YHDESTOISTA LUKU
Viidakkotepponen
Tarzanin aika vieri harvoin ikävystyttävän hitaasti. Vaikka elämä kulkeekin samaa, vanhaa latuaan, niin se ei voi olla yksitoikkoista, jos sen pääsisältönä on milloin missäkin muodossa uhkaavan kuoleman vältteleminen ja toisen hengen väijyminen. Sellainen olemassaolo ei ole tympäisevää; mutta siihenkin osasi Apinain Tarzan keksiä eloisuutta keksimällä itselleen lisäharrastuksia.
Hän oli nyt täysikasvuinen, miehekkään kaunis kuin kreikkalainen jumala ja jäntevä kuin härkä. Apinain elämänviisauden kannalta katsottuna hänen olisi pitänyt olla jörö, kärttyinen ja synkkä; mutta hän ei ollut. Hänen mielensä ei tuntunut ollenkaan vanhentuvan — yhä vieläkin hän oli vallaton lapsi apinatoveriensa haikeaksi kiusaksi. He eivät jaksaneet ymmärtää häntä eikä hänen tapojaan, sillä tultuaan täysikasvuiseksi he pian unohtivat nuoruutensa ja sen hauskuudet.
Eikä Tarzan puolestaan voinut oikein ymmärtää heitä. Hänestä oli omituista, että kun vain muutamia kuukausia sitten oli kietaissut köytensä Taugin nilkkaan ja raahannut häntä kirkuvana viidakon pitkässä heinikossa, he olivat sitten nuoren apinan vapauduttua kierineet ja temmeltäneet ystävällisessä leikkitappelussa, mutta kun hän nyt oli hiipinyt samaisen Taugin taakse ja kiskaissut hänet selälleen mättäälle, niin hilpeän apinanuorukaisen sijasta oli häntä vastaan pyörähtänyt iso, ärisevä peto, joka tavoitti hänen kurkkuaan.
Helposti Tarzan vältti hyökkäyksen, ja nopeasti haihtui Taugin suuttumus, vaikka hän ei muuttunutkaan leikkisäksi; mutta apinamies tajusi, ettei Taug ollut huvitettu eikä liioin itsekään huvittava. Kookas urosapina näkyi menettäneen viimeisetkin rippeet siitä huumorintajunnasta, joka hänellä aikoinaan lienee ollut. Tyytymättömästi murahtaen kääntyi nuori loordi Greystoke yrittämään jotakin muuta. Musta hiustupsu valahti hänen toiselle silmälleen. Hän pyyhkäisi sen pois kämmenellään, keikauttaen päätään. Silloin hän muisti jotakin ja hän lähti noutamaan viintänsä, joka oli piilotettuna salamaniskemän puun onttoon runkoon. Otettuaan siitä nuolet hän käänsi sen alassuin, tyhjentäen maahan pohjaa myöten sen sisällön — vähäiset aarteensa. Näiden joukossa oli litteä kivenkaistale ja simpukankuori, jonka hän oli löytänyt rannalta läheltä isänsä majaa.
Perin huolellisesti hän hankasi simpukankuoren reunaa edestakaisin kiveä vasten, kunnes pehmeä reuna oli hyvin hieno ja terävä. Hän menetteli varsin samaan tapaan kuin partaveistä hiova parturi ja ilmeisesti yhtä tottuneesti; mutta hänen kätevyytensä oli vuosikausia kestäneiden ponnistusten tulos. Auttamatta ja opastamatta hän oli kehittänyt kuoren reunan teroittamismenetelmän — hän myöskin koetteli terää peukalonsa päällä — ja huomattuaan sen kyllin pystyväksi hän tarttui silmillensä valuvaan hiustupsuun, puristaen sitä peukalollaan ja vasemman kätensä etusormella, ja sahasi poikki sen terävällä kuorella. Hän kiersi ympäri päätään, kunnes hänen musta, tuuhea tukkansa oli karkeasti keritty, niin että otsalle jäi epätasainen reuna. Ulkonäöstä hän ei välittänyt vähääkään; mutta turvallisuuden ja mukavuuden kannalta katsoen oli sillä ratkaiseva merkitys. Väärällä hetkellä silmille valahtava hiuskiehkura saattoi merkitä hengen menettämistä, kun taas pitkä, niskaan roikkuva tukka oli perin epämukava, erittäinkin jos oli märkänä kasteesta, sateesta tai hiestä.
Tarzanin uurastaessa parturin ammatissa, pyöri hänen vilkkaassa mielessään monenlaisia asioita. Hän muisteli äskeistä otteluaan Bolganin, gorillan, kanssa, jolta saadut haavat olivat juuri ehtineet parantua. Hän mietti ensimmäisen unensa kummallisia seikkailuja, ja häntä hymyilytti surkea lopputulos hänen viimeisestä heimolle tekemästään kepposesta, kun hän Numan, leijonan, taljaan verhoutuneena oli mennyt apinoiden keskelle.
Tukan pituus oli hänestä nyt täysin tyydyttävä ja kun hän ei nähnyt minkäänlaisia hauskuuden mahdollisuuksia heimon keskuudessa, kiipesi hän verkkaisesti puuhun ja lähti majalleen; mutta hänen jouduttuaan matkan puoliväliin kiintyi hänen huomionsa pohjoisesta päin kantautuvaan voimakkaaseen hajuun. Se oli gomanganien hajua.
Uteliaisuus, ihmisten ja apinain yhteinen, parhaiten kehittynyt perintö, kannusti Tarzania aina ottamaan selkoa, milloin gomanganit olivat esillä. Heissä oli sellaista, mikä kiihoitti hänen mielikuvitustaan. Kenties se johtui heidän puuhiensa ja harrastustensa moninaisuudesta. Apinat elivät syödäkseen, nukkuakseen ja lisääntyäkseen. Samoin oli kaikkien muiden viidakon asukkaiden paitsi gomanganien laita.
