TOINEN LUKU
Tarzan vankina
Mustat soturit uurastivat viidakon painostavan ummehtuneen siimeksen kosteassa helteessä. Sotakeihäällään he rouhivat irti jäykkää, mustaa savea ja paksuja kerrostumia lahoavaa kasvullisuutta. Vankkakyntisillä sormillaan he kaapivat irroitetut maakokkareet ikivanhan riistapolun keskeltä. Usein he keskeyttivät työnsä istuutuen levähtämään kaivamansa kuopan reunalle, puhellen ja nauraa remuten.
Läheisten puitten runkoja vastaan nojasivat heidän pitkät, soikeat, paksusta puhvelinnahasta valmistetut kilpensä ja käsineen kaivavien miesten keihäät. Hiki helmeili heidän sileällä, kiiltävän mustalla ihollaan, jonka alla liikkuivat heidän pyöreät, luonnon turmeltumattomissa oloissa joustaviksi ja täydellisiksi kehittyneet lihaksensa.
Nopsajalkainen antilooppi, joka varovasti asteli vedelle vievää tietä myöten, pysähtyi, kun pelästyttävä naurunremakka kantautui sen korviin. Hetkisen se seisoi kuin kivettyneenä; vain sen herkät sieraimet värähtelivät; sitten se pyörähti ympäri ja pakeni meluttomasti ihmisen peloittavasta läheisyydestä.
Sadan askeleen päässä, syvällä viidakon läpitunkemattomassa tiheikössä kohotti Numa vankkaa päätään. Numa oli aterioinut hyvin melkein päivän koittaessa, ja tarvittiin kovaa melua sen herättämiseksi. Nyt se nosti kuonoaan ja nuuhki ilmaa, tunsi antiloopin terävän ja ihmisen voimakkaan tuoksun. Mutta Numa oli hyvin kylläinen. Päästäen matalan, tyytymättömän murahduksen se nousi ja lönkytti tiehensä.
Loistavahöyhenisiä, käheä-äänisiä lintuja lenteli puusta puuhun. Pieniä, lörpötteleviä ja toruskelevia apinoita kiipeili huojuvilla oksilla mustien sotureiden yläpuolella. Mutta he olivat kuitenkin yksin, sillä viidakko, jossa kuhisee kymmeniätuhansia eläviä olentoja, on samoin kuin suurkaupunkien ihmistungosten täyttämät kadut yksinäisimpiä paikkoja Jumalan avarassa luomakunnassa.
Mutta olivatko he yksin?
Heidän yläpuolellaan istui lehväisen puun oksalla harmaasilmäinen nuorukainen, sulavasti pysytellen tasapainossa tarkkaillessaan heidän kaikkia liikkeitään kiihkeän innokkaasti. Poika halusi ilmeisesti saada tietää, mikä oli mustien puuhien tarkoitus, mutta pohjalla kyti hänessä hillitty viha. Juuri näiden kaltainen olento oli surmannut hänen rakkaan Kaalansa. Heitä kohtaan oli mahdoton tuntea muuta kuin vihamielisyyttä, mutta hyvin mielellään hän tarkasteli heitä, sillä hän tahtoi perin hartaasti oppia paremmin tuntemaan, ihmisten tapoja.
Hän näki kuopan syventyvän, kunnes hänen allaan ammotti tilava onkalo, joka täytti koko polun leveyden ja johon kaikki kuusi kaivajaa mahtuivat helposti samalla kertaa. Tarzan ei kyennyt arvaamaan niin suuren työn tarkoitusta. Ja kun miehet katkaisivat pitkiä seipäitä, teroittivat ne yläpäästä ja asettivat ne tasaisten välimatkojen päähän toisistaan pystyyn kuopan pohjaan, niin hänen ihmettelynsä vain lisääntyi, eikä se lakannut sittenkään, kun kuopan päälle laskettiin ohuita poikkitankoja ja levitettiin sitten huolellisesti lehdeksiä ja multaa, niin että mustien miesten suorittama työ täydelleen piilottui näkyvistä.
Saatuaan työnsä valmiiksi neekerit silmäilivät käsialaansa hyvin tyytyväisinä, ja myöskin Tarzan silmäili sitä. Tuskin edes hänen harjaantunut katseensa huomasi mitään jälkiä, jotka olisivat osoittaneet, että ikivanhaa riistapolkua oli millään tavoin salakähmäisesti käsitelty.
Apinamies oli niin syvästi vaipunut miettimään peitetyn kuopan tarkoitusta, että hän salli mustaihoisten poistua kyläänsä päin ilman tavanmukaista kiusoittelua, joka oli tehnyt hänestä Mbongan kansan kauhun ja tarjonnut Tarzanille sekä keinon kostaa että ehtymättömän hauskuuden lähteen.
Mutta pohtipa hän kuinka hyvänsä, hän ei kyennyt ratkaisemaan piilotetun kuopan salaperäistä arvoitusta, sillä mustaihoisten menettelytavat olivat vielä Tarzanille outoja. He olivat tunkeutuneet hänen viidakkoonsa vasta vähän aikaa sitten — laatuaan ensimmäisinä, jotka olivat tulleet loukkaamaan siellä asustavien eläinten ikivanhaa ylivaltaa. Numalle, leijonalle, Tantorille, norsulle, isoille apinoille ja pienille apinoille, koko tämän villin aarniometsän kaikille kymmenilletuhansille olennoille oli ihmisten toiminta uutta. Niillä oli paljon oppimista näiltä mustilta, karvattomilta otuksilta, jotka kävelivät pystyssä takajaloillaan — ja ne oppivat hitaasti ja aina omaksi surukseen.
