NELJÄS LUKU
Tarzanin jumala.
Isä-vainajansa kirjoista, joihin Apinain Tarzan tutustui suojaisen sataman pohjukassa sijaitsevassa pienessä majassa, löysi hän paljon sellaista, mikä oli omiaan panemaan hänen nuoren päänsä ymmälle. Vaivojaan säästämättä ja kärsivällisesti uurastamalla hän oli ilman apua saanut selville kirjojen sivuille painettujen, tanssivalta hyttysparvelta näyttävien merkkien tarkoituksen. Hän oli oppinut, että ne niissä monissa yhtymissä, joissa ne esiintyivät, puhuivat äänetöntä, outoa kieltä, kertoivat ihmeellisistä asioista, joita pieni apinapoika ei millään tavoin kyennyt täysin käsittämään; ne kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan, vilkastuttivat hänen mielikuvitustaan ja valoivat hänen sieluunsa voimakasta tiedon kaipuuta.
Sanakirja oli osoittautunut ihastuttavaksi tietoaitaksi, sittenkun hän monivuotisen väsymättömän ponnistelun jälkeen oli ratkaissut salaperäisen arvoituksen siitä, mikä on sen tarkoitus ja miten sitä käytetään. Hän oli oppinut noudattamaan sitä lukiessaan jonkunlaista metsästysmenetelmää, pysytellen uuden käsitteen jäljillä niiden lukuisten määritelmien sokkeloissa, joista jokainen outo sana pakotti hänet ottamaan selkoa. Se oli samanlaista kuin otuksen seuraaminen viidakossa — se oli metsästämistä, ja Apinain Tarzan oli väsymätön metsästäjä.
Oli luonnollisestikin sellaisia sanoja, jotka herättivät hänen uteliaisuuttaan suuremmassa määrin kuin toiset ja jotka syystä tai toisesta kannustivat hänen mielikuvitustaan. Oli esimerkiksi yksi, jonka merkitys oli hyvin vaikea käsittää. Se oli sana Jumala. Tarzanin huomio oli aluksi kiintynyt siihen sen vuoksi, että se alkoi isommalla j-merkillä kuin sen läheisyydessä olevat sanat — urospuolinen j-itikka se oli Tarzanista, kun taas pienet kirjaimet olivat naaraspuolisia. Toinen seikka, joka veti hänet sitä tarkastamaan, oli se, että sen määritelmässä — Korkein Olento, Maailman Luoja ja Ylläpitäjä — oli niin runsaasti uros-merkkejä. Sen täytyi totisesti olla hyvin tärkeä sana; hänen oli otettava siitä selvää, ja hän ottikin, vaikka hän vielä kuukausia kestäneen miettimisen ja tutkimisen jälkeen yhä olikin neuvoton sen merkityksestä.
Yhtä kaikki Tarzan ei katsonut sitä aikaa tuhlatuksi, jonka hän uhrasi näihin omituisiin metsästysretken tiedon riistakentillä, sillä jokainen sana, jokainen määritelmä opasti häntä yhä edelleen outoihin paikkoihin, uusiin maailmoihin, joissa hän yhä useammin kohtasi vanhoja, tuttuja kasvoja. Ja aina hän kartutti tietovarastoaan.
Mutta Jumala-sanan merkitys pani hänet yhä vieläkin epäilemään. Kerran hän luuli sen käsittäneensä — Jumala on mahtava päällikkö, kaikkien manganien kuningas. Aivan varma hän ei kuitenkaan ollut, koska se merkitsi sitä, että Jumala oli mahtavampi kuin Tarzan — ja sitä ei Apinain Tarzan, joka ei tunnustanut, vertaisekseen ketään koko viidakossa, ollut hevillä valmis myöntämään.
Ei missään niistä kirjoista, joita siellä oli, ollut ainoatakaan kuvaa Jumalasta, vaikka hän löysikin niistä paljon sellaista, mikä vahvisti hänen uskoaan, että Jumala oli suuri, kaikkivaltias yksilö. Hän näki kuvattuina paikkoja, joissa Jumalaa palvottiin, mutta ei yhtään kuvaa Jumalasta. Lopulta hän alkoi aprikoida, että Jumala kenties olikin toisenlainen olento kuin hän, ja vihdoin hän päätti lähteä etsimään Häntä.
Hän aloitti etsintänsä tiedustamalla Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja oli nähnyt paljon kummallisia seikkoja pitkän elämänsä aikana. Mutta koska Mumga oli apina, oli hänellä kyky muistaa joutavanpäiväisiä pikkuseikkoja. Se, että Gunto oli erehtynyt luulemaan pistiäistä syötäväksi kuoriaiseksi, oli tehnyt häneen paljon syvemmän vaikutuksen, kuin kaikki näkemänsä Jumalan suuruuden ilmaisut, joita hän luonnollisestikaan ei ollut ymmärtänyt.
Numgo, joka kuuli Tarzanin kysymyksen, sai riistetyksi huomionsa kirppujen tappamisen suomasta huvista kyllin pitkäksi aikaa esittääkseen teorian, että se voima, joka aiheutti salamat ja sateen ja jyrinän, johtui Gorosta, kuusta. Hän tiesi sen, selitti hän, siitä että dum-dumia tanssittiin Goron valossa. Vaikka tällainen päätteleminen tyydytti täydellisesti Numgoa ja Mumgaa, ei se kyennyt saamaan Tarzania aivan varmaksi. Se tarjosi hänelle kuitenkin pohjan uuteen suuntaan käyville jatkuville tutkimuksille. Hän päätti tutkia kuuta.
Sinä iltana hän kiipesi viidakon korkeimman jättiläispuun ylimmälle oksalle. Oli täysikuu, suuri, loistava, päiväntasaajan kuu. Apinamies nousi seisomaan hennolle, huojuvalle oksalle ja nosti pronssinväriset kasvonsa hopeista pyörää kohti. Mutta nyt, kun hän oli kiivennyt niin korkealle kuin suinkin pääsi, hän huomasi hämmästyksekseen, että Goro oli yhtä kaukana kuin silloin, kun hän katseli sinnepäin maasta. Hän arveli, että Goro koetti välttää häntä.
"Tule tänne, Goro!" hän huusi. "Apinain Tarzan ei tee sinulle pahaa!"
Mutta kuu pysyi sittenkin korkealla.
