SEITSEMÄS LUKU
Rajuilma ja pakokauhu
Myrsky, jonka kynsiin Halfmoon joutui, tuli aivan yllätyksenä. Se näytti puhjenneen taivaan ollessa ihan kirkkaana. Sekä tähystäjä että ruorimies olivat valmiita vannomaan tarkastaneensa taivaanrantaa korkeintaan puoli minuuttia sitä ennen, kun toinen perämies Theriere juoksi keulapuolelle, kiljuen »kaikki miehet kannelle» ja käskien yhden matruusin ilmoittaa kapteeni Simmsille uhkaavasta vaarasta.
Ennen kuin laivuri ennätti kannelle, oli Theriere jo komentanut koko miehistön mastoihin käärimään purjeita kokoon; mutta vaikka miehet työskentelivät epätoivoisen kiihkeästi, oli heidän ponnistuksillaan vain osittainen menestys.
Taivas ja meri olivat muuttuneet sairaloisen kellertäviksi, lukuunottamatta valtavaa, mustaa pilveä, joka kiiti alusta kohti lähellä vedenpintaa. Myrskyn ensimmäistä merkkiä seurannut hiljainen, valittava ääni oli paisunut pahaenteiseksi kohinaksi.
Äkkiä sitten iski vihuri Halfmoonin kimppuun, riipaisten mukaansa sen jäljelläolevat purjeet ikäänkuin ne olisivat olleet silkkipaperia, ja lepattavien purjeiden, raakojen ja köysistön mukana meni isomasto, joka katkesi noin kolmen metrin korkeudella kannesta ja paiskautui ylähangan puolista laitaa vasten, niin että sen aiheuttama pauke ja räiske kuului voimakkaampana kuin myrskyn mylvinä.
Hyvinkin puolet Halfmoonin miehistöstä joko putosivat särkyneen takilan mukana mereen tai musertuivat kannelle rysähtäneen maston alle. Laivuri Simms syöksähteli edestakaisin, kirkuen kirouksia, joista kukaan ei välittänyt mitään, ja komennuksia, joita tottelemassa ei ollut ketään.
Omin päinsä piti Theriere huolta kannen alle johtavista aukkoluukuista. Apunaan kourallinen kirveillä varustettuja miehiä koetti Ward hakata poikki taittuneen maston kiinnitysköysiä, sillä sen epätasainen tyvipää jyskähteli laivan kylkeä vasten niin ankarasti, että se nähtävästi tarvitsisi vain muutamia sekunteja puhkaistakseen laivan.
Äärimmäisiä vaikeuksia voittaen saatiin hätäankkuri kyhätyksi ja Halfmoonin keinuvasta keulasta lasketuksi ärjyville aalloille, jotka kasvoivat joka minuutti yhä jättiläismäisemmiksi.
Heikko turvatekele, joka enintään kykeni pitämään laivan keulaa tuulta vasten ja estämään sen heti paikalla hautautumasta aallonpohjaan, tuntui Therierestä vain surkealta keinolta pidentää tuskallista jännitystä odotettaessa välttämätöntä loppua.
Toinen perämies uskoi varmasti, ettei heitä voinut mikään pelastaa, eikä se vakaumus ollut yksin hänellä. Eivät ainoastaan Simms ja Ward, vaan Halfmoonin kaikki kokeneet merimiehet tunsivat, että aluksen tuhoutuminen oli enää vain tuntien, kenties minuuttien kysymys, kun taas vähemmän kokeneet olivat yhtä varmoja siitä, että jokainen uusi aalto merkitsisi sekä laivan että sen miehistön elämän loppua.
Kannella, jolla nyt melkein yhtä mittaa kohisi tonnittain rajusti virtaavaa vettä, kun vuorenkorkuiset aallot toinen toisensa jälkeen huuhtelivat sitä pitkin pituuttaan, oli liikkuminen käynyt mahdottomaksi. Vaivaloisesti koettivat miehet aaltojen väliaikoina päästä alas suojiin. Kurin viimeisetkin rippeet olivat höltyneet. Melkein kaikki olivat ulvovia, sadattelevia, kauhun valtaamia eläimiä, tapellen luukkujen ääressä niiden kanssa, jotka olisivat tahtoneet pitää niitä suljettuina, aina kun vesi uhkaavana vyöryi niitä kohti.