Kohta mustaihoisten lähdettyä Tarzan pudottautui keveästi polulle, epäluuloisesti nuuhkien hän kaarsi kuopan reunaa. Laskeuduttuaan kyykkysilleen hän raapi pois vähän maata, niin että yksi poikkitanko paljastui. Hän nuuhki sitä, kosketti sitä, kallisti päätään sivulle ja aprikoi asiaa vakavasti useita minuutteja. Sitten hän peitti sen jälleen huolellisesti, tasoittaen maan yhtä hyvästi kuin mustatkin olivat tehneet. Senjälkeen hän heilautti itsensä takaisin puiden oksien sekaan ja lähti liikkeelle etsimään karvaisia tovereitaan, Kertshakin heimon isoja apinoita.
Kerran hän osui Numan, leijonan, tielle, ja pysähtyi hetkeksi sinkauttamaan pehmoisen hedelmän vasten vihollisensa äriseviä kasvoja ja pilkkaamaan ja herjaamaan sitä, nimitellen petoa haaskojen syöjäksi ja Dangon, hyenan, veljeksi. Numan kellanvihreistä, pyöristyneistä silmistä hehkui katkeraa vihaa, kun se katsella tuijotteli yläpuolellaan hyppelevää olentoa. Matalat murahdukset panivat leijonan vankat leukapielet värähtelemään, ja sen sapekas kiukku antoi kiemurtelevalle hännälle rajun, ruoskamaisen liikkeen; mutta kun se entisten kokemustensa nojalla hyvin käsitti, kuinka turhaa oli pitkän matkan päästä käydä sanasotaa apinamiehen kanssa, niin se pian kääntyi ja katosi sotkuisen kasviston sekaan, joka piiloitti sen kiusanhenkensä näkyvistä. Vielä viimeisen kerran kiljaistuaan poistuvalle viholliselleen viidakkohäväistyksen ja irvistettyään sille apinain tavalla Tarzan lähti jatkamaan matkaansa.
Hänen edettyään vielä noin puolitoista kilometriä osui hänen teräviin sieraimiinsa toisaalta puhaltavan tuulahduksen mukana tuttu, kirpeä, lähellä olevan otuksen tuoksu, ja hetkisen kuluttua häämöitti hänen allaan tavattoman kookas, tumman harmaa ruho, joka tukevasti astua tömisti viidakkopolkua pitkin. Tarzan tarttui ohueen oksaan ja katkaisi sen; kuultuaan sen äkillisen risahduksen raskas olento pysähtyi. Isot korvat kääntyivät eteenpäin, ja pitkä, notkea kärsä kohosi heilumaan sinne tänne, etsien vihollisen hajua, samalla kun kaksi heikkoa pientä silmää turhaan tirkisteli epäluuloisesti ympärilleen löytääkseen rauhallista vaellusta häirinneen melun aiheuttajan.
Tarzan nauroi ääneen ja tuli lähemmäksi paksunahan pään kohdalle.
"Tantor! Tantor!" hän huusi. "Bara, hirvi, ei ole niin pelokas kuin sinä — sinä, Tantor, norsu, isoin viidakon asukkaista, vaikka sinulla onkin yhtä monen Numan voimat kuin minulla on varpaita jaloissani ja sormia käsissäni. Tantor, joka jaksaa kiskoa juurineen paksuja puita, vapisee pelosta kuullessaan katkeavan oksan risahtavan."
Jymisevä ääni, joka saattoi olla yhtä hyvin halveksumisen kuin huojennuksen merkki, oli Tantorin ainoa vastaus, samalla kun kohotettu kärsä ja korvat laskeutuivat ja otuksen häntä vaipui tavalliseen asentoonsa; mutta hänen silmänsä pyörivät yhä vieläkin ympäri, etsien Tarzania. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut jännittyneenä arvailla, missä apinamies oli, sillä sekuntia myöhemmin pudottautui nuorukainen keveästi vanhan ystävänsä leveälle päälaelle. Sitten hän ojensihe pitkin pituuttaan, naputteli paljailla varpaillaan paksua nahkaa, raaputti sormillaan hennompia kohtia isojen korvien takaa ja puheli Tantorille viidakon juoruja, ikäänkuin kookas eläin olisi ymmärtänyt kaikki hänen sanansa.
Paljon Tarzan saattoikin saada Tantorin ymmärtämään, ja vaikka aarniometsän pakinat eivät lainkaan liikuttaneet viidakon vankkaa, harmaata jättiläistä, seisoi hän kuitenkin, räpytellen silmiään ja heiluttaen tyynesti kärsäänsä, ikäänkuin hän olisi perin tarkkaavasti imenyt itseensä jokaisen sanan ja pitänyt niitä tärkeinä. Oikeastaan hän nautti miellyttävästä, ystävällisestä äänestä, korvien taustaa hyväilevistä käsistä ja sen olennon välittömästä läheisyydestä, jota hän oli usein kantanut selässään, senjälkeen kun Tarzan kerran pienenä lapsena oli pelkäämättä lähestynyt kookasta koirasnorsua, uskoen paksunahalla olevan yhtä ystävälliset tunteet kuin ne olivat, jotka sykähdyttelivät hänen omaa sydäntään.
