ENSIMMÄINEN LUKU
Carthoris ja Thuvia
Jättiläismäisen, upeakukkaisen pimalian juurella istui nainen jykevällä, kiiltäväksi hiotulla ersitepenkillä. Hän naputti siroa, sandaalin suojaamaa jalkaansa kärsimättömästi jalokivillä siroiteltuun käytävään, joka kiemurteli komeiden sorapuspuiden varjossa, halkoen Ptarthin jeddakin Thuvan Dihnin kuninkaallisen puiston tulipunaista nurmikkoa, kun mustatukkainen, punaihoinen sotilas kumartui syvälle häntä kohti kuiskaten kiihkeitä sanoja hänen korvaansa.
"Oi, Ptarthin Thuvia", huohotti mies, "sinä pysyt kylmänä huolimatta liekehtivästä rakkaudestani, jonka hehku jäytää sydäntäni! Tuo kova ja kylmä, kolmin kerroin onnellinen ersitepenkki, joka kannattaa jumalaista, kuihtumattoman ihanaa olentoasi, ei ole yhtään kovempi, ei vähääkään kylmempi kuin sinun sydämesi! Sano, oi Ptarthin Thuvia, saanhan vielä toivoa — että vaikka et nyt minua rakasta, niin tuonnempana, tulevaisuudessa, prinsessani, minä —"
Neitonen hypähti seisomaan huudahtaen hämmästyksestä ja suuttumuksesta. Hän kohotti ylväästi jalomuotoista päätään oikaisten hienohipiäisen punaisen niskansa. Tummat silmät sinkauttivat mieheen vihaisen katseen.
"Unohdat ympäristösi ja Barsoomin tapojen vaatimukset, Astok", lausui hän. "En ole antanut sinulle lupaa puhutella Thuvan Dihnin tytärtä tuolla tavalla, etkä myöskään ole taistelemalla hankkinut sellaista oikeutta."
Mies ojensi äkkiä kätensä ja tarttui häntä käsivarteen.
"Sinusta tulee prinsessani!" huudahti Astok. "Kautta Issuksen poven, sinusta tulee, eikä, yksikään muu mies pääse Astokin, Dusarin prinssin, ja hänen sydämensä lemmityn väliin. Jos joku on pyrkimässä, niin ilmoita vain minulle hänen nimensä, ja minä halkaisen hänen rintansa ja heitän hänen saastaisen sydämensä kuivuneiden merien pohjilla harhaileville villeille kaloteille!"
Kun neitonen tunsi miehen käden kosketuksen ihossaan, kävivät hänen kuparin väriset poskensa kalmankalpeiksi, sillä Marsin hoveissa pidetään hallitsijaperheiden naisia melkeinpä pyhinä. Dusarin prinssi Astokin teko oli pyhyyden häpäisemistä. Ptarthin Thuvian silmistä ei kuvastunut vähääkään pelkoa, vaan yksinomaan miehen käyttäytymisen ja siitä mahdollisesti koituvien seurauksien herättämää kauhua.
"Päästä minut irti!" Neidon ääni oli tasainen ja jääkylmä. Mies mumisi sekavasti ja veti häntä raa’asti lähemmäksi itseään.
"Päästä irti!" toisti tyttö kiivaasti. "Muuten kutsun vartiosotilaita, ja Dusarin prinssi tietää, mitä se merkitsee."
Astok kietoi nopeasti kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja koetti vetää hänen kasvojaan puoleensa. Hieman huudahtaen Thuvia löi häntä vasten suuta vapaassa kädessään olevalla paksulla rannerenkaalla.
"Kalot!" kirkui hän ja huusi sitten: "Vahdit! Vahdit! Joutukaa Ptarthin prinsessan turvaksi!"
Hänen huutonsa johdosta meni tulipunaisen nurmikon poikki toistakymmentä vartiosotilasta, joiden paljastetut pitkät miekat välkkyivät auringonpaisteessa ja aseet kalahtelivat nahkaisten varustusten metalliosia vasten, samalla kun he päästivät kumeita, raivoisia kiljahduksia nähdessään, mitä oli tekeillä.
Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet kuninkaallisen puiston puoliväliin, kiitäessään rimpuilevaa neitoa pitelevää Dusarin Astokia kohti, ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, joka hypähti lähellä olevaa kultaista suihkukaivoa reunustavasta tuuheasta lehvistöstä. Hän oli solakka, ryhdikäs nuorukainen, jolla oli musta tukka ja terävät, harmaat silmät, leveät hartiat, hoikat vyötäiset, sorea, sotilaallinen vartalo. Hänen ihossaan oli vain heikko vivahdus kuparinväriä, joka erottaa Marsin punaiset ihmiset tämän kuolevan taivaankappaleen muista roduista. Hän oli punaisten barsoomilaisten kaltainen, mutta erilaisuus oli kuitenkin selvä, vieläkin suurempi kuin vaaleasta ihosta ja harmaista silmistä johtuva.
Jo hänen liikkeensäkin olivat toisenlaisia kuin heidän. Hän saapui pitkin harppauksin, kiitäen sellaista vauhtia, että vahtisotilaiden nopeus oli siihen verrattuna mitättömän hidasta.
Kun nuori sotilas ehti Astokin luokse, puristi tämä yhä Thuviaa ranteesta. Tulija ei haaskannut aikaa, vaan virkkoi vain yhden sanan.
"Kalot!" hän sähähti, ja sitten sattui hänen nyrkkinsä toisen miehen leukaan. Mies lennähti ilmaan ja sinkoutui yhdessä sykkyrässä ersitepenkin vierellä olevaan pimaliapensaikkoon.
Pelastaja kääntyi neitoon päin. "Kaor, Ptarthin Thuvia!" hän huudahti.
"Kohtalo näkyy satuttaneen vierailuni hyvään aikaan."
"Kaor, Heliumin Carthoris!" vastasi prinsessa nuorukaisen tervehdykseen. "Mitäpä muuta olisi voinut odottaakaan sellaisen isän pojalta?"
Nuori mies kumarsi päätään hyvillään isäänsä, John Carteria, Marsin sotavaltiasta, kehuvista sanoista. Samassa saapuivat paikalle juoksusta läähättävät vahtisotilaat ja Dusarin prinssi, jonka suusta vuoti verta, ryömi miekka kädessä esille pimaliatiheiköstä.
Astok olisi tahtonut heti käydä Dejah Thorisin pojan kanssa taisteluun elämästä ja kuolemasta, mutta vahtisotilaat piirittivät hänet, estäen hänen aikeensa, vaikka oli ilmeisen selvää, että mikään ei olisi ollut sen mieluisempaa Heliumin Carthorisista.
"Lausu vain sana, Ptarthin Thuvia!" rukoili viimeksi mainittu. "Minusta olisi mitä suurin nautinto antaa tuolle vintiölle ansaittu rangaistus."
"Se ei käy päinsä", vastasi neito. "Tosin hänellä ei enää ole minkäänlaista oikeutta vaatia minulta ystävällistä kohtelua, mutta hän on joka tapauksessa jeddakin, isäni, vieras, ja vain jeddak saa vaatia hänet tilille surkean kehnosta käyttäytymisestään."
"Kuten tahdot, Thuvia", sanoi heliumilainen. "Mutta tuonnempana hänen on vastattava myöskin Carthorisille, Heliumin prinssille, tästä isäni ystävän tytärtä kohdanneesta loukkauksesta." Hänen puhuessaan osoitti kuitenkin hänen silmistään hehkuva tuli, että hänellä oli myöskin lähempi, hellempi syy pyrkiäkseen Barsoomin ihanan tyttären suojelijaksi.
Neitosen pehmeille, silkinhienoille poskille kohosi tummempi väri, ja Astokin, Dusarin prinssin, katse synkkeni kun hän näki molempien toisten välillä liikkuvat lausumattomat ajatukset.
"Ja sinun minulle!" ärähti hän Carthorisille vastaukseksi nuorukaisen taisteluhaasteeseen.
Astok oli edelleen vahtisotilaiden ympäröimä. Näitä komentavan nuoren upseerin asema oli vaikea. Hänen vankinsa oli mahtavan jeddakin poika, Thuvan Dihnin vieras — vielä aivan äsken kunnioitettu vieras, jolle hallitsija oli runsaasti osoittanut suosiotaan. Hänen väkivaltaisen pidättämisensä täytyisi johtaa sotaan, ja hän oli kuitenkin tehnyt sellaista, mikä ptarthilaisen sotilaan silmissä ansaitsi kuolemanrangaistuksen.
