TOINEN LUKU
Kuunaripriki »Halfmoon»
Kun Billy jälleen avasi silmänsä, ei hän toviin päässyt paljoakaan tolkulle äskeisimmästä menneisyydestään. Vihdoin hän masennuksekseen muisti humalaisen merimiehen, joka hänen piti pyydystää.
Hän tunsi syvää mielenkarvautta laillisen saaliinsa menettämisestä eikä kyennyt ymmärtämään kuinka se oli tapahtunut.
— Jo on tämä Friscon pomppa ylettömän tuimaa! — ajatteli Billy.
Hänen päätänsä kivisti kamalasti, ja hän oli perin huonovointinen. Niin pahoinvoipa, että huone, jossa hän makasi, tuntui hirveän todellisesti nousevan ja laskevan. Billyä kuvotti aina kun lattia oli painuvinaan alas.
Billy sulki silmänsä. Yhä se ilkeä tunne.
Billy voihkaisi. Hän ei ollut eläissään tuntenut näin pahaa oloa ennen, ja kuinka julmasti hänen päätänsä mojottikaan. Huomatessaan tilansa tuntuvan vain tukalammalta silmät ummessa, Billy avasi ne jälleen.
Hän katseli ympäri huonetta. Se oli ummehtunut komero, täynnä makuulavereita, jotka kolmena kerroksena kiersivät seiniä. Keskellä huonetta oli pöytä ja sen yläpuolella kattopalkkiin ripustettu lamppu.
Lamppu veti puoleensa Billyn huomion. Se heilui jokseenkin rajusti edestakaisin.
Tämä ei voinut olla harhavaikutelmaa. Huone ei voinut silmissäkään huojua sillä tavoin, jollei se todellisesti huojunut. Hän ei nyt käsittänyt ollenkaan.
Taaskin hän hetkeksi sulki silmänsä. Avatessaan ne jälleen hän huomasi lampun heiluvan niinkuin ennenkin.
Varovasti luisui hän makuulaverilta lattialle. Hän pysyi vaivoin jaloillaan, mutta se saattoi kuitenkin olla vain viinaksien vika. Viimein hän tavoitti kiinni pöydän laidasta tuekseen ja kurkotti toisen kätensä lamppuun.
Ei ollut enää epäilemistä. Lamppu nytkähteli edestakaisin kuin ison kellon kolkkare.
Missä hän olikaan? Billy etsi ikkunaa. Hän näki huoneen toisella puolella muutamia pieniä ympyriäisiä lasipeitteisiä reikiä lähellä matalan katon rajaa. Vain uskaltautumalla satutuksen vaaraan hän sai ryömityksi tuollaisen valoaukon ääreen.
Ojentuessaan katsomaan ulos hän tyrmistyi silmiensä eteen avautuvasta näystä. Niin kauas kuin katse kantoi levisi aaltoileva ulappa.
Silloin hän tajusi mitä hänelle oli tapahtunut.
»Ja minä kun aioin huiputtaa sitä jehua!» jupisi hän avuttomassa ällistyksessään. »Minun piti veijata häntä, ja katsos mitä se otti ja teki minulle!»
Samassa tulvahti ylhäältä valovirta, kun luukku kohotettiin, ja Billy näki kookkaan miehen raajojen ilmestyvän tikkaille. Kun tulija pääsi lattialle ja kääntyi katsomaan, kohtasivat hänen silmänsä Billyn katseen, ja jälkimmäinen tunsi hänet edellisen illan kestitsijäksi.
»No, junkkari, kuinkas jaksellaan?» kysyi vieras.
»Näppäränlainen jetku», huomautti Billy.
»Mitä tarkoitat?» tivasi toinen rypistäen kulmiaan.
»Noh, noh», sanoi Billy, »tiedätte kyllä mitä tarkoitan.»
»Kuulepas», vastasi toinen kylmästi, »paina mieleesi, että minä olen tämän laivan perämies ja että sinun on puhuteltava minua kunnioittavasti, jollet halua joutua ikävyyksiin. Nimeni on mr Ward, ja minulle puhuessasi on sinun sanottava 'sir'. Ymmärrätkö?»
Billy raapi päätään ja räpytteli silmiään. Hänelle ei kukaan ollut käyttänyt tällaista kieltä — ei ainakaan sen jälkeen kun hän oli varttunut täysikasvuiseksi mieheksi. Hänen päätään särki kamalasti, ja hänen sydänalassaan oli hirveän ellottava tunne.