Ward ja laivuri Simms olivat ensimmäisten joukossa pyrkineet epävarmaan turvaan kannen alle. Koko päällystöstä oli ainoastaan Theriere pysynyt tehtävissään viimeiseen saakka, ja nyt hän jännitti kaikki kykynsä pelastaakseen niin monta miestä kuin mahdollista ja samalla säilyttääkseen laivan tuhoutumasta.
Isoon kajuuttaan voitiin mennä vain laineiden väliaikoina, kun taas kanssin luukkua oli tyyten luovuttu käyttämästä, sitten kun se vaivoin oli saatu jälleen paikoilleen kolmen miehen paettua laivan siihen osaan.
Billy Byrne seisoi Therieren vieressä, kun viimemainittu aaltojen lähestyessä tyrkki takaisin miehiä. Se oli Billyn ensimmäinen tämänlaatuinen kokemus. Koskaan ei kuolema ollut ennen uhannut häntä tässä rohkeutta jäytävässä muodossa, jota säälimätön surmanenkeli käyttää kutsuessaan hillittömiä luonnonvoimia täyttämään kaameita käskyjään.
Sakilainen näki kanssin raakojen, rähisevien rehentelijöiden muuttuneen kalpeiksi, uliseviksi raukoiksi, jotka kynsin hampain yrittivät kiivetä toistensa ylitse vähemmän vaaralliseen kajuuttaan, samalla kun perämies torjui heitä, päästäen heitä ohitseen vain silloin, kun katsoi voivansa sen tehdä. Hän yksin oli kylmä ja peloton.
Byrne seisoi paikallaan, ikäänkuin olisi ollut kokonaan syrjässä vaarasta ja toveriensa hermostuneesta rimpuilusta. Vilkaistuaan kerran häneen päin Theriere arveli mielessään, että hänen näennäinen horrostilansa johtui kurjan pelkuruuden aiheuttamasta lamaannuksesta.
»Miehellä on hätä housuissa», tuumi ranskalainen. »En arvostellut häntä väärin — kuten kaikki hänen kaltaisensa, on hänkin pohjaltaan pelkuriraukka.»
Sitten tuli iso aalto aavistamatta heti toisen, pienemmän kintereillä. Theriere ei osannut varoa sitä; se paiskasi hänet kannelle, kiidätti häntä kolhien ja murjoen kannen yli ja sinkosi hänet vertavuotavana ja huumautuneena valuaukkoon.
Seuraava aalto heittäisi hänet laidan yli.
Vapautuneina valvonnasta työntyivät jäljelläolevat miehet toisiaan tuuppien kajuuttaan — vain sakilainen jäi ulkopuolelle, tuijottaen ensin pitkänään viruvaan perämieheen ja sitten kajuutan avonaiseen luukkuun.
Jos joku olisi tarkkaillut Byrneä, niin hän todennäköisesti olisi luullut, että miehen mieli oli hämmennyksissä sekavasta ajattelusta ja pelosta, mutta asianlaita ei ollut sinne päinkään. Billy odotteli nähdäkseen, tointuisiko perämies kylliksi kyetäkseen palaamaan kannen poikki, ennenkuin seuraava aalto vyöryisi aluksen ylitse. Se oli hyvin mielenkiintoista — hän aprikoi, minkähänlaisen vedon O’Leary olisi suostunut lyömään siitä.
Seuraavalla hetkellä olisi aalto kannella. Billy vilkaisi avoimeen luukkuun. Se ei millään ehdolla sopinut — kajuuttaan tulvahtaisi vettä tonnimääriä, jos luukku olisi auki seuraavan aallon tullessa. Billy sulki sen.
Sitten hän taaskin katsahti Theriereen. Mies oli juuri tulemassa tajuihinsa — ja aalto lähestyi.
Billyn rinnassa värähti joku tunne. Se valtasi hänet ja pani hänet toimimaan ripeästi, ikäänkuin vaistomaisesti, tekemään sellaista, mitä tuskin kukaan — Billy itse kaikkein vähimmän — olisi uskonut Grand Avenuen sakilaisen kykenevän tekemään.
Kannen toisella laidalla nousi Theriere vaivaloisesti nelinkontin, ikäänkuin yrittääkseen mahdotonta tekoa, ryömiä takaisin kajuutan luukulle.
