miksi neekerit öisin polttivat nuotioita, sen lisäksi, että he tarvitsevat tulta, lämpöä, valoa ja keittämistä varten. Viidakon pedot pelkäsivät tulta, ja siksi oli tuli jossakin määrin heidän turvanaan. Tarzan itsekin kammosi tulta jonkun verran. Kerran hän oli tutkiessaan hylättyä nuotiota ottanut käteensä hehkuvan hiilen. Sen jälkeen hän oli pysytellyt kunnioittavan välimatkan päässä tapaamistaan nuotioista. Yksi kokemus oli riittänyt.
Sen jälkeen kun mustaihoinen oli nakannut kekäleen, ei silmiä näkynyt muutamiin minuutteihin, vaikka Tarzan kuulikin käpälien pehmeätä tassutusta joka taholta ympäriltään. Sitten välähti taaskin liekkipari, joka osoitti, että viidakon valtias oli palannut, ja hetkistä myöhemmin ilmestyivät sen puolisonkin, Saborin silmät, jotka olivat hieman alempana.
Jonkun aikaa ne pysyivät värähtämättä paikoillaan — viidakkoyön peloittava tähtisikermä — sitten alkoi urosleijona hitaasti lähestyä suojusta, jossa nyt kaikki muut neekerit paitsi yhtä kyyristelivät, vapisten kauhusta. Kun tämä ainoa suojavahti huomasi, että Numa oli taaskin tulossa, sinkautti hän jälleen kekäleen, ja samoin kuin aikaisemmin peräytyi Numa nytkin ja sen mukana Sabor, naarasleijona, mutta ei enää niin pitkäksi aikaa. Ne palasivat melkein heti ja alkoivat kiertää suojusta silmät koko ajan nuotioon päin suunnattuina, samalla kun matala, kurkusta lähtevä murahtelu ilmaisi, että niiden kiukku yltyi. Leijonien takana hehkui niitä pienempien seuralaisten silmiä, niin että koko viidakko neekerien leiripaikan ympärillä näytti olevan siroteltu täyteen pieniä, hehkuvia hiiliä.
Yhä uudelleen viskasi musta soturi tehottomia kekäleitään noita kahta isoa kissaeläintä kohti; mutta Tarzan huomasi, ettei Numa välittänyt niistä juuri mitään peräydyttyään aluksi muutamia kertoja. Apinamies tunsi Numan äänestä, että se oli nälkäinen, ja oletti, että leijona oli päättänyt syödä jonkun gomanganin; mutta uskaltaisiko se mennä likemmäksi pelättyjä liekkejä?
Tämän ajatuksen parhaillaan pyöriessä Tarzanin mielessä Numa keskeytti rauhattoman kävelynsä ja kääntyi aitaukseen päin. Hetkisen se seisoi hievahtamatta, lukuunottamatta hännän hermostunutta kaartumista ylöspäin, ja asteli sitten tyynesti eteenpäin, kun taas Sabor liikkui rauhattomasti sinne tänne paikallaan. Neekeri huusi tovereilleen, että leijona oli tulossa, mutta he olivat siksi peloissaan, että vain painautuivat tiukemmin yhteen ja ulisivat entistä äänekkäämmin.
Mies tempasi hehkuvan kekäleen ja sinkosi sen suoraan vasten leijonan kuonoa. Kajahti äkäinen karjaisu, jota seurasi nopea hyökkäys. Yhdellä ainoalla hypyllä pääsi peto suojuksen ylitse, samalla kun soturi hyppäsi sen ylitse päinvastaiselle puolelle ja kiiti lähimpään puuhun, uhmaten pimeässä väijyviä vaaroja.
Numa oli suojuksen ulkopuolella melkein yhtä pian kuin oli sinne tullutkin. Mutta poistuessaan matalan orjantappuramuurin ylitse se vei mukanaan kirkuvan neekerin. Laahaten uhriaan maata pitkin se asteli Saborin, naarasleijonan, luokse, joka yhtyi seuraan; yhdessä ne sitten loittonivat pimeyteen villin murinan sekaantuessa tuohon tuomitun ja kauhistuneen miehen vihloviin huutoihin.
Leijonat pysähtyivät vähän matkan päähän nuotiosta; kuului joitakin harvinaisen äkäisiä murahduksia ja karjaisuja, joiden aikana neekerin huudot ja valitukset lakkasivat — iäksi.
Kohta Numa ilmestyi jälleen tulen hohteeseen. Se pistäytyi toistamiseen suoja-aitauksessa, ja äskeinen kaamea näytelmä uudistui, vaatien toisen uhrin.
Tarzan nousi ja ojenteli veltosti. Tämä huvi alkoi ikävystyttää häntä. Hän haukotteli ja lähti jatkamaan matkaansa aukeamalle, jonka ympärillä heimo kaiketi oli puissa nukkumassa.