Hänen ajatuksensa olivat enemmän kiintyneet hänen omiin ruumiillisiin kipuihinsa kuin perämiehen sanoihin, joten kului melkoinen aika, ennen kuin hänen sumuisissa ja tuskan raatelemissa aivopoimuissaan alkoi herätä selvä käsitys siitä, kuinka pahasti hänen arvoaan oli loukattu.
Perämies arveli rehentelyllään saaneensa vasta »pestatun» merimiehen tyrmistymään ja nöyrtymään. Juuri sitä varten hän oli tullutkin. Kokemus oli hänelle opettanut, että hyvissä ajoin annettu kurin ja kuuliaisuuden opetus säästi hänet vastaisilta, ikäviltä yhteentörmäyksiltä. Hän oli myöskin oppinut, ettei tällaisen nujerruksen suorittamiseen ollut milloinkaan parempaa tilaisuutta kuin silloin, kun uhri on whiskyn ja unijuoman aiheuttamassa pahassa pohmelossa. Ajatuskyky, elinvoimat ja rohkeus ovat silloin heikoimmillaan. Kuvotuksen velloessa vatsaa on uljaskin mies usein yhtä surkea olento kuin viheliäinen piski.
Mutta perämies ei tuntenut Billy Byrneä, joka oli saanut koulutuksensa Kellyn sakissa. Billyn aivot olivat sekavat, joten ajatus tarvitsi jonkun verran aikaa ehtiäkseen muovautua selväksi, mutta hänen rohkeutensa oli tallella, eikä siinä ollut mitään vikaa.
Billy oli hulttio, vintiö, sakilainen, tappelupukari, öykkäri. Hänen tappelutapansa olisi voinut nostattaa häpeän punan hänen majesteettinsa paholaisen kasvoille. Useammin hän oli tähdännyt iskunsa takaa kuin edestä. Hän oli aina käyttänyt hyväkseen kaikkia koosta, painosta ja lukumäärästä johtuvia etuja, mitä suinkin voi. Hän oli tyttöjen ja naisten hätyyttelijä, vetelehti kapakoissa räyhäämässä ja torailemassa.
Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, joita rehti mies pitää likaisina, kurjina, halpoina ja raukkamaisina; mutta siitä kaikesta huolimatta Billy Byrne ei ollut pelkuri. Hän oli sellainen kuin oli tottumuksen ja ympäristön vaikutuksesta. Hän ei tuntenut mitään muita menettelytapoja — ei mitään muita toimintaohjeita. Niin kehnot kuin hänen laatuistensa siveellisyysvaatimukset olivatkin, hän oli valmis noudattamaan niitä henkensä uhallakin.
Hän ei ollut koskaan kavaltanut kumppaniaan, ei milloinkaan jättänyt haavoittunutta ystäväänsä joutumaan vihollisen, poliisin, käsiin.
Eikä hän ollut ikinä sallinut ainoankaan ihmisen puhutella häntä sillä tavoin, kuin perämies oli tehnyt, antamatta loukkaajalle aimo löylytystä; ja jollei hän nyt toiminutkaan niin ripeästi kuin hänellä oli tapana aivojensa ollessa selvät, niin hän toimi kuitenkin. Mutta hänen vitkastelunsa harhautti perämiehen tekemään vääriä päätelmiä sen syistä, koettamaan edelleen siekailematta näyttää arvovaltaansa ja samalla luopumaan varovaisuudesta.
»Pamppua sinä tarvitset», ärjyi perämies, astuen Billyyn päin, »ja oikein kelpo tavalla. Se auttaa sinua muistamaan, että olet vain pelkkä lokainen maakrapu ja että sinun on parempiesi läheisyydessä…»
Se, miten Billyn olisi pitänyt käyttäytyä parempiensa läheisyydessä, jäi kuolleena syntyneeksi ajatukseksi perämiehen mielikuvitukseen sen johdosta, mitä Billy todella teki paremmalleen, kun tämä arvonherra äkkiä suuntasi rajun iskun sakilaisen kasvoihin.
Billy Byrne ei ollut turhaan otellut kolmas- ja neljäsluokkaisten, raskaaseen sarjaan kuuluvien nyrkkeilijöiden ja harjoitellut todellisten, elävien mestarien kanssa. Perämiehen nyrkki sujahti tyhjään ilmaan; tihrusilmäinen savimöhkäle, joka oli hänestä näyttänyt niin helpolta uhrilta, oli samalla hetkellä muuttunut valppaaksi, kissamaisen joustavaksi, teräksiseksi jännekimpuksi, ja Billy Byrne iski oikean kätensä pelottavan nyrkin, joka oli raskas kuin juntta ja jota itse Big Smokekin oli tunnustanut kunnioittavansa, suoraan vastustajansa alempiin kylkiluihin.
