KAHDEKSAS LUKU
Aukko rantakalliossa
Heti sakilaisen kasvot nähtyään Barbara Harding älysi olevansa vaarassa. Hän ei voinut käsittää, minkätähden mies vihasi häntä niin katkerasti; mutta että hän vihasi, siitä oli hänen happamien piirteittensä pahanilkinen ilme selvänä todistuksena.
Hetkisen seisoi Byrne tuijottaen häneen ja puhkesi sitten puhumaan.
»Kyllä minä tiedän, mistä te ja tuo vekkuli leukailitte», hän ärisi, »ja tulin sanomaan, että teidän on turha yrittää huiputtaa minua, ymmärrättekö? Te ette saa Billy Byrneä pimitetyksi. Minua haluttaa kovasti näyttää teille, miten teille käy. Ilman teitä en nyt olisi tässä kirotussa laivahylyssä. Koko tämä pula on teidän syytänne. Nitistää teidät vain pitäisi, eikä meillä kellään olisi sitten enää mitään heikkoa. Te ja teidän kaalinaamanne kaivelette sisuani hiton tavalla. Puolesta sentistä olisin valmis pätkäyttämään teitä niin, että tähdet lentäisivät silmissänne ja nukkuisitte viimeisen kerran, te — te —» Sitten ei Billy enää keksinyt sopivia sanoja.
Hänen ihmeekseen ei tytössä näkynyt vähäisintäkään pelon merkkiä. Barbara Harding seisoi pää pystyssä, ja hänen varma katseensa oli värähtämättä suunnattu miehen silmiin.
Sitten kaareutuivat hänen huulensa halveksivaan hymyyn.
»Te raukka!» virkkoi hän tyynesti. »Loukata ja uhkailla naista! Te olette pelkkä sietämätön rehentelijä ja pelkurimainen murhaaja. Lotuksella murhasitte miehen, jonka pikkusormessa oli enemmän todellista miehuutta, uljuutta ja arvokkuutta kuin koko teidän isossa, rojomaisessa ruumiissanne. Te kykenette iskemään vain takaapäin tai uhrinne aavistamatta, kuten teitte herra Therierelle tuonnoittain. Luuletteko minun pelkäävän tuollaista oliota kuin te olette — petoa, jolla ei ole vähääkään kunniantuntoa, joka potkaisee tajutonta miestä kasvoihin?
— Sen kyllä käsitän, että voitte tappaa minut. Tiedän, että olette kylliksi raukkamainen tehdäksenne sen, koska olen turvaton nainen; mutta vaikka voittekin minut tappaa, niin ikinä ette saa minua näyttämään pelkääväni teitä. Sitä te haluaisitte — se on teidän miehuudenihanteenne.
— En aavistanut ennen, että ihmishahmossa eläisi tuollaisia otuksia kuin te olette; mutta olen nähnyt lävitsenne, herra Byrne, koska minulla on ollut tilaisuutta tarkkailla teitä, ja nyt tiedän teidät yhdeksi niistä, joita suurkaupungeissa nimitetään 'sakilaisiksi'. Tämän sanan merkitys oli minulle aikaisemmin perin hämärä, mutta nyt ymmärrän, että se sopii täydelleen juuri teidän kaltaisisiinne, sillä siihen sisältyy kaikki se inho ja halveksiminen, jota todellisen miehen — kunnianmiehen — täytyy tuntea teidän laisianne kohtaan.»
Hänen puhuessaan Billyn silmät soukkenivat, mutta eivät siitä syystä, että hän olisi suunnitellut ovelaa hyökkäystä. Hän ajatteli.
Ensimmäistä kertaa eläessään hän mietti sitä, miltä hän näytti jonkun toisen ihmisen silmissä. Ei koskaan ollut ainoakaan ihminen näin kylmästi ja suppean ytimekkäästi selittänyt Billy Byrnelle, minkälaiselta mieheltä tämä hänestä tuntui.
