KUUDES LUKU

Salainen neuvottelu

Sakilainen oli odottanut tytön kyyristyvän peloissaan nähdessään hänen uhkaavan lyödä — se olisi yllin kyllin riittänyt sovittamaan neidon lausuman herjauksen ja voimakkaasti tehonnut miehen Kellyn sakille ominaiseen huumorintajuntaan.

Useita kertoja hän oli tällä tavoin uhannut naisia saadakseen kiihottavan nautinnon kuulla heidän kirkuvan kauhuissaan ja nähdä heidän silmittömästi pakenevan. Jos he olivat jääneet paikalleen ja käyneet vastustamaan, kuten jotkut Länsipuolen naiset olivat tehneet, pitäen itseään kylliksi voimakkaina, ei sakilainen ollut epäröinyt »mojauttaa.»

Vain sillä tavoin saattoi mies säilyttää rohkeudenmaineensa Grand
Avenuen läheisyydessä.

Hän oli luullut, että tämä heikontuneeseen ja veltostuneeseen yläluokkaan kuuluva tyttö pyörtyisi pelästyksestä; mutta hänen kuvaamattomaksi hämmästyksekseen Barbara jäikin rohkeasti seisomaan suorana, pää pystyssä, silmät kylminä, tyyninä, värähtämättä.

Ja sitten tyttö taaskin lausui:

»Raukka!»

Billy oli vähällä lyödä häntä; mutta jokin pidätti hänen kättään. Mitä se oli, sitä hän ei jaksanut käsittää. Oliko mahdollista, että hän pelkäsi tätä hentoa tyttöä?

Ja juuri tällä ratkaisevalla hetkellä, kun Billyn asento oli uhkaavimmillaan, ilmestyi Theriere näyttämölle.

Yhdellä silmäyksellä hän oivalsi tilanteen ja syöksähti Billy Byrnen ja
Barbara Hardingin väliin.

»Mitä tämä mies on sanonut teille, neiti Harding?» hän huusi. »Onko hän tehnyt teille pahaa?»

»En usko, että hän olisi rohjennet lyödä minua», vastasi tyttö, »vaikka hän sitä uhkasikin. Hän on sama raukka, joka murhasi herra Mallory-paran Lotuksella. Sellainen mies voi alentua mihin hyvänsä.»

Theriere kääntyi kiukkuisena Byrneen päin.

»Mene kanssiin!» hän karjaisi. »Otan sinut käsiteltäväksi myöhemmin. Jollei neiti Harding olisi saapuvilla, niin löylyttäisin sinua niin, että olisit vähissä hengissä. Ja jos tämän jälkeen koskaan kuulen sinun puhuttelevan häntä tai loukkaavan häntä vähimmässäkään määrin, lähetän kuulan lävitsesi niin nopeasti, ettet edes älyä, kuinka sinulle on käynyt.»

»Sepä, piru vieköön nähdään!» ärähti Billy Byrne pilkallisesti. »Kyllä minä teidät tunnen, senkin pääöykkäri; ja teidän olisi viisainta olla naljailematta minulle. Tällä laivalla ei ainoakaan junkkari saa rähistä minulle tuolla tavoin noin vain iltikseen — tajuatteko?» Ja ennenkuin Theriere älysi, mitä tapahtuisi, osui raskas nyrkki hänen leukaansa, hän lennähti kannelta ilmaan ja vaipui tiedottomana neiti Hardingin jalkojen juureen.

»Näettekö, miten käy sellaisille, jotka naljailevat minulle?» virkkoi sakilainen tytölle, kumartui pitkänään viruvan perämiehen puoleen ja veti tämän takataskusta ison revolverin.

»Taidanpa tarvita tätä kapinetta hyvinkin pian», hän huomautti.

Annettuaan sitten vielä ilkeän potkun tajuttoman miehen kasvoihin hän poistui kanssiin.

»Kenties letukka vielä pitää Billy Byrneä pelkurina», hän tuumi kadotessaan kannen alle.

Theriereä kohdanneen odottamattoman hyökkäyksen eläimellinen raakuus oli tehnyt Barbara Hardingin sanattomaksi kauhusta. Hän ei ollut eläissään uneksinut, että maan päällä saattaisi olla sellaista ihmisenmuotoista olentoa, jolta kunnian, ritarillisuuden ja rehtiyden tunteet puuttuisivat niin tarkoin kuin tuolta otukselta, joka oli äsken uhannut turvatonta naista ja potkaissut tiedotonta miestä kasvoihin.

Mutta Barbara Harding ei ollutkaan koskaan elänyt Grand Avennen ja Lake Streetin ja Halstedin ja Robeyn välillä, missä miehisen rohkeuden käsitteet ovat omituiset ja hirveät.