Aalto oli jo melkein Billyn kohdalla. Yhdessä tuokiossa se nielaisisi hänet, vierähtäisi hänen ylitseen, tempaisisi kannelta Therieren ja paiskaisi laidan yli myllertävään mereen.
Sakilainen oivalsi sen, ja empimättä hän syöksähti tuon miehen luokse, jota hän ei lainkaan sietänyt, jonka kaltaisia hän vihasi, ja tarttui häneen, samalla kun valtava laine kohahti heidän niskaansa ja rusensi heidät kannelle, sulkien heidät tukahduttavaan ja sokaisevaan syleilyynsä.
Vähän aikaa he olivat hautautuneina kihisevään pyörteeseen, mutta kun Halfmoon. sitten uudelleen kohosi, pudistaen selästään vihaisen veden, tulivat molemmat miehet jälleen näkyviin — Theriere puolittain laivan laidan ulkopuolella, kun taas sakilainen oli kietonut toisen kätensä hänen ympärilleen ja toisella tarrautunut epätoivoisen lujasti kannen reunalla olevaan isoon kiinnitysnastaan.
Byrne kiskoi perämiehen kannelle ja sitten edelleen hitaasti ja äärettömän vaivaloisesti kajuutan luukulle. Työnnettyään miehen sisälle hän pujahti itse perässä, sulkien sitten luukun, juuri kun uusi aalto huuhteli Halfmoonia.
Theriere oli tajuissaan; hän oli selviytynyt mylläkästä vahingoittumattomana, saaden vain muutamia pahannäköisiä mustelmia. Kun hän ja sakilainen olivat päässeet kajuuttaan, silmäili hän viimemainittua hämmästyneenä.
»En käsitä, miksi sinä sen teit», virkkoi Theriere.
»En myöskään minä», vastasi Billy Byrne.
»Kyllä minä pidän sen muistissani», vakuutti perämies.
»Ei kannata», hymähti Billy ja kääntyi toisaalle.
Sakilainen oli perin ymmällä ajatellessaan tekoaan. Hän ei lainkaan pitänyt sitä sankarillisena työnä, vaan pikemminkin »tuhmana temppuna», jota hänen sieti hävetä.
Olipa sekin päähänpisto! Mennä ja pelastaa tuollaisen jehun henki, joka häikäilemättömyydestään huolimatta kuitenkin kuului halveksittuun yhteiskunnan »kermaan»!
Billy oli kiukuissaan itselleen.
Theriere puolestaan ihmetteli odottamatonta sankaruutta tässä miehessä, jota hän oli kauan luullut raukkamaiseksi rehentelijäksi. Hän päätti vakavasti voimiensa mukaan maksaa Billylle suuren kiitollisuudenvelkansa.
Häneltä olivat haihtuneet kaikki ajatukset kostaa sakilaiselle tältä saamansa iskut, ja nyt hän piti Billy Byrneä todellisena ystävänään ja liittolaisenaan.
Kolme päivää heittelehti Halfmoon avuttomana hurjasti myllertävän meren ärjyvillä aalloilla. Ei yhdelläkään laivalla olevista henkilöistä ollut muuta kuin perin heikko toivonkipinä siitä, että alus selviytyisi myrskystä; mutta kolmantena yönä tuuli tyyntyi, ja aamulla olivat aallot tasaantuneet siksi paljon, että Halfmoonin miehet uskaltautuivat kannelle.
Kuunaripriki oli huuhdeltu puhtaaksi — keulasta perään saakka. Siitä pohjoiseen päin oli maa näkyvissä penikulman tahi parin päässä. Jos myrskyä olisi kestänyt koko yön, niin laiva olisi paiskautunut rannikolle.
Jumalaapelkäävät miehet olisivat rukoilleet ja kiittäneet ihmeellisestä pelastuksestaan; mutta niin eivät nämä. Sensijaan he heti kuolemanpelon kadottua alkoivat reuhata entiseen tapaansa.
Laivuri Simms kehui purjehdustaitoa, joka oli pelastanut Halfmoonin — hänen omaa purjehdustaitoaan tietystikin. Ward kiroili huonoa onnea, kun alus oli tullut kelvottomaksi seikkailun niin tärkeässä kohdassa, hautoen ilkeässä mielessään monenlaisia keinoja kääntääkseen onnettomuuden omaksi edukseen.
