ENSIMMÄINEN LUKU
Chicagossa
Billy Byrne oli Chicagon suuren Länsipuolen katujen ja kujien tuote.
Halstedilta Robeylle ja Grand Avenuelta Lake Streetille oli tuskin ainoatakaan kapakkatarjoilijaa, jota Billy ei tuntenut ristimänimeltään. Ja heidän lukumääräänsä verraten, joka on melkoista vähäisempi, hän tunsi passipoliisit ja etsivät yhtä hyvin — joskaan ei niin mieluisalta kannalta.
Hänen lastentarhakasvatuksensa oli alkanut erään ruokalan takakujassa. Siellä oli vanhempien poikien ja miesten tapana tulla koolle silloin kun heillä ei ollut muuta hommanaan. Kun Bridewellin pakkotyölaitos oli ainoa paikka, jossa he konsaan työskentelivät kahta peräkkäistä päivää enemmän, kykenivät he melkoisesti luovuttamaan aikaa koollaoloon.
He olivat taskuvarkaita ja tiirikkamiehiä, valmiita ja kehittymässä. Kaikki olivat sakilaisia, kerkeitä ahdistamaan ensimmäistä ohikulkevaa naista tai haastamaan riitaa minkä hyvänsä vieraan kanssa, joka ei näyttänyt liian vantteralta.
Öisin he harjoittivat todellisia ammattejaan, päivisin istuskelivat ruokalan takakujassa ja joivat olutta lommoisesta peltikannusta.
Ei ollut vaikea ratkaista, kenen oli viitsittävä vaivautua viemään tyhjä kannu kadun poikki kapakkaan ja tuomaan se täysinäisenä takaisin, kun saapuvilla oli naapuriston ihailevia ja kateellisia pikkupoikia, jotka silmät suurina ja innosta värähdellen värjöttivät näiden lapsuudénsankariensa lähettyvillä.
Kuusivuotiaana lennätteli Billy Byrne tämän jalon joukkueen sarkkaa, samalla poimien elämäntuntemuksensa muruja ja kasvatuksensa alkeita. Hänen ylpeytenään oli tietoisuus, että hän oli »Eddie» Welshin tuttavia ja että hän oli omin korvin kuullut »Eddien» kertovan sakille, kuinka hän puhdisti erään miekkosen West Lake Streetillä viidenkymmenen metrin päässä kahdeksannenkolmatta piirin poliisiasemalta.
Lastentarhakautta kesti Billyn kymmenenteen ikävuoteen. Sitten hän alkoi napata messinkihanoja tyhjillään olevista rakennuksista ja myydä niitä eräälle salaajalle, joka piti viinikauppaa Lincoln Streetillä, Kinzien lähellä.
Tältä mieheltä hän sai vihjauksen, joka korotti hänet korkeampiin asioihin, niin että hän kahdentoista iässä rosvosi tavaravaunuja Kinzie Streetin ratapihalla. Samoihin aikoihin hän alkoi tuntea mielihyvää lähimmäisensä leukapielen joutumisesta kosketuksiin nyrkkinsä kanssa. Hänellä oli ollut poikamaisia nahistelujaan toveriensa kanssa tuolloin tällöin koko muistinsa aikana; mutta ensimmäinen oikea tappelu tapahtui hänen täytettyään kaksitoista. Hän joutui sanaharkkaan entisen kumppaninsa kanssa jonkin tavaravaunusaaliin rahallisten tuloksien jaosta.
Joukkue oli kokonaisuudessaan saapuvilla, ja sanojen piankin syrjäytyessä iskujen tieltä, niinkuin niille helposti käy muutamissa Länsipuolen osissa, muodostivat miehet ja pojat jonkunlaisen kehän kiistaajien ympärille.
Ottelu oli pitkällinen. Nuo kaksi kierivät kujan tomussa aivan yhtä usein kuin olivat jalkeilla vaihtamassa iskuja.
Heidän menetelmissään ei ollut mitään rehtiä peliä tai säällisyyttä taikka järjestelmällistä. He sohivat ja purivat ja reutoivat. He käyttivät polvia ja kyynäspäitä ja jalkoja, ja jollei Billy Byrnen hyppysiin olisi kestävyyden huippuhetkenä osunut parahiksi tiilikiven kappale, niin hän olisi sortunut nöyryyttävään häviöön. Näin ollen kellistyikin toinen poika, ja viikon ajan oleili Billy erään sakilaisen kätkössä odotellen tietoa sairaalasta.