Nämä mustaihoiset olennot tanssivat ja lauloivat, kaivelivat maata raivattuaan siitä ensin puut ja pensaat, antoivat sitten ruohon siinä kasvaa, kunnes se tuleentui, minkä jälkeen he leikkasivat sen ja veivät sen olkikattoisiin majoihin. He valmistivat keihäitä ja nuolia, myrkkyjä, keittopatoja ja metalliesineitä, joita he kiinnittivät jalkoihinsa ja käsiinsä. Jolleivät heidän kasvonsa olisi olleet mustat ja heidän piirteensä runneltu kamalan näköisiksi eikä yksi heistä olisi surmannut Kaalaa, niin Tarzan olisi saattanut toivoa olevansa yksi heistä. Ainakin hän joskus niin arveli, mutta aina hänessä silloin heräsi kummallinen vastenmielisyyden tunne, jota hän ei osannut selittää eikä käsittää — hän vain tiesi vihaavansa gomanganeja ja haluavansa mieluummin olla Histah, käärme, kuin yksi heistä.
Mutta heidän puuhansa olivat mielenkiintoisia, eikä Tarzan koskaan kyllästynyt vakoilemaan heitä, vaikka hänen johtavana ajatuksenaan aina oli keksiä joku uusi keino tehdäkseen heidän elämänsä kurjaksi. Neekerien kiusoitteleminen oli Tarzanin päähuvitus.
Tarzan oli nyt varma siitä, että mustaihoisia oli läheisyydessä ja että heitä oli paljon, minkä vuoksi hän eteni hiljaa ja hyvin varovaisesti. Meluttomasti hän liikkui avointen paikkojen mehevässä ruohikossa, ja missä metsä eli sankkaa, heilautteli itseään huojuvalta oksalta toiselle tai hyppi keveästi sekasortoisiksi röykkiöiksi kaatuneiden puiden ylitse, milloin ei päässyt etenemään metsän alatasanteita myöten ja maanpinta oli läpipääsemättömän ryteikköistä.
Pian hän sitten pääsi Mbongan, päällikön, mustien soturien näkyviin. He uurastivat sellaisessa hommassa, joka oli Tarzanille jonkun verran tuttua, sillä hän oli tarkkaillut sitä muulloinkin. He virittivät ja varustivat syötillä loukkua Numalle, leijonalle. Pyörillä työnnettävään häkkiin he sitoivat vohlaa sitoen sen niin että kun Numa tarttuisi onnettomaan eläimeen, laskeutuisi häkin ovi kiinni, vangiten pedon.
Näitä vehkeitä olivat mustaihoiset oppineet käsittelemään entisillä kotipaikoillaan, ennenkuin he pakenivat tiettömän viidakon halki uuteen kyläänsä. Aikaisemmin he olivat asustaneet Belgian Kongossa, ennenkuin sydämettömien sortajain julmuus oli pakottanut heidät etsimään turvapaikkaa tutkimattomista erämaista Leopoldin valta-alueen rajojen ulkopuolelta.
Entisissä oloissaan olivat he usein pyydystäneet eläimiä eurooppalaisten kauppiaiden asiamiehille ja oppineet heiltä erinäisiä temppuja kuten tämänkin, jonka avulla he saivat vangituksi Numankin vahingoittamatta sitä ja kuljetetuksi kyläänsä turvallisesti ja verrattain keveästi.
Enää ei ollut valkoihoisia ostamassa heiltä elävää, villiä tavaraa; mutta heillä oli vielä riittävästi kiihoketta innostamassa heitä pyytämään Numaa — elävänä. Ensinnäkin oli välttämätöntä puhdistaa viidakko ihmisiä hätyyttävistä pedoista, ja leijonan metsästys järjestettiinkin vain näiden julmien, peloittavien raatelijain suorittamien ryöstöretkien jälkeen. Toiseksi saatiin aihetta mässäysjuhlan pitämiseen, jos metsästys onnistui, ja nämä juhlat tulivat kaksin verroin hauskemmiksi, jos saatiin elävä otus, joka voitiin rääkätä kuoliaaksi.
Tarzan oli katsellut näitä julmia menoja aikaisemmin. Kun hän itse oli villimpi kuin villit gomanganisoturit, ei näiden julmuus kauhistuttanut häntä siinä määrin kuin sen olisi pitänyt, mutta kuitenkin se loukkasi hänen tunteitaan. Hän ei käsittänyt sitä vastenmielisyyttä, joka aina sellaisissa tilaisuuksissa valtasi hänet. Hän ei lainkaan pitänyt Numasta, leijonasta, mutta hänen karvansa nousivat pystyyn raivosta, kun mustaihoiset kohtelivat vihollistaan niin häpeällisen julmasti, että ainoastaan ne olennot, jotka on luotu Jumalan kuviksi, voivat sellaista keksiä.
Kahdesti hän oli vapauttanut Numan loukusta, ennenkuin mustaihoiset olivat palanneet katsomaan, oliko heidän yrityksensä onnistunut vai mennyt myttyyn. Tänään hän tekisi sen taaskin — sen hän päätti heti, kun hän oivalsi neekerien aikeet.
Jätettyään loukun keskelle leveätä norsunpolkua lähelle juomalammikkoa poistuivat neekerit takaisin kyläänsä. Huomenna he tulisivat tänne uudelleen. Tarzan katseli heidän jälkeensä; hänen huulillaan väikkyi itsetiedoton halveksiva hymy — perintönä syntyperästään, josta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan. Hän näki heidän marssivan rivissä leveällä polulla lehväisten oksien ja kiehkuroissa kiemurtelevien köynnöskasvien muodostaman vihreän katoksen suojassa; heidän kiiltävän mustat olkapäänsä hipoivat upeita kukkia, joita tutkimaton luonto on nähnyt parhaaksi tuhlaavimmin sirotella sinne, missä ne ovat kauimpana ihmisten silmistä.