Heidän vuosikausia kestäneen liittonsa aikana oli Tarzan huomannut, että hänellä oli selittämätön kyky hallita ja ohjata valtavaa ystäväänsä. Hänen kutsustaan oli Tantor valmis saapumaan pitkien välimatkojen päästä — niin kaukaa kuin hänen herkät korvansa saattoivat erottaa apinamiehen kimeän läpitunkevan huudon — ja kun Tarzan kyykötti hänen niskassaan, oli Tantor valmis kompuroimaan viidakossa minne päin ratsastaja vain käski. Se oli ihmisjärjen kyky hallita eläintä, ja se oli aivan yhtä tehokas kuin jos he molemmat olisivat ymmärtäneet sen alkuperän, vaikka kumpikaan heistä ei sitä käsittänyt.
Puoli tuntia Tarzan loikoili Tantorin selässä. Aika ei merkinnyt mitään heille kummallekaan. Elämä, sellaisena kuin he sen näkivät, oli pääasiallisesti vatsan täyttämistä. Tarzanille se työ ei ollut niin vaivaloinen kuin Tantorille, sillä Tarzanin vatsa oli pienempi, ja kun hän oli kaikkiruokainen, oli ravinnon hankkiminen hänelle helpompaa. Jollei yhtä lajia ollut helposti saatavissa, niin olihan aina paljon muita, joilla hän voi tyydyttää nälkänsä. Hän ei ollut niin turhantarkka ruuistaan kuin Tantor, joka ei suostunut syömään mitään muuta kuin määrättyjen puiden kaarnaa ja toisten puuta, kun taas kolmannesta puulajista vain lehdet kiihoittivat hänen ruokahaluaan ja nekin kenties vain määrättyinä vuodenaikoina.
Tantorin täytyi kuluttaa suurin osa elämästään äärettömän vatsansa täyttämiseen, valtaisten lihaksien tarpeiden tyydyttämiseksi. Sellainen, on asianlaita kaikkiin alempiin olentoihin nähden — ravinnon etsiminen ja sen sulattaminen vaativat niiden ajan siksi tarkoin, että niiltä jää varsin vähän aikaa mihinkään muuhun. Epäilemättä juuri tämä haitta on estänyt niitä edistymästä yhtä ripeästi kuin ihminen, joka voi uhrata enemmän aikaa ajatellakseen muita asioita.
Mutta tällaiset kysymykset eivät kovinkaan pahasti vaivanneet Tarzania eivätkä ollenkaan Tantoria. Ensinmainittu tiesi olevansa onnellinen norsun seurassa. Sen syytä hän ei tiennyt. Hän ei aavistanut, että hän inhimillisenä olentona — normaalisena, terveenä inhimillisenä olentona — kaipasi jotakin elollista oliota tuhlatakseen sille rakkauttansa. Mutta hänen lapsuudenaikaiset kisatoverinsa Kertshakin heimon apinoiden keskuudessa olivat nyt isoja, juroja petoja. He eivät tunteneet eivätkä herättäneet paljoakaan kiintymyksen tunteita. Nuorempien apinain keralla Tarzan vielä silloin tällöin leikki. Omalla villillä tavallaan hän piti heistä; mutta he eivät olleet läheskään tyydyttäviä ja rauhallisia tovereita. Tantor oli juhlallisen iso, tyyni, tasainen, vakava. Oli niin rauhaisan miellyttävää olla pitkällään hänen karkealla päälaellaan ja valaa hämäriä toiveitaan ja pyrkimyksiään leveihin korviin, jotka heiluivat raskaasti edestakaisin silminnähtävän ymmärtämyksen merkiksi. Kaikista viidakon asukkaista oli Tantor voimakkaimmin vallannut Tarzanin rakkauden, senjälkeen kun Kaala oli apinapojalta riistetty. Joskus Tarzan aprikoi, vastasiko Tantor hänen kiintymykseenpä. Sitä oli vaikea tietää.
Vatsan ääni — pakottavin, jyrkin ääni koko viidakossa — ajoi Tarzanin vihdoin takaisin puihin ja etsimään ravintoa, kun taas Tantor jatkoi keskeytymättä matkaansa päinvastaiseen suuntaan.
Tunnin ajan Tarzan hankki ruokaa. Korkealla sijaitseva pesä sai luovuttaa tuoreen, lämpimän sisältönsä. Hedelmät, marjat ja hennot kasvit pääsivät Tarzanin ruokalistalle siinä lupauksessa, että hän osui niiden kohdalle, sillä hän ei etsinyt sellaisia ravintoaineita. Lihaa, lihaa, lihaa! Apinain Tarzan metsästi aina lihaa; mutta joskus, kuten tänään, sen onnistui välttää häntä.
Hänen vaeltaessaan viidakossa ei hänen toimelias järkensä miettinyt yksinomaan metsästystä, vaan myöskin monia muita seikkoja. Hänellä oli tapana usein muistella edellisten päivien ja tuntien tapahtumia. Hän eli mielikuvituksessaan uudelleen kohtauksen Tantorin kanssa; hän ajatteli kaivavia mustaihoisia ja omituista, peitettyä kuoppaa, jonka he olivat laittaneet. Hän aprikoi moneen kertaan, mikä sen tarkoitus saattoi olla. Hän vertasi toisiinsa havaintoja, ja hänessä heräsi mielteitä. Hän vertasi toisiinsa mielteitä ja saavutti johtopäätelmiä. Ne eivät aina olleet oikeita, se on totta, mutta ainakin hän käytti aivojaan Jumalan aikomaan tarkoitukseen, mikä ei ollutkaan niin kovin vaikeata, koska häntä eivät estäneet välilliset, usein harhaan vievät, toisilta saadut mielipiteet.
