KYMMENES LUKU
Taistelu Tikan puolesta
Päivä oli hyvin ihana. Lauhkea tuuli vilvoitti päiväntasaajan auringon paahdetta. Heimon keskuudessa oli viikkokausia vallinnut rauha, eikä ulkoapäin ollut sen alueille tunkeutunut ainoatakaan vierasta vihollista. Apinain mielestä oli kaikki tämä riittävä todistus siitä, että tulevaisuus olisi samanlainen kuin läheinen menneisyys — että ihanneolot pysyisivät.
Vahdit, joiden sijoittaminen oli nyt tottumuksen voimasta tullut heimoelämän tavaksi, joko vähensivät valppauttaan tai poistuivat tyyten paikoiltaan, miten heidän päähänsä milloinkin pisti. Heimo oli hajaantunut laajalle alueelle etsimään ravintoa. Näin saattavat rauha ja menestys kaivaa pohjan mitä alkeellisemman samoin kuin myös mitä korkeimmalle kehittyneen yhteiskunnan turvallisuudelle.
Myöskin yksilöt kävivät vähemmän varovaisiksi ja valppaiksi, niin että olisi saattanut luulla Numan, Saborin ja Shitan hävinneen koko luomakunnasta. Naarakset ja balut harhailivat suojelijoitta jylhässä viidakossa, kun taas ahnaat urokset hakivat ravintoa kaukana aukeamalla; niinpä myöskin Tika ja Gazan, hänen balunsa, liikkuivat heimon alueen äärimmäisellä eteläisellä liepeellä, eikä ainoatakaan isoa urosta ollut heidän lähistöllään.
Vielä kauempana etelässä vaelsi metsässä uhkaava olento — kookas urosapina, joka oli vimmastunut yksinäisyydestä ja tappiosta. Viikko sitten hän oli tavoittanut kaukana sieltä asustavan heimonsa kuninkuutta ja harhaili nyt kolhittuna, ruumis vielä hellänä, aarniometsässä yksinäisenä hylkiönä. Myöhemmin hän voisi palata oman heimonsa keskuuteen ja alistua karvaisen otuksen tahtoon, jota hän oli koettanut syöstä valtaistuimelta; mutta nyt hän ei vielä uskaltanut sitä tehdä, sillä hän ei ollut tavoittanut ainoastaan herransa ja mestarinsa kruunua, vaan myöskin hänen vaimojaan. Kuluisi vähintäänkin kokonainen kuukausi, ennenkuin loukattu hallitsija unohtaisi tapahtuman, ja siksi Tug vaelsi oudossa viidakossa julmana, peloittavana ja uhkuen vihaa.
Tällaisessa mielentilassa Tug osui aavistamattaan nuoren naaraksen läheisyyteen, joka oli yksin ruuanhakuretkellä — vieraan heimon naaraksen, joustavan ja voimakkaan ja verrattoman kauniin. Tug pidätti henkeään ja pujahti ketterästi tiepuoleen, jossa tiheälehväinen troopillinen pensaikko piilotti hänet Tikalta, samalla sallien hänen antaa silmiensä nauttia naaraksen viehkeydestä.
Mutta hänen katseensa ei yksinomaan tuijottanut Tikaan, vaan harhaili myöskin heitä ympäröivässä viidakossa, etsien Tikan heimon uroksia ja naaraita sekä baluja, mutta etupäässä uroksia. Kun himoitaan vieraaseen heimoon kuuluvaa naarasta, on otettava huomioon rajut, kookkaat, karvaiset huoltajat, jotka ani harvoin poistuivat etäälle holhoteistaan ja olivat valmiit taistelemaan elämästä ja kuolemasta muukalaista vastaan puolustaessaan toverinsa puolisoa tai jälkeläisiä, aivan samoin kuin ottelisivat omien läheistensä puolesta.
Tug ei havainnut mitään jälkeä ainoastakaan apinasta, lukuunottamatta vierasta naarasta ja hänen likellään leikkivää nuorta balua. Hänen häijyt, verestävät silmänsä painuivat puolittain umpeen, kun hänen katseensa imeytyi edellisen viehättäviin muotoihin — mitä baluun tulee, niin hänen vankkojen leukojensa yksi ainoa puraisu sen hoikkaan niskaan riittäisi estämään sen nostamasta tarpeetonta hälyä.
Tug oli komea, kookas uros ja muistutti monessa suhteessa Tikan puolisoa Taugia. He olivat molemmat parhaassa iässä, kummallakin heillä oli ihailtavat lihakset ja mainiot torahampaat, kumpikin he olivat niin peloittavan hurjia kuin vaativaisinkin ja tarkimminkin valitseva naaras voi haluta. Jos Tug olisi ollut Tikan omaa heimoa, niin Tika olisi voinut yhtä hyvin suostua häneen kuin Taugiinkin, kun hänen paritteluaikansa tuli; mutta nyt hän oli Taugin, eikä yksikään muu uros saanut vaatia häntä omakseen ensin voittamatta Taugia mieskohtaisessa kamppailussa. Ja sittenkin pidätti Tika itselleen erinäisiä oikeuksia tähän asiaan nähden. Jollei hän suosinut uutta kosijaa, saattoi hän itsekin astua kilpakentälle tukemaan oikeudenmukaista puolisoansa, vähentäen parhaansa mukaan toisen voittomahdollisuuksia; eikä se olisikaan mikään vähäinen apu Tikan herralle ja isännälle, sillä vaikka Tikan torahampaat olivatkin pienemmät kuin uroksen, niin hän osasi käytellä niitä erinomaisen tehokkaasti.
Tika oli parhaillaan lumoavan miellyttävässä puuhassa, etsimässä kovakuoriaisia, unohtaen kaiken muun. Hänellä ei ollut aavistusta siitä, kuinka kauas heimon muista jäsenistä hän ja Gazan olivat joutuneet, eivätkä hänen turvallisuudesta huolehtivat aistimensa olleet valppaina, kuten niiden olisi pitänyt olla. Kuukausia kestänyt vaaroilta suojattu elämä huolellisten vahtien turvassa, joita sijoittamaan Tarzan oli heimon opettanut, oli tuudittanut heimon jäsenet rauhallisuuden tuntuun ja luottamaan petolliseen uskoon, joka oli menneisyydessä tuottanut tuhon monelle valistuneelle yhteiskunnalle ja tuottaa vielä vastaisuudessa monelle — siihen nimittäin, että koska heitä ei ole ahdistettu, ei heitä ikinä ahdistetakaan.
Tultuaan varmaksi siitä, ettei lähimmässä ympäristössä ollut ketään muita kuin naaras baluineen, Tug hiipi hiljaa heitä kohti. Tika oli selin häneen päin, kun hän lopullisesti karkasi heidän kimppuunsa; mutta Tikan aistit olivat viimeinkin heränneet huomaamaan uhkaavan vaaran, ja hän pyörähti outoa urosta kohti juuri kun tämä oli saavuttamaisillaan hänet, Tug pysähtyi muutaman askeleen päähän hänestä. Vieraan naaraksen viettelevä naisellinen sulous oli haihduttanut uroksen raivon. Hän päästeli lepyttäviä äännähdyksiä — maiskutellen leveitä, litteitä huuhaan — eivätkä ne äänet olleetkaan niin kovin erilaisia kuin ne, joita saattaa kuulua oikeassa suutelossa.