Nuori mies empi. Hän katsahti prinsessaan. Myöskin tämä käsitti, kuinka suuri merkitys seuraavan hetken menettelyllä oli. Useita vuosia oli rauha vallinnut Dusarin ja Ptarthin välillä. Näiden maiden isot kauppalaivat olivat säännöllisesti purjehtineet edestakaisin molempien kansojen suurkaupunkien väliä. Parhaillaankin näkyi korkealla ilmassa jeddakin palatsin kullasta välkkyvän, tulipunaisen kupukaton kohdalla valtava, jättiläiskokoinen rahtilaiva, joka lähti ylväästi lentämään Barsoomin ohuen ilman halki länteen päin, Dusaria kohti.
Yhdellä sanalla hän saattaisi syöstä nämä kaksi mahtavaa kansaa veriseen sotaan, jossa niiden uljain veri vuotaisi ja ne menettäisivät äärettömät varansa, jääden turvattomina alttiiksi kateellisten, heikompien naapureittensa hyökkäyksille ja ainakin kuivuneiden merenpohjien villien vihreiden laumojen saaliiksi.
Hänen ratkaisuunsa ei vaikuttanut pelko, sillä siitä Marsin lapset harvoin tietävät mitään. Thuvian päätöksen saneli pikemminkin vastuunalaisuus, jota hän, jeddakin tytär, tunsi kansansa menestyksestä.
"Kutsuin teitä, padwar", puhutteli hän vartiosotilaiden päällikköä, "suojelemaan prinsessaanne ja turvaamaan rauhaa, jota ei saa loukata jeddakin kuninkaallisessa puistossa. Siinä kaikki. Te saatatte minut palatsiin, ja Heliumin prinssi tulee seurassani."
Sitten hän kääntyi ympäri vilkaisemattakaan Astokiin, tarttui Carthorisin ojennettuun käteen ja lähti verkkaisesti astelemaan isoa, upeata marmorirakennusta kohti, jossa Ptarthin hallitsija ja hänen loistava hovinsa majailivat. Vartiosotilaat marssivat rivissä kahden puolen heitä. Täten Ptarthin Thuvia osasi selviytyä pulasta tarvitsematta turvautua isänsä kuninkaallisen vieraan väkivaltaiseen pidättämiseen ja erottaen samalla molemmat prinssit, jotka muuten olisivat olleet toistensa kurkussa heti hänen ja vahtisotilaiden poistuttua.
Astok jäi seisomaan pimaliapensaiden vierelle. Silmät supistuneina pelkiksi raoiksi, jotka säkenöivät vihaisesti rypistyneiden kulmien alta, hän katseli poistuvia. Siellä meni nainen, joka oli herättänyt hänen luontonsa rajuimmat intohimot, ja mies, jota hän nyt piti rakkautensa täyttymisen ainoana esteenä.
Kun menijät katosivat rakennukseen, kohautti Astok olkapäitään, päästi hiljaisen kirouksen ja asteli puiston halki palatsin toista siipeä kohti, johon hänet seurueineen oli majoitettu.
Samana iltana hän sanoi Thuvan Dihnille muodolliset jäähyväiset, ja vaikkakaan puistossa sattuneesta kohtauksesta ei mainittu mitään, näkyi jeddakin kohteliaan kylmistä ilmeistä kuitenkin selvästi, että vain hallitsijan hovissa noudatettavat vierasystävälliset tavat estivät häntä tuomasta ilmi halveksimistaan Dusarin prinssiä kohtaan.
Carthoris ei ollut saapuvilla jäähyväisjuhlallisuuksissa eikä myöskään Thuvia. Kaikki kävi niin jäykästi ja muodollisesti kuin vain hovimenojen mukaan oli mahdollista ja kun viimeinen dusarilainen oli kiivennyt laidan yli taistelulaivaan, joka oli tuonut seurueen tälle onnettomalle vierailulle Ptarthin hoviin, ja valtava tuhoväline oli hitaasti kohonnut lentoasemalta ilmoille, kuulosti Thuvan Dihnin ääni huojentuneelta hänen puhutellessaan erästä upseeriaan, lausuen tälle käskyn, jolla ei ollut mitään yhteyttä kaikkien mieliä tuntikausia voimakkaimmin liikuttaneen asian kanssa.
Mutta eikö yhteyttä sittenkin ollut?