Kiihtyneinä ja kiukuissaan olivat hänen kanssaan samalla tasolla olevat ihmiset syytäneet hänelle haukkumasanoja ja herjauksia, kuvaillen häntä synkin värein; mutta tämä tyttö oli puhunut kiihkottomasti, hänen kuvauksensa olivat olleet selvät, ja hän oli tehostanut niitä esimerkeillä ja vertauksilla. Hän oli esittänyt havainnollisia syitä halveksumiselleen ja, kuinka olikaan, se oli tehnyt tämän halveksumisen perin kouraantuntuvaksi.
Sellainen henkilö, joka tunsi Billyn, olisi odottanut hänen vimmastuvan ja käyvän raa’asti käsiksi tyttöön tämän puisevan< esitelmän jälkeen. Mutta ei sinne päinkään. Barbara Hardingin sanat näkyivät riistäneen häneltä kaiken kiukun ja ilkeyden.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan, katsellen Barbaraa — se oli yksi Billy Byrnen luonteen kummallisia, selittämättömiä puolia, että hän kykeni vakavasti ja rauhallisesti katsomaan silmää räpäyttämättä toista ihmistä silmiin — ja silloin tapahtui Billy Byrnen tajunnassa merkillinen seikka. Tuntui siltä kuin hänen sielunsa silmiä verhonneet suomukset olisivat osittain siirtyneet syrjään, sillä äkkiä hän näki, mitä hän ei ollut aikaisemmin nähnyt — hyvin kauniin tytön, joka urheana ja pelkäämättä uhmasi hänen uhkailuaan.
Vaikka sakilainen luulikin vielä vihaavansa neiti Hardingia, heräsi hänessä tunne, ettei hän saanut kohottaa kättään lyödäkseen tyttöä — ettei hän kuolemakseenkaan- voinut sitä tehdä eikä tästä pitäen lyödä ketään muutakaan naista.
Mistä tämä muutos? Sitä ei Billy tiennyt; hän vain tiesi, että asia oli niin. Murahtaen hän käänsi Barbaralle selkänsä ja meni tiehensä.
Lievä tuuli oli alkanut puhaltaa lounaasta, sitten kun Theriere oli poistunut Barbara Hardingin luota, ja nyt olivat kaikki miehet uutterasti työssä laittelemassa kuntoon hätätakilaa, jotta Halfmoon voisi käyttää hyväkseen tuulta ja laskea rantaan, joka kohosi valtameren helmasta noin viiden kilometrin päässä.
Miesten puuhaillessa yltyi tuuli nopeasti, niin että kun vähäinen purje hinattiin mastoon, se pullistui iloisesti ja Halfmoon alkoi raskaasti liikkua maata kohti.
»Meidän on toimittava ripeästi», huomautti laivuri Simms Kierosilmä-Wardille, »sillä muutoin murskaudumme sirpaleiksi noihin kallioihin, ennen kuin löydämme maihinnousupaikan.
»Niin meille käy, jos tuuli vielä jonkun verran kiihtyy», vastasi Ward; »ja minun nähdäkseni on maihin pääseminen tuolla yhtä vaikeata kuin talon seinustalla.»
Ja Halfmoonin lähestyessä huimaavan korkeata rantaa näytti tosiaan kokonaan toivottomalta minkään muun kuin kärpäsen koettaa saada jalansijaa paljaassa kallioseinämässä, joka äkkijyrkkänä kohosi merestä.
Noin kahdensadan metrin päässä rannasta kävi ilmeiseksi, että maihin laskeminen oli mahdotonta suoraan aluksen kohdalla, minkä vuoksi laiva suunnattiin pitkin rantaa siinä toivossa, että mahdollisesti tavattaisiin joku poukama tai laakea kohta, johon vaaratta voitaisiin laskea.
Tuuli yltyi yhäti ja nosti pian äkäisiä hyökyaaltoja, jotka kumahdellen paiskautuivat saaren kalliorantaa vasten. Jos Halfmoon painuisi noiden tuhoisten kuohujen ulottuviin, niin se tuottaisi äkillisen tuhon sille ja sen miehistölle; mutta juuri niin näytti melkein hylyksi joutunut, perin vaikeasti ohjattava alus tekevän.