Mutta sittenkään, kun hän oli löytänyt vanhan tutun oksansa ja paneutui levolle, ei häntä nukuttanut. Hän oli kauan valveilla, ajatellen ja uneksien. Katsellen taivaalle hän tarkkaili kuuta ja tähtiä. Hän aprikoi mitä ne olivat ja mikä voima esti ne putoamasta. Hänellä oli tutkijan mieli. Aina oli hänen mielessään herännyt kysymyksiä kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui; mutta koskaan ei ollut ketään ollut vastaamassa hänen kysymyksiinsä. Lapsena ollessaan hän olisi tahtonut tietää, mutta hänelle ei oltu suotu juuri lainkaan tietoja; miehenä ollessaan häntä kalvoi sama voimakas tyydyttämätön tiedonjano.
Hän ei koskaan oikein tyytynyt vain huomaamaan, että jotakin tapahtui; hän halusi tietää, miksi se tapahtui. Hän tahtoi tietää, mikä pani kaikki liikkeelle. Elämän arvoitus oli hänestä äärettömän mielenkiintoinen. Kuolema oli ihmeellinen ilmiö, jota hän ei jaksanut täysin käsittää. Lukemattomia kertoja hän oli tutkinut surmaamiensa otusten sisäistä rakennetta ja kerran tai pari avannut rintaontelon kyllin ajoissa nähdäkseen sydämen vielä sykkivän.
Hän oli kokemuksesta oppinut, että tähän elimeen osunut puukonpisto aiheutti heti kuoleman yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, kun hän taas sai lukemattomia kertoja iskeä vastustajaansa muihin kohtiin edes tekemättä häntä taistelukyvyttömäksi. Ja niin hän oli johtunut pitämään sydäntä eli, kuten hän sitä nimitti, "punaista, hengittävää kapinetta" elämän tyyssijana ja alkuna.
Aivoja ja niiden toimintaa hän ei ymmärtänyt lainkaan. Että hänen aistihavaintonsa siirtyivät aivoihin, missä ne selitettiin, luokitettiin ja arvioitiin, siitä hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta. Hän luuli, että hänen silmänsä tiesivät, kun ne näkivät, korvat, kun ne kuulivat ja nenä, kun se tunsi hajua.
Hän piti kurkkuaan, ihoaan ja hiuksiaan tunteiden pääasiallisina tyyssijoina. Kun Kaafa oli surmattu, oli hänen kurkussaan tuntunut omituinen, tukahduttava tunne; jos hän kosketti Histahia, niin hänen koko ihostaan tuntui pahalta; ja vihollisen lähestyminen sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn.
Jos voitte, niin kuvitelkaa mielessänne lasta, joka aprikoi luonnon ihmeitä ja on pakahtumaisillaan kyselynhalusta. Kuvitelkaa sitten, että hänen ympärillään on vain viidakon eläimiä, joista hänen tiedustelunsa olisi yhtä outoa kuin sanskritin kieli. Jos hän kysyi Guntolta, mikä aiheutti sateen, niin iso, vanha apina vain töllisteli häntä hetkisen mykkänä hämmästyksestä ja ryhtyi sitten jälleen hauskaan ja mieltäylentävään puuhaansa, etsimään kirppuja; ja kun hän tiedusti Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja jonka olisi pitänyt olla hyvin viisas, mutta joka ei ollut, mistä syystä eräät kukat sulkeutuivat, kun Kudu oli poistunut taivaalta, ja toiset kukat taas aukenivat yöllä, niin hän sai ällistyksekseen nähdä, ettei Mumga ollut lainkaan pannut merkille näitä mielenkiintoisia seikkoja, vaikka hän voi tuumalleen ilmoittaa, missä lihavimmat toukat piilivät.
Tarzanista nämä seikat olivat ihmeitä. Ne vetosivat hänen järkeensä ja mielikuvitukseensa. Hän näki kukkien sulkeutuvan ja avautuvan; hän näki eräiden kukkien aina kääntyvän aurinkoon päin; hän näki lehtiä, jotka liikkuivat, vaikkei lainkaan tuullut; hän näki köynnösten elollisten olentojen lailla kiipeävän isojen puiden runkoja ja oksia myöten; ja Apinain Tarzanista kukat, köynnökset ja puut olivat elollisia olentoja. Usein hän puheli niille, kuten myöskin Gorolle, kuulle ja Kudulle, auringolle, ja oli aina pahoillaan, kun ne eivät vastanneet. Hän kyseli niiltä monenlaisia; mutta ne eivät voineet vastata, vaikka hän tiesi, että suhina oli lehtien kieltä — ne puhelivat keskenään.
Tuulen aiheuttajana hän piti puita ja ruohoa. Hän arveli niiden huojuttavan itseään edestakaisin, synnyttäen tuulta. Millään muulla tavoin hän ei kyennyt selittämään tätä ilmiötä. Sateen aiheuttajana hän taas piti tähtiä, kuuta ja aurinkoa; mutta hänen olettamuksensa ei ollut lainkaan viehättävä eikä runollinen.
Kun Tarzan tänä iltana virui aatoksissaan, välähti hänen tuotteliaaseen mielikuvitukseensa selitys kuusta ja tähdistä. Hän kerrassaan ihastui siitä. Taug nukkui läheisessä haarautumassa. Tarzan hyppäsi hänen viereensä.