"Sano minulle", jatkoi Tarzan, "oletko sinä se suuri kuningas, joka lähettää Aran, salaman, joka synnyttää kovan jyrinän ja rajut tuulet ja joka heittää vettä viidakon asukkaiden päälle, kun päivät ovat pimeät ja on kylmä. Sano minulle, Goro, oletko sinä Jumala!"
Tietystikään hän ei lausunut Jumalan nimeä kuten te ja minä sen lausumme, sillä Tarzanilla ei ollut aavistustakaan englantilaisesta esi-isiensä puhutusta kielestä. Mutta hänellä oli omat keksimänsä nimet kaikille niille pikku merkeille, jotka muodostivat aapiston. Päinvastoin kuin apinat hän ei tyytynyt pelkästään siihen, että hänellä oli mielessään kuva tuntemistaan asioista, vaan hänellä täytyi olla myöskin kutakin niistä kuvaava sana. Lukiessaan hän tajusi sanan kokonaisuutena, mutta lausuessaan isänsä kirjoista oppimiaan sanoja hän äänsi järjestyksessä peräkkäin ne nimet, jotka hän oli antanut niissä esiintyville pienille itikoille, usein pannen kunkin eteen sukupuolta ilmaisevan etuliitteen.
Niinpä oli Tarzan Jumalasta muodostanut juhlallisen sanan. Apinoiden miespuolinen etuliite on bu, naispuolinen mu, j:n nimitys oli Tarzanilla la, u:n tu, m:n mo, a:n re ja l:n ga. Sana Jumala oli hänen suussaan Bulamutumoregare eli suomeksi uros-ja-naaras-j-u-m-a-l-a.
Samalla tavoin oli hän saanut omalle nimelleen oudon ihmeellisen tavaamistavan. Tarzan johtuu kahdesta apinakielen sanasta, tar ja zan, joka merkitsee valkea iho. Sen antoi hänen kasvatusäitinsä Kaala, iso naarasapina. Kun Tarzan ensi kerran käänsi sen oman kansansa kirjoitetulle kielelle, ei hän vielä ollut sattunut tapaamaan sanoja valkea ja iho sanakirjasta; mutta aapisessa hän oli nähnyt pienen valkoisen pojan ja niinpä hän kirjoitti nimensä bumudetarokare, eli urosapina.
Tarzanin omituisen tavaamisjärjestelmän noudattaminen olisi sekä vaivaloista että turhaa, minkä vuoksi tästä eteenpäin pysymme meille tutummassa, koulussa opitussa kirjoitustavassa, kuten olemme tähänkin asti tehneet. Teitä väsyttäisi, jos teidän pitäisi muistaa, että de on p, ta o, ro i, ka k, ja re a, ja että lausuaksenne sanan "urosapina" on teidän liitettävä apinain miespuolinen etuliite bu koko sanan eteen ja naispuolinen etuliite mu ainakin ensimmäisen sanassa "poika" olevan kirjaimen eteen — se väsyttäisi teitä, ja minut se saattaisi pahempaan kuin pulaan.
Näin Tarzan puheli kuulle, ja kun Goro ei vastannut, kiukustui Apinain Tarzan. Hän pullisti valtavaa rintaansa, paljasti hampaansa ja sinkautti maapallon kuolleelle seuralaiselle vasten kasvoja urosapinan taisteluhaasteen.
"Sinä et ole Bulamutumoregare", hän kiljui. "Sinä et ole viidakon väen kuningas. Sinä et ole niin suuri kuin Tarzan, mahtava taistelija, mahtava metsästäjä. Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Jos olisi joku Bulamutumoregare, niin Tarzan voisi tappaa hänet. Tule alas, Goro, pelkuri-raukka, taistelemaan Tarzanin kanssa. Tarzan surmaa sinut. Minä olen Tarzan, surmaaja."
Mutta kuu ei vastannut mitään apinamiehen kerskailuun, ja kun sitten pilvi ajautui sen eteen, niin Tarzan luuli, että Goro todellakin pelkäsi ja meni häntä piiloon. Senvuoksi hän laskeutui puusta, herätti Numgon ja kertoi tälle, kuinka suuri Tarzan oli — kuinka hän oli säikäyttänyt Goron pois taivaalta ja pannut hänet vapisemaan. Tarzan puhui kuusta uroksena, sillä kaikki isot tai muuten pelkoa ja kunnioitusta herättävät oliot ovat apinakansasta miespuolisia.
Numgoon ei hänen puheensa suurestikaan tehonnut; mutta hän oli hyvin uninen, minkä vuoksi hän käski Tarzanin mennä tiehensä ja jättää rauhaan parempansa.
"Mutta mistä minä löydän Jumalan?" tiukkasi Tarzan. "Sinä olet hyvin vanha; jos on olemassa joku Jumala, on sinun täytynyt nähdä hänet. Minkä näköinen Hän on? Missä Hän asustaa?"
"Minä olen Jumala", vastasi Numgo. "Ja nyt mene nukkumaan äläkä enää häiritse minua!"
Tarzan katsoi muutamia minuutteja värähtämättä Numgoa; hänen siromuotoinen päänsä painui hiukkasen alemmaksi leveiden hartioiden väliin, vankka leuka työntyi eteenpäin ja lyhyt ylähuuli meni irveen, niin että valkeat hampaat näkyivät. Sitten hän murahti matalasti, syöksyi apinan kimppuun ja upotti hampaansa toisen karvaiseen olkapäähän, puristaen tanakkaa niskaa lujilla sormillaan. Kahdesti hän pudisti apinavanhusta ja hellitti sitten irti hampaansa.
"Oletko Jumala?" hän kysyi.
"En", ulvoi Numgo. "Olen vain vanha apina-parka. Jätä minut rauhaan. Mene tiedustamaan gomanganeilta, missä Jumala on! He ovat karvattomia kuten sinä itsekin ja myöskin perin viisaita. Heidän pitäisi se tietää."
Tarzan päästi Numgon irti ja kääntyi poispäin. Ehdotus, että hänen olisi kysyttävä mustaihoisilta, miellytti häntä, ja vaikka hänen suhteensa Mbongan, päällikön, kansaan olivatkin kaikkea muuta kuin ystävälliset, niin hän voi ainakin vakoilla vihattuja vainolaisiaan saadakseen selville, olivatko he missään tekemisissä Jumalan kanssa.