Ja kun hän mietti peitettyä kuoppaa, niin äkkiä hänen sielunsa silmien edessä häämötti kookas, tumman harmaa ruho, joka lönkytti raskaasti viidakkopolkua myöten. Heti Tarzan jännittyi äkillisen pelon valtaamana. Päätös ja toiminta olivat tavallisesti yhtäaikaisia apinamiehen elämässä, ja niinpä hän nytkin riensi lehväisiä oksia pitkin, ennenkuin käsitys kuopan tarkoituksesta oli ehtinyt tarkoin muovautua hänen mielessään.
Heilahdellen huojuvalta oksalta toiselle hän kiiti metsän keskitasannetta pitkin, jossa puut olivat lähellä toisiaan. Joskus hän pudottautui maahan ja juoksi äänettömästi ja nopsin jaloin lahoavan kasvullisuuden muodostamalla matolla, hypähtäen taaskin puihin, kun yhteen takertunut alakasvullisuus esti nopean etenemisen maan pinnalla.
Tuskassaan hän unohti kaiken varomisen. Eläimen varovaisuuden voitti ihmisen uskollisuus, ja niinpä sattui, että hän joutui laajalle, puuttomalle aukeamalle vähääkään ajattelematta, mitä saattaisi olla siellä tai sen toisella laidalla tukkimassa hänen tietään.
Hän oli puolimatkassa sen poikki, kun suoraan hänen edessään ja vain muutamien metrien päässä hänestä korkean ruohikon keskeltä kohosi ilmaan puolikymmentä räkättävää lintua. Tarzan poikkesi heti syrjään, sillä hän tiesi perin hyvin, minkälaisen otuksen läsnäolosta nämä pienet vartijat olivat todistuksena. Samalla kertaa kompuroi Buto, sarvikuono, lyhyille jaloilleen ja hyökkäsi raivoisasti. Umpimähkäinen on Buton, sarvikuonon, hyökkäys. Heikkoine silmineen se näkee hyvin kehnosti lyhyidenkin matkojen päästä, ja on vaikea päättää, johtuvatko sen harhailevat syöksyt kauheasta pelosta, kun se yrittää päästä pakoon, vaiko kärtyisestä luonnosta, jonka yleensä luullaan sillä olevan. Eikä sillä seikalla olekaan paljon merkitystä sille, jonka kimppuun. Buto karkaa, sillä jos Buto saa hänet sarveensa ja pääsee häntä heittelemään, niin luultavasti hän ei välitä mistään senjälkeen.
Ja tällä kertaa Buto sattui juoksemaan suoraan Tarzania kohti heidän välillään olevan, muutamia metrejä leveän, polvenkorkuisen ruohikon halki. Vahingossa se osui apinamieheen päin ja sitten sen heikot silmät erottivat vihollisen, ja päästäen sarjan korskahduksia se karkasi suoraa päätä hänen kimppuunsa. Pienet sarvikuonolinnut lepattivat ja kiertelivät jättiläismäisen isäntänsä ympärillä. Aukeaman reunoilla kasvavien puiden oksilla räkätti ja äkeili ainakin parikymmentä marakattia, kun kiukustuneen eläimen kovaääniset korskahdukset panivat ne hätäisesti pyrkimään pelästyneinä ylemmille oksille. Vain Tarzan näytti olevan välinpitämättömän tyyni.
Hän seisoi suoraan hyökkäyssuunnassa. Hänellä ei ollut aikaa etsiä suojaa puista aukeaman ulkopuolella, eikä Tarzanilla ollut vähääkään halua viivästyttää matkaansa Buton tähden. Hän oli kohdannut tämän typerän eläimen ennenkin ja tunsi sitä kohtaan hiukan halveksimista.
Ja nyt oli Buto hänen kimpussaan, sen jykevä pää oli alhaalla ja pitkä, vankka sarvi kallistettuna siihen hirveään työhön, johon luonto oli sen määrännyt. Mutta kun se nykäisi sarven ylöspäin, niin se puhkaisi vain pelkkää ilmaa, sillä apinamies oli kissamaisen keveästi hypännyt uhkaavan sarven yli sarvikuonon leveään selkään. Vielä hyppy, ja hän oli maassa eläimen takana ja kiiti hirven lailla puita kohti.
Raivostuneena ja ihmeissään uhrinsa kummallisesta katoamisesta Buto pyörsi ympäri ja lähti rajusti juoksemaan toiseen suuntaan, joka nyt sattumalta ei ollut se, johon Tarzan oli paennut, ja niin pääsi apinamies turvallisesti puihin ja lähti jatkamaan nopeaa matkaansa metsän läpi.
Jonkun matkan päässä hänen edellään liikkui Tantor vakavasti tasaiseksi poljettua norsupolkua myöten, ja Tantorin etupuolella kyykötti musta soturi keskellä polkua tarkkaavasti kuuntelemassa. Äkkiä hän kuuli toivomaansa ääntä — risahduksia ja napsahduksia, jotka ilmoittivat norsun olevan tulossa.