"Taug!" hän huudahti. Heti oli kookas uros valveilla niskakarvat pörhössä, sillä öinen kutsu sai hänet aavistamaan vaaraa, "Katsos, Taug!" intoili Tarzan, osoittaen tähtiä. "Katso Numan, Saborin, Shitan ja Dangon silmiä. Ne vaanivat Goron ympärillä karatakseen hänen kimppuunsa ja tappaakseen hänet. Näetkö Goron silmät ja nenän ja suun? Ja hänen kasvoiltaan hohtava valo on sen ison nuotion valoa, jonka hän on virittänyt ajaakseen Numan, Saborin, Shitan ja Dangon kauaksi.
"— Joka puolella hänen ympärillään on silmiä, Taug, näethän! Mutta ne eivät mene kovin likelle tulta — silmiä on vain vähän Goron lähellä. Ne pelkäävät tulta! Juuri tuli pelastaa Goron Numalta. Näetkö ne, Taug? Jonakin yönä Numa on hyvin nälissään ja raivoissaan — silloin hän hyppää Goron ympärillä olevien orjantappura-pensaiden ylitse, eikä meillä ole sitten enää valoa, senjälkeen kun Kudu vetäytyy pesäänsä — yö on synkkä, niin pimeä kuin silloin, kun Goro on laiska ja nukkuu myöhään yöhön tai kun hän vaeltaa taivaalla päiväsaikaan unohtaen viidakon ja sen asukkaat".
Taug katsahti tylsästi taivaalle ja sitten Tarzaniin. Putosi lentotähti, jättäen jälkeensä taivaalle hehkuvan uran.
"Katso"! kirkaisi Tarzan. "Goro heitti palavalla kekäleellä Numaa."
Taug mietti. "Numa on maassa", hän virkkoi. "Numa ei metsästä puiden yläpuolella." Mutta hän silmäili uteliaasti ja hieman peloissaan kirkkaita tähtiä, ikäänkuin näkisi ne ensimmäisen kerran, ja epäilemättä Taug näkikin tähdet ensimmäisen kerran, vaikka ne olivat olleet taivaalla joka yö koko hänen elämänsä ajan. Taugista ne olivat samanlaisia kuin upeat viidakkokukkaset — hän ei voinut syödä niitä eikä senvuoksi ollut niistä tietävinäänkään.
Taug oli levoton ja hermostunut. Pitkän aikaa hän virui nukkumatta, tarkastellen tähtiä — Goroa, kuuta, ympäröivien petojen hehkuvia silmiä — Goroa, jonka valossa apinat tanssivat savisten rumpujen säestyksellä. Jos Numa söisi Goron, niin sitten ei enää voitaisi pitää dum-dum-juhlia. Se ajatus masensi Taugia. Hän vilkaisi Tarzaniin melkein pelokkaasti. Miksi hänen ystävänsä oli niin erilainen kuin heimon muut jäsenet? Ei kukaan niistä, joita Taug oli eläissään tuntenut, ollut lausunut noin kummallisia ajatuksia kuin Tarzan. Apina raapi päätään ja aprikoi hämärästi, oliko Tarzanin seura turvallista, mutta sitten hän vähitellen, vaivaloisesti aivojaan pinnistettyään muisti, että Tarzan oli auttanut häntä enemmän kuin yksikään muu apina, vieläkin enemmän kuin heimon voimakkaat ja viisaat urokset.
Juuri Tarzan oli pelastanut hänet neekerien kynsistä vieläpä samoihin aikoihin kun Taug oli luullut Tarzanin halajavan Tikaa omakseen. Juuri Tarzan oli pelastanut Taugin pikku balun hengen. Juuri Tarzan oli keksinyt ja toteuttanut suunnitelman Tikan ryöstäjän takaa-ajamiseksi ja ryöstetyn vapauttamiseksi. Tarzan oli taistellut ja vuodattanut vertaan Taugia auttaessaan niin monta kertaa, että Taugille vaikka hän olikin vain raaka apina, oli painunut mieleen tulinen uskollisuus, jota ei enää mikään voinut horjuttaa — hänen ystävyytensä Tarzania kohtaan oli muuttunut tavaksi, melkeinpä osaksi hänen luonnostaan, joka pysyisi niin kauan kuin Taug eläisi. Hän ei koskaan näyttänyt minkäänlaisia ulkoisia merkkejä kiintymyksestään — hän murisi Tarzanille kuten kaikille muillekin uroksille, jotka tulivat liian lähelle hänen ollessaan ruuan haussa — mutta hän olisi voinut kuolla Tarzanin tähden. Hän tiesi sen, ja Tarzan tiesi sen; mutta sellaisista asioista eivät apinat puhele — he ilmaisevat hienompia tunteitaan enemmän teoilla kuin sanoilla. Mutta nyt oli Taug huolestunut ja vaipui jälleen uneen, yhä ajatellen toverinsa kummallisia sanoja.