Mutta Tika vain paljasti hampaansa ja murisi. Pikku Gazan lähti juoksemaan äitiänsä kohti, mutta tämä varoitti häntä pysymään etäällä, ehättäen huutamaan: "Krig-ah!" ja käski hänen kiivetä korkean puun ylimmille oksille. Ilmeisestikään ei uusi kosija tehnyt Tikaan suotuisaa vaikutusta. Tug oivalsi sen ja muutti menettelytapaansa sen mukaisesti. Hän pullisti jättimäistä rintaansa, iski siihen känsittyneillä rystysillään ja pöyhisteli, huojuen edestakaisin Tikan edessä.
"Minä olen Tug", hän rehenteli. "Katso iskuhampaitani! Katso voimakkaita käsiäni ja tanakoita jalkojani! Yhdellä puraisulla kykenen surmaamaan teidän väkevimmän uroksenne. Olen yksin tappanut Shitan. Olen Tug. Tug tahtoo sinut omakseen."
Sitten hän jäi odottamaan nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen kerskailunsa oli tehnyt, eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Tika kääntyi niin nopeasti, ettei sitä olisi saattanut odottaa niin raskaalta olennolta, ja lähti nuolena kiitämään päinvastaiseen suuntaan. Kiukkuisesti murahtaen syöksyi Tug tavoittamaan häntä; mutta pienempi, keveämpi naaras oli liian nopsa hänen saavutettavakseen. Hän ajoi Tikaa takaa muutamia metrejä, jäi sitten seisomaan puhisten ja karjuen sekä pieksäen maata vankoilla nyrkeillään.
Hänen lähellään kasvavassa puussa istuva pikku Gazan näki vieraan uroksen raivon ja pettymyksen ilmaisut. Ollen nuori ja luullen olevansa turvassa painavan uroksen yltämättömissä kiljaisi Gazan harkitsemattoman herjauksen heidän kiusanhengelleen. Tug vilkaisi ylöspäin. Tika oli pysähtynyt vähän matkan päähän — hän ei tahtonut poistua kauas balustaan; sen käsitti Tug heti ja päätti nopeasti käyttää sitä edukseen. Hän näki, että se puu, jossa nuori apina kyykötti, oli yksinäinen ja ettei balu voisi päästä toisiin puihin laskeutumatta ensin maahan. Hän saisi äidin käsiinsä sen nojalla, että tämä rakasti lastaan.
Hän heilautti itsensä puun alaoksille. Pikku Gazan lakkasi herjaamasta Tugia; hänen ilmeensä muuttui ilkkuvasta huolestuneeksi ja sitten hyvin pian pelokkaaksi, kun Tug alkoi kiivetä häntä kohti. Kirkuen kehoitti Tika Gazania nousemaan korkeammalle, ja pieni apina kapusi hennoille oksille, jotka eivät kannattaisi ison apinan painoa; mutta siitä huolimatta Tug kiipesi edelleen. Tika ei ollut peloissaan. Hän tiesi, ettei Tug voisi nousta kyllin korkealle saadakseen Gazanin kiinni, ja siksi hän istui vähän matkan päässä puusta, syytäen ahdistajalle viidakkohäväistyksiä. Naaraksena hän oli siinä taidossa oikea mestari.
Mutta hän ei tietänyt, kuinka ilkeämielisen ovelat Tugin vähäiset aivot olivat. Hänestä oli varmaa, että uros kapuaisi Gazania kohti niin pitkälle kuin pääsisi ja huomattuaan sitten, ettei hän yltäisi baluun, lähtisi jälleen ajamaan häntä takaa, mikä olisi yhtä tuloksetonta. Hän uskoi niin lujasti, että hänen balunsa oli turvassa ja että hän itse kykeni huolehtimaan itsestään, ettei hän kiljaissut avunpyyntihuutoa, joka pian olisi kiidättänyt heimon muut jäsenet parvissa hänen luokseen.
Verkalleen kohoten Tug saavutti sen rajan, jota ylempänä oleville hennoille oksille hän ei rohjennut kiskoa raskasta ruhoaan. Gazan oli vielä lähes viisi metriä hänen yläpuolellaan. Uros sijoittui vakavasti istumaan ja tarttui latvaan voimakkaine käsineen. Tikan valtasi kauhu. Hän oivalsi heti toisen aikeet. Gazan kyyrötti korkealla huojuvalla oksalla. Ensimmäisestä pudistuksesta hän menetti tasapainonsa, vaikka hän ei tyyten pudonnutkaan, vaan jäi riippumaan kaikkien neljän raajansa varaan. Mutta Tug ponnisteli kahta rajummin; se oksa, johon nuori apina oli tarrautunut, naksahteli pahasti. Tika ymmärsi liiankin selvästi, minkälainen, lopputuloksen täytyi olla, ja unohtaen syvässä äidinrakkaudessaan oman vaaransa hän syöksyi eteenpäin kiivetäkseen puuhun tappelemaan tuon kammottavan otuksen kanssa, joka uhkasi hänen pienokaisensa henkeä.
Mutta ennenkuin hän ennätti edes rungolle, onnistui Tugin saada latva siksi rajuun liikkeeseen, että Gazanin ote heltisi. Kirkaisten suistui balu lehvien välitse, turhaan hapuillen saadakseen uudelleen kiinni, ja putosi raskaasti kumahtaen äitinsä jalkojen juureen, jääden virumaan siihen ääneti ja hievahtamatta. Parkaisten kumartui Tika ottamaan elotonta ruumista syliinsä; mutta samassa oli Tug hänen niskassaan.
Rimpuillen ja purren koetti Tika vapautua; mutta ison uroksen jättiläislihakset olivat ylivoimaiset hänen heikommille jänteilleen. Tug löi ja kuristi häntä useita kertoja, kunnes hän vihdoin melkein tajuttomana heittäytyi rennoksi ja oli alistuvinaan. Sitten uros nosti hänet olalleen ja kääntyi takaisin etelään vievälle polulle, jota myöten oli tullutkin.
Maassa virui pienen Gazanin liikkumaton ruumis. Hän ei valittanut. Hän ei värähtänytkään. Hitaasti nousi aurinko keskitaivaalle. Pensaikossa hiipi syyhyinen otus, kuono koholla nuuhkien viidakkotuulahduksia. Se oli Dango, hyena. Äkkiä sen inhoittava turpa pistäytyi esiin läheisen lehvistön lävitse, ja sen julmat silmät suuntautuivat Gazaniin.