Miehistö seisoi yhdessä sikermässä ja sadatellen ylähangan puolella lähellä keulaa. Kaksi peräsimessä olevaa merimiestä suoritti kaikkea, mikä oli mahdollista, laivuri Simmsin ärjyessä heille komennuksiaan, samalla kun Ward ja Theriere apunaan kourallinen muita muuttelivat vähän väliä niukkoja purjeita, koettaen pitää laivaa kaukana kallioista vielä muutamia silmänräpäyksiä kauemmin.
Halfmoon oli melkein seinämän juurella, kun tuskin kaapelinmitan päässä sen keulasta alkoi näkyä kapea aukko. Tuuli vieritti siihen pitkiä, korkeita aaltoja, jotka kimmahtivat takaisin vihaiseksi tyrskyksi, niin että koko väylän täytti pyörteisenä myllertävä vesi ja korkealle räiskyvä vaahto.
Laivan ohjaaminen sellaiseen kohtaan olisi tavallisissa oloissa ollut mitä suurinta hulluutta. Oli mahdoton tietää, mitä aukon takana oli ja oliko siinä kylliksi syvää Halfmoonille, vaikka sinne vyöryvistä laajoista, valtavista aalloista saattoikin päättää, että uoma oli melkoisen syvä.
Nähdessään uhkaavat kalliot aivan aluksensa lähellä laivuri Simms tajusi, ettei sitä enää mitenkään voitu estää törmäämästä niitä vasten. Pohjaltaan pelkurina hän menetti tällä ratkaisevalla hetkellä sisunsa viimeisetkin rippeet.
Hän hyppäsi ohjauskojusta kannelle, juoksenteli sinne tänne ja kirkuen kohti kurkkuaan kyseli, kuka voisi hänet pelastaa, luvaten satumaisia palkintoja sille miehelle, joka toimittaisi hänet turvassa rantaan.
Kapteenin näkeminen säikyn lamauttamana vaikutti samalla tavoin suurimpaan osaan miehistöä, niin että Halfmoonin kerskurit ja rehentelijät olivat yhdessä tuokiossa muuttuneet kirkuvaksi, pelon valtaamaksi laumaksi.
Kajuutan portailta katseli Barbara Harding tätä vastenmielistä näkyä. Hänen huulensa kaartuivat halveksivasti, kun hän näki noiden miesten itkevän ja ulisevan peloissaan.
Hän näki Kierosilmä-Wardin hommailevan erään luukun kimpussa. Mies aikoi ilmeisesti turvautua siihen kuten hukkuva oljenkorteen, koettaen pelastautua sen turvissa, kun Halfmoon paiskautuisi rantaa vasten, sillä hän kiinnitti siihen köysiä ja raahasi sitä alahangan puolelle, aluksen merenpuoliselle laidalle.
Larry Divine kyyrötti kajuutan seinustalla ja itki.
Kun Simms luopui ohjaamasta laivaa, poistuivat peräsimessä olevat miehet (heitä oli ollut kaksi) paikaltaan, ja heti kääntyi Halfmoonin keula kallioseinämää kohti. Mutta tuskin olivat miehet ennättäneet kannelle, kun Theriere riensi heidän paikalleen peräsimeen.
Ilman apua hän ei jaksanut tehokkaasti käsitellä raskasta ruoria. Barbara käsitti, että koko kuunariprikin päällystöstä ja miehistöstä hän yksin yritti aluksen pelastamista.
Niin turhaa kuin sen koettaminen olikin, niin ainakin se oli todistuksena miehen kylmäverisyydestä ja rohkeudesta.
Nähdessään hänen ponnistelevan kuolemaa vastaan toivottomassa kamppailussa läikähti tytön mielessä pieni ylpeyden aalto. Kas siinä oli totisesti mies! Ja se mies rakasti häntä — sen hän tiesi.
Vastasipa hän itse siihen rakkauteen tai ei, hänen paikkansa oli nyt Therieren rinnalla; hänen oli rohkaistava miestä ja annettava hänelle ruumiillista apua, mikäli voi.
Hän juoksi reippaasti ohjauskojuun. Nähdessään hänet Theriere hymyili.