Seuraavana päivänä hän mietti niitä taaskin ja aikomatta millään muotoa kavaltaa mainitsi Guntolle, mitä Tarzan oli viittaillut Goron ympärillä olevista silmistä ja siitä mahdollisuudesta, että Numa ennemmin tai myöhemmin hyökkäisi kuun kimppuun ja söisi hänet. Apinain mielestä ovat kaikki isot luonnonesineet miespuolisia, ja niinpä Gorokin, joka oli isoin kappale öisellä taivaalla, oli uros.
Gunto puri nahkasiekaleen känsittyneestä sormestaan ja muisteli, että Tarzan oli kerran väittänyt puiden keskustelevan keskenään, ja Gozan kertoi nähneensä apinamiehen tanssivan kuutamossa yksin Shitan, pantterin, kanssa. He eivät tienneet, että Tarzan oli heittänyt köytensä silmukan rajun pedon kaulaan, sitonut sen puuhun ja vasta sitten laskeutunut maahan hyppimään vimmastuneen kissaeläimen edessä, ärsyttäen sitä.
Toiset kertoivat nähneensä Tarzanin ratsastamassa Tantorin, norsun, selässä ja puhuivat siitä, kuinka hän oli tuonut neekeripojan, Taibon, heimon keskuuteen, ja salaperäisistä esineistä, joita hän käsitteli omituisessa pesässä meren rannalla. He eivät olleet koskaan ymmärtäneet hänen kirjojaan, ja näytettyään niitä parille heimon jäsenelle ja huomattuaan, etteivät edes kuvat tehneet heidän aivoihinsa mitään vaikutusta, oli hän luopunut yrittämästäkin.
"Tarzan ei ole apina", vakuutti Gunto. "Hän toimittaa Numan syömään meitä, kuten hän aikoo syöttää hänelle Goron. Meidän pitäisi surmata hänet."
Heti pörhisti Taug niskakarvojaan. Surmata Tarzan! "Ensin teidän on tapettava Taug", ärähti hän ja lönkytti tiehensä ruokailemaan.
Mutta juonittelijoihin yhtyi toisia. He ajattelivat monia Tarzanin suorittamia töitä, joita apinat eivät tee eivätkä käsitä. Taaskin Gunto äänesti, että tarmangani, valkea apina, olisi surmattava, ja toiset, joissa kuulemansa jutut herättivät pelkoa ja jotka pelkäsivät Tarzanin suunnittelevan Goron tappamista, tervehtivät ehdotusta hyväksyvästi murahdellen.
Heidän joukossaan oli Tika, joka kuunteli hörössä korvin; mutta hän ei korottanut ääntään suunnitelman puolesta. Sensijaan hän pörhisti niskakarvansa, paljasti torahampaansa ja lähti sitten etsimään Tarzania; mutta hän ei löytänyt apinamiestä, koska tämä oli harhailemassa kaukana pyyntimatkoillaan. Taugin hän kuitenkin löysi ja kertoi tälle, mitä toiset suunnittelivat, ja kookas uros polki jaloillaan maata ja ärjyi. Hänen verestävät silmänsä kiiluivat suuttumuksesta, hänen ylähuulensa meni irveen, niin että torahampaat paljastuivat ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn; mutta sitten kiiti nakertaja aukeaman poikki, ja Taug syöksähti sitä tavoittamaan. Heti hän näytti unohtaneen ystävänsä vihollisia kohtaan tuntemansa raivon; mutta sellainen oli apinain mieli.
Useiden kilometrien päässä venyi Tarzan huolettomana Tantorin, norsun, leveällä päälaella. Hän raapi isojen korvien taustaa teräväkärkisellä tikulla ja puheli isolle paksunahkaiselle kaikesta siitä, mitä hänen tummatukkaisessa päässään pyöri. Tantor ymmärsi hyvin vähän, jos ollenkaan, hänen sanojaan; mutta Tantor oli mainio kuuntelija, nauttien ystävänsä, rakastamansa ystävän seurasta ja hivelevästä raapimisesta.
Numa; leijona, tunsi ihmisen hajun ja hiipi varovasti sitä kohti, kunnes sai näkyviinsä valtavan, vankkahampaisen koirasnorsun selässä olevan saaliinsa. Sitten se äristen ja murahdellen kääntyi etsimään suotuisampia metsästysmaita.
Norsun sieraimiin kantautui leijonan haju pyörtävän tuulahduksen mukana; hän kohotti kärsäänsä ja pärisytti sitä äänekkäästi. Tarzan ojentautui veltosti taaksepäin loikomaan pitkin pituuttaan selällään norsun karkeassa selässä. Hänen kasvojensa ympärillä surisi kärpäsiä tiheänä parvena; mutta puusta katkaisemallaan lehväisellä oksalla hän verkkaisesti hätisteli niitä pois.
"Tantor", hän sanoi, "on hauska elää. On hauska venyä vilpoisessa siimeksessä. On hauska katsella vihreitä varjoja. On hauska katsella vihreitä puita, ja kukkien kirkkaita värejä — kaikkea, mitä Bulamutumoregare on meitä varten luonut. Hän on meille hyvin hyvä, Tantor; hän on antanut sinulle hentoja lehtiä, puunkuorta ja mehevää ruohoa syödäksesi; minulle hän on antanut Baran, Hortan ja Pisahin, hedelmiä, pähkinöitä ja juuria. Hän on varannut kullekin sitä ravintoa, josta kukin enimmän pitää. Ja hän vaatii meiltä vain, että olemme kylliksi voimakkaita tai kylliksi taitavia ottaaksemme sen. Niin, Tantor, on hupaista elää. Minusta olisi kuolema kammottava."