Varhain samana aamuna oli Apinain Tarzan mennyt rannikolle sijaitsevalle majalle, jossa hän vietti useita tunteja heimon oleskellessa sen läheisyydessä. Lattialla oli miehen luuranko — kaikki, mitä oli jälellä entisestä loordi Greystokesta — samassa asennossa, johon se oli pudonnut silloin, kun Kertshak, iso apina, oli sen kaksikymmentä vuotta sitten elottomana heittänyt kouristaan. Jo aikoja sitten olivat termiitit ja pienet nakertajat kalunneet englantilaisen lujatekoiset luut puhtaiksi. Tarzan oli vuosikausia nähnyt sen viruvan paikallaan eikä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin niihin lukemattomiin tuhansiin luihin, joita oli siroteltuna sinne tänne hänen oleskelupaikoillaan ja poluillaan viidakossa. Vuoteella lepäsi toinen, pienempi luuranko, eikä nuorukainen välittänyt mitään siitä sen enempää kuin toisestakaan. Mistäpä hän olisi tietänyt, että toinen oli ollut hänen isänsä, toinen hänen äitinsä? Loordi Greystoke-vainajan niin rakastavan huolellisesti valmistamassa karkeatekoisessa kehdossa oleva vähäinen luukasa ei merkinnyt hänelle mitään — että tuo pieni kallo olisi vielä kerran apuna, kun todistettaisiin hänen oikeutensa ylvääseen arvonimeen, siitä hänellä oli yhtä vähän aavistusta kuin Orionin tähtien kuista. Tarzanista ne olivat luita — pelkkiä luita. Hän ei niitä tarvinnut, sillä niissä ei ollut lainkaan jäljellä lihaa, eivätkä ne olleet hänen vastuksinaan, sillä hän ei kaivannut vuodetta, ja lattialla olevan luurangon ylitse hän jaksoi helposti harpata.
Tänään hän oli rauhaton. Hän käänteli ensin toisen, sitten, toisen kirjan lehtiä. Hän katseli kuvia, jotka hän muisti ulkoa, ja sysäsi sitten kirjan syrjään. Hän penkoi kaapin sisältöä ainakin tuhannen kertaa. Hän otti sieltä esille pussin, jossa oli paljon pieniä, pyöreitä metallilevyjä. Kuluneiden vuosien aikana hän oli leikkinyt niillä usein; muta aina hän oli pannut ne huolellisesti takaisin pussiin ja pussin takaisin kaappiin juuri samalle hyllylle, jolta hän oli sen ensiksi löytänyt. Omituisesti ilmeni perinnöllisyyden vaikutus apinamiehessä. Järjestystä rakastavan rodun vesana hän itsekin rakasti järjestystä tietämättä miksi.
Apinat pudottivat esineet käsistään heti, kun heidän mielenkiintonsa niitä kohtaan sammui — korkeaan ruohikkoon tai puiden yläoksille. Pudottamansa kappaleet he joskus löysivät jälleen, mutta vain sattumalta. Sellainen ei ollut Tarzanin tapa. Hänen vähäinen omaisuutensa oli määrätyissä paikoissa, ja tunnollisesti hän palautti jokaisen esineen omalle paikalleen herettyään sitä käyttämästä. Pussissa olevat pyöreät metallilevyt olivat hänestä aina mielenkiintoisia. Niiden kummallakin puolen oli kohokuvia, joiden merkitystä hän ei oikein ymmärtänyt. Levyt olivat kirkkaita ja välkkyviä. Hänestä oli hauskaa järjestää niitä erilaisiksi kuvioiksi pöydällä. Satoja kertoja hän oli leikkinyt siten. Kun hän tänään oli samassa puuhassa, putosi häneltä yksi niistä, kaunis, keltainen kappale — englantilainen punnanraha — ja kieri sen vuoteen alle, jossa aikoinaan viehättävän lady Alicen maallinen tomu lepäsi.
Säntillisenä miehenä Tarzan heti laskeutui nelinkontin etsimään sängyn alta pudonnutta kultakolikkoa. Niin kummalliselta kuin se tuntuneekin, hän ei ollut koskaan ennen tarkastanut vuoteen alustaa. Hän löysi kolikon ja myöskin jotakin muuta — pienen, puisen lippaan, jossa oli löyhästi kiinni painettu kansi. Otettuaan ne molemmat hän pisti punnan takaisin pussiin ja pussin takaisin hyllyllensä kaappiin. Sitten hän tutki lipasta. Siinä oli joukko lieriömäisiä metallipalasia, joiden toinen pää suippeni kartiomaisesti ja toisessa, tasaisessa päässä oli ulkoneva reunus. Ne olivat kaikki aivan vihreitä ja himmeitä, vuosien aikana kerrostuneen kuparihomeen peittämiä.
Tarzan otti niitä lippaasta kourallisen ja tarkasti niitä. Hän hieroi kahta vastakkain ja huomasi, että vihreä väri lähtisi pois, jättäen näkyviin kiiltävän pinnan kahdelle kolmasosalle niiden pituudesta, kun taas kartiokärkinen pää jäi himmeän harmaaksi. Etsittyään puupalasen hän hankasi, sillä ripeästi yhtä lieriötä ja sai vaivojensa palkkioksi siihen välkkyvän hohteen, joka miellytti häntä.
Hänen kupeellaan riippui reppu, jonka hän oli anastanut eräältä monista surmaamistaan mustista sotureista. Reppuun hän pani kourallisen uusia lelujaan, aikoen kiilloittaa ne joutohetkinään. Sitten hän sijoitti lippaan takaisin sängyn alle, ja kun hän ei löytänyt enää mitään muuta huvittavaa, poistui hän majasta ja palasi heimon luokse.
Päästyään lähelle apinoita hän kuuli kovaa hälyä edestäpäin — naaraiden ja balujen äänekästä kirkumista, kookkaiden urosten hurjia, kiukkuisia ärjäisyjä ja murahduksia. Hän kiihdytti heti vauhtiaan, sillä hänen korviinsa saapuvat "Krig-ah!" huudot ilmaisivat hänelle, että hänen tovereillaan oli hätä.
Sillä aikaa kun Tarzan oli ollut omissa hommissaan isävainajansa majassa, oli Taug, Tikan jäntevä puoliso, ollut haeskelemassa ravintoa noin puolentoista kilometrin päässä heimon pohjoispuolella. Saatuaan vihdoin vatsansa täyteen hän oli kääntynyt laiskasti palaamaan aukeamalle, jossa hän oli heimon viimeksi nähnyt, ja pian hän sivuutti sinne tänne yksittäin, kaksittain tai kolmittain hajaantuneita apinoita. Tikaa ja Gazania hän ei tavannut ja alkoi pian tiedustella toisilta, missä he olivat; mutta kukaan ei ollut nähnyt heitä äskettäin.
Alempien olentojen mielikuvitus ei ole kovinkaan kehittynyt. He eivät, kuten te ja minä teemme, loihdi sielunsa silmien eteen eloisia näkyjä siitä, mitä kaikkea on saattanut tapahtua, eikä Taugissa niin ollen nytkään herännyt pahoja aavistuksia siitä, että onnettomuus oli kohdannut hänen puolisoaan ja heidän jälkeläistään — hän vain tahtoi löytää Tikan voidakseen laskeutua pitkäkseen varjoisaan paikkaan ja panna Tikan raapimaan selkäänsä, sillä aikaa kun hän sulatteli aamiaistaan. Mutta vaikka hän huuteli puolisoaan, etsi häntä ja kyseli kaikilta, joita kohtasi, ei hän löytänyt jälkeäkään Tikasta eikä myöskään Gazanista.