Kauempana viidakossa, hänestä oikealle ja vasemmalle oli toisia sotureita odottamassa. Hiljainen merkki, joka annettiin miehestä mieheen, ilmaisi kaukaisimmallekin, että riista saapui. Ripeästi he keräytyivät polkua kohti, sijoittuen puihin, jotka olivat tuulen alapuolella siitä kohdasta, missä Tantorin oli sivuutettava heidät. Hiljaa he odottivat ja saivat pian palkkiokseen nähdä mahtavan norsun, jonka valtavissa hampaissa oli sellainen määrä hohtavan valkoista luuta, että heidän ahnaat sydämensä sykähtivät riemusta.
Tuskin oli Tantor mennyt heidän sivuitseen, kun he kiipesivät alas piilopaikoistaan. Mutta enää he eivät olleet hiljaa, vaan sensijaan alkoivat heti maahan päästyään taputtaa käsiään ja kiljua. Hetkiseksi norsu pysähtyi seisomaan kärsä ja häntä koholla, heristäen korviaan; sitten se lähti jälleen tietä pitkin nopein, laahustavin askelin — suoraan peitettyä kuoppaa kohti, jonka pohjasta törrötti ylöspäin teräväkärkisiä seipäitä.
Hänen jäljessään tulivat kirkuvat soturit, hoputtaen häntä yhä ripeämmin pakenemaan, joten hän ei saisi huolellisesti tarkastaa edessään olevaa maata. Tantor, norsu, joka olisi voinut kääntyä ja yhdellä hyökkäyksellä hajoittaa vastustajansa, pyrki pakoon kuten säikähtynyt hirvi — kohti kamalaa tuskallista kuolemaa.
Ja kaikkien heidän jäljessään tuli Apinain Tarzan, kiitäen viidakon halki vikkelästi ja ketterästi kuin orava, sillä hän oli kuullut soturien huudot ja selittänyt ne oikealla tavalla. Kerran hän päästi läpitunkevan kutsun, joka kajahteli viidakossa, mutta pakokauhun valtaama Tantor joko ei kuullut sitä tai, jos kuuli, ei uskaltanut pysähtyä sitä noudattamaan.
Nyt oli paksunahkainen jättiläinen enää vain muutaman metrin päässä häntä polulla väijyvästä kuolemasta, ja mustaihoiset, jotka olivat varmoja onnistumisestaan, kiljuivat ja hyppivät hänen takanaan, heilutellen keihäitään ja riemuiten etukäteen saaliinsa hohtavista hampaista ja ylenmääräisistä annoksista norsunlihaa, jotka he saisivat sen illan syömingeissä.
Niin kiihkeästi he onnittelivat itseään, etteivät he lainkaan huomanneet päänsä päällä liikkuvan ihmispedon ohimenoa, eikä liioin Tantorkaan nähnyt eikä kuullut mitään, vaikka Tarzan huusi häntä seisahtumaan.
Muutamia askelia vielä, ja Tantor suistuisi teroitettuihin seipäisiin; Tarzan suorastaan lensi puiden läpi, kunnes hän oli päässyt pakenevan eläimen kohdalle ja sitten sivuuttanut hänet. Kuopan reunalle, keskelle polkua pudottautui apinamies. Tantor oli vähällä polkea hänet, ennenkuin heikot silmät tunsivat hänet vanhaksi ystäväksi.
"Seis!" huusi Tarzan, ja iso otus pysähtyi kohotetun käden edessä.
Tarzan kääntyi ja potkaisi syrjään muutamia kuoppaa peittäviä lehviä.
Heti Tantor näki ja käsitti.
"Taistele!" murahti Tarzan. "He tulevat takaasi!" Mutta Tantor, norsu, on ääretön hermokimppu ja silloin hän oli puolittain hulluna kauhusta.
Hänen edessään ammotti kuoppa, kuinka laajana, sitä hän ei tiennyt; mutta oikealle ja vasemmalle levisi ikivanha viidakko, johon ihminen ei ollut koskenut. Kirkaisten kääntyi iso eläin äkkiä suoran kulman verran ja raivasi ryskien tiensä vanhan yhteenkietoutuneen kasvullisuusseinän lävitse, joka olisi pidättänyt kenet hyvänsä muun paitsi häntä.
Kuopan reunalla seisovaa Tarzania hymyilytti, kun hän näki Tantorin raukkamaisen paon. Pian saapuisivat mustaihoiset. Apinain Tarzanin olisi parasta kadota näyttämöltä. Hän yritti astua askeleen kuopan laidalta, mutta kun hän nojasi koko ruumiinsa painon vasemmalle jalalleen, niin maa vierähti pois sen alta. Tarzan teki yhden ainoan herkulesmaisen ponnistuksen heittäytyäkseen eteenpäin, mutta se oli liian myöhäistä. Hän suistui taakse- ja alaspäin kuopan pohjalla olevia teräviä seipäitä kohti.
Kun mustaihoiset hetkisen kuluttua saapuivat, näkivät he jo kaukaa, että Tantor oli pujahtanut heidän käsistään, sillä kuopan peitteessä oleva reikä oli siksi pieni, ettei norsun tavaton ruho ollut voinut siitä mahtua. Aluksi he luulivat, että heidän saaliinsa oli painanut yhden jykevän jalkansa katoksen läpi, mutta sitten havainnut vaaran ja peräytynyt; mutta kun he olivat ehtineet kuopan reunalle ja tirkistivät alas, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä, sillä pohjalla virui tyynenä ja hiljaa alaston valkoinen jättiläinen.