Kun Tarzan silmät soukkina tähyili viimeistä polun mutkan taakse katoavaa soturia, muuttui hänen ilmeensä; hänen mielessään oli herännyt uusi ajatus. Hänen huulilleen levisi vähitellen julma hymy. Hän vilkaisi säikähtyneenä määkivään vohlaan, joka peloissaan ja viattomuudessaan siten ilmaisi olevansa siellä avuttomana. Laskeuduttuaan maahan Tarzan meni loukulle ja astui sisään. Koskettamatta kuitunuoraan, joka oli kiinnitetty niin, että ovi putoaisi sopivalla hetkellä, hän irroitti elävän syötin, pisti sen kainaloonsa ja poistui häkistä. Metsästyspuukollaan hän vaimensi pelokkaan eläimen äänen, katkaisten sen kaulan; sitten hän laahasi sitä vertavuotavana polkua pitkin juomalammikolle, myhäilyn yhäti väikkyessä hänen tavallisesti vakavilla kasvoillaan. Veden rajassa apinamies kumartui ja poisti metsästyspuukollaan ja voimakkailla sormillaan näppärästi sisälmykset vuonan ruhosta. Kaivettuaan mutaan kuopan hän hautasi siihen mainitut elimet, joita hän ei syönyt, heitti ruhon olalleen ja kiipesi puuhun.
Taivallettuaan vähän matkaa mustien soturien menemään suuntaan hän laskeutui maahan kaivamaan saaliinsa sellaiseen paikkaan, jossa se olisi säilössä Dangolta, hyenalta, ja viidakon muilta lihaasyöviltä pedoilta ja linnuilta. Hänen oli nälkä. Jos hän olisi ollut vain eläin, niin hän olisi syönyt; mutta hänen ihmismielensä vaatimukset saattoivat olla vieläkin voimakkaampia kuin vatsan, ja nyt hän oli saanut ajatuksen, joka piti hymyn hänen huulillaan ja hänen silmänsä säihkyivät toivosta. Ja se ajatus saattoi hänet unohtamaan nälkänsä.
Saatuaan lihan varmaan talteen Tarzan lähti juoksemaan norsunpolkua myöten gomanganien jäljessä. Kolmen tai neljän kilometrin päässä häkiltä hän saavutti heidät, heilautti sitten itsensä puuhun ja seurasi ylhäällä heitä — odottaen sopivaa tilaisuutta.
Neekerien joukossa oli Rabba Kega, poppamies. Tarzan vihasi heitä kaikkia, mutta Rabba Kegaa erityisesti. Mustien rivin marssiessa mutkittelevalla polulla jättäytyi Rabba Kega laiskana miehensä jälkeen. Sen pani Tarzan merkille ja oli siitä kovin mielissään — koko hänen olemuksensa säteili julmaa, hirvittävää tyytyväisyyttä. Kuolemanenkelin lailla hän leijaili mitään pahaa aavistamattoman neekerin kohdalla.
Huomatessaan, että kylä oli enää vain vähän matkan päässä, istahti Rabba Kega lepäämään. Lepää hyvin, oi, Rabba Kega! Se on viimeinen tilaisuutesi.
Tarzan hiipi varovasti puun oksia pitkin runsaasti ruokitun itsekylläisen poppamiehen kohdalle. Hänen aikaansaamaansa melua ei huonokuuloinen ihmiskorva saattanut erottaa lievän viidakkotuulen suhistessa metsän ylätasanteiden aaltoilevissa lehvissä. Tultuaan aivan lähelle neekeriä hän pysähtyi lehväisen oksan ja tiheiden köynnöskasvien suojaan.
Rabba Kega istui selkä puun runkoa vasten, kasvot Tarzaniin päin. Hänen asentonsa ei ollut sellainen kuin vaaniva petoeläin halusi, ja siksi apinamies kärsivällisenä, villinä metsästäjänä kyyrötti liikkumatta ja hiljaa kuin veistos, odottaen, että hedelmä kypsyisi poimittavaksi. Häntä lähestyi kiukkuisesti suriseva myrkyllinen hyönteinen. Se hiljensi vauhtiaan ja kaarteli aivan Tarzanin kasvojen edessä. Apinamies tunsi sen. Sen pistimen myrkky tuotti kuoleman häntä pienemmille olennoille — hänelle se merkitsi päiväkausia kestävää kipua. Hän ei hievahtanutkaan. Hänen välkkyvät silmänsä pysyivät suunnattuina Rabba Kegaan otettuaan yhdellä ainoalla vilkaisulla selvää siivekkään kiduttajan tulosta. Hänen herkät korvansa tarkkasivat hyönteisen liikkeitä, ja sitten hän tunsi sen laskeutuvan otsalleen. Ei ainoakaan lihas, värähtänyt, sillä hänen kaltaistensa olentojen lihakset ovat aivojen palvelijoita.
Kauhea hyönteinen ryömi alaspäin pitkin hänen kasvojaan — nenälle, huulille, leualle. Hänen kaulalleen ja seisahtui, kääntyi ja palasi samaa tietä. Tarzan tähyili Rabba Kegaa. Nyt ei hänen silmänsäkään rävähtänyt. Niin hiljaa hän kyyrötti, että vain kuolema voi vetää vertoja hänen liikkumattomuudelleen. Hyönteinen ryömi ylöspäin pähkinänruskean posken ylitse ja pysähtyi tuntosarviensa hipoessa Tarzanin silmän alaluomen ripsiä. Te ja minä olisimme hätkähtäneet, sulkeneet silmämme ja läimäyttäneet hyönteistä; mutta te ja minä olemme hermojemme orjia emmekä käskijöitä. Jos otus olisi ryöminyt apinamiehen silmämunalle, niin luultavasti hän olisi sittenkin kyennyt pysymään silmät auki ja jäykkänä. Mutta se ei sitä tehnyt. Hetkisen se kuhnusteli silmäluomen ääressä, lähti sitten lentoon ja poistui suristen tiehensä.
Se lensi alas Rabba Kegaan päin, ja neekeri kuuli surinan, näki sen, huitaisi sitä, ja sai piston poskeensa, ennenkuin ehti tappaa sen. Sitten hän nousi pystyyn, ulvoen tuskasta ja kiukusta, ja kun hän kääntyi polulle Mbongan kylää kohti joutui hänen leveä, musta selkänsä alttiiksi ylhäältä väijyvälle hiljaiselle olennolle.