Hän alkoi äkämystyä ja hautoa mielessään Tikan kurittamista, koska tämä oli poistunut niin kauas, kun aviopuoliso häntä tarvitsi. Hän eteni etelään päin riistapolkua pitkin; hänen känsittyneet jalkapohjansa ja rystysensä eivät ollenkaan kapsahtaneet maahan sattuessa; äkkiä hän havaitsi Dangon, joka oli pienen aukeaman vastaisella laidalla. Haaskansyöjä ei huomannut Taugia, sillä sen silmät tuijottivat yhä värähtämättä johonkin ruohikossa erään puun alla viruvaan olioon, jonka kimppuun se parhaillaan hiipi, noudattaen lajilleen ominaista salakavalaa varovaisuutta.
Taug, joka itsekin oli hyvin varovainen, kuten pitääkin olla sellaisen, joka vaeltelee viidakossa ja haluaa säilyttää henkensä, kiipesi meluttomasti puuhun, josta hän voi paremmin silmäillä aukeamaa. Hän ei pelännyt Dangoa; mutta hän halusi saada selville; mitä Dango vainusi. Häntä kenties kannusti yhtä paljon uteliaisuus kuin varovaisuus.
Ja kun Taug pääsi sellaiselle kohdalle oksien sekaan, josta hän esteettömästi näki aukeamalle, oli Dango jo nuuhkimassa olentoa, jonka Taug heti tunsi oman pikku Gazaninsa elottomaksi ruumiiksi.
Päästäen niin kauhean, niin petomaisen karjaisun, että se hetkiseksi lamautti yllätetyn Dangon, heittäytyi iso apina valtavine ruhoineen hölmistyneen hyenan niskaan. Kiljuen ja äristen kääntyi maahan rusentunut Dango repimään ahdistajaansa; mutta hän oli yhtä voimaton kuin varpunen haukan kynsissä. Taugin paksut, pahkaiset sormet puristuivat hyenan kurkkuun ja selkään, hänen leukapielensä loksahtivat yhden ainoan kerran takkuiseen niskaan, musertaen selkäytimen, ja sitten hän viskasi kuolleen raadon halveksivasti syrjään.
Taaskin hän kajahdutti huudon, jolla urosapina kutsuu puolisoaan, mutta vastausta ei tullut; sitten hän kumartui nuuhkimaan Gazanin ruumista. Tämän villin, kamalan näköisen pedon rinnassa liikkui, joskin heikoimpina, samanlaisia isällisen rakkauden tunteita, jotka panevat meidänkin sydämemme sykähtelemään. Vaikka meillä ei olisikaan siitä kouraantuntuvia todistuksia, täytyisi meidän se sittenkin tietää, koska vain sen nojalla voidaan selittää ihmisrodun olemassaolo; sillä rodun ollessa varhaisilla asteillaan olisi urosten kateus ja itsekkyys tuhonnut poikaset sitä myöten kuin niitä tuli maailmaan, jollei Jumala olisi heidän pedonrintoihinsa kätkenyt isänrakkautta, jonka voimakkain ilmenemismuoto on urosten suojelemisvaisto.
Taugin suojelemisvaisto oli hyvin kehittynyt; mutta lisäksi hän oli kiintynyt jälkeläiseensä, sillä Taug oli harvinaisen älykäs näyte noista isoista, ihmisenmuotoisista apinoista, joista Gobin alkuasukkaat puhelevat kuiskaten ja joita yksikään valkoihoinen ei ole milloinkaan nähnyt, tai jos on nähnyt, niin ei ole jäänyt eloon kertomaan näkemästään, kunnes Apinain Tarzan joutui niiden keskuuteen.
Ja niinpä Taug suri, kuten kuka muu isä hyvänsä olisi surrut menetettyään pienokaisensa. Teistä olisi pikku Gazan saattanut näyttää kammottavalta ja inhoittavalta otukselta, mutta Taugista ja Tikasta hän oli yhtä kaunis ja herttainen kuin teidän pikku Maijanne tai Juhonne tai Anna-Liisanne teistä; ja hän oli heidän esikoisensa, heidän ainoa balunsa ja urospuolinen — kolme seikkaa, jotka riittävät tekemään apinapienokaisen kenen hyvänsä hellän isän lemmikiksi.
Jonkun aikaa Taug nuuhki pientä, liikkumatonta balua. Huulillaan ja kielellään hän silitteli ja hyväili sekaantunutta karvapeitettä. Hänen villistä suustaan pääsi hiljainen valitus; mutta murheen jäljessä seurasi pian ylivoimainen kostonhimo.
Hypäten seisomaan hän alkoi karjua "Krig-ah!" huutoja, joita vähän väliä tehosti vimmastuneen taistelunhaluisen — raivohullun, verenhimon valtaaman — urosapinan vertahyydyttävät ärjäisyt.
Vastaukseksi kajahti heimon jäsenten huutoja heidän rientäessään puita myöten hänen luokseen. Juuri ne kuuli Tarzan palatessaan majasta; ja vastaukseksi niihin hän antoi oman äänensä kaikua ja lisäsi nopeuttaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän keskitasanteita myöten.
Kun hän vihdoin ennätti heimon luokse, olivat apinat keräytyneet yhteen, ympäröiden Taugin ja jonkun toisen, joka lepäsi liikkumattomana maassa. Pudottauduttuaan puusta Tarzan lähestyi ryhmän keskustaa. Taug yhä kiljui taisteluhaasteitaan, mutta nähdessään Tarzanin hän vaikeni, kumartui, otti syliinsä Gazanin ja ojensi balun Tarzanin nähtäväksi. Kaikista heimon uroksista Taug piti vain Tarzanista. Tarzaniin hän luotti ja turvautui häneen kuten ainakin viisaampaan ja kokeneempaan. Tarzanin luokse hän tuli nytkin — lapsuusaikaisen kisakumppaninsa, varttuneella iällä suoritettujen lukemattomien ottelujen taistelutoverin luokse.
Kun Tarzan näki Taugin käsivarsilla olevan liikkumattoman ruumiin, pääsi hänen huuliltaan matala murahdus, sillä myöskin hän rakasti Tikan balua.
"Kuka sen teki?" hän kysyi. "Missä on Tika?"
"En tiedä", vastasi Taug. "Löysin hänet virumassa täällä vierellään Dango, joka oli juuri alkamaisillaan ahmia häntä; mutta Dango ei sitä tehnyt — hänessä ei ole hampaiden jälkiä."
Tarzan meni likemmäksi ja painoi korvansa Gazanin rintaa vasten. "Hän ei ole kuollut", hän virkkoi. "Kenties hän ei kuolekaan." Hän tunkeutui apinatungoksen läpi ja kiersi kerran sen ympäri, tarkastaen maata joka askeleella. Äkkiä hän pysähtyi, painoi nenänsä aivan lähelle maata ja haisteli. Sitten hän hypähti pystyyn ja huudahti omituisesti. Taug ja muut apinat keräytyivät hänen ympärilleen, sillä äänestä tiesivät, että vainuaja oli löytänyt otuksen jäljet.
"Täällä on ollut vieras uros", selitti Tarzan. "Hän on kolhaissut
Gazania ja vienyt pois Tikan."