Jotkut heistä olivat aikaisemmin vilahdukselta nähneet tämän metsän jumalan, ja he peräytyivät kauhistuneina; heitä kammotti sen olennon läheisyys, jolla he jonkun aikaa olivat uskoneet olevan ihmeellisiä haltiakykyjä; mutta toiset heistä tunkeutuivat eteenpäin, ajatellen vain vihollisen vangitsemista, hyppäsivät kuoppaan ja nostivat Tarzanin sieltä ylös.
Hänen ruumiissaan ei ollut naarmuakaan. Ei yksikään teroitetuista seipäistä ollut lävistänyt häntä — vain kuhmu pääkopassa osoitti, minkälaisen kolauksen hän oli saanut. Pudotessaan taaksepäin oli hänen päänsä sattunut yhden seipään syrjään ja hän oli menettänyt tajuntansa. Mustaihoiset oivalsivat sen pian ja sitoivat vikkelästi vankinsa kädet ja jalat, ennenkuin hän tulisi jälleen tuntoihinsa, sillä he olivat oppineet tuntemaan terveellistä kunnioitusta tätä outoa ihmiseläintä kohtaan, joka oli liitossa karvaisen, puissa liikkuvan väen kanssa.
He olivat kantaneet häntä vain lyhyen matkan kyläänsä kohti, kun hänen silmäluomensa värähtivät ja avautuivat. Hän katseli kummastellen ympärilleen hetkisen; sitten palasi hänen tajuntansa täydelleen, ja hän käsitti asemansa vakavuuden. Tottuneena melkein syntymästään saakka luottamaan yksinomaan omiin voimiinsa ja omaan neuvokkuuteensa hän ei odottanut ulkoista apua nytkään, vaan keskitti järkensä punnitsemaan, mitä pelastumismahdollisuuksia hänellä oli itsekseen ja nojautuen omiin kykyihinsä.
Hän ei rohjennut koettaa siteittensä lujuutta mustaihoisten kantaessa häntä, peläten, että he huomaisivat sen ja vahvistaisivat niitä. Pian hänen vangitsijansa havaitsivat, että hän oli tajuissaan, ja kun heitä ei lainkaan haluttanut kantaa raskasta miestä viidakon helteessä, nostivat he hänet pystyyn, ja pakottivat hänet astelemaan keskellään, silloin tällöin pistellen häntä keihäillään, mutta kuitenkin kaikin tavoin osoittaen, kuinka kammottavana olentona he häntä pitivät.
Kun he näkivät, ettei heidän pistelynsä aiheuttanut mitään ulkoisia tuskan merkkejä, lisääntyi heidän pelkonsa, joten he pian lakkasivat, puolittain uskoen, että tämä omituinen valkea jättiläinen oli yliluonnollinen olento ja ettei kipu niin ollen häneen pystynyt.
Lähestyessään kylää he kiljuivat voittoisien sotilaiden riemuhuutoja, joten heidän saavuttuaan portille, tanssien ja heiluttaen keihäitään, sinne oli kertynyt taaja joukko miehiä, naisia ja lapsia tervehtimään heitä ja kuulemaan kertomusta heidän seikkailuistaan.
Kun kyläläisten silmät osuivat vankiin, niin he hölmistyivät, ja heidän jykevät leukapielensä jäivät ammolleen ihmettelystä ja epäilystä. Kuukausimääriä he olivat eläneet, alituiseen peläten kummallista, valkoista haltiaa, jonka vain harvat olivat milloinkaan vilahdukselta nähneet voidakseen eloonjääneinä kuvata häntä.
Sotilaita oli kadonnut poluilta melkein heidän kylänsä näkyvissä toveriensa seurasta yhtä salaperäisesti ja jäljettömästi kuin olisi maa heidät niellyt, ja myöhemmin olivat heidän ruumiinsa yöllä tipahtaneet kuin taivaasta kylän raitille.
Tämä peloittava olento oli öisin näyttäytynyt kylän majoissa, surmannut ja hävinnyt jälleen, jättäen jälkeensä majoihin tappamiensa vainajien lisäksi omituisia kauhistuttavia todistuksia, kaameasta huumorin tajusta.
Mutta nyt hän oli heidän vallassaan! Enää hän ei voisi kauhistaa heitä. Hitaasti valkeni se heille. Kiljaisten juoksi eräs nainen esiin ja iski apinamiestä vasten kasvoja. Hänen esimerkkiään noudatti toinen ja sitten taas toinen, kunnes Apinain Tarzan oli riehuvan, kynsivän ja kirkuvan alkuasukasjoukon ympäröimänä.
Mutta sitten saapui Mbonga, neekerien päällikkö, ja ajoi alamaisensa pois uhrin kimpusta mäjäytellen keihäällään lujasti heidän selkiään.
"Hänet säästetään illaksi", hän komensi.