Kun hänen mielensä oli jälleen saavuttanut tasapainonsa, kiiruhti hän hytteihin vievien portaiden yläpäähän ja huusi äänekkäästi apua.

Heti paikalla riensivät laivuri Simms ja ensimmäinen perämies Ward kannelle, kummallakin revolveri kädessä, sillä, nämä arvon herrat olivat aina valmiina miehistön kanssa sattuvan selkkauksen varalta.

Barbara osoitti hiljaa viruvaa Theriereä ja selitti nopeasti, mitä oli tapahtunut.

»Sen teki se Byrne-vintiö», sanoi hän. »Nyt hän on kanssissa, ja hänellä on revolveri, jonka hän otti haltuunsa senjälkeen kun herra Theriere oli kaatunut.»

Miehistöä oli nyt kertynyt kannella makaavan perämiehen ympärille.

»Hei, miehet», ärjäisi laivuri Simms parille katselijalle, »viekää herra Theriere hyttiinsä ja valelkaa kylmää vettä hänen kasvoilleen! Ja te, herra Ward, noutakaa konjakkia kaapista, ja koettakaa saada hänet virkoamaan! Muut ottakoot aseikseen rautakankia ja kirveitä ja pitäkööt huolta siitä, ettei tuo penteleen sikiö, pääse elävänä takaisin kannelle. Pitäkää häntä kanssissa, sillä aikaa kun minä käyn hakemassa pari revolveria, ja sitten se riiviö on käsissämme, hitto soikoon!»

Laivuri Simms kiiruhti kajuuttaan, samalla kun kaksi miestä lähti kantamaan Therieriä tämän hyttiin ja Ward noutamaan konjakkia. Hetkistä myöhemmin Barbara Harding näki laivurin palaavan yläkannelle mukanaan pyssy ja kaksi revolveria.

Ne merimiehet, jotka hän oli määrännyt vartioimaan Byrneä, olivat kerääntyneet kanssiin vievän luukun äärelle. Jotkut heistä vaihtoivat vangin kanssa pilkallisia ja hupaisia sutkauksia.

»Sinun olisi parasta tulla kannelle, jossa surmaaminen kävisi mukavammin», huusi yksi heistä sakilaiselle. »Siellä alhaalla saatamme kirveinemme ja kankinemme peitota sinut möykyksi, ja kun sitten lähetämme sinut kotiin, ei äitisi tunne pikku pojuaan!»

»Tulkaa vain tänne ja koettakaa laittaa minusta möyhyä!» kiljui Billy Byrne vastaan. »Minä kykenisin pieksämään teidät koko joukon, vaikka toinen käteni olisi sidottu selän taakse — kuuletko?»

»Laivuri on noutamassa paukkujaan, Billy», ilmoitti Luiseva Sawyer. »Kyllä sinun olisi viisainta tulla ylös tutkittavaksi, jos hän antaakseen sinulle tilaisuuden.»

»Ei sinne päinkään», ärähti Billy »Olisipa minulla kauniit toiveet, kun hän ja Kierosilmä olisivat minua tuomitsemassa. Ei sinä ikinä, Luiseva. Täällä olen ja täällä pysyn siksi, kunnes nujerrun. Mutta usko pois, että nitistän joitakuita, ennen kuin itse lähden. Jos teistä, miehet, jotkut ovat ystäviäni, olisi heidän senvuoksi parasta jäädä ulkopuolelle, etteivät sattuisi saamaan reikää nahkaansa.

— Ja vielä yhden tempun teen, ennen kuin nukun viimeisen kerran. Selvitän noille hyttijehuille, millä kannalla he ovat keskenään. Jollen saa mitään aikaan, ennenkuin sammun, niin nimeni ei ole Billy Byrne!»

Samassa saapui laivuri Simms, tuoden hytistään hakemansa kolme asetta. Hän ojensi yhden Luisevalle Sawyerille, toisen Punaiselle Sandersille ja kolmannen eräälle Wilson-nimiselle miehelle.

»Ja nyt me, hyvät miehet», sanoi laivuri Simms, »menemme kanssiin ja tuomme Byrnen kannelle. Tuokaa hänet elävänä, jos voitte — mutta joka tapauksessa tuokaa hänet!»

Ei yksikään liikahtanut astuakseen kanssiin.

»No, eteenpäin, ja reippaasti!» komensi laivuri.

»Minusta hän kuulosti sanovan ’me’», huomautti yksi merimiehistä.

Harmaana raivosta pyörähti Simms ympäri ottamaan selvää, kuka hänen takanaan seisovista monista miehistä oli solvaaja.