Taug ja muut urokset alkoivat karjua uhkaavasti; mutta he eivät tehneet mitään. Jos vieras uros olisi ollut heidän näkyvissään, niin he olisivat repineet hänet kappaleiksi; mutta heidän mieleensäkään ei juolahtanut seurata häntä.
"Jos kolme vahtiurosta olisi ollut paikoillaan heimon ympärillä, niin tätä ei olisi tapahtunut", äkäili Tarzan. "Tällaista tapahtuu vähän väliä, niin kauan kuin te ette pidä kolmea urosta tarkkailemassa vihollisten lähentymistä. Viidakko on täynnä vihollisia, mutta sittenkin te sallitte naaraittenne ja balujenne hakea ruokaa mistä haluavat yksin ja suojelematta. Tarzan lähtee nyt — hän menee etsimään Tikaa ja tuomaan hänet takaisin heimon luokse."
Se ajatus pystyi toisiin uroksiin. "Me lähdemme kaikki", he huusivat.
"Ei", torjui Tarzan, "te ette lähde kaikki. Me emme voi ottaa naaraita ja baluja mukaamme metsästys- ja taisteluretkille. Teidän on jäätävä heidän turvakseen tai menetätte heidät kaikki."
Apinat kynsivät päätään. Hänen neuvonsa viisaus alkoi selvetä heille, mutta aluksi he olivat innostuneet uuteen ajatukseen — että olisi ajettava takaa vierasta pahantekijää, riistettävä häneltä saalis ja rangaistava häntä. Aikakausia kestänyt tapa oli syövyttänyt yhteiskuntavaiston heidän mieliinsä. He eivät tienneet, miksi he eivät olleet tulleet ajatelleeksi rikollisen takaa-ajoa ja rankaisemista — he eivät voineet tietää sen johtuneen siitä, etteivät he olleet vielä kohonneet kylliksi korkealle henkiselle tasolle kyetäkseen toimimaan yksilönä. Kun he joutuivat ahdinkoon, kiidätti yhteiskuntavaisto heidät tiiviiksi laumaksi, sillä sillä tavoin oli isojen, rajujen urosten yhdistynein voimin helpompi puolustaa heitä vihollisia vastaan.
Se ajatus, että heidän olisi jakauduttava, taistellakseen vihollisen, kanssa, ei ollut vielä välähtänyt heidän päähänsä — se oli liian paljon tavoista poikkeava, liian paljon ristiriidassa yhteiskunnan etujen kanssa. Mutta Tarzanista se oli ensimmäinen ja luonnollisin ajatus. Hänen aistinsa ilmaisivat hänelle, että vain yksi ainoa uros oli hyökännyt Tikan ja Gazanin kimppuun. Yhtä ainoata vihollista rankaisemaan ei tarvittu koko heimoa. Kaksi nopeata urosta voisi pian saavuttaa hänet ja pelastaa Tikan.
Aikaisemmin ei kukaan ollut ajatellut lähteä etsimään heimolta silloin tällöin ryöstettyjä naaraita. Jos Numa, Sabor, Shita tai johonkin toiseen heimoon kuuluva urosapina sattui viemään nuoren naaraan tai emon, kun ei ketään ollut saapuvilla — niin naaras oli poissa, siinä kaikki. Jos uhri sattui olemaan jonkin uroksen puoliso, niin leski murahteli yhden tai parin päivän aikana, ja jos oli kylliksi väkevä, otti sitten uuden puolison omasta heimosta; jolleivät voimat siihen riittäneet, niin hän vaelsi kauas viidakkoon etsimään tilaisuutta saadakseen ryöstää naaraan jostakin toisesta heimosta.
Tähän asti oli Apinain Tarzan sopeutunut tällaiseen menettelyyn, koska hän ei ollut tuntenut lainkaan mielenkiintoa ryöstettyjä kohtaan. Mutta Tika oli ollut hänen ensi lemmittynsä, ja Tikan balulla oli hänen sydämessään samanlainen sija kuin hänen omalla balullaan olisi ollut. Vain kerran tätä ennen oli Tarzan tahtonut ajaa takaa ja kostaa. Se oli tapahtunut vuosia sitten, silloin kun Kulonga, Mbongan, päällikön, poika oli tappanut Kaalan. Silloin oli Tarzan yksin seurannut murhaajaa ja kostanut. Nyt häntä kannusti sama intohimo, vaikkakaan ei niin kiihkeänä.
Hän kääntyi Taugiin päin. "Jätä Gazan Mumgan hoivaan"! hän kehoitti. "Mumga on vanha, ja hänen hampaansa ovat murtuneet, eikä hän ole lainkaan hyvä; mutta hän voi vaalia Gazania siihen saakka, kunnes me palaamme mukanamme Tika. Ja jos Gazan on kuollut, kun me tulemme takaisin", lisäsi hän Mumgalle, "niin minä tapan sinut".
"Minne menemme?" tiedusti Taug.
"Menemme noutamaan Tikaa", vastasi apinamies, "ja surmaamaan hänen ryöstäjänsä. Tule!"
Hän lähti vieraan uroksen jäljille, jotka hänen harjaantuneet aistinsa selvästi eroittivat, eikä vilkaissutkaan taakseen nähdäkseen, seurasiko Taug häntä. Viimemainittu laski Gazanin Mumgan syliin, lausuen jäähyväisiksi: "Jos hän kuolee, niin Tarzan tappaa sinut." Sitten hän riensi ruskeaihoisen nuorukaisen jälkeen, joka jo juosta hölkytti viidakkopolkua pitkin.
Ei ainoakaan Kertshakin heimon uros ollut niin hyvä vainuaja kuin Tarzan, sillä hänen harjoituksen terästämien aistiensa tukena oli korkealle kehittynyt älykkyys. Arvostelukykynsä nojalla hän tiesi, minkä tien takaa-ajettava luonnostaan oli valinnut, joten hänen tarvitsi pitkin matkaa tarkata vain silmäänpistävimpiä merkkejä; ja tänään oli Tugin kulkema tie hänestä yhtä selvä kuin painetun sivun rivit teistä tai minusta.
Joustavan apinamiehen kintereillä juoksi kookas ja karvainen urosapina. He eivät virkkaneet toisilleen sanaakaan. He liikkuivat äänettömästi kuin olisivat olleet varjoja metsän kymmenientuhansien varjojen joukossa. Yhtä valppaana kuin Tarzanin silmät ja korvat oli myöskin hänen ylimysnenänsä. Jäljet olivat tuoreet, ja kun he nyt olivat ehtineet pois heimosta leviävän voimakkaan apinahajun piiristä, ei hänen ollut lainkaan vaikeata seurata Tugia ja Tikaa yksinomaan hajuaistinsa avulla. Tikan tuttu haju ilmoitti sekä Tarzanille että Taugille, että he olivat hänen jäljillään, ja pian kävi Tugin haju heille yhtä tutuksi kuin toinenkin.