Kaukana viidakossa seisoi Tantor, norsu, jonka pahin pakokauhu oli vaimennut, korvat hörössä ja huojutellen aaltomaisesti kärsäänsä. Mitä liikkui hänen villien aivojensa sokkeloissa? Saattoiko hän etsiä Tarzania? Voiko hän muistaa ja antaa oikean arvon sille palvelukselle, jonka apinamies oli hänelle tehnyt? Sitä ei voida epäilläkään. Mutta tunsiko hän kiitollisuutta? Olisiko hän ollut valmis panemaan oman henkensä alttiiksi pelastaakseen Tarzanin, jos olisi tietänyt, missä vaarassa hänen ystävänsä oli? Sitä te epäilette. Kaikki, jotka vähänkin tuntevat norsuja, epäilevät sitä. Englantilaiset, jotka ovat paljon metsästäneet norsuilla Intiassa, väittävät, etteivät he ole kuulleet ainoastakaan tapauksesta, jolloin joku näistä eläimistä olisi rientänyt vaarassa olevan ihmisen avuksi, vaikka tämä mies olisi usein auttanut niitä ja osoittanut niitä kohtaan ystävyyttä. Ja niin ollen voidaankin epäillä, olisiko Tantor koettanut voittaa mustaihoisia kohtaan tuntemaansa vaistomaista pelkoa, yrittääkseen auttaa Tarzania.
Vimmastuneiden kyläläisten kiljunta kantautui heikkona hänen herkkiin korviinsa, ja hän pyörähti ympäri, ikäänkuin aikoen kauhun valtaamana paeta; mutta häntä pidätti jokin, ja taaskin hän kääntyi, nosti kärsäänsä ja päästi kimeän karjaisun.
Sitten hän jäi seisomaan kuunnellen.
Kaukaisessa kylässä, johon Mbonga oli palauttanut rauhan ja järjestyksen, saattoivat neekerit tuskin kuulla Tantorin ääntä, mutta Tarzanin tarkkoihin korviin se toi sanomansa.
Hänen vangitsijansa saattoivat häntä erääseen majaan, jossa hän saisi virua sidottuna ja vartioituna yöllistä hurjaa juhlaa varten, odottaen tuskaista kuolemaansa. Hän pysähtyi kuullessaan Tantorin kutsuvan äänen, kohotti päätään ja päästi niin peloittavan kiljahduksen, että kylmät väreet kulkivat pitkin taikauskoisten neekerien selkäpiitä ja häntä vahtivat soturit hypähtivät taaksepäin, vaikka heidän vankinsa kädet olivatkin vankasti köytetyt selän taakse.
Keihäät tanassa he ympäröivät hänet, kun hän seisoi vielä hetkisen paikallaan kuunnellen. Heikosti tuli etäisyydestä toinen huuto vastaukseksi, ja Apinain Tarzan kääntyi tyytyväisenä astelemaan edelleen majalle, johon hänet piti teljetä.
Iltapäivä kului. Häntä ympäröivästä kylästä kuuli apinamies juhlan valmisteluhyörinää. Majan ovelta hän näki naisten sytyttelevän keittotuliaan ja täyttävän savisia kattiloitaan vedellä; mutta sen kaiken ylitse hän herkisti korviaan kuullakseen Tantorin lähestyvän viidakon lävitse.
Myöskin Tarzan uskoi vain puolittain hänen saapuvan.
Hän tunsi Tantorin jopa paremmin kuin Tantor itse. Hän tiesi jättiläismäisessä ruhossa piilevän aran sydämen. Hän tiesi, kuinka kauheaa pelkoa gomanganien haju herätti Tantorin villissä rinnassa, ja yön tullen kuoli toivo hänen sydämestään, ja villieläimelle, jollainen hänkin oli, ominaista stoalaista tyyneyttä osoittaen hän alistui kohtaamaan häntä odottavaa kohtaloa.
Koko iltapäivän hän oli ponnistelemistaan ponnistellut repiäkseen ranteitaan kahlehtivat siteet. Ne antoivat perään hyvin verkkaisesti. Hän saisi kenties kätensä vapaiksi, ennenkuin häntä tultaisiin viemään teurastettavaksi, ja jos se onnistuisi — Tarzan nuolaisi huuliaan sitä ajatellessaan ja hymyili kylmää, julmaa hymyä. Hän saattoi mielessään kuvitella pehmeän lihan tunnun sormissaan ja valkoisten hampaittensa uppoamisen vihamiestensä kurkkuihin. Hän antaisi heidän maistaa vihaansa, ennenkuin he saisivat hänet nujerretuksi!
Vihdoin he saapuivat — maalatut, sulitetut soturit — vielä kamalamman näköisinä kuin miksi luonto oli heidät aikonut. He tulivat ja sysäsivät hänet ulkoilmaan, jossa kokoontuneet kyläläiset tervehtivät hänen ilmestymistään hurjilla huudoilla.
Paalulle hänet vietiin, ja kun häntä tyrkättiin raa'asti sitä vastaan, valmistautuen kiinnittämään hänet lujasti siihen kuolontanssia varten, jonka pyörteet pian ympäröisivät hänet, jännitti Tarzan valtavia lihaksiaan ja katkaisi yhdellä ainoalla voimakkaalla nykäisyllä hihnat, joilla hänen kätensä oli sidottu. Nopeasti kuin ajatus hän hypähti eteenpäin lähimpien soturien keskelle. Isku kaatoi yhden maahan, samalla kun apinamies ikenet irvissä ja muristen tarrautui erään toisen rintaan. Hänen hampaansa upposivat heti vastustajan kurkkuun, mutta sitten oli puolisataa mustaihoista karannut hänen kimppuunsa ja kaatanut hänet maahan.
Apinamies otteli lyöden, raapien ja purren — kuten hänen kasvattajakansansa oli opettanut hänet taistelemaan — kuten äärimmäiseen hätään joutunut villipeto tekee. Voimiensa, vikkelyytensä, rohkeutensa ja älynsä nojalla olisi hän helposti kyennyt pitämään puoliaan puolta tusinaa neekeriä vastaan käsikähmässä, mutta ei edes Apinain Tarzan voinut toivoa kykenevänsä menestyksellisesti vastustamaan puolta sataa.