Tantorilta, pääsi heikko kurkkuäännähdys ja hän taivutti kärsäänsä ylöspäin hyväilläkseen apinamiehen poskea sen päässä olevalla sormimaisella lisäkkeellä.
"Tantor", pyysi Tarzan äkkiä, "käänny hakemaan ruokaa siltä suunnalta, missä Kertshakin, isonapinan, heimo on, että Tarzan saisi ratsastaa kotiin eikä hänen tarvitsisi kävellä!"
Norsu kääntyi ja lähti verkkaisesti astelemaan leveää, puiden reunustamaa polkua pitkin, seisahtuen silloin tällöin katkaisemaan hennon oksan tai kiskaisemaan syötävää kuorta tien vieressä kasvavasta puusta. Tarzan loikoi vatsallaan eläimen päälaella ja selässä, antaen jalkojensa riippua kahden puolen, pää kämmenien varassa, nojaten kyynärpäitään leveään kalloon. Ja niin he hitaasti lähestyivät heimon kokoontumispaikkaa.
Vähää ennen kuin he saapuivat aukeamalle pohjoisesta, tuli sen laidalle etelästäpäin toinen olento — vankkatekoinen musta soturi, joka liikkui viidakossa varovasti, kaikki aistit valppaina niiden monien vaarojen varalta, joita saattoi väijyä kaikkialla tien ohessa. Kuitenkin hän meni eteläisen vahdin alitse, joka oli sijoitettu isoon, etelästä tuovan tien varrella kasvavaan puuhun. Apina antoi gomanganin edetä häiritsemättä, sillä hän näki, että mies oli yksin; mutta samassa kun gomangani astui aukeamalle, kajahti hänen takanaan äänekäs "Krig-ah!", jota heti seurasi kokonainen kuoro vastauksia eri suunnilta, samalla kun kookkaat urokset kiitivät puita myöten, noudattaen toverinsa kutsua.
Neekeri pysähtyi kuullessaan ensimmäisen huudon ja vilkaisi ympärilleen. Hän ei nähnyt mitään, mutta tunsi puiden karvaisten asukkaiden äänet, joita hän ja hänen kansansa pelkäsivät; heidän pelkonsa syynä ei ollut ainoastaan noiden villien olentojen voimakkuus ja hurjuus, vaan yhtä paljon myöskin taikauskoinen kammo, jota apinoiden ihmisenkaltainen ulkomuoto heissä herätti.
Mutta Bulabantu ei ollut pelkuri. Hän kuuli apinoiden melua joka taholla ympärillään; hän tiesi, että hänen oli todennäköisesti mahdoton päästä pakoon, minkä vuoksi hän jäi paikalleen keihäs valmiina kädessään ja sotahuuto huulillaan. Hän myisi henkensä kalliista hinnasta, hän, Bulabantu, Mhongan, päällikön kylän alapäällikkö.
Tarzan ja Tantor olivat vain vähän matkan päässä, kun vahdin ensimmäinen huuto kiiri rauhallisessa viidakossa. Salamannopeasti hyppäsi apinamies norsun selästä läheisten puuhun ja lähti nopeasti rientämään aukeamaa kohti, ennenkuin ensimmäisen varoitusäänen kaiku oli vaimentunut. Saapuessaan hän näki toistakymmentä urosta yhden ainoan gomanganin ympärillä. Kamalasti kiljaisten syöksyi Tarzan hyökkäykseen. Hän vihasi neekereitä vieläkin enemmän kuin apinat, ja tässä oli tilaisuus tappaa gomangani avoimella kentällä. Mitä oli gomangani tehnyt? Oliko hän surmannut jonkun heimon jäsenen?
Tarzan tiedusti lähimmältä apinalta. Ei; gomangani ei ollut tehnyt pahaa kellekään. Gozan, joka oli ollut vahdissa, oli nähnyt hänen tulevan metsästä ja varoittanut heimoa — siinä kaikki. Apinamies tunkeutui urosten piirien lävitse — heistä ei vielä yksikään ollut yltynyt kyllin raivoiseksi karatakseen gomanganin kimppuun — ja pääsi sellaiselle kohdalle, josta hän näki neekerin selvästi. Hän tunsi miehen heti. Vasta viime yönä apinamies oli nähnyt hänen rohkeasti katselevan pimeässä hehkuvia silmiä, samalla kun hänen toverinsa kyyröttivät loassa hänen jalkojensa juurella liian peloissaan edes puolustamaan itseään. Tässä oli urhea mies; ja Tarzan ihaili syvästi uljuutta. Ei edes hänen mustaihoisia kohtaan tuntemansa viha ollut niin voimakas tunne kuin hänen rakkautensa rohkeutta kohtaan. Hän olisi nauttinut ottelusta mustan soturin kanssa melkein koska tahansa; mutta tätä miestä hän ei halunnut tappaa; hänellä oli epämääräinen tunne, että neekeri oli ansainnut henkensä puolustamalla sitä niin uljaasti edellisenä yönä, eikä häntä miellyttänyt se, että yksinäistä soturia vastassa oli niin musertava ylivoima.