Heidän reippaasti edetessään peittyi aurinko äkkiä synkkään pilveen. Tarzan kiihdytti vauhtiaan. Nyt hän suorastaan lensi pitkin viidakkopolkua; niissä paikoissa taas, missä Tug oli turvautunut puihin, seurasi hän ketterästi kuin orava pitkin lehväisten oksien muodostamaa notkuvaa ja huojuvaa polkua, heilautellen itseään puusta toiseen kuten Tug oli tehnyt aikaisemmin, mutta he olivat nopeampia, koska heitä ei ollut hidastamassa taakka kuten Tugia.
Tarzan tunsi, että heidän täytyi olla aivan pakenijan kintereillä, sillä haju kävi yhä voimakkaammaksi; mutta silloin äkkiä välähti viidakossa huikaiseva salama, ja taivaalla ja metsässä kiiri huumaava jyrinä, joka pani maan vavahtelemaan. Sitten tuli sade — ei sellaisena kuin se tulee meille lauhkeissa vyöhykkeissä, vaan valtavana vyörynä — valaen vettä tonneittain eikä pisaroittain metsän taipuvien jättiläisten ja niiden suojassa kyyristelevien, säikähtyneiden olentojen päälle.
Ja sade teki sen, mitä Tarzan tiesi sen tekevän — se pyyhki vainuttavan jäljet pois maan pinnalta. Vettä ryöppysi puoli tuntia — sitten pilkisti aurinko esiin, ja metsä näytti välkkyvän miljoonista säihkyvistä helmistä, mutta apinamies, jonka silmät tavallisesti olivat avoinna viidakon ihmeellisille vaihteluille, ei tällä kertaa nähnyt niitä. Hänen aivoihinsa ei mahtunut muuta ajatusta kuin se, että Tikan ja hänen ryöstäjänsä jäljet olivat hävinneet.
Myöskin puiden oksilla on paljon käytettyjä polkuja aivan samoin kuin maan pinnalla; mutta puissa ne haarautuvat ja menevät ristikkäin useammin, koska eri suuntiin liikkuminen on helpompaa kuin maata peittävässä tiheässä kasvistossa. Yhtä tällaista selvästi näkyvää polkua pitkin etenivät Tarzan ja Taug edelleen sateen lakattua, sillä apinamies päätteli, että rosvo oli todennäköisesti valinnut juuri sen; mutta saavuttuaan haarautumaan he olivat ymmällä. Siihen he pysähtyivät, ja Tarzan tarkasti jokaista oksaa ja lehvää, jota pakeneva apina olisi mahdollisesti saattanut koskettaa.
Hän nuuhki puun runkoa ja etsi tarkoilla silmillään sen kuoresta jotakin merkkiä ryöstäjän kulkemasta tiestä. Se oli hidasta työtä, ja Tarzan tiesi rosvon koko ajan ponnistelevan yhä vain kauemmaksi heistä — voittavan kalliita minuutteja, joina hän saattoi päästä turvaan, ennenkuin he saavuttaisivat hänet.
Apinamies poikkesi ensin toiselle, sitten toiselle haarautumalle, käyttäen tutkimuksissaan ihmeellisen erämieskykynsä kaikkia taitokeinoja; mutta yhä oli kaikki turhaa, sillä rankka sadekuuro oli huuhtonut hajun kaikista sateelle alttiista paikoista. Tarzan ja Taug etsivät puoli tuntia, kunnes Tarzanin tarkka nenä vihdoin erotti heikosti tuntuvan Tugin hajun tuuhean lehväkimpun alta, jota karvainen olkapää oli pyyhkäissyt, kun apina kulki sen alitse.
Taaskin he lähtivät seuraamaan jälkiä, mutta nyt se kävi verkkaisesti ja sattui useita lamauttavia viivytyksiä, kun jäljet katosivat ja niitä tuntui olevan mahdoton enää löytää. Te ja minä emme olisi havainneet minkäänlaisia jälkiä, emme edes ennen sadetta, paitsi kenties niillä kohdilla, joissa Tug oli laskeutunut maahan ja seurannut riistapolkua. Sellaisissa paikoissa olivat isojen, kämmentä muistuttavien jalkojen ja toisen vankan käden rystysten painamat merkit joskus siksi selviä, että tavallinen kuolevainen saattoi ne huomata. Näistä ja eräistä muista havainnoistaan Tarzan päätteli, että apina yhä kantoi Tikaa. Hänen jalkansa olivat uponneet siksi syvälle, että niiden varassa on täytynyt olla paljon raskaamman kuorman kuin ainoankaan uroksen paino oli, sillä nehän olivat kantaneet Tugin ja Tikan yhteistä painoa; se taas, etteivät maata milloinkaan olleet koskettaneet kuin toisen käden rystyset, osoitti, että toisella kädellä oli jotakin muuta tehtävää — pidellä vankia karvaisella olkapäällä. Suojaisilla paikoilla saattoi Tarzan nähdä, missä taakka oli siirretty olalta toiselle; siitä olivat merkkinä kannettavan puolisen jalan jäljen syventyminen ja rystysten jälkien vaihtuminen polun toiselta reunalta toiselle.
Maan pinnalla olevilla poluilla oli apina joskus kävellyt melkoisia matkoja pystyssä vain takajalkojensa varassa — ihmisten tapaan; mutta samoin olisi voinut tehdä kuka hyvänsä samaan lajiin kuuluva ihmisapina, sillä päinvastoin kuin simpanssi ja gorilla he kävelivät ilman käsien apua aivan yhtä helposti kuin nojautumalla niihin. Mutta juuri tällaiset seikat auttoivat Tarzania ja Taugia määrittelemään, minkä näköinen ryöstäjä oli; ja kun hänen yksilöllinen hajunsa jo oli lähtemättömästi syöpynyt heidän muistiinsa, saattoivat he kohdatessaan hänet, vaikka hän olisikin jo saanut jätetyksi Tikan luotaan, tuntea hänet paljon varmemmin kuin nykyaikainen etsivä valokuvineen ja Bertillon-mittauksineen kykenee tuntemaan sivistyneen oikeuden kynsistä karanneen rikollisen.
Mutta terästetyistä ja herkkävireisistä havaintoelimistään huolimatta saivat nämä kaksi Kertshakin heimon urosta usein pinnistää kaikkensa kyetäkseen lainkaan seuraamaan jälkiä, ja joka tapauksessa kävi se niin hitaasti, etteivät he toisen päivän iltapuolella vielä olleet saavuttaneet pakenijaa. Haju oli nyt voimakas, sillä se oli jäänyt sateen jälkeen, ja Tarzan tiesi, ettei kuluisi pitkää aikaa, ennenkuin he saisivat kiinni ryöstäjän saaliineen. Heidän hiipiessään varovasti eteenpäin räkätti heidän yläpuolellaan Manu, marakatti, tuhansine tovereineen; siellä kiljui ja kirskui punakulkkuisia, upeahöyhenisiä lintuja, lukemattomia hyönteisiä surisi ja humisi metsän kahisevien lehtien keskellä; ja heidän edetessään vilkaisi pieni, huojuvalla oksalla tirskuva ja rähisevä harmaaparta alas ja näki heidät. Heti vaikeni tirskuminen ja rähinä, ja pitkähäntäinen kääpiö kiisi tiehensä, ikäänkuin häntä olisi ajanut takaa Shita, pantteri, joka oli saanut siivet. Kaikesta päättäen se oli vain peräti pelästynyt pikku marakatti, joka pakeni henkensä edestä — mitään pahaenteistä ei hänessä näyttänyt olevan.