Niinpä siis Tarzan lähti oikaisemaan puita myöten neekerien kylää kohti, vapisten innostuksesta ajatellessaan, että hän oppisi tuntemaan Korkeimman Olennon, kaikkien olioiden Luojan. Matkalla hän mielessään tarkasti aseistustaan metsästyspuukkonsa kuntoa, nuoliensa lukumäärää, jousensa jänteen joustavuutta — ja punnitsi kädessään sotakeihästään, joka aikoinaan oli ollut jonkun Mbongan heimoon kuuluneen mustan soturin ylpeys.
Jos hän kohtaisi Jumalan, niin hän olisi valmistautunut. Mahdotonta oli sanoa, oliko ruohoköysi, sotakeihäs vaiko myrkytetty nuoli tehokkain ase outoa vihollista vastaan. Apinain Tarzan oli aivan tyytyväinen — jos Jumala haluaisi otella, niin apinamies olisi ihan varma kamppailun tuloksesta. Tarzanilla oli paljon kyseltävää Maailman Luojalta, ja siksi hän toivoi, ettei Jumala olisi sotainen Jumala; mutta hänen kokemuksensa elämästä ja elollisten olentojen tavoista olivat opettaneet hänelle, että kaikki, joilla oli hyökkäys- ja puolustusvälineitä, olivat varsin todennäköisesti valmiit ryhtymään taisteluun, jos olivat oikealla tuulella.
Oli pimeä Tarzanin saapuessa Mbongan kylän laitaan. Yhtä äänettömästi kuin yön hiljaiset varjot hän meni tavanmukaiselle paikalleen suojapaalutuksen vieressä kasvavan tuuhean puun oksille. Allaan kylän raitilla hän näki miehiä ja naisia. Miehet olivat kamalan näköisiksi maalattuja — kamalamman kuin tavallisesti. Heidän keskuudessaan liikkui kummallinen, luonnoton otus, pitkä hahmo, joka käveli kahdella ihmisjalalla, mutta jolla oli puhvelin pää. Hänen selästään roikkui nilkkoihin saakka ulottuva häntä, ja toisessa kädessä hänellä oli seepran häntä, toinen puristi kimppua pieniä nuolia.
Tarzan oli kuin sähköistynyt. Oliko sattuma voinut näin pian suoda hänelle tilaisuuden Jumalan näkemiseen? Varmaa oli, ettei tämä olento ollut ihminen eikä eläin. Mikä muu siis se olisi voinut olla kuin Maailman Luoja? Apinamies tarkkasi kummallisen olennon jokaista liikettä. Hän näki mustien miesten ja naisten vetäytyvän taaksepäin sen lähestyessä, ikäänkuin he olisivat pelänneet sen salaperäisiä voimia.
Piakkoin hän näki tämän jumaluusolennon puhuvan ja kaikkien kuuntelevan hänen sanojaan äänettöminä. Tarzan oli varma siitä, ettei kukaan muu kuin Jumala kyennyt herättämään niin suurta kunnioitusta gomanganien sydämissä, eikä niin tarkoin suistamaan heidän suutaan turvautumatta nuoliin tai keihäisiin. Tarzan oli johtunut halveksimaan mustaihoisia, etupäässä heidän lörpöttelyhalunsa tähden. Pienet apinat puhelivat paljon ja kiirehtivät pois vihollisen läheisyydestä. Kertshakin isot, vanhat urokset puhuivat vain vähän ja tappelivat mitä mitättömimmistä aiheista. Numalla, leijonalla, ei ollut lavertelutaipumuksia, mutta kaikista viidakon asukkaista vain harvat taistelivat useammin kuin se.
Tarzan sai sinä yönä nähdä paljon kummallista, mistä hän ei ymmärtänyt mitään, ja kenties juuri siitä syystä, että se oli kummallista, luuli hän sen olevan yhteydessä Jumalan kanssa, jota hän ei käsittänyt. Hän näki kolmen nuorukaisen saavan ensimmäiset sotakeihäänsä taikamenoissa, jotka kuvatuksen näköinen poppamies onnistuneesti koetti tehdä kaameiksi ja kunnioitusta herättäviksi.
Äärettömän innostuneena hän katseli, kuinka kunkin nuorukaisen mustaan käsivarteen viillettiin haava ja heidän vertaan ja Mbongan verta sekoitettiin veriveljeyden juhlalliseksi vahvistukseksi. Hän näki, kuinka seebran häntää kastettiin vesikattilassa, jonka kohdalla poppamies oli tehnyt taikatemppuja tanssiessaan ja hyppiessään sen ympärillä; ja hän näki, että kunkin kolmen alokkaan otsaan ja rintaan pirskoitettiin tätä taiottua nestettä. Jos apinamies olisi tietänyt tämän teon tarkoituksen, että sillä tahdottiin tehdä soturi haavoittumattomaksi vihollisen hyökkäyksistä ja pelottomaksi kaikissa vaaroissa, niin hän olisi epäilemättä syöksynyt kylän raitille ja anastanut seepran hännän ja osan kattilan sisällöstä.
Mutta hän ei sitä tietänyt, ja senvuoksi hän vain ihmetteli, ei ainoastaan näkemäänsä, vaan myöskin kummallisia väreitä, jotka kulkivat edestakaisin pitkin hänen selkäpiitään; epäilemättä ne aiheutti sama hypnoottinen vaikutus, joka piti mustat katselijat tiukasti pelokkaan kunnioituksen vallassa, hysteerisen innostuksen partaalla.
Kuta kauemmin Tarzan tarkkaili, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hänen silmäinsä edessä oli Jumala, ja sen varmuuden mukaan vakiutui hänessä päätös, että hänen oli päästävä tuon jumaluusolennon puheille. Apinain Tarzanille olivat ajatus ja toiminta yhtä.
Mbongan kansan hysteerinen kiihtymys oli nyt mahdollisimman tiukassa vireessä. Paljon ei tarvittu laukaisemaan mustaihoisien äärimmilleen kohonnutta hermojännitystä, jonka poppamies oli kammottavilla tempuillaan saanut aikaan.
Äkkiä kuului leijonan voimakas karjaisu aivan paaluaitauksen takaa. Neekerit hätkähtivät hermostuneesti, jääden hievahtamatta ja hiljaa odottamaan tuon liiankin tutun, mutta aina peloittavan äänen toistumista. Myöskin poppamies keskeytti monimutkaisen toimituksen, jäykistyen silmänräpäykseksi ikäänkuin kivipatsaaksi ja vaivaten ovelia aivojaan miettiessään, kuinka hän parhaiten voisi käyttää hyväkseen kuulijakuntansa mielentilaa ja sopivaan aikaan sattunutta keskeytystä.