Kun tuli sana, että potilas jäisi eloon, tunsi Billy suunnattoman taakan kohoavan hartioiltaan, sillä hän pelkäsi pidätystä ja joutumista lain kouriin, jota hän oli lapsuudesta saakka oppinut ivaamaan ja vihaamaan. Tosin hän täten menetti sen arvovallan, joka olisi luonnollisesti tullut hänen osalleen; jos häntä olisi voitu osoitella »poikana, joka nitisti Sheehanin» mutta ei ruusua piikitöntä, ja Billy vain huokasi ja ilmestyi esille väliaikaisesta yksinäisyydestään.
Se tappelu sai Billyn ajattelemaan, ja sen henkisen toiminnan tuloksena oli päätös oppia käsittelemään kintaitansa tieteellisesti — Länsipuolen asujaimilla ei ole käsiä; luonto on heidät varustanut kintailla ja näpeillä. Muutamilla on käpälät ja evät.
Useaan vuoteen ei hänellä ollut tilaisuutta uuden unelmansa toteuttamiseen; mutta hänen ollessaan seitsemäntoista korvilla muuan naapurinpoika ihmetytti pikku maailmaansa äkkiä kehittymällä tuntemattomasta kuorma-ajurista paikallisesti kuuluisaksi keveänsarjan edustajaksi.
Tätä nuorta miestä ei ollut koskaan otettu sakiin, hänen vaakunakilpeänsä kun tahrasi vakinaisen työpaikan maine. Billy ei ollut senvuoksi tiennyt mitään naapurinsa saamasta nyrkkeilyopetuksesta eikä hänen harjoittelustaan kaupungilla Larry Hilmoren voimistelulaitoksessa.
Mutta vaikka uusi keveänsarjan mies olikin sakin lumotulle piirille outo, tunsi hänet Billy jokseenkin hyvin heidän kotoisten takapihainsa likeisyyden johdosta, ja nyrkkeilyllisen menestyksen sädekehän kirkastaessa nuorta miestä ei siis Billy siekaillut paistatella itseään hänen kunniansa heijastavassa loisteessa.
Hän tapasi uutta sankariaan paljonkin pitkin koko seuraavaa talvea, saatellen häntä moneen nujakkaan, ja eräänä ihanana kertana hän sai lavalla istuutua tulevan mestarin nurkkaukseen. Nyrkkeilijän ollessa kiertomatkalla Billy yhä kurkkaili. Hilmoren harjoittelupaikalla, juosten välillä asioilla ja toimittaen satunnaisia tehtäviä, ja melkein vaistomaisesti hän sai nyrkkeilytietoutta ja kisahenkeä tämän urheilun tieteellisen puolen alkeiden ja hienompien temppujen ohella.
Sitten hänen kunnianhimonsa muuttui. Hän oli varemmin havitellut revolverimiehen mainetta; nyt hän päätti sukeutua nyrkkeilijäksi. Mutta vanha saki tapasi häntä vielä paljon, ja hän oli tuttu maleksija Grand Avenuen ja Lake Streetin kapakkapiirissä.
Tähän aikaan Billy löi laimin Kinzie Streetin tavaravaunut osittain syystä, että hän tunsi kelpaavansa parempiarvoiseen puuhaan ja myöskin sen johdosta, että rautatieyhtiö oli lisännyt ratapihojen vahtimiehistön kaksinkertaiseksi. Mutta toisinaan hän tunsi vanhaa jännityksen ja seikkailun kaipuuta.
Nämä tovit tavallisesti osuivat yhteen Billyn rahallisen aseman arveluttavan kiristymisen kanssa. Silloin hän lähti liikkeelle yön hiljaisina hetkinä pari kelpo kaveria mukanaan ja järjesti katukaappauksen tai kapakkarahastuksen.
Erään tällaisen välivaiheen jatkona oli tapaus, joka sittemmin kokonaan muutti Billy Byrnen elämänuran.
Länsipuolella vanhemmat sakit pitävät närkkäästi kiinni oman alueensa rauhoituksesta. Sivulliset eivät iltikseen saa tunkeutua rajojen sisäpuolelle.