Ja kun Rabba Kega kääntyi, ponnahti notkea hahmo puusta kaaressa hänen leveille hartioilleen. Niskaansa tupsahtaneen olennon sysäyksestä tuupertui Rabba Kega pitkälleen. Hän tunsi vankat leuat niskassaan, ja kun hän koetti huutaa, kouristuivat hänen kurkkuunsa rautaiset sormet. Väkevä musta soturi koetti rimpuilla vapautuakseen ahdistajastaan; mutta hän oli kuin lapsi tämän otteessa.
Kohta Tarzan hellitti kurkkuotettaan, mutta joka kerta kun Rabba Kega yritti huutaa, kuristivat armottomat sormet häntä kovasti. Vihdoin soturi lakkasi yrittämästä. Silloin Tarzan nousi polvilleen uhrinsa selkään, ja kun Rabba Kega ponnistausi nousemaan pystyyn, painoi apinamies hänen kasvonsa polun lokaan. Nuoran palasella, jolla vohla oli ollut sidottu, Tarzan köytti Rabba Kegan ranteet lujasti selän taakse yhteen; sitten hän nousi, kiskaisi vankinsa pystyyn, käänsi hänen kasvonsa takaisin päin ja alkoi työntää häntä edellään polkua myöten.
Vasta seisomaan päästyään näki Rabba Kega hätyyttäjänsä tarkoin. Tuntiessaan hänet valkoiseksi pahaksi haltiaksi menetti hän kokonaan sisunsa, ja hänen polvensa alkoivat vapista. Mutta kun hän asteli tiellä vangitsijansa edellä eikä häntä loukattu eikä kolhittu, palasi hänen rohkeutensa hitaasti, ja hän alkoi uudelleen toivoa. Kenties ei haltia sittenkään aikonut häntä tappaa. Olihan pikku Taibo ollut päiväkausia hänen vallassaan, eikä hän ollut lainkaan vahingoittanut poikaa. Ja eikö hän ollut säästänyt Momajaa, Taibon äitiä, vaikka olisi voinut helposti surmata hänet?
Ja sitten he saapuivat häkille, jonka Rabba Kega ja muut Mbongan kylän soturit olivat virittäneet ja varustaneet syötillä Numan varalle. Rabba Kega näki, että syötti oli poissa, vaikkei häkissä ollutkaan leijonaa eikä ovi ollut pudonnut alas. Hän näki sen, ja hänet valtasi kummastus, johon sekaantui pahoja aavistuksia. Hänen hämyiseen päähänsä välähti, että nämä seikat ja hänen olonsa täällä valkoisen haltian vankina olivat yhteydessä keskenään.
Eikä hän ollutkaan väärässä. Tarzan tyrkkäsi hänet kovakouraisesti häkkiin ja seuraavalla hetkellä Rabba Kega älysi kaikki. Kylmä hiki kihosi hänen ruumiinsa kaikista huokosista — hän vapisi kuin vilutautinen — sillä apinamies sitoi hänet tiukasti ihan samaan paikkaan, jossa vohla oli aikaisemmin ollut, Poppamies rukoili ensin saadakseen pitää henkensä ja anoi sitten vähemmän julmaa kuolemaa, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut säästää rukouksensa Numalle, sillä nytkin hän kohdisti ne villipedolle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheistaan.
Mutta hänen lakkaamaton jaarittelunsa ei ainoastaan kiusannut Tarzania, joka puuhaili äänetönnä, vaan myöskin osoitti, että neekeri saattaisi myöhemmin huutaa kovemmin apua. Senvuoksi hän pistäysi ulos, nyhti kourallisen ruohoja, otti pienen kapulan, ja palasi häkkiin, tunki ruohot Rabba Kegan suuhun, pani kapulan poikkipäin hänen hampaittensa väliin ja sitoi sen kiinni Rabba Kegan lanneverhosta kiskaisemallaan jänteellä. Nyt ei taikuri enää voinut muuta kuin pyöritellä silmiään ja hikoilla. Sitten Tarzan jätti hänet.
Apinamies meni ensiksi sinne, mihin hän oli piiloittanut vohlan ruhon. Kaivettuaan sen maasta hän kapusi puuhun ja tyydytti nälkänsä. Tähteet hän hautasi uudelleen maahan. Sitten hän kiiti puita myöten juomapaikalle ja joi pitkin siemauksin kahden kallion välistä kumpuavaa raikasta, vilpoisaa vettä. Muut eläimet saivat kahlata lammikkoon ja juoda seisovaa vettä; mutta niin ei Apinain Tarzan. Sellaisissa asioissa hän oli perin tarkka. Käsistään hän pesi kaikki gomanganin inhoittavan hajun jäljet ja kasvoistaan vohlan veren. Noustuaan pystyyn hän ojentelihe hyvin samaan tapaan, kuin iso, veltto kissaeläin, kiipesi läheiseen puuhun ja paneutui levolle.
Hänen herätessään oli pimeä, vaikka heikko kajastus vielä loimusi läntisellä taivaalla. Leijona vikisi ja pärskähteli astellessaan viidakossa vettä kohti. Se lähestyi juomalammikkoa. Tarzan virnisti unisesti, muutti asentoaan ja nukkui jälleen.
Saavuttuaan Mbongan kylään huomasivat neekerit, ettei Rabba Kegaa ollut heidän joukossaan. Kun oli kulunut useita tunteja, niin he päättelivät, että hänelle oli tapahtunut jotakin, ja heimon enemmistön toivo oli, että se, mitä hänelle lieneekin tapahtunut, osoittautuisi tuhoisaksi. He eivät pitäneet poppamiehestä. Rakkaus ja pelko kulkevat harvoin käsikkäin. Mutta soturi on soturi, ja niinpä Mbonga järjesti etsintäretkikunnan. Että hänen oli jotakuinkin helppo tyynnyttää oman murheensa, sen saattoi arvata siitä seikasta, että hän jäi kotiin ja paneutui nukkumaan. Hänen lähettämänsä nuoret soturit pysyivät uskollisina tehtävälleen kokonaista puoli tuntia, mutta kovaksi, onneksi Rabba Kegalle — niin pienen seikan varassa saattaa ihmisen kohtalo olla — kiintyi etsijäin huomio mehiläiseen, ja se viekoitteli heidät poikkeamaan herkulliselle varastolle, jonka mehiläinen oli paljastanut, ja Rabba Kegan tuomio oli langetettu.