»Kuka se oli?» hän kiljui. »Näyttäkää minulle se retkale! Teidän on osoitettava hänet minulle, Kuuletteko? Minä opetan hänelle. Ja te», hän karjui minkä kurkustaan sai, kääntyen jälleen niiden miesten puoleen, joita hän oli komentanut kanssiin Billy Byrneä noutamaan, »te arkailevat maakravut, suoriutukaa alas ja vilkkaasti, ennen kuin potkin teidät portaisiin!»

Ei sittenkään yksikään liikahtanut totellakseen häntä. Hän punastui ja kalpeni vuorotellen. Vaahto kihisi hänen suupielissään, kun hän polki jalkojansa laivan kanteen, hyppien, kiroillen ja uhkaillen.

Mutta kaikesta siitä ei ollut apua. Miehet eivät taipuneet menemään.

»Nähkääs, laivuri», puhkesi Luiseva Sawyer puhumaan, »ken hyvänsä menee kanssiin, hän on varmasti kuoleman oma. On helpompaa ja turvallisempaa näännyttää hänet nälkään.»

»Ole käkättämättä!» ulvoi laivuri Simms. »Luuletko minun suostuvan istumaan tässä rauhallisesti viikon päivät ja antamaan säikytetyn satamarotan pitää hallussaan kanssia vain sen tähden, että minulla on laivallani joukko arkoja jänishousuja! Ei, hyvä herra, te menette alas ja tuotte sieltä tuon mukamas hirveän miehen elävänä tai kuolleena.» Sen sanottuansa hän lähestyi tuimana komentamiansa kolmea miestä, jotka seisoivat luukun reunalla, pidellen aseitaan varmasti poissa Billy Byrnen ulottuvilta.

Miten olisi käynyt, jos laivuri Simms olisi suorittanut loppuun saakka aloittamansa uhkaavan liikkeen, sitä on mahdoton tietää, sillä samassa tunkeutui Theriere odotettavissa olevan murhenäytelmän huvitettujen katselijoiden muodostaman kehän lävitse.

»Mitä on tapahtunut, sir?» tiedusti hän Simmsiltä. »Voinko auttaa teitä jollakin tavoin?» Hänen kasvoissaan oli kamala mustelma, mutta onneksi ei vamma ollut vakava.

»Kas vain!» huudahti laivuri. »Te ette siis kuollutkaan. Mutta se ei muuta asiaa hitustakaan. Meidän täytyy saada tuo mies ulos kanssista, mutta näillä kirpunpuremilla miehenhuononnuksilla ei ole uskallusta mennä häntä noutamaan.»

»Hänellä on teidän revolverinne, sir», selitti Wilson, »eikä jumaliste ainakaan hän häikäile sitä käyttäessään.»

»Antakaapa kun minä koetan saada hänet talttumaan, sir», sanoi Theriere laivuri Simmsille. »Meidän ei pidä menettää yhtään miestä, jos voimme muutoin selviytyä.»

Laivurista oli mieluista, että hän näin odottamatta pelastui pulasta, johon hän itse oli itsensä laittanut. Miten Theriere voisi saada kapinallisen merimiehen alistumaan, sitä hän ei voinut arvata eikä liioin siitä välittänytkään, kunhan vain hänen omaa nahkaansa ei pantu vaaralle alttiiksi.

»Jos te poistutte, sir», jatkoi Theriere, »ja käskette miehet tiehensä, niin yritän tehdä jotakin.»

Laivuri Simms noudatti Therieren pyyntöä, joten perämies oli pian yksinään luukun äärellä.

Mentyään kannen yli keskilaivalle keräytyivät miehet tarkkailemaan Therieren puuhia, ja heidän takanaan seisoi Barbara Harding, ikäänkuin lumottuna katsellen hänen silmäinsä edessä tällä kirotulla laivalla kehittyvää murhenäytelmää.

Theriere kumartui aukon reunan ylitse, niin että alhaalla valppaana odottava Byrne näki hänet selvästi. Heti pamahti revolveri, ja kuula viuhahti hyvin läheltä Therieren päätä.

»Seis, Byrne!» huusi hän. »Se olen minä, Theriere. Älä ammu enää!
Haluan puhua kanssasi.»

»Pois kenkkuilemiset nyt!» murahti Byrne vastaukseksi. »Toista kertaa en ammu harhaan.»

»Haluan puhua kanssasi», toisti Theriere hiljaa. »Tulen sinne alas.»

»Ettepä tule, tomppeli», tokaisi Byrne; »ette ainakaan elävänä.»