Halstedilta Robeylle ja Lakelta Grandille levisivät Kellyn sakin laajat metsästysmaat; siihen joukkueeseen voisi Billyn sanoa melkein syntyneen. Kelly omisti ruokalan, jonka takana saki oli vuosikausia vetelehtinyt, ja vaikka hän itse oli arvossapidettävä liikemies, oli hänen nimensä siirtynyt sille joutiojoukolle, joka oleksi hänen talonsa takalistolla, se kun oli helppo keino pysyttää sen jäsenet tavattavissa ja tunnettavissa.
Tämän suuren piirikunnan poliisit ja porvarit olivat Kellyn sakin luonnollisia vihollisia ja riistaotuksia, mutta niinkuin entisen ajan kuninkaat suojelivat laajojen metsiensä hirviä salakytiltä, samoin tunsi Kellyn saki asiakseen turvata itselleen, mitä he jumalallisen oikeuden nojalla pitivät omalle saalistukselleen kuuluvana. On epäiltävää, tokko he ajattelivat asiaa aivan tältä kannalta, mutta tulos oli sama.
Kun siis Billy Byrne aamun pikkutunneilla yksikseen vaelsi kotia kohti, tyhjennettyään vanhan Schneiderin kapakan kassalaatikon ja lukittuaan niiskuttavan Schneiderin hänen omaan jääkaappiinsa, tunsi hän syvää mielenkarvautta ja suuttumusta siitä huomiosta, että kolme kerrassaan ulkopuolelle kuuluvaa Kahdennentoista kadun hulikaania antoi passipoliisi Stanley Laskylle päihin hänen omalla kartullaan, yrittäen samanaikaisesti takoa jykevillä saappaillaan hänen kylkiluitansa kasaan.
Eihän Lasky ollut mikään Billy Byrnen ystävä, mutta järjestyksenvalvoja oli syntynyt ja saanut kasvatuksensa tässä poliisipiirissä ja kuului kahdeksannellekolmatta Lake Streetin poliisiasemalle, niin että hän oli sakin luonnollisen hallintaoikeuden alainen. Billystä tuntui varsin säälliseltä kurmottaa sinelliniekkaa, kunhan rajoitti ponnistuksensa omaan poliisipiiriin, mutta että jotkut ryökäleet Kahdennentoista kadun eteläpuolelta pyrkivät saamaan toimeksi tuollaista karkeata työtä hänen maillansa, — se ei käynyt laatuun!
Vähemmän kokenut pelastajasankari kuin Billy Byrne olisi draamallisen ponnekkaasti rynnännyt keskelle tuoksinaa ja kaiken todennäköisyyden mukaan saanut naamansa mojautetuksi niskapuolelle, sillä Kahdennentoista kadun pojat eivät olleet mitään hurei-veikkoja — he olivat Pahoja Miehiä, nimitys isolla alkukirjaimella tehostettuna.
Mutta Billy hiipi varkain varjossa, kunnes oli ihan lähellä pukareita ja heidän takanaan. Matkalla hän oli kadun graniittipinnasta siepannut käteensä näpsän pikku nupukiven, jota kovempi ei ole maailmassa mikään, ei Kahdennentoista kadun reuhaajakallokaan.
Yksi miehistä oli nyt aivan likellä — se, joka poliisille niin perin epäedullisesti käytteli hänen virkasauvaansa. Billy kohotti katukiven, vain laskeakseen sen äänettömästi ja vinhasti tuon pahaa-aavistamattoman pään takaraivolle — »ja sitten heit’ oli kaksi.»
Ennen kuin miehen kumppanit tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli Billy siepannut pudonneen kartun ja huitaissut toista silmille, sokaisevan ja pökerryttävän sivalluksen.
Kolmas ehti temmata revolverinsa ja ampui suoraan kohti. Luoti riipaisi reiän vasemman olkapään läpi.
Hienorakenteisen ja herkkähermoisen miehen se olisi nujertanut katuun, mutta Billy ei ollut hienorakenteinen eikä herkkähermoinen, joten sen jotensakin kaikkena välittömänä vaikutuksena häneen oli tulistuminen. Ennen hän oli ollut vain äkeissään — ärtynyt kehnoudesta, joka oli sallinut noiden Kahdennentoista kadun takaisten mullikoiden käydä toimiin hänen alueellansa. Läpeensä sydäntyneenä Billy oli ihme.