Jo nyt oli ilta ollut hänelle tavattoman edullinen. Hän saisi kolme vuohta siitä, että vihki mainitut kolme nuorukaista täysikelpoisiksi sotilaiksi, ja lisäksi hän oli ihailevilta ja pelästyneiltä kuulijoiltaan saanut useita jyvä- ja helmilahjoja sekä palasen kuparilankaa.
Numan karjaisun vielä tärisyttäessä pingoittuneita hermoja, särki kylässä vallitsevan hiljaisuuden naisen kimeä, vihlova nauru. Tämän hetken valitsi Tarzan pudottautuakseen keveästi puusta kylän raitille. Pelottomana hän seisoi verivihollistensa seassa hyvinkin päätään pitempänä kuin muut Mbongan soturit, suorana kuin aidanseiväs, voimakaslihaksisena kuin Numa, leijona.
Hetkisen Tarzan seisoi paikallaan, silmäillen poppamiestä. Kaikkien silmät olivat tähdätyt häneen, mutta kukaan ei ollut liikahtanut — he olivat kuin halvautuneet pelosta, mutta herpaannus kirposi heistä hetkisen kuluttua, kun Tarzan päätään keikauttaen astui suoraan kamalaa, puhvelipäistä olentoa kohti.
Silloin eivät neekerien hermot enää kestäneet. Kuukausimääriä oli heitä painanut oudon, vaalean viidakkojumalan herättämä kauhu. Heidän nuoliaan oli varastettu aivan kylän keskeltä; heidän sotureitaan oli äänettömästi surmattu viidakkopoluilla, ja niiden ruumiit olivat salaperäisesti yöllä tipahtaneet kylän raitille ikäänkuin taivaasta.
Pari, kolme heistä oli vilahdukselta nähnyt tämän oudon haltian kummallisen hahmon, ja juuri heidän usein toistettujen kuvaustensa perusteella tunsi koko kylä nyt Tarzanin useiden heidän vahinkojensa aiheuttajaksi. Jossakin toisessa tilaisuudessa olisivat soturit epäilemättä karanneet hänen kimppuunsa, mutta yöllä ja ennen kaikkea tänä yönä, jolloin heidän poppamiehensä kaameat taikatemput olivat siinä määrin saaneet heidät hermostuneen kauhun valtaan, he olivat pelosta avuttomia. Yhtenä miehenä he Tarzanin lähestyessä kääntyivät pakoon, hajautuen majoihinsa. Hetkisen pysyi heistä lujana yksi, mutta vain yksi. Se oli poppamies. Hän oli enemmän kuin puolittain hypnotisoinut itsensäkin uskomaan omaan taikurimahtiinsa ja jäi uhmaamaan tätä uutta haltiaa, joka uhkasi tuhota pohjan hänen ikivanhalta, tuottavalta ammatiltaan.
"Oletko sinä Jumala?" kysyi Tarzan.
Poppamies, jolla ei ollut aavistustakaan toisen sanojen merkityksestä, tanssi muutamia omituisia askelia, hyppäsi korkealle ilmaan, pyörähtäen täyden kierroksen ympäri, ja tuli maahan kumaraan asentoon, jalat hyvin levällään ja pää ojennettuna apinamiestä kohti. Niin hän oli hetkisen, lausuen sitten äänekkäästi: "Buu!" Sillä hän ilmeisestikin aikoi säikäyttää Tarzanin tiehensä; mutta sellaista tehoa ei sanalla ollut.
Tarzan ei hellittänyt. Hän oli saanut päähänsä, että hänen oli päästävä kuulustelemaan Jumalaa, eikä mikään maailmassa kyennyt nyt häntä pidättämään. Nähtyään ettei hänen kujeilunsa lainkaan tepsinyt vieraaseen, koetti poppamies uutta keinoa. Hän sylkäsi seebran häntään, joka hänellä oli yhä kädessään, piirsi sen yläpuolelle ympyröitä toisessa kädessään olevilla nuolilla, samalla peräytyen varovasti kauemmaksi Tarzanista ja puhellen hännän jouhipäälle kuten uskotulleen.
Tämän taian täytyi kuitenkin olla kehno, sillä otus, olipa hän sitten jumala tai haltia, lyhensi pysähtymättä heidän välistänsä matkaa. Ympyröitä tulikin senvuoksi vain vähän ja vikkelästi, minkä jälkeen poppamies koetti tehdä ryhtinsä pelkoa ja kunnioitusta herättäväksi ja heilautti seebran häntää edessään, pyyhkäisten sillä kuvitellun rajan itsensä ja Tarzanin väliin.
"Tämän rajan ylitse sinä et voi astua, sillä taikani on voimakas taika", hän huusi. "Seis! Muutoin kaadut kuoliaana maahan, niin pian kun jalkasi koskettaa tätä paikkaa. Äitini oli vudu, isäni oli käärme; minä olen leijonan sydämistä ja pantterin sisälmyksistä; syön pieniä lapsia aamiaiseksi, ja viidakon haltiat ovat orjiani. Olen mahtavin poppamies koko maailmassa; en pelkää mitään, sillä minä en voi kuolla. Minä —" Sen edemmäksi hän ei päässyt; sensijaan hän kääntyi pakoon, kun Apinain Tarzan astui taiotun surmaviivan yli ja oli sittenkin elossa.
Poppamiehen lähtiessä juoksemaan oli Tarzan vähällä menettää malttinsa. Tällainen ei ollut Jumalalle sopivaa menettelyä, ei ainakaan sen käsityksen mukaan, jonka Tarzan oli saanut Jumalasta.
"Tule takaisin!" kiljaisi apinamies. "Tule takaisin, Jumala! Minä en tee sinulle pahaa!" Mutta silloin poppamies jo pakeni täyttä karkua, hyppien korkealle, harpatessaan keittopatojen ja kyläläisten majojen edustalla palaneiden, suitsuaviksi tuhkaläjiksi hiiltyneiden pikkunuotioiden ylitse. Suoraan omaa majaansa kohti juoksi poppamies, jota pelko kannusti harvinaisen vinhaan vauhtiin; mutta turhaan hän ponnisteli — apinamies kiiti hänen perässään yhtä nopeasti kuin Bara, kauris.