Hän kääntyi apinoiden puoleen. "Menkää takaisin ruokailupuuhiinne", hän kehoitti, "ja antakaa gomanganin poistua rauhassa. Hän ei ole vahingoittanut meitä, ja viime yönä näin hänen yksin torjuvan tulella Numaa ja Saboria viidakossa. Hän on rohkea. Miksi surmaisimme olentoa, joka on rohkea eikä ole ahdistanut meitä? Antakaa hänen mennä."
Apinat murisivat. He olivat vihoissaan. "Surma gomanganille!" huusi yksi heistä.
"Niin", karjui toinen, "surma gomanganille ja tarmanganille myöskin!"
"Surma valkoiselle apinalle!" kiljui Gozan. "Hän ei ole mikään apina, vaan gomangani, jolla ei ole ihoa."
"Surma Tarzanille!" mylvi Gunto. "Surma! Surma! Surma!"
Urokset alkoivat jo olla kyllin raivoissaan tappelua varten, mutta pikemminkin Tarzania kuin mustaa miestä vastaan. Heidän välitseen syöksyi karvainen hahmo, tyrkkien ne, joiden kanssa hän joutui kosketukseen, syrjään, kuten voimakas mies hajoittaa lapsiparven. Se oli Taug — kookas, raju Taug.
"Kuka sanoo: 'surma Tarzanille'?" hän kysyi. "Sen, joka tappaa
Tarzanin, on tapettava myöskin Taug. Kuka kykenee tappamaan Taugin?
Taug repii sisälmyksenne näkyviin ja syöttää ne Dangolle."
"Me jaksamme tappaa teidät kaikki", vastasi Gunto. "Meitä on paljon ja teitä vähän." Ja hän oli oikeassa. Tarzan älysi, että hän oli oikeassa. Taug käsitti myös, mutta kumpikaan heistä ei myöntänyt sitä mahdolliseksi. Se ei ollut urosapinain tapaista.
"Minä olen Tarzan", huusi apinamies. "Olen Tarzan, mahtava metsästäjä, mahtava taistelija. Ei koko viidakossa ole Tarzanin vertaista."
Vuorotellen sitten vastassa olevat urokset kehuivat kykyjään ja kuntoaan. Ja yhä lähemmäksi tulivat vastustajat toisiaan. Siten urokset kiihdyttivät itseään vimmaan, ennenkuin aloittivat taistelun.
Gunto tuli jalat jäykkinä aivan Tarzanin luokse ja haisteli häntä hampaat irvessä. Tarzan päästi matalan, uhkaavan murahduksen. He saattoivat toistaa samanlaiset temput kymmenkunta kertaa; mutta ennemmin tai myöhemmin joutuisi kaksi urosta käsikähmään, ja sitten alkaisi koko kamala lauma repiä ja raadella saalistaan.
Bulabantu, neekeri, oli seisonut silmät levällään hämmästyksestä siitä alkaen, kun hän oli nähnyt Tarzanin lähestyvän apinoiden välitse. Hän oli kuullut paljon puhuttavan tästä viidakkohaltiasta, joka seurusteli karvaisen puukansan kanssa; mutta koskaan ennen hän ei ollut nähnyt Tarzania täydessä päivänvalossa. Hän tunsi apinamiehen hyvin niiden kuvauksista, jotka olivat nähneet hänet; ja olihan hän itsekin useita kertoja vilahdukselta nähnyt tämän hirviön, kun Tarzan oli öisin saapunut Mbongan kylään panemaan toimeen jotakuta monista kaameista kujeistaan.
Bulabantu ei luonnollisesti ymmärtänyt vähääkään siitä, mitä Tarzanin ja apinain välillä tapahtui; mutta hän oivalsi, että apinamies ja yksi kookkaimpia uroksia oli väittelyssä toisten kanssa. Nämä kaksi seisoivat selin häneen päin, hänen ja heimon muiden jäsenten välissä, ja hän aavisti heidän kenties puolustavan häntä, vaikka se näyttikin epätodennäköiseltä. Hän tiesi, että Tarzan oli kerran säästänyt Mbongan, päällikön, hengen sekä auttanut Taiboa ja tämän äitiä Momajaa. Ei niin ollen ollut mahdotonta, että hän auttaisi Bulabantua; mutta miten hän sen voisi tehdä, sitä ei Bulabantu käsittänyt; eikä sitä käsittänyt myöskään Tarzan, sillä hänen vastassaan oli liian suuri ylivoima.