»Minua pelottaa, että asemamme on toivoton», hän sanoi; »mutta, pardieu, minä sorrun taistellen enkä tuolla tavoin kuin nuo surkeat koirat.»
Barbara ei vastannut mitään, vaan tarttui raskaan ruorin nastoihin ja auttoi ranskalaista liikuttelemaan ratasta. Theriere ei lainkaan kehoittanut häntä luopumaan tästä voimia kysyvästä työstä — vähäinenkin lisäys merkitsi jotakin, ja miehen päässä oli herännyt hurja, mielipuolinen ajatus, jota hän yritti toteuttaa.
»Mitä toivotte voivanne tehdä?» tiedusti tyttö. »Päästä tuolle aukolle?»
Theriere nyökkäsi.
»Pidättekö minua sekapäisenä?» hän kysyi.
»Siihen mahdollisuuteen turvautuminen vaatii rohkeata miestä», vastasi
Barbara. »Uskotteko, että saamme laivan ohjatuksi aukkoon.»
»Epäilen sitä», kuului vastaus. »Mutta jos meillä olisi vielä yksi mies peräsimessä, niin se saattaisi onnistua.»
Alakannella juoksenteli Halfmoonin miehistö edestakaisin sillä puolella laivaa, joka oli kauempana rannan kuohuista. Miehet tappelivat keskenään hyödyttömistä laudan- ja köydenpätkistä.
Jättiläismäinen neekerikokki Blanco näkyi muiden ylitse. Hänellä oli kädessään pitkä teurastusveitsi. Kun hän huomasi jollakulla toisella puupalasen, jota hän himoitsi, karkasi hän onnettoman uhrin kimppuun, kiljuen eläimellisen hurjasti ja uhaten häntä välkkyvällä aseellaan.
Siten hän ripeästi kokosi pelastuslautan tarpeita.
Kannella oli vain yksi henkilö, joka ei näyttänyt olevan hulluna pelosta. Hän oli kookas mies ja nojasi vintturiin, katsellen toveriensa villiä häärimistä kasvoillaan hieman ihmettelevä, epäuskoinen ilme, samalla kun halveksiva hymy värehti hänen huulillaan. Kun Barbara Hardingin katse osui häneen, sattui hänkin vilkaisemaan ohjauskojuun päin. Hän oli sakilainen.
Tyttöä hämmästytti, ettei hän, pahin raukka kaikista, nyt osoittanut lainkaan arkuuden merkkejä. Otaksuttavasti hän oli kauhun lamauttama.
Nähtyään molemmat ohjauskojussa olevat henkilöt ja heidän puuhansa juoksi mies reippaasti heidän luokseen. Hänen lähestyessään painautui tyttö lähemmäksi Theriereä.
Mitähän konnuutta lurjus taaskin suunnitteli? Nyt oli mies jo hänen vierellään.
Sakilaisen ilme oli tavanmukaisen synkkä ja otsa rypyssä. Hän laski kursailematta kätensä Barbara Hardingin käsivarrelle.
»Tulkaa pois sieltä!» hän mylvi. »Se ei ole hameväen hommaa.»
Ja ennen kuin tyttö ja Theriere arvasivat Billy Byrnen aikeita, oli tämä työntänyt Barbaran syrjään ja sijoittunut hänen paikalleen ruorin ääreen.
»Sepä miehen työ, Byrne!» huudahti Theriere. »Kaipasin apuasi kipeästi.»
»Miksi ette sitä sitten ennen sanonut?» ärähti toinen.
Byrnen herkulesmaiset lihakset ja raskas paino saivat Halfmoonin keulan hitaasti kääntymään, niin että alus pian lipui yhdensuuntaisesti kallioseinämän kanssa; mutta nyt se oli paljoa lähempänä sitä kuin silloin, kun laivuri Simms oli jättänyt sen oman onnensa varaan, — niin likellä, ettei Therierellä ollut paljoakaan toiveita saada toteutetuksi suunnitelmansa ja viedyksi laiva aukon kohdalle kääntääkseen sen sitten myötätuuleen ja ohjatakseen sen suoraan tyrskyävään väylään.