Billy Byrne istui keittiön pöydän nurkalla ja kuiskutteli Blancon kanssa. Nämä laivan miehistön valioedustajat suunnittelivat kapteenin väkijuoma-varaston ryöstämistä, kun laskettaisiin maihin, minkä maan läheisyys teki varsin todennäköiseksi.
Tuulen vaimennuttua keinui Halfmoon ankarasti maimrigeilla, mutta sittenkin Barbara Harding, jota monipäiväinen oleskelu ummehtuneessa hytissä ikävystytti, tuli kannelle hengittämään raitista, puhdasta ilmaa.
Tuskin hän oli ennättänyt näkyville, kun Theriere huomasi hänet ja riensi hänen luokseen.
»Kas vain, neiti Harding», huudahti ranskalainen, »on hauska nähdä teidät jälleen kannella. Olen ollut sanomattoman pahoillani teidän puolestanne, kun olette saanut istua yksin hytissänne, ilman ainoatakaan naista seurananne, kaikki nämä hirvittävät, vaaralliset päivät. Tuskin yksikään meistä luuli aluksen voivan kestää niin pitkää ja rajua myrskyä. Saamme kiittää onneamme, kun selviydyimme näin hyvin.»
»Hyvin?» kertasi Barbara Harding, hymyillen väkinäisesti silmäillen Halfmoonin kantta. »Minun mielestäni emme ole selviytyneet hyvin emmekä oikeastaan ollenkaan. Meillä ei ole mastoja, ei purjeita, ei veneitä; ja vaikka en voikaan kehua olevani merimies, niin sen käsitän, ettei meillä ole paljoakaan toiveita päästä maihin veneillä taikka veneittä edessämme olevalle rannalle — se näyttää perin kolkolta.
— Ja sitten on tuuli tyyntynyt, ja kun se alkaa uudelleen puhaltaa, saattaa se ajaa meidät kauaksi maasta tahi jos se painaa meitä maalle päin, särkeä aluksemme pirstaleiksi noiden pelottavien kallioiden juurella.»
»Huomaan teidän olevan liian hyvän merimiehen ilahdutettavaksi epävarmoilla toiveilla», sanoi Theriere nauraen, »mutta teidän on otettava huomioon hyvä tahto — halusin vain antaa teille toivon säteen, joka huojentaisi raskaita huolianne.
— Mutta rehellisesti sanoen uskon, että saatamme keksiä keinon noustaksemme vaaratta maihin, jos aallokko edelleenkin asettuu, kuten se on tehnyt kahden viimeisen tunnin kuluessa. Emme ole paljon kauempana kuin penikulman päässä rannasta, ja hätämastolla ja purjeella, jota miehet herra Wardin johdolla parhaillaan kyhäävät, voimme purjehtia maihin verrattain turvallisesti lievässä tuulessa, joka meidän pitäisi iltapäivällä saada. On vain harvoja rannikkoja, kuinka karun näköisiä hyvänsä ne lienevätkin, jotka eivät tarjoa jonkunlaista jalansijaa haaksirikkoiselle merimiehelle, enkä vähääkään pelkää, että tämä olisi poikkeus säännöstä.»
»Toivottavasti olette oikeassa, herra Theriere», vastasi tyttö; »mutta sittenkin tuntuu minusta väkisinkin siltä, etten maalla ole niinkään hyvässä turvassa kuin olen ollut Halfmoonissa. Kun nämä miehet vapautuvat kurin siteistä, jotka tottumuksen, tapojen ja lakien nojalla hillitsevät heitä aavalla merellä, niin on mahdoton sanoa, kuinka kauheita töitä he tekevät. Vilpittömästi puhuen, herra Theriere, on minun tunnustettava pelkääväni maihinnousua enemmän kuin vaarallista myrskyä, jossa äsken olimme.»
»Mielestäni ei teillä ole paljoakaan pelkäämistä siinä suhteessa, neiti Harding», vakuutti ranskalainen. »Aikomukseni on aivan selvästi osoittaa pitäväni Halfmoonista poistuttuamme itseäni teidän suojelijananne ja voin luottaa useiden miesten kannatukseen. Ei myöskään herra Divine rohkene vastustaa meitä. Sitten voimme varustaa itsellemme oman leirin erilleen laivuri Simmsistä ja hänen puolueestaan, ja siellä suojellaan teitä valppaasti siihen asti, kunnes saamme apua.»