Etsijäin palatessa tyhjin toimin Mbonga suuttui; mutta kun hän näki, kuinka valtavan määrän hunajaa he toivat muassaan, lauhtui hänen vihansa. Muudan vilkas ja ilkeämielinen Tubuto-niminen nuorukainen harjoitti taikurin ammattia, puoskaroiden sairasta lasta siinä hurskaassa toivossa, että hän saisi periä Rabba Kegan viran ja tulot. Tänä yönä vanhan poppamiehen naiset itkisivät ja vaikeroisivat. Huomenna hän olisi unohdettu. Sellaista on elämä, sellaista maine, sellaista valta — maailman korkeimman sivistyksen keskuksessa ja synkän, koskemattoman viidakon sydämessä. Aina ja kaikkialla ihminen on ihminen, eikä hänessä ole suuresti muuttunut muu kuin ulkokuori siitä saakka, kun hän hädissään riensi kahden kallion väliseen onkaloon, paeten tyrannosaurusta kuusi miljoonaa vuotta sitten.
Rabba Kegan katoamisen jälkeisenä aamuna lähtivät sotilaat päällikkönsä Mbongan johdolla tarkastamaan Numalle virittämäänsä loukkua. Kauan ennen häkille saapumistaan he kuulivat ison leijonan karjumista ja arvasivat, että heidän pyynti-hommansa oli onnistunut; niinpä he lähestyivätkin riemuisesti kiljuen sitä paikkaa, mistä he löytäisivät vankinsa.
Niin, siellä se oli, kookas upea otus — tavattoman iso, mustaharjainen leijona. Soturit olivat hulluina ilosta. He hyppivät ilmaan ja päästelivät villejä huutoja käheitä voittohuutoja. Mutta kun he menivät likemmäksi, niin huudot kuolivat heidän huulilleen, ja heidän silmänsä laajentuivat, niin että valkuaiset näkyivät joka puolelta silmäterien ympärillä, ja heidän, paksut alahuulensa jäivät riippumaan, kun alaleuat painuivat alas. He peräytyivät kauhusta nähdessään, mitä häkissä oli — siellä oli silvottu ja raadeltu ruumis jäljellä siitä miehestä, joka vielä eilen oli ollut Rabba Kega, poppamies.
Vangiksi joutunut leijona oli ollut liian kiukuissaan ja peloissaan syödäkseen surmaamaansa miestä; mutta se oli purkanut raivoaan Rabba Kegaan, niin että tämä oli hirvittävän näköinen.
Läheisessä puussa kyyröttävä Apinain Tarzan katseli suu irvessä mustia sotureita. Taaskin hän sai ylpeillä kujeilemiskyvystään. Se oli ollut käyttämättömänä jonkun aikaa sen tuskallisen löylytyksen jälkeen, jonka hän oli saanut silloin, kun hän oli Numan taljaan verhoutuneena syöksynyt Kertshakin apinain keskuuteen, mutta tämä kuje oli kerrassaan onnistunut.
Oltuaan vähän aikaa kauhun lamauttamia, menivät neekerit lähemmäksi häkkiä; raivo voitti pelon — raivo ja uteliaisuus. Miten oli Rabba Kega joutunut häkkiin? Missä oli vohla? Siellä ei ollut jälkeäkään, ei merkkiäkään alkuperäisestä syötistä. Lähemmin tarkastettaessa he kauhukseen näkivät, että heidän toverivainajansa oli sidottu juuri samalla jänteellä, jolla he olivat köyttäneet vohlan. Kuka oli saattanut sen tehdä? He katselivat toisiinsa.
Ensimmäiseksi puhkesi puhumaan Tubuto. Hän oli sinä aamuna lähtenyt retkikunnan mukana toiveikkaana. Jostakin hän voisi löytää jälkiä, jotka selittäisivät Rabba Kegan kuoleman. Nyt hän oli niitä löytänyt, ja ensimmäiseksi hän keksi selityksen.
"Valkoinen paha haltia", hän kuiskasi. "Tämä on valkean pahan haltian työtä."
Kukaan ei väittänyt Tubutoa vastaan, sillä kukapa muu se olikaan voinut olla kuin se iso, karvaton apina, jota he kaikki pelkäsivät? Ja niin heidän vihansa Tarzania kohtaan yltyi taaskin, samalla kun he alkoivat pelätä häntä entistä pahemmin. Tarzan istui puussa ja hykerteli käsiään mielihyvästä.
Ei yksikään neekereistä surrut Rabba Kegan kuolemaa; mutta jokainen heistä pelkäsi henkilökohtaisesti tuota kekseliästä olentoa, joka saattaisi valmistaa keille jokaiselle yhtä hirmuisen, kuoleman kuin se oli, jonka poppamies oli kärsinyt. Niinpä olikin seurue, joka veti vangitun leijonan norsunpolkua pitkin Mbongan, päällikön, kylään, perin alakuloinen ja masentunut.
Ja helpotuksesta huokaisten he vihdoin kiskoivat häkin kylään ja sulkivat portin jälkeensä. Jokaisesta heistä oli tuntunut, että häntä vakoiltiin siitä alkaen, kun he poistuivat siltä paikalta, jossa loukku oli ollut, vaikka kukaan heistä ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään, mikä olisi antanut kouraantuntuvaa aihetta pelkoon.