Nyt he olivat jo melkein aukon suulla ja ahtaan väylän kahden puolen kohoavien jättimäisten kallioiden välitse avautui näky, joka herätti heidän sydämissään uutta toivoa. Tyrskyjen takana oli pieni poukama, jonka leveälle, taidolle hiekkarannalle lahdelman suulla murtuneet aallot vierivät talttuneina.
»Jaksatko hoidella peräsintä yksin sekunnin ajan, Byrne?» kysyi Theriere. »Meidän on tehtävä käännös aivan kohta ja minun on hellitettävä purjetta. Heti kun näet minun päästävän sen irti, kierrä ruoria ripeästi alahangan puolelle! Alus kääntyy luullakseni helposti, ja sitten ohjaa se suoraan aukkoon! Onnistumisen mahdollisuuksia meillä on yksi tuhannesta, mutta se onkin ainoamme. Käytkö leikkiin?»
»Sehän on selvää — pankaa toimeksi!» kuului Billy Byrnen lakooninen vastaus.
Therieren poistuttua peräsimestä astui Barbara Harding sakilaisen vierelle.
»Antakaa minun auttaa teitä», hän pyysi. »Tällä hetkellä tarvitsemme kaikki tarjona olevat voimat.»
»Tiehenne!» murahti mies. »En siedä hameita vastuksinani.»
Punehtuen vetäytyi tyttö takaisin ja kääntyi katselemaan Theriereä, joka oli valmiina päästämään purjeen irti sopivassa silmänräpäyksessä.
Alus oli nyt kallioseinämän halkeaman kohdalla. Theriere oli kiinnittänyt uuden jalusköyden paikalleen.
Nyt hän katkaisi vanhan. Purje heilahti syrjään, kunnes vankka köysi pidätti sen uuteen asentoonsa.
Sakilainen kiskoi ruoriratasta rajusti alahangan puolelle. Kuunariprikin keula pyörsi nopeasti kalliota kohti. Purje pullistui, ja seuraavalla hetkellä alus näytti kiitävän välttämättömään tuhoon.
Laivuri Simms oivalsi Therieren tempun liian myöhään estääkseen sitä ja syöksi raivostuneena kannen poikki perämiehen kimppuun.
»Te hullu!» hän karjui. »Te hupsu! Mitä te teette? Ohjaatte meidät suoraan kalliota vasten — murhaatte meidät kaikki!»
Ja hän karkasi käsiksi ranskalaiseen vimmaisesti kuin mielipuoli, kaataen hänet alleen kannelle.
Barbara Harding näki pelosta hullun miehen hyökkäyksen, mutta ei kyennyt sitä estämään. Myöskin sakilainen näki sen ja virnisti tyytyväisenä — hän toivoi, että syntyisi aimo tappelu, hänestä ei mikään ollut sen hauskempaa. Häntä harmitti, kun hän ei päässyt itse mukaan, mutta nyt vaati peräsin hänen koko huomionsa, joten hänen oli pakko kääntää katseensa pois ottelijoista voidakseen tarkata poukaman ahdasta suuta, mitä kohti Halfmoon painui yhä vinhempää vauhtia.
Laivan miehistön muut jäsenet eivät välittäneet vähääkään kamppailusta, joka jonakin muuna aikana olisi saanut osakseni heidän jakamattoman mielenkiintonsa. Heidän katseensa oli ikäänkuin juuttuneet myllertävään uomaan, johon kuunariprikin keula oli suunnattu. Nyt he havaitsivat, mitä laivuri Simms ei ollut nähnyt — taempana olevan pienen poukaman ja pelastumismahdollisuuden, jonka rohkea temppu tarjoaisi, jos se onnistuisi.
Vankkalihaksinen ja teräsjänteinen sakilainen seisoi peräsimessä, hoidellen epävarmaa hylkyä niin, ettei sellaista olisi voinut häneltä odottaa. Hänen takanaan tarkkaili Barbara Harding ensin Theriereä ja Simmsiä, sitten Byrneä ja tyrskyistä väylää, johon hän alusta ohjasi.