Hämmästyksestä ja kivusta kirkaisten tupertui perämies kanssin vastaiseen nurkkaan, sulloutuen hirvittävän iskun voimasta puolittain lavitsan alle. Tiikerin lailla oli Billy Byrne hänen kimpussaan, kiskoi miehen keskelle lattiaa ja peittosi uhriaan, kunnes tämän parkuminen pani laivan kaikumaan perästä keulaan saakka.
Kun kapteeni puolenkymmenen merimiehen seuraamana syöksyi portaita myöten kanssiin, tapasi hän Billyn hajareisin istumassa pitkänään viruvan perämiehen rinnalla. Sakilaisen vankat sormet puristivat miehen kurkkua, ja hän jyskytti uhrinsa päätä voimakkaasti kovaan lattiaan.
Vielä hetkinen, ja murhatyö olisi ollut täydellinen.
»Seis!», huusi kapteeni, ja ikäänkuin tehostaakseen komentoaan huimautti raskaalla kepillä, joka hänellä tavallisesti oli mukanaan, Billyä takaraivoon.
Se isku pelasti perämiehen hengen, sillä kun Billy tointui, huomasi hän olevansa pimeässä löyhkäävässä onkalossa kahlehdittuna pylvääseen.
Billyä pidettiin siellä viikko, ja joka päivä kapteeni kävi häntä katsomassa, koettaen todistaa hänelle, kuinka väärin hän oli menetellyt. Teroittaessaan Billyn mieleen katsantokantaansa merimieskurista käytti kapteeni välikappaleenaan paksua, lujaa keppiään.
Viikon lopulla oli pakko kantaa Billy pois onkalosta, jotteivät rotat olisi syöneet häntä, sillä jatkuva pieksäminen ja nälkä olivat muuttaneet hänet melkein pelkäksi tiedottomaksi, verestäväksi ja vertavuotavaksi lihaläjäksi.
»Kas niin», huomautti laivuri tarkastaessaan työtänsä päivän valossa. »Uskonpa tuon vintiön tietävän asemansa, kun esimies ja herra ensi kerralla häntä puhuttelee.»
Se, että Billy jäi eloon, on yksi tähän asti selostamattomia, ihmeellisiä esimerkkejä siitä, kuinka aine hallitsee sielua. Sellainen ihminen, jolla on älyä ja mielikuvitusta — hermoilla varustettu olento — olisi sortunut jo yksistään harmista ja kammosta, mutta Billy ei ollut senlaatuinen. Hän vain makasi hiljaa ja ajattelematta mitään muuta paitsi hämäriä kostoaikeitaan, kunnes luonto kenenkään auttamatta rakensi jälleen sen, mitä kapteeni oli niin säälimättä repinyt rikki.
Kymmenen päivää sen jälkeen, kun hänet oli tuotu tyrmästä, Billy nilkutteli Halfmoonin kannella, suoritellen keveitä käsitöitä. Muilta laivassa olevilta merimiehiltä hän sai tietää, ettei hän ollut ainoa shanghaijattu miehistön jäsen.
Lukuunottamatta puoltakymmentä mistään välittämätöntä rikollisluokkaan kuuluvaa miestä, jotka olivat ottaneet pestin vapaaehtoisesti joko siitä syystä, etteivät he voineet päästä mihinkään kunnolliseen laivaan, tai sen tähden, että he halusivat pujahtaa tiehensä Yhdysvaltain lakien alueelta niin huomaamattomasti kuin mahdollista, ei siellä ollut ainoatakaan säännöllisellä tavalla pestattua miestä.
He olivat rajuin ja huimapäisin joukko, jonka kohtalo on milloinkaan koonnut yhteen kanssiin, ja heidän seurassaan tunsi Billy olevansa aivan kuin kotonaan. Hänen aikaisemmat uhkauksensa kauheasta kostosta, jonka hän valmistaisi perämiehelle ja laivurille, olivat vaimentuneet toverien karkeista, mutta vaikuttavista neuvoista.
Perämies puolestaan ei ilmaissut kantavansa kaunaa Billyltä saamastaan löylytyksestä millään muulla tavoin kuin siten, että hän, milloin suinkin voi, määräsi sakilaisen osalle laivan vaarallisimmat ja vastenmielisimmät tehtävät; mutta tästä oli seurauksena, että Billyn merimieskasvatus kävi joutuisammin ja että hän itse pysyi erinomaisessa ruumiillisessa kunnossa.
Kaikki alkoholin jäljet olivat aikoja sitten haihtuneet nuoren miehen elimistöstä. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi pakollisen raittiuden vaikutus.