Juuri majansa ovella joutui poppamies kiinni. Raskas käsi laskeutui hänen olalleen ja kiskaisi hänet takaisin. Se kouraisi puhvelinnahan liepeestä ja tempasi häneltä naamion. Tarzan näki, että pimeään majaan pujahti alaston neekeri.
Tätäkö hän siis oli luullut jumalaksi! Tarzanin huulet kaartuivat äkäisesti irveen, kun hän syöksyi majaan kauhistuneen taikurin jäljessä. Siellä vallitsevassa sysimustassa pimeydessä hän löysi miehen kyyristyneenä vastaiselle seinustalle ja veti hänen kuutamoisen yön verrattain valoisaan ulkoilmaan.
Poppamies puri ja raapi, pyrkien karkuun; mutta saatuaan muutamia nyrkiniskuja kalloonsa hän pian tajusi vastustelun turhaksi. Kuutamossa Tarzan nosti kyyristelevän olennon vapiseville jaloilleen.
"Sinä siis olet Jumala!" hän huusi. "Jos sinä olet Jumala, niin Tarzan on suurempi Jumala." Ja niin apinamies ajattelikin. "Minä olen Tarzan", hän mylvi neekerin korvaan. "Ei koko viidakossa, ei sen yläpuolella, ei juoksevassa vedessä, ei hiljaisessa vedessä, ei isossa vedessä eikä pienessä vedessä ole ketään suurempaa kuin Tarzan. Tarzan on suurempi kuin manganit; hän on suurempi kuin gomanganit. Omin käsin hän on surmannut Numan, leijonan, ja Shitan, pantterin; ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Tarzan on suurempi kuin Jumala. Katso!" Äkkiä nykäisten hän kiersi mustaihoisen niskaa, kunnes mies kirkui tuskasta ja vaipui, sitten pyörtyneenä maahan.
Laskien jalkansa kaatuneen poppamiehen kaulalle, apinamies nosti kasvonsa kuuhun päin ja päästi voittoisan urosapinan pitkän, vihlovan kiljaisun. Sitten hän kumartui sieppaamaan seebran hännän tiedottoman miehen hervottomista sormista ja lähti vilkaisemattakaan taaksepäin astelemaan samaa tietä kylän läpi takaisin.
Useiden majojen ovilta tarkkailivat häntä pelokkaat silmät. Muiden muassa oli Mbonga, päällikkö, nähnyt, mitä poppamiehelle oli tapahtunut. Mbonga oli kovin suuttunut. Vanhana viisaana patriarkkana hän ei ollut koskaan uskonut poppamiehiin muuta kuin puolittain, ei ainakaan sitten kun hän iän mukana oli saanut enemmän viisautta; mutta päällikkönä hän antoi poppamiehen vallalle täyden arvon hallituksen aseena, ja usein Mbonga oli käyttänyt kansansa taikauskoista pelkoa omiin tarkoituksiinsa taikurin välityksellä.
Mbonga ja poppamies olivat työskennelleet yhdessä ja jakaneet saaliin, mutta nyt olisi poppamiehen arvo ikuisiksi ajoiksi mennyttä, jos kukaan muu oli nähnyt samaa kuin Mbonga, eikä tällä miespoloisella enää olisi yhtä suurta luottamusta ketään muuta vastaista poppamiestä kohtaan.
Mbongan täytyi tehdä jotakin vastapainoksi sille turmiolliselle vaikutukselle, joka metsänhaltian tuottamasta poppamiehen tappiosta koituisi. Hän tempasi raskaan keihäänsä ja hiipi hiljaa majastaan poistuvan apinamiehen jälkeen. Kylän raitilla marssi Tarzan yhtä huolettomana, yhtä tyynenä kuin olisi hänen ympärillään ollut vain Kertshakin heimon ystävällisiä apinoita eikä aseellisten vihollisten täyttämä kylä.
Vain näennäinen oli Tarzanin välinpitämättömyys, sillä valpas ja tarkkaava oli hänen jokainen harjaantunut aistinsa. Mbonga, tarkkakorvaisten viidakkoeläinten kavala väijyjä, liikkui nyt äärimmäisen hiljaa. Ei edes Bara, kauris, suurine korvineen olisi voinut mistään risahduksesta aavistaa, että Mbonga oli lähistöllä; mutta neekeri ei ollut väijymässä Baraa; hän hiipi ihmisen jäljessä, ja siksi hän koetti vain välttää melua.
Hän tuli yhä lähemmäksi hitaasti liikkuvaa apinamiestä. Nyt hän nosti sotakeihäänsä, ojentaen oikean kätensä kauas olkansa taa. Kerta kaikkiaan tahtoi Mbonga, päällikkö, vapauttaa itsensä ja kansansa tämän uhkaavan vihollisen painajaisesta. Hän ei heittäisi huonosti; hän olisi huolellinen ja sinkauttaisi aseensa niin väkevästi, että se kerrassaan surmaisi haltian.
Mutta vaikka Mbonga olikin olevinaan varma, niin hän erehtyi laskuissaan. Hän lienee uskonut vaanivansa ihmistä — mutta hän ei kuitenkaan tietänyt, että tällä ihmisellä oli alempien eläinten herkät aistimet. Kun Tarzan oli kääntänyt selkänsä viholliselleen, oli hän pannut merkille yhden seikan, jonka huomioon ottaminen ei olisi johtunut Mbongan mieleenkään metsästäessään ihmistä — tuulen. Se puhalsi Tarzanin menosuuntaan ja kantoi hänen tarkkoihin sieraimiinsa hänen takanaan syntyvät hajut. Niinpä Tarzan tiesi, että häntä seurattiin, sillä vaikka afrikkalaisessa kylässä onkin monenlaista löyhkää, kykeni apinamiehen uskomattoman hyvä hajuaisti erottamaan määrätyn löyhkän toisesta ja huomattavan tarkoin määräämään, miltä kohdalta se lähti.