Gunto tovereineen pakotti Tarzanin ja Taugin hitaasti peräytymään Bulabantuun päin. Apinamies ajatteli vähän aikaa sitten Tantorille lausumiaan sanoja: "Niin, Tantor, on hupaisa elää. Minusta olisi kuolema kammottava." Ja nyt hän tiesi, että häntä uhkasi pikainen kuolema, sillä kookkaiden urosten kiukku häntä vastaan yltyi nopeasti. Aina olivat heistä monet vihanneet häntä, ja kaikki he olivat epäluuloisia häntä kohtaan. He ymmärsivät, että hän oli erilainen kuin he. Myöskin Tarzan tiesi sen; mutta hän oli siitä iloinen, — hän oli ihminen; sen hän oli oppinut kuvakirjoistaan, ja hän oli siitä perin ylpeä. Mutta pian hän olisi kuollut ihminen.
Gunto valmistautui hyökkäämään. Tarzan tunsi enteet. Hän tiesi, että kaikki muut kohta hyökkäisivät Gunton mukana. Sitten olisi kaikki pian ohitse. Jotakin liikkui lehvien keskellä aukeaman vastaisella laidalla. Tarzan huomasi sen, juuri kun Gunto syöksähti eteenpäin, päästäen taistelunhaluisen apinan hirveän kiljaisun. Tarzan kajahdutti omituisen kutsun ja kyyristyi torjumaan päällekarkausta. Myöskin Taug kyyristyi, ja Bulabantu, joka nyt oli varma siitä, että nämä kaksi ottelivat hänen puolellaan, laski keihäänsä tanaan ja juoksi heidän väliinsä ottamaan vastaan vihollisen ensimmäistä hyökkäystä.
Samalla murtautui hyökkäävien urosten takaa viidakosta aukeamalle valtava otus. Kimeänä kaikui vimmastuneen urosnorsun päristys kovemmin kuin ihmisapinain huudot, kun Tantor syöksyi nopeasti aukeaman poikki ystävänsä avuksi.
Gunto ei käynyt käsikähmään apinamiehen kanssa, eikä ainoakaan torahammas uponnut vastustajansa lihaan kummaltakaan puolen. Tantorin kauhistuttava ääni pani urokset suinpäin kiitämään puihin, hätäillen ja rähisten. Taug riensi pois heidän muassaan. Vain Tarzan ja Bulabantu jäivät jäljelle. Viimeksimainittu pysyi paikallaan, koska viidakkohaltia ei lähtenyt pakoon ja neekerillä oli rohkeutta uhitella vaaraa, kauheaa kuolemaa sellaisen olennon rinnalla, joka ilmeisesti oli antautunut kuoleman vaaraan hänen puolestaan.
Mutta gomangani ällistyi, kun valtavan kookas norsu äkkiä pysähtyi apinamiehen eteen ja hyväili häntä pitkällä, notkealla kärsällään.
Tarzan kääntyi mustaihoiseen päin. "Mene!" hän sanoi apinain kielellä ja osoitti Mbongan kylän suuntaan. Bulabantu ymmärsi viittauksen, joskaan ei sanoja, eikä vitkastellut totellessaan sitä. Tarzan seisoi silmäillen häntä, kunnes hän oli kadonnut. Sitten hän virkkoi norsulle: "Nosta minut selkääsi!" Ja vankkahampainen norsu heilautti hänet keveästi päälaelleen.
"Tarzan menee laajan veden rannalla olevaan pesäänsä", huusi apinamies puissa oleville apinoille. "Te olette kaikki typerämpiä kuin Manu, paitsi Taugia ja Tikaa. Taug ja Tika saavat tulla katsomaan Tarzania; mutta muiden on pysyttävä poissa. Tarzanilla ei ole enää mitään tekemistä Kertshakin heimon kanssa."
Hän nykäisi Tantoria kovanahkaisella varpaallaan, ja iso eläin juoksi pois aukeaman halki, apinain silmäillessä heitä, kunnes viidakko oli heidät niellyt.
Ennen iltaa Taug surmasi Gunton, riitauduttuaan hänen kanssaan
Tarzanin hätyyttämisen johdosta.
Kuukauteen ei heimo nähnyt merkkiäkään Apinain Tarzanista. Useille heistä hän ei luultavasti johtunut mieleenkään; mutta oli niitäkin, jotka kaipasivat Tarzania enemmän kuin hän kuvittelikaan. Taug ja Tika toivoivat usein hänen palaavan, ja Taug päätti kymmenkunta kertaa käydä Tarzanin rannikkopesässä häntä katsomassa; mutta sattui milloin minkinlaisia esteitä.
Kun Taug eräänä yönä virui nukkumatta pitkällään, katsellen tähtitaivasta, tulivat hänen mieleensä ne omituiset seikat, joista Tarzan oli kerran hänelle puhellut — että kirkkaat täplät muka olivat ihmissyöjien silmiä, jotka väijyivät tummalla viidakkotaivaalla käydäkseen Goron, kuun, kimppuun ja ahmiakseen hänet. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä sekavammaksi hän kävi.
Ja sitten, tapahtui omituista. Goroa katsellessaan Taug näki osan kuun reunasta katoavan, ikäänkuin sitä joku nakertaisi. Yhä laajemmaksi kävi aukko Goron kyljessä. Kirkaisten hypähti Taug pystyyn. Hänen vimmaisesta kajauttamansa "Krig-ah!" kiidätti säikähtyneen heimon kirkuvana ja rähisevänä hänen luokseen.