Punertava, pöhöttynyt, näppyläinen iho oli kadonnut, ja sen sijalle tullut puhdas ja päivettynyt; kirkkaat silmät olivat niiden tihruisten verestävien kapineiden kohdalla, jotka ennen olivat antaneet hänen kasvoilleen eläimellisen leiman. Hänen piirteensä, jotka aina olivat olleet säännölliset ja voimakkaat, olivat suolaisen ilman, terveen elämän ja valtamerien purjehtijan vaarallisen ammatin vaikutuksesta saaneet jalostuneen arvokkuuden ilmeen, joka olisi pannut Kellyn sakin jäsenet tiukalle, ennen kuin he olisivat tunteneet entisen hyvän toverinsa, jos hän olisi äkkiä ilmestynyt heidän keskelleen Grand Avenuen varrella sijaitsevan ruokalan takakujalle.
Uuden elämän mukana Billy havaitsi saavansa uuden luonteen. Hän yllätti itsensä laulamasta työtä tehdessään — hän, jonka koko elämä oli tähän saakka ollut omistettu kunniallisen työn karttamiselle ja pilkkaamiselle, jonka tunnuslauseena oli ollut: »Maailma on velvollinen antamaan mulle elatukseni, ja minun tehtäväni on periä saatavani.»
Hämmästyksekseen hän sai myöskin huomata, että hän piti työnteosta, että ylpeys kannusti häntä kiihkeästi koettamaan voittaa hänen kanssaan puuhailevat miehet; ja niistä epäluuloista huolimatta, joita kapteenilla oli Billyä kohtaan kanssissa tapahtuneen välikohtauksen johdosta, oli tämä mieliala suuresti omiaan tekemään hänen elämänsä Halfmoonilla siedettävämmäksi, sillä sellaisia työmiehiä, jollainen Billystä sukeutui, ei sovi kohdella yliolkaisesti; ja vaikka hänellä olikin perin heikot käsitykset kuuliaisuudesta, niin kannatti katsoa yhtä ja toista sormien lomitse, jotta hän pysyisi työkykyisenä.
Tämänsuuntainen järkeily se pelasti Billyn kallon parikin kertaa, kun hänen röyhkeytensä olisi ollut kylliksi ärsyttävä toimittamaan laivurin henkilökohtaisesti hänen kimppuunsa tavallisissa oloissa. Maistettuaan kerran Billyn lääkettä ei Kierosilmä-Ward suinkaan halunnut toista kertaa joutua hänen kanssaan sellaiseen jupakkaan, joka kehittyisi mieskohtaiseksi kamppailuksi.
Koko miehistö oli renttuja ja hirttämättä jääneitä murhamiehiä, mutta laivuri Simmsillä oli ollut hyvin vähän kokemuksia muunlaisista merimiehistä, joten hän kohteli heitä tylyn kovakouraisesti, turvautuen todistelujen asemesta känsittyneeseen nyrkkiinsä ja lyhyeen, raskaaseen sauvaansa, joka hänellä oli alituisesti kädessänsä. Mutta ottamatta lukuun Billyä olivat miehet kaikki aikaisemmin olleet merimiehinä, joten laivakuri oli jossakin määrin syöpynyt heihin.
Kun sakilainen nautti työstään, ei tämä elämä ollut hänestä lainkaan vastenmielinen. Kanssin miehet olivat juuri sellaisia, joita hän oli aina tuntenut — heissä ei ollut vähääkään kunniantuntoa, ei hyveitä, ei ystävällisyyttä, ei säädyllisyyttä.
Heidän seurassaan Billy viihtyi — hän tuskin ikävöi vanhaa sakiaankaan. Hän hankki miesten keskuudesta ystäviä ja vihamiehiä. Hän haastoi riitaa, kuten hänen tapansa oli ollut lapsuudesta alkaen. Ja hänen taitonsa, suuret voimansa ja loppumaton varastonsa salakavalia temppuja auttoivat hänet selviytymään jokaisesta tappelusta, niittäen uusia laakereja.
Pian hänen kävi vaikeaksi haastaa riitaa kenenkään kanssa — hänen kanssitoverinsa olivat saaneet hänestä kyllikseen. He antoivat järkähtämättä hänen olla rauhassa.
Nämä useinkin veriset tappelut eivät suinkaan synnyttäneet syvälle juurtunutta vihaa tappiolle joutuneiden sydämissä. Ne olivat osana näiden laivuri Simmsin kokoonhaalimien raakimusten jokapäiväisestä työstä ja huvittelusta.