Hän tiesi, että häntä vainosi mies, joka tuli lähemmäksi, ja hänen järkensä varoitti häntä tämän hiipijän aikeista. Kun Mbonga niin ollen pääsi keihäänheiton päähän apinamiehestä, pyörähti viimemainittu äkkiä häneen päin, niin äkkiä, että kohotettu keihäs lennähti sekunnin murto-osan aikaisemmin kuin Mbonga oli aikonut. Se osui hiukan liian korkealle, ja Tarzan kumartui antaakseen sen sujahtaa päänsä ylitse; sitten hän lähti juoksemaan päällikköä kohti. Mutta Mbonga ei jäänyt häntä odottamaan, vaan kääntyi pakenemaan lähimmän majan pimeää oviaukkoa kohti, huutaen mennessään sotilaitaan käymään muukalaisen kimppuun ja surmaamaan hänet.
Syytä olikin Mbongalla kirkua apua, sillä nuori ja ketteräjalkainen Tarzan lyhensi heidän välimatkaansa, kiitäen pitkin askelin ja nopeasti kuin saalistaan ahdistava leijona. Hän myöskin murisi hyvin samaan tapaan kuin Numa itse. Mbonga kuuli sen, ja hänen sydämensä kylmeni. Hänen villainen tukkansa nousi pystyyn, ja hän tunsi pisteleviä kylmänväreitä selkäpiissään, ikäänkuin kuolema olisi kylmällä sormellaan hapuillut pitkin hänen selkäänsä.
Myöskin toiset sen kuulivat ja näkivät — he olivat rohkeita, kamalannäköisiksi maalattuja sotureita ja puristivat hervottomilla sormillaan raskaita sotakeihäitään. Numan, leijonan kimppuun he olisivat karanneet pelottomasti. Monta kertaa itseään lukuisampia mustia sotureita vastaan he olisivat rientäneet suojaamaan päällikköään; mutta tämä kammottava viidakonhaltia herätti heissä kauhua. Hänen syvästä rinnastaan humahteleva pedonmurina ei ollut lainkaan inhimillinen; inhimillisiä eivät myöskään olleet paljastetut hampaat eivätkä kissamaiset hyppäykset. Mbongan sotureita hirvitti — hirvitti siihen määrin, etteivät he uskaltaneet poistua turvallisilta tuntuvista majoistaan, vaan katselivat syrjästä, kun petomies hypähti suoraan heidän vanhan päällikkönsä niskaan.
Mbonga kaatui, kiljaisten kauhusta. Hän oli liian säikähtynyt yrittääkseenkään puolustautua. Hän vain virui vastustajansa alla pelon lamauttamana, kirkuen täyttä kurkkua. Tarzan nousi polvilleen hänen selkäänsä. Hän käänsi Mbongan selälleen, niin että hänen kurkkunsa näkyi ja katsoi häntä silmiin; sitten Tarzan veti esille pitkän, terävän puukkonsa, saman puukon, jonka John Clayton, loordi Greystoke, oli tuonut Englannista monta vuotta sitten. Hän laski sen lähelle Mbongan kurkkua. Neekerivanhus uikutti pelosta, rukoillen armoa sellaisella kielellä, jota Tarzan ei ymmärtänyt.
Ensimmäisen kerran apinamies tarkasteli päällikköä läheltä. Hän näki vanhan miehen, hyvin vanhan miehen, jolla oli laiha kaula ja kurttuiset kasvot — kuivettuneet, pergamenttimaiset kasvot, ne muistuttivat hieman pieniä apinoita, jotka Tarzan niin hyvin tunsi. Hän näki miehen silmistä, kuvastuvan kauhun — Tarzan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista kauhua minkään eläimen silmissä eikä niin säälittävää armonpyyntöä minkään olennon kasvoilla.
Apinamiehen käsi pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin joku olisi sitä pidättänyt. Hän ihmetteli, miksi hän epäröi surmata; tällä tavoin hän ei ollut vitkastellut koskaan ennen. Vanhus näytti surkastuvan ja kutistuvan mitättömäksi luusäkiksi hänen katseensa edessä. Neekeri oli niin heikko, avuton ja kauhistunut, että apinamiehen valtasi suuri halveksuminen; mutta hän tunsi myöskin jotakin muuta, jotakin, mikä Apinain Tarzanille oli uutta viholliseen nähden. Se oli sääliä — sääliä pelästynyttä vanhaa mies-raukkaa kohtaan.
Tarzan nousi pystyyn ja poistui, jättäen Mbongan, päällikön, vahingoittumattomaksi. Pää pystyssä asteli apinamies kylän läpi, heilautti itsensä paaluaitauksen vieressä kasvavan puun oksille ja katosi kyläläisten näkyvistä.
Koko matkan palatessaan apinoiden leiripaikalle Tarzan mietti sen kummallisen voiman selitystä, joka oli pidättänyt, hänen kättään ja estänyt hänet tappamasta Mbongan. Tuntui siltä, kuin olisi joku häntä mahtavampi olento käskenyt häntä säästämään vanhuksen hengen. Tarzan ei voinut sitä ymmärtää, sillä hän ei voinut ajatella mitään eikä ketään, jolla olisi arvovaltaa sanella hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä tai mitä tekemästä hänen tulisi pidättyä.
Oli jo myöhä, kun Tarzan sijoittui huojuvalle oksalle erääseen niistä puista, joiden juurella Kertshakin apinat nukkuivat, ja hänen ajatuksensa pyörivät yhä tämän kummallisen kysymyksen ympärillä, kun hän vaipui uneen.
Aurinko oli varsin korkealla taivaalla, kun hän heräsi. Apinat olivat jalkeilla etsimässä ravintoa. Tarzan silmäili heitä veltosti paikaltaan, kun he kaivelivat lahoavasta maanpinnasta etanoita, kovakuoriaisia ja toukkia tai etsivät puiden oksilta munia, linnunpoikasia ja herkullisia lehtimatoja.
Aivan hänen päänsä vieressä kelluva kämmekkä avautui hitaasti, levittäen hienot terälehtensä lämmittävään ja valaisevaan auringonpaisteeseen, joka vasta äskettäin oli tunkeutunut sen varjoisaan piilopaikkaan. Tuhansia kertoja oli Tarzan nähnyt tämän kauniin ihmenäyn; mutta nyt se herätti hänen mielenkiintoaan voimakkaammin kuin ennen, sillä parhaillaan alkoi apinamies tehdä itselleen kysymyksiä kaikista niistä lukemattomista ihmeistä, joita hän tähän asti oli pitänyt itsestään selvinä ilmiöinä.