Nähdessään häkissä olevan ruumiin ja leijonan aloittivat kylän naiset ja lapset hirveän voivottelun, saavuttaen nautintorikkaan hysteerisen tilan, paljon valtavamman kuin heidän sivistyneiden sisariensa murhe, jotka huolellisesti jakavat aikansa omille puuhilleen ja naapurien, sekä ystävien että vieraiden — erittäinkin vieraiden — hautajaisille.
Tarzan kyyrötteli puussa, jonka oksat riippuivat paaluaitauksen toisella puolella, ja tarkkaili, mitä kylässä tapahtui. Hän näki vimmastuneiden naisten härnäävän leijonaa viskelemällä sitä kalikoilla ja kivillä. Neekerien julmuus vankejaan kohtaan herätti aina Tarzanissa suuttumusta ja halveksumista. Jos hän olisi koettanut eritellä näitä tunteitaan, niin se olisi käynyt hänelle vaikeaksi, sillä koko elämänsä ajan hän oli tottunut näkemään kärsimyksiä ja julmuutta. Hän oli itsekin julma. Kaikki viidakon eläimet olivat julmia; mutta neekerien julmuus oli toisenlaista. Heidän julmuutensa oli avuttomien olentojen tarpeetonta rääkkäämistä, kun taas Tarzanin ja muiden eläinten julmuus johtui välttämättömyydestä tai intohimosta.
Ja sitä mukaan kuin hänen kiukkunsa gomanganeja kohtaan yltyi, kävi hänen villi luontonsa yhä myötätuntoisemmaksi Numalle, leijonalle, sillä vaikka Numa olikin hänen verivihollisensa, ei Tarzanin tunteissa sitä kohtaan ollut lainkaan katkeruutta eikä halveksumista. Apinamiehen mielessä syntyi senvuoksi päätös tehdä tyhjäksi neekerien aikeet ja vapauttaa leijona; mutta hänen oli tehtävä se sellaisella tavalla, että se mahdollisimman paljon kiusoittaisi ja masentaisi gomanganeja.
Kyyköttäessään tarkkailemassa allaan toimitettavia menoja hän näki sotilaiden taaskin käyvän käsiksi häkkiin ja vetävän sen kahden majan väliin. Tarzan tiesi, että se saisi nyt olla siellä iltaan saakka ja että mustaihoiset valmistelivat juhlaa ja syöminkejään tämän pyydystyksen kunniaksi. Nähdessään, että häkin luokse sijoitettiin kaksi sotilasta ja että nämä ajoivat pois naiset, lapset ja nuorukaiset, jotka mahdollisesti olisivat rääkänneet Numan kuoliaaksi, hän tiesi, että leijona oli turvassa, kunnes sitä tarvittaisiin sen iltaisia huveja varten, jolloin petoa rääkättäisiin julmemmin ja täsmällisemmin koko heimon mielenylennykseksi.
Tarzanista oli hauskinta kiusoitella neekereitä niin dramaattisesti kuin hänen tuottelias mielikuvituksensa suinkin voi keksiä. Hänellä oli puolinainen käsitys heidän taikauskoisesta pelostaan ja heidän erikoisesti yön pimeyttä kohtaan tuntemastaan kammosta, ja siksi hän päätti odottaa, kunnes tulisi pimeä ja tanssi ja uskonnolliset menot tekisivät neekerit melkein hysteerisiksi, ja vasta sitten ryhtyä toimenpiteisiin Numan vapauttamiseksi. Siihen mennessä hän toivoi keksivänsä jonkun keinon, joka soveltuisi kaikkiin huomioon otettaviin seikkoihin. Ja ennen pitkää hän sen keksikin.
Painuttuaan viidakkoon ravintoa etsimään Tarzan sai päähänsä suunnitelman. Aluksi se pani hänet hieman, hymyilemään ja sitten arvelemaan, sillä hänellä oli vielä elävästi muistissa ne surkeat seuraukset, joita oli ollut perin ihailtavan ja melkein samansuuntaisen ajatuksen toteuttamisesta. Mutta hän ei luopunut aikeestaan, ja hetkistä myöhemmin hän kiiti ripeää vauhtia metsän keskitasanteita myöten Kertshakin heimon oleskelupaikkaa kohti.
Tapansa mukaan hän tipahti apinoiden keskelle ilmoittamatta tuloaan muutoin kuin kirkaisemalla kamalasti juuri hypätessään puun oksalta maahan. Kaikeksi onneksi ei Kertshakin apinoilla ollut taipumuksia sydänhalvaukseen, sillä Tarzanin temput aiheuttivat heille ankaran säikähdyksen toisensa jälkeen, eivätkä he voineet tottua apinamiehelle ominaiseen huumoriin.
Kun he nyt tunsivat tulijan, ärisivät he ja murahtelivat vain hetkisen, alkaen sitten jälleen ruokailla tai torkkua, mitkä puuhat Tarzan oli keskeyttänyt, kun taas hän, saatuaan tehdä pienen tepposensa, riensi ontolle puulle, jossa hän säilytti aarteitaan suojattuna toveriensa uteliailta silmiltä ja sormilta ja pahankurisilta pieniltä manuilta. Sieltä hän otti esille tiukkaan myttyyn käärityn taljan — Numan taljan, jossa oli myöskin pää; se oli näppärä alkeellisen nahkurintaidon tuote, joka oli ollut Rabba Kegan, poppamiehen, omaisuutta, ennenkuin Tarzan oli varastanut sen kylästä.
Otettuaan sen mukaansa hän palasi neekerien kylälle, pysähtyen matkalla metsästämään ja ruokailemaan, jopa iltapäivällä torkahtamaankin tunniksi, joten oli jo hämärä, kun hän ehti paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun, josta hän näki koko kylän. Numa oli vielä elossa, ja vartijat torkkuivat häkin luona. Leijona ei ole mikään erikoinen uutuus leijonamaan neekereistä, ja kun kyläläisten pahin halu kiusata eläintä oli talttunut, eivät he kiinnittäneet isoon kissaeläimeen kovinkaan paljon huomiota, tyytyen odottamaan illalla esitettävää suurta näytöstä.