Barbara Harding oli miehen puhuessa tarkkaillut hänen kasvojaan. Therieren huomaavainen kohteliaisuus ja kunnioittava käyttäytyminen häntä kohtaan hänen vankina ollessansa koettelemusviikkojen aikana oli ollut suuresti omiaan haihduttamaan sitä vaistomaista epäluottamusta, joka oli värittänyt hänen ajatuksiaan Therierestä heidän tuttavuutensa alkuaikoina, samalla kun ranskalaisen urotyö, kun hän laskeutui kanssiin aseistetun ja epätoivoisen Byrnen luokse, oli kietonut miehen romanttiseen hohteeseen, joka ei voinut olla vaikuttamatta lumoavasti Barbara Hardingin kaltaiseen tyttöön.
Sitten Barbara muisti sen katseen, jonka hän oli nähnyt Therieren silmissä lyhyen hetken aikana ollessaan lukittuna ranskalaisen hyttiin, jolloin tämä oli paljastanut hänelle Larry Divinen petollisuuden. Siitä ilmeestä ei kukaan lämminverinen tyttö saattanut erehtyä, ja se seikka, että mies oli hillinnyt intohimoaan, puhui selvää kieltä hänen luonteensa hienoudesta ja ritarillisuudesta.
Erittäin luottavaisin tuntein ja ilomielin Barbara Harding senvuoksi antautui Henri Therieren, kreivi de Cadenetin, Halfmoonin toisen perämiehen, suojelukseen.
»Oi, herra Theriere», hän huudahti, »jos vain saatte kaikki järjestetyksi siten, niin kuinka rauhoittunut ja melkeinpä onnellinen olenkaan! Miten voin koskaan palkita teille kaiken sen, mitä olette tehnyt hyväkseni?»
Taaskin hän näki miehen silmien alkavan hehkua rakkaudesta, jonka tunnustamista ei enää käynyt siirtäminen paljoa tuonnemmaksi muutoin kuin valtavan lujan tahdon voimalla.
Rakkautena tyttö sitä piti; mutta rakkauden ja halun aiheuttamat ilmeet ovat kaksosia, joiden erottamiseen tarvitaan paljon elämänkokemusta, eikä Barbara Harding ollut kokenut synnin teillä.
»Neiti Harding», vastasi Theriere, jonka ilmeisesti oli vaikea hillitä ääntään, »älkää nyt kysykö minulta, miten voitie palkita minua; minä —»
Mutta hän nielaisi ne sanat, jotka oli aikonut lausu. Ponnistaen tahtoaan niin voimakkaasti, että se melkein näkyi päältäpäin, hän malttoi taaskin mielensä ja jatkoi:
»Minulle on runsaana palkkiona se, että saan palvella teitä ja siten puhdistautua teidän silmissänne — tiedän teidän epäilleen minua ja niiden tekojeni kunniallisuutta, jotka osaltaan vaikuttivat Lotuksen onnettomaan kohtaloon. Kun te sanotte minulle, ettette enää epäile minua — että pidätte minua sellaisena ystävänä, jollainen tahdon olla, niin olen saanut ylenmäärin runsaan palkkion kaikesta, mitä hyvä onneni on sallinut minun suorittaa teidän mukavuudeksenne ja turvallisuudeksenne.»
»Silloin voin osittain palkita teitä heti», huudahti tyttö hymyillen, »sillä saatan vakuuttaa teille, että teillä on ystävyyteni täydelleen ja sen mukana luonnollisesti myöskin ehdoton luottamukseni. Totta kyllä on, että epäilin teitä aluksi — epäilin kaikkia, jotka olivat yhteydessä Halfmoonin kanssa. Kuinka olisin muuta voinutkaan? Mutta nyt luulen voivani vetää hyvin selvän rajan ystävieni ja vihollisten! välille. Sen viivan oikealla puolella on vain yksi ihminen — te, ystäväni.» Tehden pienen, kiihkeän liikkeen ojensi Barbara Harding kätensä Therierelle.
Ranskalainen katseli hänelle tarjottua kättä melkeinpä lammasmaisen arkailevan ja yksinkertaisen näköisenä. Tytön avoin luottamuksen ja ystävyyden tunnustus kosketti miehen sielussa kunniallisuuden kieltä, joka ei ollut väreillyt ritarillisista tunteista moniin vuosiin. Käyttämättömänä se oli melkein surkastunut.