Mikä pani kukan aukeamaan? Mikä pani sen kasvamaan pienestä nupusta täysin kehittyneeksi kukaksi? Miksi se lainkaan oli olemassa? Miksi oli hän itse olemassa? Mistä oli Numa, leijona, tullut? Kuka istutti ensimmäisen puun? Miksi nousi Goro pimeälle öiselle taivaalle luomaan tervetullutta valoaan kammottavaan öiseen viidakkoon? Entä aurinko? Oliko aurinko taivaalla vain sattumalta?
Miksi eivät kaikki viidakon asukkaat olleet puissa? Miksi eivät puut olleet jotakin muuta? Miksi oli Tarzan erilainen kuin Taug, Taug erilainen kuin Bara, kauris, ja Bara erilainen kuin Shita, pantteri, ja miksi ei Shita ollut samanlainen kuin Buto, sarvikuono? Mistä ja miten tulivat he kaikki — puut, kukat, hyönteiset ja viidakon lukemattomat asukkaat?
Aivan aavistamatta välähti Tarzanin päähän ajatus. Tutkiessaan sanakirjassa esiintyviä lukuisia Jumalan määritelmiä hän oli tavannut sanan luoda — "tehdä olemassa olevaksi; tehdä tyhjästä".
Tarzan oli melkein saavuttanut jotakin kouraantuntuvaa, kun kaukaa kuuluva valitus sai hänet hätkähtäen heräämään mietiskelystään nykyisen todellisuuden tajuntaan. Valitus oli viidakosta, jonkun matkan päästä Tarzanin huojuvalta lepopaikalta. Se oli pienen balun valitus. Tarzan tunsi sen heti Gazanin, Tikan lapsen, ääneksi. Hänet oli nimitetty Gazaniksi, koska hänen pehmoinen lapsentukkansa oli harvinaisen punainen ja Gazan merkitsee isojen apinain kielellä punainen iho.
Valitusta seurasi heti oikein aito kauhun kirkaisu pienistä keuhkoista. Kuin sähköiskusta virisi Tarzanin toimintahalu. Hän kiiti puiden läpi ääntä kohti kuin jousen lennättämä nuoli. Edeltään hän kuuli täysikasvuisen naarasapinan kiukkuisia ärähdyksiä. Siellä riensi Tika auttamaan. Vaaran täytyi olla hyvin uhkaava. Sen saattoi Tarzan päättää naaraan äänen pelonsekaisesta, raivoisasta sävystä.
Juosten pitkin nuokkuvia oksia, heilahtaen puusta toiseen kiiruhti apinamies ääniä kohti, jotka nyt olivat käyneet korvia huumaaviksi. Kaikilta suunnilta kiiti sinnepäin Kertshakin apinoita, noudattaen balun ja sen äidin äänien vetoomusta, ja heidän tullessaan pani heidän kiljuntansa metsän kajahtelemaan.
Mutta nopeampana kuin raskaat toverinsa jätti Tarzan heidät kaikki jälkeensä. Ensimmäisenä joutui hän näyttämölle. Hänen katsettaan kohdannut näky sai hänen jättiläismäisen vartalonsa värisemään kuin vilusta, sillä vihollinen oli eniten vihattu ja eniten kammottu kaikista viidakon eläimistä.
Kiertyneenä isoon puuhun oli Histah, käärme — tavattoman iso, voimakas, limainen — ja sen murhaavaan syleilyyn, kiedottuna oli Tikan pikku balu, Gazan. Mikään koko viidakossa ei herättänyt Tarzanin rinnassa niin läheisesti pelkoa muistuttavaa tunnetta kuin kamala Histah. Myöskin apinat kammosivat Histahia ja pelkäsivät sitä jopa enemmän kuin Shitaa, pantteria, ja Numaa, leijonaa. Kaikista vihamiehistään he eivät ketään kaartaneet kauempaa kuin Histahia, käärmettä.
Tarzan tiesi, että Tika erikoisesti pelkäsi tätä äänetöntä, inhoittavaa vihollista, ja kun näky avautui hänen silmiensä eteen, kummastutti häntä enimmän Tikan käyttäytyminen, sillä juuri sillä hetkellä, kun hän näki Tikan, karkasi naarasapina välkkyvän käärmeen kimppuun, ja kun voimakkaat kiemurat kietoivat hänet samoin kuin hänen lapsensakin, ei hän millään tavoin koettanut pelastautua, vaan tarttui vääntelehtivään ruumiiseen, turhaan koettaen raastaa sitä irti kirkuvasta balustaan.
Tarzan tiesi liian hyvin, kuinka syvälle Histahin pelko oli syöpynyt Tikaan. Siksi hän tuskin voi uskoa omia silmiään, kun ne vakuuttivat hänelle, että Tika vapaaehtoisesti syöksyi tuohon kuolettavaan syleilyyn. Eikä Tikan synnynnäinen pelko tätä hirviötä kohtaan ollut paljoakaan kauheampi kuin itse Tarzanin. Vapaaehtoisesti ei Tarzan milloinkaan ollut koskettanut käärmettä. Sen syytä hänen oli mahdoton sanoa, sillä hän ei voinut myöntää pelkäävänsä mitään: eikä se ollutkaan pelkoa, vaan pikemminkin synnynnäistä inhoa; sen hän oli perinyt sivistyneiden esi-isiensä monilta miespolvilta ja ennen heitä kenties lukemattomilta Tikan kaltaisilta esivanhemmilta, joiden kaikkien rinnassa oli sama nimetön kammo tuota limaista matelijaa kohtaan.
Tarzan ei kuitenkaan empinyt sen enempää kuin Tikakaan, vaan kävi Histahin kimppuun yhtä nopeasti ja rajusti kuin olisi tehnyt ahdistaessaan Baraa, kaurista, surmatakseen sen ravinnokseen. Täten häiritty käärme kiemuroi ja mutkitteli hirveästi; mutta hetkeksikään se ei irroittanut otettaan ainoastakaan aikomastaan uhrista, sillä se oli sulkenut myöskin apinamiehen kylmään syleilyynsä, samassa kun tämä oli hyökännyt sen kimppuun.