Vähitellen olivat he saamaisillaan hänet nujerretuksi, vaikka pariltakymmeneltä heistä vuoti verta pahoista haavoista ja kaksi virui aivan hiljaa taistelevien jaloissa ja kierivien ruumiiden alla.
Nujerretuksi he hänet voisivat saada, mutta kykenisivätkö he pitämään häntä nujerrettuna sitoessaan häntä? Puoli tuntia kestäneet epätoivoiset ponnistukset todistivat heille, etteivät he sitä jaksaneet, ja Mbonga, joka kaikkien hyvien hallitsijoiden tavoin oli kierrellyt turvaisilla paikoilla takalistolla, käski yhden miehistään raivaamaan itselleen tien temmellykseen ja keihästämään uhrin. Asteittain läheni sotilas päämääräänsä kamppailussa myllertävien miesten lomitse.
Hän seisoi keihäs kohotettuna päänsä yli, odottaen tilaisuutta, jolloin apinamiehen ruumiista paljastuisi joku kohta niin, että hän voisi iskeä siihen aseensa pelkäämättä satuttavansa ketään mustaihoista. Yhä lähemmäksi hän siirtyi, tarkkaillen kiemurtelevien ja painiskelevien taistelijoiden liikkeitä. Apinamiehen murina sai hänet tuntemaan kylmiä väreitä pitkin selkäpiitä ja liikkumaan varovasti, ettei hän heittäisi harhaan ensimmäisellä kerralla ja joutuisi itse noiden armottomien hampaiden ja valtavien kourien hyökkäykselle alttiiksi.
Vihdoin hän löysi suojattoman kohdan. Hän nosti keihäänsä korkeammalle ja jännitti lihaksiaan, jotka pullistuivat hänen kiiltävän mustan ihonsa alla, mutta samassa kuului viidakosta aivan suojapaalutuksen takaa kumeata räiskettä. Keihästä pitelevä käsi pysähtyi, ja neekeri loi pikaisen silmäyksen melun suuntaan, samoin kuin tekivät kaikki muutkin mustaihoiset, jotka eivät olleet mukana apinamiestä kukistamassa.
Nuotioiden hohteessa he näkivät tavattoman ison ruhon kohoavan aitauksen yli. He näkivät paalutuksen pullistuvan ja notkuvan sisäänpäin. He näkivät sen murtuvan ikäänkuin se olisi ollut oljista rakennettu, ja hetkistä myöhemmin syöksyi Tantor, norsu, tömisten heitä kohti.
Mustat pakenivat oikealle ja vasemmalle, kiljuen kauhuissaan. Jotkut Tarzania vastaan rimpuilevat rykelmän laitamilla häärivät miehet kuulivat sen ja lähtivät ajoissa pakoon, mutta puoli tusinaa heistä oli joutunut siinä määrin taistelun herättämän verenhimon valtoihin, etteivät huomanneet isohampaisen urosnorsun lähestymistä.
Näiden kimppuun Tantor hyökkäsi, pärskyen raivoissaan. Hän pysähtyi heidän kohdalleen, hänen herkkätuntoinen kärsänsä pujottautui heidän lomitseen ja löysi heidän altaan Tarzanin verissään, mutta vielä taistelevana.
Eräs sotilas vilkaisi ylöspäin mylläkästä. Hänen yläpuolellaan kohosi paksunahkaisen jättiläisen valtava ruumis, ja otuksen pienet silmät kiiluivat ilkeästi ja kaamean peloittavasti tulien valossa. Sotilas kirkaisi, mutta samassa kietoutui taipuisa kärsä hänen ympärilleen, kohotti hänet korkealle maasta ja sinkosi hänet kauaksi pakenevan parven jälkeen.
Neekerin toisensa jälkeen Tantor kiskoi irti apinamiehen ruumiista, heittäen heidät oikealle ja vasemmalle, minne he jäivät virumaani joko ähkyen tai aivan hiljaa, riippuen siitä, tuliko kuolema hitaasti vaiko heti paikalla.
Jonkun matkan päässä Mbonga järjesti sotilaitaan. Hänen, ahnaat silmänsä olivat havainneet norsun mahtavat torahampaat. Kun pahin, pakokauhu tasaantui, yllytti hän miehiään ahdistamaan Tantoria vankoilla norsukeihäillään. Mutta kun he tulivat, heilautti Tantor Tarzanin leveälle päälaelleen, kääntyi ympäri ja juosta hölkytti viidakkoon laajasta repeämästä, jonka hän oli tehnyt suojapaalutukseen.
Norsunmetsästäjät lienevät oikeassa väittäessään, ettei tämä eläin ole tehnyt sellaista palvelusta ihmisille, mutta Tantorista Tarzan ei ollut ihminen — hän oli saman viidakon eläintoveri.
Ja niin kävi, että Tantor, norsu, maksoi kiitollisuudenvelkansa Apinain Tarzanille, lujittaen yhä kiinteämmäksi sitä ystävyyttä, joka oli vallinnut heidän välillään siitä alkaen, kun Tarzan pienenä, ruskeana poikasena ratsasti Tantorin leveässä selässä kuutamoisessa viidakossa päiväntasaajan tähtien tuikkiessa.