Pitkältä sarjalta vantteroita esi-isiä hän oli perinyt palkintosonnin voimat. Varhaisimmasta lapsuudestaan hän oli tapellut, aina vastoin sääntöjä, niin että hän tunsi kaikki katunujakan jekut. Kuluneen vuoden aikana oli Billyn luontainen tappelukunto ja -vaisto saanut tehostuksekseen urheilun tieteellisen puolen tuntemusta.
Seuraus oli tyrmistyttävä — Kahdennentoista kadun käpälöitsijälle.
Ennen kuin tämä sai uudestaan painetuksi liipaisinta, oli ase väännetty hänen kädestään ja lennätetty toiselle puolelle katua ja hän makasi harmaakivialustalla, moukarinyrkin vatkatessa hänen kasvojensa suloja korjaantumattomaan kuntoon.
Tällöin oli passipoliisi Lasky kompuroinut jalkeille, ja juuri parahiksi, sillä se mies, jonka Billy oli huumannut kartulla, oli tointumassa. Lasky nukutti hänet nopsasti revolverinsa perällä, jota hän ei ollut hyökkäyksen alkaessa ehtinyt saada käsille, ja kääntyi sitten avustamaan Billyä.
Mutta auttamista ei tarvinnut Billy, vaan se boheemiherra. Vaivoin reutoi passipoliisi Billyn erilleen saaliista.
»Jätä hänestä jotakin poliisitutkintoon», pyysi Lasky.
Sairasvaunujen saapuessa Billy oli kadonnut, mutta Lasky oli tuntenut hänet, ja senjälkeen nuo kaksi nyökkäsivät sävyisästi tervehdykseksi, milloin sattuivat tapaamaan toisensa kadulla.
Kului kaksi vuotta sen tapauksen kehittymiseen, joka ilmeni käännekohdaksi Billyn elämässä. Tällävälin olivat hänen olonsa pysyneet hyvinkin ennallaan.
Hän oli perinyt mitä hänelle oli tulevaa huolettomilta ja vähemmän rotevilta kansalaisilta. Hän oli ollut mukana puolenkymmenen kapakankassan tyhjentämisessä. Hän oli ryöstänyt kahden ilmarata-aseman yövartijat ja ollut nyt jonkun aikaa erään vaalipiiripäällikön palkkalistalla, toimitellen tappeluraivausta viidestäkolmatta dollarista viikolta.
Päivisin hän oli kaikenlaisten askareitten hoitelijana Larry Hilmoren nyrkkeilyopistolla, ja tuon tuostakin koetti Hilmore saada hänet heittämään juomisen ja elämään siivosti, sillä hän näki nuoressa jättiläisessä suuren raskaansarjan miehen edellytykset. Mutta Billy ei kyennyt jättämään ryypiskelyä, ja niinpä hän ei päässyt sen parempaan kuin satunnaisesti viidenteen erään, esiintyessään alkuotteluissa kolmannen ja neljännen luokan raskaitten ja entisten kanssa. Kolmen vuoden aikana niin paljon oleksiessaan Hilmoren laitoksella hän oli kuitenkin kadehdittavassa määrin tutustunut itsepuolustuksen miehekkääseen taitoon.
Sinä iltana, jolloin asioita alkoi todella tapahtua Billy Byrnen elämässä, tämä arvoisa kansalainen vetelehti Laken ja Robeyn kulmassa olevan kapakan edustalla.
Sinne keräytyi öisin apuriväkeä erään vaikutusvaltaisen politikon suojeluksessa, joka omisti paikan, ja heitä alkoi juuri tulla koolle. Billy tunsi heidät kaikki ja nyökkäsi tulijoille heidän mennessään hänen ohitseen.
Hän huomasi ihmetystä useankin kasvoilla, kun he näkivät hänen seisovan siinä. Hän puolestaan kummeksui sitä ja päätti seuraavalta mieheltä, joka näytti mitenkään oudostelevan, kysyä mikä hänen sisuksiaan kaivoi.
Sitten Billy näki sinelliniekan astuskelevan idästä päin. Se oli Lasky.
Billyn havaitessaan Laskynkin silmät suurenivat ja tullessaan ihan lähelle sakilaista hän kuiskasi tälle jotakin, vaikka pitikin katseensa tähdättynä suoraan eteenpäin niinkuin ei olisi Billyn läsnäolosta mitään tiennyt.
Kuiskattua kehoitusta noudattaen Billy piankin siirtyi kulman taakse
Walnut Streetille päin, mutta kääntyi äkkiä kapakan takakujalle.