"Ilmoita prinssi Sovanille", määräsi jeddak, "tahtomme, että tänä aamuna Kaoliin lähtenyt laivasto on kutsuttava takaisin risteilemään Ptarthin länsipuolella!"
Samaan aikaan, kun sotalaiva, jolla Astok palasi isänsä hoviin, kääntyi länttä kohti, istui Ptarthin Thuvia samalla penkillä, jolla Dusarin prinssi oli häntä loukannut, ja tarkkaili aluksen tuikkivia valoja, jotka edetessään kävivät yhä pienemmiksi. Hänen vieressään oli Carthoris. Lähempi kuu valaisi istujoita kirkkaasti. Nuorukaisen silmät eivät olleet tähdätyt taistelulaivan kaukana häämöttävään runkoon, vaan sivulta neidon ylöspäin kääntyneihin kasvoihin.
"Thuvia", kuiskasi Carthoris.
Neitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin. Carthoris hapuili hänen kättään, mutta hän veti kätensä lempeästi pois.
"Ptarthin Thuvia, minä rakastan sinua!" huudahti nuori sotilas. "Sano, eihän se loukkaa sinua!"
Thuvia pudisti päätään alakuloisesti. "Heliumin Carthorisin rakkaus", hän virkkoi koruttomasti, "ei voi olla muuta kuin kunniaksi kelle naiselle hyvänsä; mutta sinä, ystäväni, et saa puhua minulle tunteestasi, johon en voi vastata."
Nuorukainen nousi hitaasti seisomaan. Hänen silmänsä menivät hämmästyksestä levälleen. Heliumin prinssin mieleen ei ollut juolahtanutkaan, että Ptarthin Thuvia saattaisi rakastaa jotakuta toista.
"Entä Kadabrassa!" hän kuohahti. "Ja sittemmin täällä isäsi hovissa! Oletko millään tavoin, Ptarthin Thuvia, varoittanut minua, osoittanut minulle, ettet voi vastata rakkauteeni?"
"Olenko sitten, Heliumin Carthoris", vastasi neito, "millään tavoin antanut sinulle aihetta uskoa, että olen tuntenut vastarakkautta?"
Carthoris vaikeni hetkeksi mietteissään. Sitten hän pudisti päätään. "Et, Thuvia, se on totta. Mutta olisin kuitenkin voinut vannoa, että rakastit minua. Ja epäilemättä olet hyvin tietänyt, kuinka lähellä jumaloimista rakkauteni sinua kohtaan on ollut."
"Rakastatko häntä, Ptarthin Thuvia?"
"Minut on hänelle luvattu", vastasi tämä koruttomasti.
Carthoris ei tiukannut häneltä tarkempaa selitystä; "Hänen sukunsa on Barsoomin jaloimpia, ja hän on mainio miekkamies", hän virkahti mietteissään. "Isäni ystävä ja minun ystäväni. Toivoisinpa, että hän olisi ollut joku toinen!" mumisi hän melkein rajusti. Neito ei ilmaissut ajatuksiaan. Hän säläsi ne kasvojensa ilmeillä. Niissä näkyi vain hieno surumielisyyden varjo, joka saattoi johtua säälistä Carthorisia, häntä itseään tai heitä molempia kohtaan.
Heliumin Carthoris ei udellut sen syytä, vaikka huomasikin sen, sillä hän oli vilpittömän uskollinen Kulan Tithiä kohtaan, kuten virginialaisen John Carterin pojan tulikin olla ystävää kohtaan, niin pettämättömän uskollinen, ettei kukaan voinut olla sen luotettavampi ystävä.
Hän kohotti huulilleen jalokivillä päällystetyn kappaleen neidon suurenmoisen komeista varuksista.
"Toivotan onnea ja kunniaa Kulan Tithille ja hänen osakseen suodulle rajattoman arvokkaalle helmelle", hän lausui, ja vaikka hänen äänensä olikin käheä, oli siinä kuitenkin teeskentelemätön kaiku. "Kerroin sinulle, Thuvia, rakastavani sinua, ennenkuin tiesin, että olit luvattu toiselle. En saa sanoa sitä uudestaan, mutta olen iloinen siitä, että tiedät sen, sillä se ei voi vähimmässäkään määrin loukata, ei sinua, ei Kulan Tithiä eikä minua. Rakkauteni on sellainen, että se ulottuu Kulan Tithiinkin — jos sinä häntä rakastat." Hänen sanansa kuulostivat melkein kysymykseltä.