"Katsokaa!" huusi Taug, osoittaen kuuta. "Katsokaa! Niin käy kuin Tarzan sanoi. Numa on hypännyt puiden ylitse ja syö Goroa. Te herjaatte Tarzania ja ajoitte hänet pois heimon keskuudesta; nyt näette, kuinka viisas hän oli. Menköön nyt joku teistä, jotka vihasitte Tarzania, auttamaan Goroa! Näettekö silmiä synkässä viidakossa joka puolella Goron ympärillä. Hän on vaarassa, eikä kukaan kykene häntä auttamaan — ei kukaan muu kuin Tarzan. Pian on Goro Numan kidassa, eikä meillä sitten enää ole valoa, senjälkeen kun Kudu on mennyt pesäänsä. Miten voimme tanssia dum-dumia ilman Goron valoa?"
Apinat vapisivat ja uikuttivat. Kaikki luonnon voimien ilmiöt saivat heidät aina kauhistumaan, sillä he eivät käsittäneet niitä.
"Menkää noutamaan Tarzania!" huudahti heistä eräs, ja sitten yhtyivät kaikki huutoon: "Tarzan! Noutakaa Tarzan! Hän pelastaa Goron." Mutta kuka suostuisi lähtemään pimeän viidakon läpi yöllä häntä hakemaan?
"Minä menen", tarjoutui Taug, ja hetkistä myöhemmin, hän oli kadonnut manalamaiseen pimeyteen pientä, maansaartamaa lahdeketta kohti.
Ja odottaessaan heimo tarkkaili, kuinka Goroa hitaasti jyrsittiin. Nyt oli Numa jo syönyt ison, puolipyöreän kappaleen. Joka tapauksessa olisi Goro tyyten tuhoutunut, ennenkuin Kudu palaisi. Apinat värisivät kuvitellessaan alituista pimeyttä öisin. He eivät voineet nukkua. Rauhattomina he liikkuivat sinne tänne puiden oksilla, silmäillen taivaallista Numaa, joka oli kauhealla ateriallaan, ja kuunnellen, eivätkö Taug ja Tarzan saapuisi.
Goro oli melkein lopussa, kun apinat kuulivat heidän saapuvan puita myöten, ja pian Tarzan Taugin seuraamana heilautti itsensä läheiseen puuhun.
Apinamies ei tuhlannut aikaa turhiin puheisiin. Kädessään hänellä oli pitkä jousensa ja selässään viini täynnä nuolia, myrkytettyjä nuolia, jotka hän oli varastanut neekerien kylästä samoin kuin hän oli varastanut jousenkin. Hän kiipesi isoon puuhun yhä korkeammalle, kunnes hän oli hennolla oksalla, joka taipui hänen painostaan. Sieltä hän saattoi nähdä taivaan selvästi ja esteettömästi. Hän näki Goron ja sen tuhon, jonka nälkäinen Numa oli tehnyt kuun välkkyvälle pinnalle.
Kohottaen kasvonsa kuuhun päin Tarzan kajautti kauhistuttavan haastehuutonsa. Heikosti kuului kaukaa leijonan vastaus. Apinat vavahtelivat. Taivaallinen Numa oli vastannut Tarzanille.
Sitten apinamies sovitti jouseensa nuolen, jännitti sen kauas taaksepäin ja tähtäsi sen kärjen taivaalla Goroa ahmivan Numan sydämeen. Kuului voimakas helähdys, kun irti päästetty vasama sinkoutui tummalle taivaalle. Yhä uudelleen Tarzan ampui nuolillaan Numaa, ja koko ajan kyyristelivät Kertshakin heimon apinat lähellä toisiaan pelon vallassa.
Vihdoin pääsi Taugilta huudahdus. "Katsokaa! Katsokaa!" hän kirkui. "Numa on saanut surmansa. Tarzan on tappanut Numan! Katsokaa! Goro tulee jälleen esille Numan kidasta." Ja todellakin tuli Goro vähitellen jälleen näkyviin, mikä hänet sitten lieneekään niellyt, olipa se sitten Numa, leijona, tai maapallon varjo. Mutta jos te yrittäisitte vakuuttaa jollekulle Kertshakin heimon apinalle, että joku muu kuin Numa oli vähällä niellä Goron sinä yönä tai että joku muu kuin Tarzan pelasti heidän salaperäisen juhlamenojensa jumalan kamalasta kuolemasta, niin se tuottaisi teille vaikeuksia — ja ottelun.
Ja niin palasi Apinain Tarzan Kertshakin heimon keskuuteen, ja palatessaan hän astui pitkän askeleen kuninkuutta kohti, jonka hän lopulta saavutti, sillä nyt pitivät apinat häntä itseään korkeampana olentona.
Koko heimossa oli vain yksi, joka lainkaan epäili sitä, että Tarzan oli merkillisellä tavalla ilmeisesti pelastanut Goron; ja se ainoa oli, niin kummalliselta kuin se tuntuneekin, Apinain Tarzan.