Äkkiä sitten Halfmoonin toinen perämies oikaisihe täyteen mittaansa. Hän nosti päänsä pystyyn ja tarttui tytön pieneen käteen voimakkaalla, ruskealla kädellään.
»Neiti Harding», hän virkkoi, »olen viettänyt kovaa, katkeraa elämää. En ole aina menetellyt niin, että voisin teoistani ylpeillä; mutta joskus olen muistanut olevani Napoleonin yhden suurimman sotamarsalkan pojanpoika ja kantavani nimeä, jota mahtava kansa on kunnioittanut. Äskeiset sananne toivat nämä seikat mitä eloisimmin mieleeni — toivon, neiti Harding, ettei teidän koskaan tarvitse katua lausuneenne ne.» Sydämineen, sieluineen mies silloin ajatteli, mitä puhui; sillä luontaista ritarillisuutta on yhtä vaikea tukahuttaa ja kitkeä pois kuin luontaista rikollisuuttakin.
Tyttö antoi kätensä levätä Therieren kädessä hetkisen, ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näki hän ranskalaisen silmissä vilpittömän, kunniallisen ja puhtaan ilmeen, joka osoitti, mikä Theriere olisi voinut olla, jos kohtalo olisi ohjannut hänen nuoruutensa toisenlaisiin uomiin. Ja sillä hetkellä välähti Barbara Hardingin mieleen hänen tahtomattaan ja aavistamattaan kysymys, joka sai hänet nopeasti vetäisemään kätensä pois ja nostatti hiipivän punan hänen poskilleen.
Billy Byrne, joka mennä löntysti heidän ohitseen, loi heihin katkeran, vihaisen silmäyksen.
Se seikka, että hän oli pelastanut Therieren hengen, ei suinkaan ollut lisännyt hänen mieltymystään tätä herrasmiestä kohtaan. Hän yhä kummasteli omituista, typerää mielijohdetta, joka häntä oli silloin kannustanut, ja kaksi hänen toveriaan oli saanut tuntea hänen jykevän nyrkkinsä painoa lausuttuaan karkeita, ylisteleviä sanoja hänen sankaruudestaan.
Billy luuli heidän kiusoitelleen häntä.
Hänestä olivat Therieren iskeminen pökerryksiin ja senjälkeen tajuttoman miehen kasvoihin annettu potku todellisen miehuuden ilmauksia. Hän arvioi sellaisia asioita puhtaasti Grand Avenuelle ominaisten mittapuiden mukaan.
Nyt häntä raivostutti nähdessään, että tyttö, jonka silmien edessä hän oli näyttänyt olevansa parempi kuin Theriere, yhä vieläkin suhtautui perämieheen suopeasti.
Billyn mieleenkään ei juolahtanut, että hän olisi halunnut tytön osoittavan suopeuttaan hänelle. Sellainen ajatus olisi saanut hänet vimmastumaan silmittömästi. Mutta tosiasia on, että Billyn valtasi voimakas halu repiä sydän Therieren rinnasta, kun hän nyt näki ranskalaisen läheisesti keskustelevan Barbara Hardingin kanssa — mutta sitä ei Billy olisi voinut selittää, miksi hänestä siltä tuntui.
Oikea asianlaita on se, ettei Billy suinkaan ollut taipuvainen mietiskelyyn; hän ajatteli varsin vähän. Hänen järkensä ei ollut koulittu siihen, kuten hänen lihaksensa oli harjoitettu tappelua varten. Billy noudatti paljon herkemmin vaistoaan kuin järkeilyä,; ja senvuoksi hänen oli vaikea selittää useimpia tekojaan ja mielialojaan.
Epäiltävää onkin, oliko Billy Byrne milloinkaan koettanut tutkia sielunsa syvyyksiä, jos hänellä oli sielua.
Olkoon sen seikan laita kuinka tahansa, mutta sillä hetkellä oli
Theriere hyvin lähellä kuolemaa, vaikka hän itse ei sitä aavistanut.
Laivuri Simms kutsui hänet kuitenkin aluksen peräpuolelle ja pelasti
siten hänen henkensä.
Sitten sakilainen perämiehea huomaamatta lähestyi tyttöä. Hänen sydämessään kiehui raivo ja viha, ja kun tyttö kuultuaan hänen askeleensa takaapäin kääntyi ympäri, näki hän niiden kuvastuvan Billyn synkiltä, uhkaavilta kasvoilta.