"Olen hänelle luvattu", selitti Thuvia taaskin.
Carthoris vetäytyi hitaasti taaksepäin ja nosti kätensä sydämelleen tarttuen toisella pitkän miekkansa nuppiin.
"Nämä ovat sinun — aina", hän virkkoi. Vähän ajan kuluttua hän oli poistunut palatsiin ja kadonnut neidon näkymästä.
Jos hän olisi heti tullut takaisin, niin hän olisi tavannut Thuvian pitkällään ersitepenkillä kasvot käsien peitossa. Itkikö hän? Ketään ei ollut näkemässä.
Heliumin Carthoris oli sinä päivänä saapunut isänsä ystävän hoviin aivan aavistamatta. Hän oli tullut yksin pienellä lentokoneella varmana ystävällisestä vastaanotosta, joka häntä aina odotti Ptarthissa. Kun ei ollut pidetty muodollisia tervetuliaisia, ei myöskään tarvittu muodollisia jäähyväisiä hänen lähtiessään.
Thuvan Dihnille hän selitti olleensa vain koettamassa erästä lentokoneensa uutta laitetta — omaa keksintöään — älykästä parannusta marsilaisten tavalliseen ilmailukompassiin, joka kerran asetettuna määrättyyn suuntaan osoittaa jatkuvasti sitä kohti, niin että lentäjän tarvitsee vain aina pitää aluksensa keula kompassin neulan osoittamassa suunnassa päästäkseen lyhyintä tietä haluamaansa Barsoomin kohtaan.
Carthorisin keksimä parannus oli apukoje, joka automaattisesti ohjasi alusta kompassin suuntaan ja lentokoneen saavuttua kompassin asetuskohdan yläpuolelle pysäytti sen ja antoi sen taaskin automaattisesti laskeutua maahan.
"Tämän keksinnön tuottama hyöty on ilmeisen selvä", huomautti Carthoris Thuvan Dihnille, joka oli saattanut häntä palatsin katolla olevalle lentoasemalle tarkastaakseen kompassia ja sanoakseen jäähyväiset nuorelle ystävälleen, kymmenkunta hoviupseeria ja useita kamaripalvelijoita tunkeili jeddakin ja tämän vieraan takana innokkaasti kuunnellen keskustelua — yksi palvelijoista niin innokkaasti, että hän sai kahdesti nuhteita eräältä ylimykseltä tungettelevaisuutensa tähden, kun hän työntäytyi itseänsä ylempien eteen nähdäkseen "itsetoimivan määräkompassin" — kuten kojetta nimitettiin — monimutkaisen koneiston.
"Olettakaamme esimerkiksi", jatkoi Carthoris, "että minun on lähdettävä koko yön kestävälle matkalle, kuten tänä iltana. Silloin asetan tämän oikeanpuolisen, Barsoomin itäistä pallonpuoliskoa esittävän ympyrän osoittajan täsmälleen Heliumin pituus- ja leveysasteen kohdalle. Sitten panen koneen käyntiin, kääriydyn vuodesilkkeihini ja -turkiksiin! ja kiidän ilmassa Heliumia kohti, varmasti tietäen, että määrätunnilla laskeudun hiljalleen oman palatsini katolla olevalle lentoasemalle, nukunpa sitten yhä tai olen hereillä."
"Jollet", huomautti Thuvan Dihn, "ole sitä ennen sattunut törmäämään yhteen jonkun toisen yölentäjän kanssa."
Carthoris hymyili. "Siitä ei ole vaaraa", hän vastasi. "Katsos tänne", hän osoitti erästä määräkompassin oikealla puolella olevaa laitetta. "Tämä on 'törmäystenvälttäjäni', kuten sitä nimitän. Näkyvissä oleva osa on vipu, joka panee koneiston toimimaan. Koje itse on kannen alla ja se on kytketty sekä ohjauslaitteeseen että korkeudenmäärääjään.