Sadan metrin päässä kujalla hän tapasi puhelinpylvään varjossa Laskyn.
»Mitä pentelettä sinä täällä teet?» kysyi passipoliisi. »Etkö tiedä, että Sheehan on lorunnut?»
Kahta yötä aikaisemmin oli vanha Schneider kassalaatikkonsa alituisista ryöstöistä epätoivoiseksi kiusaantuneena asettunut vastarintaan, kun oli taaskin saanut kehoituksen nostaa kädet ylös, ja rosvot olivat ampuneet häntä sydämeen. Sheehan oli pidätetty epäluulon alaisena.
Billy ei ollut sinä yönä ollut Sheehanin matkassa. Eikä hän ollut milloinkaan ollut hommissa hänen kanssaan, sillä heillä oli aina ollut kaunaa keskenään poikavuosien tappelusta saakka.
Mutta Laskyn sanoista Billy käsitti, mitä oli tapahtunut. »Sheehan sanoo sitä minun teokseni, niinkö?» kysyi hän.
»Niin sanoo.»
»Mutta minä en sinä yönä ollut Schneiderin kapakan lähettyvilläkään», vastusti Billy.
»Poliisiluutnantti on toista mieltä», kertoi Lasky. »Hän pistäisi sinut pahnoille perin halukkaasti, kun olet aina ollut liian näppärä joutumaan kiikkiin. Määräys on annettu sinun nappaamiseksesi, ja sinuna minä livistäisin ja sassiin. Minun ei tarvitse sinulle sanoa, miksi sinulle annan tämän osviitan, mutta enempää en voi hyväksesi tehdä. Ota nyt onkeesi ja painele pois, vaikka ei olekaan enää mikään helppo asia suoriutua selville — jok’ainoa meidän miehistä on saanut tuntomerkkisi.»
Billy kääntyi sanaa virkkamatta ja käveli kujalta itää kohti Lincoln Streetille. Lasky palasi Robeylle. Lincoln Streetiä pitkin Billy suuntasi kulkunsa pohjoiseen Kinzielle, sieltä poiketen ratapihalle.
Tuntia myöhemmin hän rytyytteli ulos kaupungista länttä kohti pikatavarajunan alusraudoille pujahtaneena. Kolmen viikon kuluttua hän oli San Franciscossa.
Hänellä ei ollut rahaa, mutta ne menetelmät, jotka kotipuolessa olivat niin useasti täyttäneet hänen tarpeensa, kelpasivat kai samaan tarkoitukseen täälläkin.
Outona 'Friscon' oloille ei Billy tiennyt, missä parhaiten työskennellä. Mutta sattumalta osuessaan kadulle, jonka varrella oli useita ilmeisesti merenkulkijoiden suosimia kapakoita, tunsi hän mielensä kirkastuvan. Mikä saattoi hänelle soveltua mukavammin kuin päihtynyt merimies?
Hän pistäytyi erääseen kapakkaan ja seisoi katsellen kortinpeluuta, tai ainakin hän näytti kohdistaneen huomionsa siihen. Todellisesti hänen silmänsä vaanivat valppaina, tähystellen ympäri huonetta, missä vain joku maksoi laskunsa, jotta ilmaantuisi lihava lompakko esille.
Huolellista tarkkailua palkitsikin pian näky, joka täytti hänen mielensä hartaalla halulla.
Otollinen mies istui pöydän ääressä vähän matkaa Billystä. Hänen seurassaan oli kaksi muuta. Maksaessaan täysinäisestä lompakostaan tarjoilijalle hän vilkaisi Billyyn ja kohtasi hänen katseensa.
Humalaisesti hymyillen hän viittasi sakilaista yhtymään heihin. Billy tunsi kohtalon ylenmäärin suopeaksi eikä siekaillut noudattaa kutsua. Seuraavana hetkenä hän istui noiden kolmen merimiehen pöydässä ja oli tilannut napauksen.
Vieras, joka oli huomattavassa määrin kierosilmäinen, oli hyvin aulis kestitsijä. Hän tuskin odotti, että Billy ennätti lasin tyhjentää, kun jo tilasi toisen, ja kun Billy oli kerran hetkeksi poistunut pöydästä, tapasi hän palatessaan jälleen lasillisen valmiina — hänen isäntänsä oli sillävälin kaatanut sen hänelle.
Se viimeinen sekoitus toimitti asian.