Laivassa oli yksi ainoa mies, jota Billy oikein todella vihasi. Se oli matkustaja, Divine; eikä Billy vihannut häntä sen tähden, että mies olisi sanonut tahi tehnyt jotakin Billylle, sillä hän ei ollut kertaakaan edes virkkanut mitään sakilaiselle, vaan hänen hienojen vaatteittensa ja ylhäisen olemuksensa tähden, jotka Billyn mielestä selvästi osoittivat hänet yhteiskunnan vihatun aineksen jäseneksi — herrasmieheksi.
Billy vihasi kaikkea kunnioitettavaa. Hän oli vihannut Grand Avenuen sievisteleviä, itseensätyytyväisiä kauppiaita. Hän oli hengessään kiemurrellut nähdessään minkä hyvänsä kiiltävän surisevan auton, joka oli kiitänyt hänen ohitsensa lastinaan hyvin puettuja miehiä ja naisia. Puhdas, kovaksi silitetty kaulus oli Billystä samaa kuin punainen vaate härästä.
Puhtaus, menestys, varallisuus, säädyllisyys merkitsivät Billystä vain yhtä seikkaa — ruumiillista heikkoutta: ja hän kammosi ruumiillista heikkoutta. Hänestä oli ihanteellinen tapa näyttää voimiaan ja miehekkyyttään olla mahdollisimman raaka ja törkeä.
Naisen auttaminen rapakon ylitse olisi Billystä tuntunut hentomielisyyden tunnustamiselta; naisen kamppaaminen, niin että hän lennähti pitkin pituuttaan sätkyttelemään lätäkköön, kas siinä ylvään miehekkyyden tunnusmerkki.
Ja niinpä hän voimakkaan luonteensa pohjaa myöten vihasi moitteettoman siistiä, kohteliasta ja sivistynyttä miestä, joka käveli joka päivä aterioittensa jälkeen kannella, poltellen hyvältä tuoksuavaa sikaaria.
Itsekseen hän ihmetteli, mitä tekemistä tuollaisella »keikarilla» saattoi olla sellaisessa aluksessa kuin Halfmoonissa, ja häntä kummastutti myöskin se, että niin heikko olio oli uskaltautunut tosimiesten seuraan.
Halveksimisensa tähden Billy tuli tarkkailleeksi Divineä enemmän kuin hän olisi ollut valmis myöntämään. Hän näki, että mies oli komean näköinen, mutta hänen ruskeissa silmissään oli välttelevä, petollinen ilme. Kokonaan niistä aikaisemmista syistä riippumattomasti, joiden tähden hän oli miestä vihannut, alkoi Billy nyt vaistomaisesti kammota häntä olentona, johon ei voinut luottaa.
Lopulta hänen vastenmielisyytensä yltyi melkeinpä mielipuoliseksi riivaukseksi. Milloin vain kuri salli, vetelehti hän laivan niissä osissa, joissa hän todennäköisimmin voisi kohdata vihaamansa olennon, toivoen, aina toivoen keikarin antavan hänelle jonkun vähäisen aiheen »merkata hänen taulunsa», kuten Billy olisi sen kuvaannollisesti pukenut sanoihin.
Eräänä iltana kuhnustellessaan tässä tarkoituksessa kannella hän sattui kuulemaan osan matkustajan ja laivuri Simmsin välisestä hiljaisesta keskustelusta — juuri kylliksi paljon johtuakseen aprikoimaan, mitä oli tekeillä, ja päätelläkseen, että mitä hyvänsä se olikin, niin jokatapauksessa se oli kieroa ja että sekä moitteettomasti puettu Divine että laivuri Simms olivat molemmat siinä mukana.
Kuulemistaan sanoista sai Billy Byrne kuitenkin tietää, että Halfmoonin purjehdussuunnan määräsi Divine, matkustaja, että retken oli rahoittanut eräs Clinker, San Franciscosta, jolle Divine oli korvia myöten velassa, ja että siihen sekautui joku Harding-niminen ja joku toinen, jota nimitettiin Barbaraksi. Myöskin piti kaikkien osallisten saada runsaasti rahaa, jos yritys onnistuisi.
Hän tiedusti »Luisevalta» Sawyeriltä ja »Punaiselta» Sandersilta, mutta kumpikaan heistä ei tiennyt asioista läheskään niin paljoa kuin Billy itse. Niinpä Halfmoon saapui Honoluluun ja sijoittui ankkuriin noin sadan metrin päähän upeasta, siististä, valkeasta huvipurresta, eikä kukaan muu kuin Halfmoonin päällystö ja ainoa matkustaja tuntenut viattomalta näyttävän, pienen kuunariprikin tehtävää.