Kohta pimeän tultua aloitettiin juhlamenot. Tom-tomin säestämänä esiintyi yksinäinen soturi: kyyrysillään hän hypähti nuotion hohteeseen keskelle muiden soturien muodostamaa laajaa ympyrää, jonka takana naiset ja lapset seisoivat tai kyyköttivät. Tanssija oli maalattu ja aseistettu metsästysasuun, ja hänen liikkeensä ja eleensä olivat samanlaiset kuin riistan jälkiä, etsittäessä. Hän kumartui syvään ja nojasi silloin tällöin toiseen polveensa hakien otuksen jättämiä merkkejä, sitten hän taas oikaisihe liikkumattomaksi kuin kuvapatsas ja kuunteli. Soturi oli nuori, notkea ja komeavartaloinen, voimakaslihaksinen ja suora kuin aidanseiväs. Nuotion hehku välkkyi hänen kiiltävän mustalla ihollaan, valaisten selvästi hänen kasvoihinsa, rintaansa ja vatsaansa maalattuja eriskummaisia kuvioita.
Äkkiä hän kumartui aivan lähelle maata ja hyppäsi sitten korkealle ilmaan. Hänen kasvojensa piirteet ja ruumiinsa asento osoittivat, että hän oli päässyt jäljille. Heti hän riensi kertomaan ympärilleen kertyneille sotureille huomioistaan ja kehoittamaan heitä metsästysretkelle. Se oli kaikki vain näyttelemistä; mutta se esitettiin niin tosielämän mukaisesti, että Tarzankin käsitti sen pienempiä yksityiskohtia myöten.
Hän näki toisten soturien tempaavan metsästyskeihäänsä ja hypähtävän pystyyn yhtyäkseen viehättävään, hiipimistä muistuttavaan "väijymistanssiin". Se oli hyvin hauskaa; mutta Tarzan käsitti, että jos hänen oli mieli menestyksellisesti toteuttaa päätöksensä, hänen oli toimittava ripeästi. Hän oli ennenkin nähnyt näitä tansseja ja tiesi, että väijymisen jälkeen ahdistettaisiin riistaa ja surmattaisiin se, ja silloin olisi Numa soturien ympäröimä eikä sen lähelle voisi päästä.
Leijonantalja kainalossaan Tarzan pudottautui maahan puun synkkään varjoon ja kiersi sitten majojen taitse aivan häkin taakse, jossa Numa ärtyneenä käveli edestakaisin. Häkin luona ei nyt ollut vartijoita, sillä molemmat siellä olleet soturit olivat poistuneet yhtyäkseen toisten tanssiin.
Häkin takana Tarzan pukeutui leijonantaljaan samoin kuin siinä muistettavassa tilaisuudessa, jolloin Kertshakin apinat, jotka eivät tunteneet häntä naamion lävitse, olivat vähällä tappaa hänet. Sitten hän ryömi nelin kontin, tuli esiin molempien majojen välistä ja pysähtyi hämärässä seisovan kuulijakunnan taakse, jonka koko huomio oli kiintynyt tanssijoihin.
Tarzan näki neekerien nyt saaneen hermonsa niin kiihkeän jännittyneiksi, että leijonan oli sopiva aika esiintyä. Pian jakautuisi katsojain piiri häkissä olevan leijonan kohdalta, ja uhri vedettäisiin piirin keskelle. Juuri sitä hetkeä Tarzan odotti.
Vihdoin se tuli, Mbonga, päällikkö, antoi merkin ja heti nousivat Tarzanin edessä kyyköttävät naiset, ja lapset pystyyn, siirtyen sivulle ja jättäen avoimeksi leveän, leijonan häkille vievän tien. Samassa Tarzan päästi äkäisen leijonan matalan, yskimistä muistuttavan karjaisun ja ryömi hitaasti avointa tietä myöten hurjistuneihin tanssijoihin päin.
Ensimmäiseksi huomasi hänet eräs nainen, joka kirkaisi. Heti syntyi pakokauhu apinamiestä lähimpänä olevien keskuudessa. Nuotion voimakas hehku valaisi hyvin leijonan päätä, ja mustat päättelivät, kuten Tarzan oli arvannut, että heidän vankinsa oli päässyt häkistä.
Uudelleen karjaisten Tarzan meni edemmäksi. Tanssivat soturit seisahtuivat vain hetkeksi. He olivat aikoneet metsästää leijonaa, joka oli varmasti teljetty lujaan häkkiin, ja kun se nyt oli vapaana heidän keskellään, joutui asia kokonaan toisenlaiseen valoon. Heidän hermonsa eivät olleet sellaisessa vireessä, joka olisi sopinut tällaiseen mahdollisuuteen. Naiset, ja lapset olivat jo paenneet epävarmaan turvaan läheisimpiin majoihin, eivätkä soturit vitkastelleet seuratessaan heidän esimerkkiään, niin että Tarzan pian jäi yksin kylän raitin valtiaaksi.
Mutta ei kauaksi. Eikä hän halunnutkaan jäädä pitkäksi aikaa yksikseen. Se ei soveltuisi hänen suunnitelmaansa. Kohta pilkisti pää läheisen majan ovesta, sitten toinen ja vielä kolmas, kunnes ainakin parikymmentä soturia katseli häntä, odottaen hänen seuraavaa liikettään - odottaen, että leijona hyökkäisi tai koettaisi paeta kylästä.
Heillä oli keihäät kädessään kaiken varalta, hyökkäisipä leijona tai lähtisi pyrkimään vapauteen; ja sitten nousi leijona takakäpälilleen, kellanruskea talja putosi sen yltä, ja heidän edessään nuotion kirkkaassa hohteessa seisoi nuorekkaan suorana valkea viidakkojumala.