Entä kuinka oli Tikan laita koko tänä aikana? Oliko hän vihdoinkin tyytynyt kohtaloonsa, seuraten nyt uutta isäntäänsä niin alistuvasti kuin rakastavan ja nöyrän puolison sopi? Yksi vilkaisu tähän pariin olisi antanut pahimmallekin epäilijälle perin tyydyttävän vastauksen näihin kysymyksiin. Tika oli raadeltu, ja hänestä vuosi verta lukuisista haavoista, jotka äreä Tug oli iskenyt, turhaan koettaessaan pakottaa häntä alistumaan tahtoonsa; ja myöskin Tug oli murjottu ja kolhittu, mutta itsepäisen julmasti hän yhä piti kiinni hyödyttömästä saaliistaan.
Hän ponnisteli edelleen viidakossa heimonsa asuinpaikkoja kohti. Hän toivoi kuninkaan unohtaneen hänen kavalluksensa; mutta päinvastaisessakin tapauksessa hän tyytyisi kohtaloonsa — mikä hyvänsä oli parempi kuin enää kestää yksinäisyyttä tämän hirvittävän naaraksen seurassa, ja lisäksi hän halusi näyttää vankiaan tovereilleen. Kenties hän voisi esittää hänet kuninkaalle — mahdollisesti kannusti häntä sellainen ajatus.
Vihdoin he kohtasivat kaksi urosta ruokailemassa puistomaisessa lehdossa — ihanassa lehdossa, jossa oli siellä täällä jyhkeitä kivijärkäleitä puolittain uponneina hedelmälliseen multaan — kenties mykkiä muistomerkkejä unholaan vaipuneelta ajalta, jolloin valtavat jäätiköt lipuivat hitaasti uraansa siellä, missä paahtava aurinko nyt paistaa troopilliseen viidakkoon.
Tugin lähestyessä kaukaa katsahtivat urokset sinnepäin ja paljastivat pitkät torahampaansa. Tug tunsi heidät ystäviksi. "Minä olen Tug", hän murahti. "Tug on tullut takaisin, tuoden mukanaan uuden naaraksen."
Apinat odottivat, kunnes hän tuli likemmäksi. Tika käänsi ärisevät kasvot heihin päin, hampaat irvessä. Hän ei ollut hauskan näköinen, mutta kasvoja tahraavasta verestä ja kiukkuisesta ilmeestä huolimatta he oivalsivat, että hän oli kaunis, ja kadehtivat Tugia — valitettavasti he eivät tunteneet Tikaa.
Heidän kyyköttäessään silmäillen toisiaan, riensi puita myöten heitä kohti pieni, pitkähäntäinen ja harmaaviiksinen marakatti pysähtyessään oksalle suoraan heidän kohdalleen.
"Kaksi vierasta urosta on tulossa", hän huusi. "Toinen on mangani, toinen kamalan näköinen: apina, jolla ei ole lainkaan karvoja ruumiinsa verhona. He seurasivat Tugin jälkiä. Minä näin heidät."
Kaikki neljä apinaa kääntyivät katsomaan taakseen sinne päin, mistä
Tug oli juuri saapunut; sitten he katselivat toisiaan minuutin ajan.
"Tulkaa!" kehoitti Tugin kookkaampi ystävä. "Mennään väijymään
tulokkaita tiheään pensaikkoon aukeaman toiselle laidalle."
Hän kääntyi mennä lyllertämään aukeaman poikki toisten seuratessa häntä. Pieni marakatti hyppeli sinne tänne haltioissaan. Hänen paras huvinsa oli saada aikaan verisiä kohtauksia metsän isompien asukkaiden välillä, jotta hän itse saisi istua turvassa puissa ja katsella näytäntöä. Hän nautti nähdessään hurmetta, tämä pieni, viiksikäs, harmaa marakatti, kunhan se vain oli toisten hurmetta; tyypillinen tappelujen lietsoja oli harmaaparta.
Apinat piiloutuivat pensaikkoon sen polun viereen, jota pitkin vieraiden urosten piti tulla. Tika vapisi kiihkosta. Hän oli kuullut Manun sanat ja arvasi, että karvattoman apinan täytyi olla Tarzan, kun taas toinen oli epäilemättä Taug. Hurjimmissa kuvitelmissaankaan hän ei ollut toivonut tämänkaltaista apua. Hänen ainoa toiveensa oli ollut, että hän pääsisi karkaamaan ja osaisi palata Kertshakin heimon luokse; mutta sekin oli näyttänyt hänestä jotakuinkin mahdottomalta: niin tarkoin oli Tug häntä vartioinut.
Kun Taug ja Tarzan saapuivat lehtoon, jossa Tug oli kohdannut ystävänsä, kävi apinanhaju niin voimakkaaksi, että he kumpikin tiesivät pakenijan olevan aivan lähellä heitä. Ja siksi he etenivät vieläkin varovammin, sillä he tahtoivat karata rosvon kimppuun takaapäin ja yllättää hänet, ennenkuin hän aavistaisi heidän läsnäoloaan. He eivät tienneet, että pieni, harmaaviiksinen marakatti oli ehättänyt ennen heitä, sen enempää kuin sitäkään, että kolme paria villejä silmiä jo parhaillaan tarkkaili heidän kaikkia liikkeitään, odottaen heidän saapuvan syyhyävien kämmenien ja kuolaisten leukapielien ulottuville.
He tulivat lehdon läpi, mutta kun he astuivat sen toiselta puolen alkavaan tiheään viidakkoon vievälle polulle, kajahti aivan heidän edessään äkkiä kimeä "Krig-ah!" Tikan tutun äänen huutamana. Tugin ja hänen toveriensa vähäiset aivot eivät olleet osanneet laskea edeltäpäin, että Tika kavaltaisi heidät, ja kun hän nyt sen teki, valtasi heidät vimmainen raivo. Tug antoi naaraalle ankaran iskun, joka kaatoi hänet maahan, ja sitten he kolmisin syöksyivät taistelemaan Tarzanin ja Taugin kanssa. Pieni marakatti hyppi oksallaan ja kiljui ihastuksesta.
Ja saipa hän totisesti olla ihastuksissaan, sillä siitä syntyi uljas ottelu. Ei minkäänlaisia alkuvalmistuksia, ei muodollisuuksia, ei esittelyjä — nuo viisi urosta karkasivat ilman muuta käsikähmään. He kierähtivät kaidalle polulle ja sitä reunustavaan tiheään pensaikkoon. He purivat ja kynsivät, raapivat ja löivät, ja koko ajan he pitivät mitä kauheinta melua, muristen, äristen ja karjuen. Viidessä minuutissa he olivat täynnä vertavuotavia haavoja, ja pieni harmaaparta hyppi korkealle, päästellen alkeellisia, kimakoita hyvä-huutojaan; mutta aina hän tahtoi, että piti taistella loppuun asti. Hän halusi nähdä surmattavan. Sillä ei ollut väliä, kumpi kuolisi, ystävä vaiko vihollinen. Verta hän himoitsi — verta ja kuolemaa.