Riippuen yhä puussa kannatti valtava matelija kaikkia kolmea, ikäänkuin he olisivat olleet höyheniä, koettaen samalla puristaa heidät kuoliaaksi. Tarzan oli vetäissyt puukkonsa, iskien sillä ripeästi ahdistajansa ruumista; mutta häntä ympäröivät kiemurat uhkasivat rusentaa hänet hengettömäksi, ennenkuin hän olisi saanut haavoitetuksi käärmettä kuolettavasti. Mutta hän taisteli edelleen koettamatta kertaakaan välttää häntä odottavaa kauheata kuolemaa — hänen ainoana pyrkimyksenään oli surmata Histah ja siten vapauttaa Tika ja tämän balu.
Käärme käänsi isot, ammottavat leukapielensä hänen kohdalleen. Kimmoisa kita, johon sopi kaniini tai sarvipää kauris yhtä helposti, tavoitti häntä; mutta kiinnittäessään huomionsa apinamieheen Histah toi päänsä Tarzanin puukon ulottuville. Heti ojentui ruskea käsi, tarttui täplikkääseen niskaan, ja toinen upotti raskaan metsästyspuukon kahvaa myöten pieniin aivoihin.
Histah vapisi suonenvedontapaisesti ja velttoni sitten, jännittyi ja velttoni uudelleen, pieksäen sinne tänne pitkää ruhoaan; mutta se ei enää tietänyt eikä tuntenut mitään. Histah oli kuollut, mutta kuolinkamppailussaan se olisi helposti voinut tuhota kymmenkunta ihmistä tai apinaa.
Reippaasti Tarzan tarttui Tikaan ja veti hänet irti höllentyneestä kiemurasta, pudottaen hänet maahan; sitten, hän irroitti balun ja sysäsi sen äidilleen. Histah yhä nytkähteli puristaen apinamiestä; mutta ankarien ponnistusten jälkeen Tarzanin onnistui reutoutua irti, ja hän hyppäsi maahan pois kuolevan käärmeen rajun tempomisen ulottuvilta.
Joukko apinoita oli piirissä katselemassa taistelua. Mutta heti kun Tarzan vahingoittumattomana selviytyi vihollisesta, kääntyivät he ääneti poispäin ryhtyäkseen jälleen jatkamaan keskeytynyttä ravinnonetsintäänsä, ja Tika poistui heidän mukanaan, näyttäen unohtavan kaiken muun paitsi haluaan ja sitä seikkaa, että hän juuri ennen keskeytystä oli löytänyt taitavasti piiloitetun pesän, jossa oli kolme täysin tuoretta munaa.
Tarzan, joka ei myöskään vähääkään välittänyt sivuutetusta taistelusta, loi vain jäähyväissilmäyksen vielä kiemuroivaan Histahiin ja lähti pienelle lammikolle, josta heimo näillä seuduin kävi juomassa. Omituista oli, ettei hän kiljaissut voittohuutoaan surmattuaan Histahin. Muuta syytä hän ei olisi voinut siihen ilmoittaa kun sen, että hänestä Histah ei ollut eläin. Se erosi jollakin erikoisella tavalla muista viidakon asukkaista. Tarzan tiesi vain vihaavansa sitä.
Lammikolla Tarzan joi kyllikseen ja ojensihe pehmeään ruohikkoon puun varjoon. Hänen ajatuksensa palasivat Histahin, käärmeen, kanssa käytyyn taisteluun. Hänestä tuntui kummalliselta, että Tika meni vapaaehtoisesti tuon kamalan hirviön kierteisiin. Miksi oli Tika niin tehnyt? Entä miksi hän itsekin oli tehnyt samoin? Tika ei ollut hänen, ei myöskään Tikan balu. Miksi siis hän oli menetellyt siten? Kuollut Histah ei kelvannut hänen ruuakseen. Kun, hän nyt mietti asiaa, ei hän voinut keksiä kerrassaan mitään syytä, minkä vuoksi hänen olisi pitänyt se tehdä, ja nyt hänen päähänsä pälkähti, että hän oli toiminut melkein tahtomattaan, aivan samoin kuin jättäessään vahingoittamatta vanhan gomanganin edellisenä iltana.
Mikä pakotti hänet tekemään sellaista? Jonkun häntä voimakkaamman täytyi silloin, tällöin olla ohjaamassa hänen toimintaansa. —Kaikkivaltias, — ajatteli Tarzan. — Pikkumerkit kertoivat, että Jumala on kaikkivaltias. Varmastikin on Jumala pannut minut menettelemään siten, sillä ikinä en olisi itsestäni niin tehnyt. Juuri Jumala pani Tikan karkaamaan Histahiin käsiksi. Tika ei ikinä menisi lähelle Histahia omasta tahdostaan. Jumala se pidätti puukkoani vanhan gomanganin kurkusta. Jumala suorittaa ihmeellisiä tekoja, sillä hän on "kaikkivaltias". Minä en voi nähdä Häntä; mutta tiedän, että juuri Jumalan on täytynyt tehdä nämä teot. Ei yksikään mangani, gomangani eikä tarmangani voisi niitä tehdä.
Entä kukat — kuka pani ne kasvamaan? Niin, nyt oli kaikki selvää — kukat, puu, kuu, aurinko, hän itse, kaikki viidakon elolliset olennot — ne oli kaikki Jumala tehnyt tyhjästä.
Entä mitä Jumala on? Minkänäköinen Jumala on? Siitä hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta; mutta hän oli varma siitä, että kaikki hyvä tuli Jumalalta; hänen hyvät työnsä, kun hän pidättyi surmaamasta vanhaa, turvatonta gomangani-raukkaa, Tikan rakkaus, joka oli kiidättänyt hänet kuoleman syleilyyn; hänen oma uskollisuutensa Tikaa kohtaan, kun hän pani vaaraan henkensä pelastaakseen Tikan. Kukat, ja puut olivat hyviä ja kauniita. Ne oli Jumala tehnyt. Hän oli luonut myöskin muut olennot, jotta kullakin olisi ruokaa elääkseen. Hän oli luonut kaunisturkkisen Shitan, pantterin, ja uljaspäisen takkuharjaisen Numan, leijonan. Hän oli luonut herttaisen viehkeän Baran, kauriin.
Niin, Tarzan oli löytänyt Jumalan ja hän vietti koko päivän ajatellessaan kaikkea sitä luonnossa olevaa hyvää ja kaunista, mikä oli saanut Hänestä alkunsa. Mutta yksi seikka tuotti hänelle päänvaivaa. Sitä hän ei oikein saanut soveltumaan siihen käsitykseen, joka hänellä oli äsken löytämästään Jumalasta:
Kuka oli luonut Histahin, käärmeen?