Hetkisen olivat neekerit liian ällistyneitä tehdäkseen mitään. He pelkäsivät tätä ilmestystä aivan yhtä paljon kuin Numaakin, mutta he olisivat ilomielin tappaneet Tarzanin, jos olisivat kyllin pian tointuneet hämmästyksestään. Mutta pelko, taikausko ja luontainen henkinen hitaus lamauttivat heitä, sillä aikaa kun apinamies kumartui käärimään kokoon leijonantaljaa. Sitten he näkivät hänen kääntyvän ja katoavan pimentoon kylän vastaiselle laidalle. Vasta sitten he rohkaistuivat ajamaan häntä takaa, mutta kun he syöksyivät joukolla esiin, heiluttaen keihäitään ja kiljuen sotahuutojaan, oli ahdistettava tipo tiessään.
Tarzan ei viipynyt puussa vähääkään. Heitettyään taljan oksalle hän pudottausi erään majan varjoon ja juoksi nopeasti leijonan häkille. Hypättyään häkin katolle hän veti köyttä, joka nosti ovea, ja samassa syöksähti kylään parhaissa voimissaan ja jäntevimmillään oleva iso leijona.
Soturit, jotka palasivat turhaan etsittyään Tarzania, näkivät hänen tulevan nuotion valoon. Kas! Tuolla oli viidakkohaltia jälleen, yrittäen vanhaa temppuaan. Luuliko hän voivansa, kahdesti pimittää Mbongan väkeä samalla tavalla lyhyessä ajassa? He näyttäisivät hänelle! Jo kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta voidakseen iäksi vapautua pelottavasta viidakkohaltiasta. Yhtenä miehenä he riensivät eteenpäin keihäät koholla.
Naiset ja lapset tulivat majoista katsomaan ilkeän haltian kuolemaa. Leijona vilkaisi heihin hehkuvin silmin ja pyörähti sitten lähestyviä sotureita vastaan.
Kiljuen hurjasti ilosta ja voitonriemusta he lähestyivät sitä, uhaten keihäillään. Ilkeä haltia oli heidän käsissään!
Ja sitten Numa, leijona, hyökkäsi, karjuen hirvittävästi.
Mbongan, päällikön, miehet ottivat Numan vastaan keihäät tanassa ja syytäen pilkkahuutoja. Mustana, kiiltävänä lihasryhmänä he odottivat viidakkohaltian tuloa; mutta heidän uljaan ulkokuorensa alla sykähti pelko, ettei heidän laitansa ollutkaan hyvin — etteivät heidän aseensa kenties sittenkään pystyisi kummalliseen otukseen, vaan että hän rankaisisi kauheasti heidän herjauksistaan. Heidän päälleen karkaava leijona oli aivan liian todellinen — he näkivät sen pikaisen hyökkäyksen aikana; mutta he tiesivät, että kellanruskean taljan alla oli valkoisen miehen pehmeä ruumis, ja kuinka se voisi kestää monien keihäiden ryntäystä?
Heidän eturintamassaan seisoi tavattoman kookas soturi, joka uhkui voimaa ja nuoruutta ja oli senvuoksi uhkamielinen. Peloittiko? Ei toki häntä! Hän nauroi Numalle, kun Numa syöksähti hänen kimppuunsa; hän nauroi ja laski keihäänsä tanaan, suunnaten sen kärjen Numan leveään rintaan. Ja sitten leijona oli hänessä kiinni. Väkevä käpälä iski syrjään raskaan sotakeihään, pirstoen sen sirpaleiksi, kuten ihmiskäsi pirstoo kuivan oksan.
Neekeri sortui maahan, kallo toisen iskun musertamana. Ja sitten oli leijona soturien keskellä, raapien ja raadellen joka taholle. Kauan he eivät sitä kestäneet; mutta toistakymmentä miestä virui runneltuina, ennenkuin muut ennättivät päästä pakoon noilta kauheilta kynsiltä ja välkkyviltä hampailta.
Kyläläiset pakenivat säikähtyneinä sinne tänne. Ei yksikään maja tuntunut kyllin vannalta turvapaikalta, kun Numa riehui paaluaitauksen sisällä. Neekerit pakenivat kauhuissaan toisesta toiseen, samalla kun Numa seisoi keskellä kylää tappamiensa soturien ruumiiden päällä muristen ja silmät hehkuvina.
Vihdoin eräs neekereistä työnsi kylän portit selälleen ja pakeni turvaan metsän puiden oksille. Lampaiden lailla seurasivat toiset häntä, kunnes kylään jäi vain leijona yksin uhreineen.
Lähimmissä puissa kyyköttävät Mbongan miehet näkivät leijonan painavan jykevän päänsä alas, tarttuvan yhtä uhriaan hartioista ja astelevan verkkaisesti ja arvokkaasti kylän raittia pitkin avonaisesta portista viidakkoon. He näkivät sen ja vapisivat. Ja omasta puustaan Apinain Tarzan näki sen ja hymyili.
Kului kokonainen tunti sen jälkeen kun leijona oli saaliineen, kadonnut, ennenkuin neekerit uskalsivat laskeutua puista ja palata kylään. Silmät levällään he mulkoilivat sinne tänne, ja heidän paljaat ruumiinsa värisivät enemmän pelosta kuin viidakkoyön kylmyydestä.
"Hän se oli koko ajan", mutisi joku. "Se oli viidakkohaltia."
"Hän muuttui leijonasta ihmiseksi ja jälleen leijonaksi", supatti toinen.
"Ja hän raahasi Mwizan metsään ja syö häntä parhaillaan", säesti kolmas vapisten.
"Me emme ole enää turvassa täällä", valitti neljäs. "Ottakaamme tavaramme ja etsikäämme uusi kylän paikka, kaukana ilkeän viidakkohaltian oleskelusijoilta!"
Mutta aamun valjetessa kasvoi neekerien rohkeus jälleen, joten sen yön kokemuksilla ei ollut juuri mitään muuta vaikutusta kuin se, että heidän pelkonsa Tarzania kohtaan lisääntyi ja heidän uskonsa hänen yliluonnolliseen alkuperäänsä vahvistui.
Ja niin kasvoi apinamiehen maine ja valta villissä, salaperäisessä viidakossa, jossa hän vaelsi mahtavampana kuin mikään muu eläin, koska ihmisjärki ohjasi hänen jättiläislihaksiaan ja hänen horjumatonta rohkeuttaan.