"Se on perin yksinkertainen, vain radiumgeneraattori, josta lähtee radioaktiivisia säteitä kaikkiin suuntiin noin sadan metrin päähän lentokoneesta. Jos nämä voimasäteet kohtaavat jollakin suunnalla esteen, tuntuu häiriö heti herkässä vastaanottokoneistossa, josta vaikutus heti siirtyy erääseen magneettilaitteeseen. Tämä vuorostaan vaikuttaa ohjauskoneistoon, niin että aluksen keula kääntyy poispäin esteestä, kunnes viimeksimainittu joutuu koneen radioaktiivisen kentän ulkopuolelle, minkäjälkeen alus jälleen ohjautuu alkuperäiseen suuntaan. Jos häiritsevä esine lähenisi takaapäin, kuten esimerkiksi nopeamman lentokoneen tavoittaessa minua, niin koneisto vaikuttaa nopeudenmäärääjään ja ohjauslaitteeseen, joten alukseni lähtee kiitämään nopeammin, samalla joko kohoten tai laskeutuen sen mukaan, onko lähestyvä lentokone sitä ylempänä vai alempana.
"Vaikeissa tapauksissa, kun esteitä on useita tahi sellaista, että keula kääntyy enemmän kuin neljäkymmentäviisi astetta johonkin suuntaan tai kun alus on saapunut perille ja painunut sadan metrin päähän maasta, seisauttaa koneisto aluksen täydelleen, samalla kilisyttäen äänekkään hälytyksen, joka heti herättää lentäjän. Kuten näette, olen edeltäkäsin ottanut huomioon melkein kaikki mahdolliset tapaukset."
Thuvan Dihn hymyili hyväksyvästi silmäillessään ihmeteltävää kojetta. Tunkeileva palvelija työntyi melkein alukseen kiinni. Hänen silmänsä olivat supistuneet kalpeiksi raoiksi.
"Kaikki muut paitsi yhtä", tokaisi hän.
Ylimykset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja yksi heistä tarttui kovakouraisesti miehen olkapäähän tyrkätäkseen hänet takaisin hänelle kuuluvalle paikalle. Carthoris kohotti kättään.
"Maltahan!" hän kehoitti. "Antaapa kuulua, mitä miehellä on sanomista — ei mikään kuolevaisten luoma laite ole täydellinen. Kenties hän on havainnut jonkun puutteen, joka on hyvä heti tuntea. Suu puhtaaksi, veikkonen! Mika tapaus on minulta jäänyt huomaamatta?"
Vasta puhuessaan Carthoris kiinnitti huomionsa palvelijaan. Tämä oli jättiläiskokoinen mies, sirorakenteinen kuten kaikki Marsin punaisen rodun ihmiset. Mutta hänen huulensa olivat ohuet ja julmat, ja toisen posken yli ulottui himmeä, vaalea miekan arpi ohimosta suupieleen.
"Anna tulla!" hoputti Heliumin prinssi. "Anna tulla!"
Mies empi. Ilmeisesti hän katui maltittomuuttaan, joka oli kohdistanut häneen kaikkien uteliaat katseet. Mutta oivaltaen, ettei muuta neuvoa ollut, hän vihdoin puhkesi puhumaan.
"Vihollinen saattaisi hypistellä sitä", hän sanoi.
Carthoris veti nahkaisesta repustaan pienen avaimen.
"Katsoppa tätä!" hän virkkoi, ojentaen sen miehelle. "Jos tunnet lukkoja vähääkään, niin tiedät, että siihen koneistoon, jonka tämä avaa, eivät tiirikat pysty. Se suojaa koneiston tärkeät osat petolliselta peukaloimiselta. Ilman sitä vihollisen on puolittain turmeltava koko vehje, niin että hänen jälkensä huomaa jo ohimennen vilkaistessaan."
Palvelija otti avaimen ja silmäili sitä ymmärtävästi. Ojentaessaan sitä takaisin Carthorisille hän pudotti sen marmorilattialle. Pyörähtäessään etsimään kiiltävää esinettä hän sijoitti sandaalinsa sen päälle, astahtaen koko painollaan avainta peittävälle jalalleen. Sitten hän peräytyi, huudahti muka ilosta löydettyään avaimen, kumartui, otti sen lattialta ja ojensi sen heliumilaiselle. Senjälkeen hän vetäytyi paikalleen ylimysten taakse ja oli pian unohdettu.
Hetkistä myöhemmin Carthoris oli sanonut jäähyväiset Thuvan Dihnille ja tämän ylimyksille ja sytytettyään lentokoneensa valot kohonnut Marsin öiseen, tähtikirkkaaseen ilmaan.