Taug oli saanut vastaansa Tugin ja toisen tämän tovereista, kun taas Tarzanin osalla oli kolmas — tavattoman kookas otus, väkevä kuin puhveli. Tarzanin vastustaja ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin kummallista olentoa kuin tämä liukas, karvaton uros, jonka kanssa hän kamppaili. Hiki ja veri valui pitkin Tarzanin sileää ruskeaa ihoa. Yhä uudelleen hän luiskahti ison apinan kynsistä ja koetti koko ajan saada temmatuksi metsästyspuukkonsa tupesta, johon hän oli sen pistänyt.
Viimein se onnistui — ruskea käsi ojentui, pudistuen karvaiseen kurkkuun, toinen heilahti ylöspäin, välkyttäen terävää asetta. Kolme nopeaa, rajua iskua, ja rentona ja valittaen retkahti apina vastustajansa alle. Heti irroittautui Tarzan kuolevan uroksen syleilystä ja riensi auttamaan Taugia. Tug näki hänen tulevan ja pyörähti häntä vastaan. Rajussa hyökkäyksessä luiskahti puukko Tarzanin kädestä, ja sitten hän joutui käsikähmään Tugin kanssa. Nyt oli taistelu tasainen — kaksi kahta vastaan — ja lisäksi Tika, joka tällävälin oli tointunut saamastaan iskusta, puikkelehti sivussa, vaanien tilaisuutta voidakseen auttaa. Hän huomasi Tarzanin veitsen ja otti sen maasta. Kertaakaan hän ei ollut sitä käyttänyt, mutta tiesi, miten Tarzan käytti sitä. Hän oli aina pelännyt tuota asetta, joka tuotti kuoleman viidakon väkevimmillekin asukkaille yhtä helposti kuin Tantorin vankat torahampaat tuottavat kuoleman Tantorin vihollisille.
Hän näki, että Tarzanin reppu sinkoutui irti vyöstä, ja noudattaen apinalle ominaista uteliaisuutta, jota ei edes vaara eikä kiihtymys voi täydelleen tukahduttaa, hän nosti senkin maasta.
Nyt olivat urokset seisoallaan — otteet olivat hellinneet. Veri virtasi pitkin heidän kylkiään; heidän kasvonsa olivat siitä punaisina. Pieni harmaaparta oli niin ihastunut, että hän oli viimeinkin unohtanut kirkua ja hyppiä, istui vain jäykkänä, katsellen hurmaantuneena näytelmää.
Takaisin lehdon läpi pakottivat Tarzan ja Taug vastustajansa peräytymään. Tika seurasi heitä hitaasti. Hän tuskin tiesi mitä tehdä. Hän oli herpaantunut, kipeä ja nääntynyt kestämästään kauheasta koettelemuksesta, ja sukupuolensa tavoin hän luotti puolisonsa ja toisen omaan heimoonsa kuuluvan uroksen taistelukuntoon — he eivät tarvitsisi naaraksen apua otellessaan noita kahta vierasta urosta vastaan.
Kamppailijoiden karjaisut ja kiljunta kiirivät viidakossa, niin että kaukaiset kukkulat kajahtelivat, Tarzanin vastustajan kurkusta oli useita kertoja lähtenyt "Krig-ah!" ja nyt kuului takaapäin hänen odottamansa vastaus. Ärjyen ja murahdellen saapui lehtoon parikymmentä isoa koirasapinaa — Tugin heimon taistelijoita.
Tika havaitsi heidät ensiksi ja kirkaisi, varoittaen Tarzania ja Taugia. Sitten hän pakeni ottelijain sivuitse aukeaman vastaiselle laidalle, sillä hetkeksi valtasi hänet pelko. Eikä häntä sovi siitä moittia, kun otetaan huomioon ne hirveät vaivat, joiden seurauksista hän vieläkin kärsi.
Isot apinat lähestyivät kiirehtien. Hetkisen kuluttua olisivat Tarzan ja Taug siekaleina, jotka sittemmin olisivat pääruokana tappojuhlan villissä ateriassa. Tika kääntyi vilkaisemaan taaksepäin. Hän tajusi, mikä kohtalo hänen puolustajiaan uhkasi, ja hänen rajussa rinnassaan syttyi palamaan se uhrautuvaisuuden liekki, jonka yhteinen kantaäiti on jättänyt perinnöksi yhtä hyvin Tikalle, villille apinalle, kuin miestensä tähden kuolemaa uhitelleille, yleville, korkealle kehittyneille naisille. Kimeästi kirkaisten hän lähti rientämään taistelevia kohti, jotka temmelsivät sekasotkuisena röykkiönä yhden sellaisen kivimöhkäleen juurella, joita oli lehdossa siellä täällä.
Mutta mitä hän kykeni tekemään? Kädessään olevaa puukkoa hän ei kyennyt käyttelemään tehokkaasti, koska hän oli uroksia heikompi. Hän oli nähnyt Tarzanin heittelevän aseita, ja sen taidon oli hän muun muassa oppinut lapsuudenaikaiselta leikkitoveriltaan. Hän etsi jotakin heittoasetta, ja vihdoin hänen sormensa osuivat apinamieheltä pudonneessa pussissa oleviin koviin esineisiin. Hän repi repun auki ja kahmaisi kourallisen kiiltäviä lieriöitä — raskailta niin pieniksi ne tuntuivat hänestä, oivallisilta heittoaseilta. Kaikin voimin hän sinkautti ne graniittilohkareen vierellä otteleviin apinoihin.
Tulos ällistytti Tikaa aivan yhtä paljon kuin apinoitakin. Kuului kova pamaus, joka pani taistelijoiden korvat lukkoon, ja ilmaan lehahti kirpeää savua. Ei koskaan ollut heistä yksikään kuullut niin hirvittävää täräystä. Kirkuen kauhusta hypähtivät vieraat apinat pystyyn ja pakenivat heimonsa oleskelupaikalle päin, samalla kun Tarzan ja Taug tointuivat hitaasti ja nousivat heikkoina ja verisinä seisomaan. Myöskin he olisivat mielellään paenneet, jolleivät he olisi nähneet Tikan seisovan edessään, puukko ja reppu kädessään.
"Mikä se oli?" kysyi Tarzan.
Tika pudisti päätään. "Minä viskasin näillä vieraita uroksia", hän sanoi ja näytti toista kourallista kiiltäviä metallilieriöitä, joiden toinen pää oli himmeä, harmaa ja kartionmuotoinen.
Tarzan katsahti niihin ja raapi päätään.
"Mitä ne ovat?" tiedusti Taug.
"En tiedä", vastasi Tarzan. "Minä löysin ne."
Pieni, harmaapartainen marakatti pysähtyi puuhun puolentoista kilometrin päähän ja painautui peloissaan oksaa vasten. Hän ei tiennyt, että Apinain Tarzanin isä-vainaja oli kahdenkymmenen vuoden pituisen menneisyyden takaa pelastanut poikansa hengen.
Eikä sitä tiennyt myöskään Tarzan, loordi Greystoke.