Ei edes hetken jännitys estänyt häntä ihmettelemästä omituista ristiriitaisuutta tuon rotevan nuoren raakalaisen luonteessa, joka joskus saattoi paljastaa itsessään niin raukkamaisia piirteitä ja seuraavassa tuokiossa kohota rohkeuden korkeimmille huipuille. Nyt miestä silmäillessään tyttö ensi kerran pani merkille hänen päänsä leijonamaisen muodon ja huomasi hämmästyksekseen, että myöskin hänen piirteensä olivat säännölliset ja hienot.
Sitten hänen mieleensä muistuivat Billy Mallory ja tiedottoman Therieren kasvoihin annettu pelkurimainen potku. Inhosta vavahtaen hän kääntyi poispäin peräsintä käsittelevästä miehestä.
Therieren oli tällä välin onnistunut vääntäytyä laivuri Simmsin päälle, mutta tämä arvon herra takertui yhäti häneen kiinni epätoivoisesti kuin hukkuva.
Halfmoon nousi parhaillaan ison aallon harjalle, joka kantaisi sen keskelle kohisevaa väylää. Tuuli oli yltynyt myrskyksi, niin että alus suorastaan lensi joko tuhoa tai pelastusta — kukapa olisi voinut ennustaa kumpaa — kohti?
Väylän keskikohdalla laiva painui aallonpohjaan, ja ankarasti tärähtäen, niin että Barbara Harding kellahti kumoon, se iski keskipohjansa vedenalaiseen riuttaan. Hirvittävästä kolauksesta alus katkesi kahtia, ikäänkuin se olisi ollut lasia, ja seuraavalla hetkellä oli vesi tytön ympärillä täynnä kirkuvia miehiä.
Barbara Harding sinkoutui kannelta ikäänkuin pyssyn suusta, upoten kihisevään veteen. Hän tiesi, että hänen loppunsa oli käsissä; vain perin väkevä uimari saattoi toivoa selviytyvänsä tuon hornamaisen myllerryksen läpi sen takana olevalle rannalle. Tytön ei maksanut sitä ajatellakaan.
Mutta hän muisti Therieren äskettäin lausumat sanat: »Minua pelottaa, että asemamme on toivoton, mutta pardieu, minä sorrun taistellen.» Ja se muisto sai hänet tekemään samanlaisen päätöksen — tahtomaan sortua taistellen.
Niinpä hän alkoi ponnistella voimakkaita hyökyjä vastaan, jotka kiidättivät häntä sinne tänne, milloin vaarallisen likelle aukon kalliokuvetta, milloin uoman keskellä vallitsevaan huimaan temmellykseen. Oi, jospa Theriere olisi ollut hänen lähellään, hän mietti, sillä jos kukaan, niin juuri se mies kykenisi pelastamaan hänet.
Johduttuaan luottamaan ranskalaisen ystävyyteen ja vilpittömyyteen oli Barbara Harding alkanut jälleen uskoa pelastuksen mahdollisuuteen, ja toivon mukana oli tullut elämänhalu, jota häneltä oli puuttunut suurimman osan siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt vankina Halfmoonilla.
Uljaasti hän nyt taisteli valtavan Tyynenmeren ylivoimaisen rajuja aaltoja vastaan, mutta pian hän tunsi voimiensa uupuvan. Yhä tehottomammiksi kävivät hänen heikot ponnistuksensa ja vihdoin hän melkein tyyten luopui hyödyttömästä kamppailusta.
Mutta sitten tarttui häneen luja käsi, hänet nostettiin äkkiä ja heilautettiin leveille harteille. Hän takertui ripeästi kiinni pelastajansa selkää peittävään karkeaan paitaan, ja sitten alkoi aaltoja vastaan taistelu, joka pysyi ratkaisemattomana useita minuutteja — tunteja, kuten kauhun valtaamasta tytöstä tuntui. Mutta häntä kantava uimari pyrki varmasti ja hellittämättä hiekkarantaa kohti ja vihdoin nousi maalle, tajuton taakka vankoilla käsivarsillaan.
Miehen hoippuessa pois aaltojen ulottuvilta avasi Barbara Harding silmänsä ja katsoi hämmästyneenä — sakilaista.