»Kyllä minä tulen, Byrne», vastasi Theriere, »etkä sinä saa olla hupsu nyt. Minä olen aseeton. Sinä saat tähdätä minua revolverillasi, kunnes olet päässyt siitä varmaksi. Koko laivalla voin ainoastaan minä pelastaa henkesi, ja vain minulla on syytä tehdä se. Mutta meidän on keskusteltava siitä, eikä se käy päinsä tällä tavoin, sillä meitä voitaisiin kuunnella. Minä kohtelen sinua rehdisti, jos sinä olet rehti minua kohtaan. Jollemme pääse yksimielisiksi, niin minä tulen takaisin, etkä sinä ole sen pahemmassa pinteessä kuin nytkään. Nyt minä tulen!» Ja odottamatta ehdotuksensa hyväksymistä luiskautti Halfmoonin toinen perämies itsensä luukun reunalta alas ja katosi näkyvistä.

Että hän oli urhea mies, se täytyi Billy Byrnenkin myöntää, ja kannella olijat, joilla ei ollut aavistustakaan toisen perämiehen ja häntä äskettäin kolhineen matruusin välisistä suhteista, pitivät hänen rohkeuttaan suorastaan ihmeellisenä.

Therieren arvo kohosi yhdellä kertaa huomaavan paljon Halfmoonin merimiesten silmissä, sillä niin turmeltuneita kuin olivatkin he ymmärsivät tämänlaatuista ruumiillista rohkeutta ja osasivat antaa sille arvon. Barbara Hardingista näytti miehen teko suorastaan verrattomalta; olihan Theriere pannut itsensä alttiiksi vähääkään välittämättä siitä, että saattoi menettää henkensä. Äkkiä hän tunsi mielessään pistoksen siitä, että oli epäillyt Theriereä — noin uljaan miehen täytyi olla ehdottoman kunniallinen, hän päätteli.

Alas päästyään Theriere huomasi, että häneen oli suunnattu hänen oma revolverinsa, jota piteli perin epätoivoinen ja aivan periaatteeton mies. Hän hymyili pilkallisen katkerasti Byrnelle, kun taas viimemainittu silmäili häntä epäluuloisesti.

»Katsos nyt, Byrne-ystäväni», alkoi Theriere, »olisin typerä, jos väittäisin tekeväni tämän sen vuoksi, että pidän sinusta. Asia on niin, että tarvitsen sinua. Meitä kumpaakaan ei luonnista, jos olemme yksin. Minusta teit tyhmästi lyödessäsi minua tänään. Kuten muistat, piti minun sopimuksemme mukaan olla vieläkin tylympi sinulle kuin tavallisesti välttääksemme epäluuloja, jos meidät tavattaisiin puhelemasta keskenämme. Minä sain tilaisuuden sättiä sinua tänään ja luulin sinun ymmärtävän minun käyttävän sitä hyväkseni osoittaakseni neiti Hardingille, ettei meidän välillämme tullut kysymykseenkään muu kuin viha.

— Jos olisin ajatellut, että sinulla todella oli aikomus kolhaista minua, niin olisit kaatunut kuolleena maahan, ennen kuin olisit päässyt käsiksi minuun, ystäväni. Sinä täydelleen yllätit minut. Mutta se on mennyttä — minä olen valmis unohtamaan ja auttamaan sinua selviytymään vaikeasta asemastasi. Sitten voimme jatkaa puuhiamme, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mitä arvelet?»

»En tiennyt että te ilveilitte», vastasi sakilainen; »muutoin en olisi kolhinut teitä. Te näytitte olevanne tosissanne.»

»No niin, se on sovittu», virkkoi Theriere. »Suostutko tulemaan täältä pois, jos järjestän kapteenin kanssa asiat niin, että joudut rautoihin vain päiväksi tai pariksi? Hänen täytyy rangaista sinua jonkun verran säilyttääkseen oman arvonsa. Mutta minä lupaan, että saat ruokaa säännöllisinä aikoina ja ettei sinua pieksetä kuten silloin, kun viimeksi olit kopissa. Jollei hän suostu ehdotukseeni, niin annan kunniasanani siitä, että ilmoitan sen sinulle edeltäkäsin.»

»Antaa soida», myönsi Billy Byrne. »En luota kehenkään, jollei minun ole pakko; mutta minut saadaan hirttää, jos keksin mitään muuta keinoa tästä pinteestä selviytyäkseni.»

Theriere palasi kannelle ja tavattuaan laivurin veti hänet syrjään.

»Voin saada hänet ulos rauhallisesti, jos saatan vakuuttaa hänelle, että hänet vain pannaan koppiin päiväksi tai pariksi ja annetaan hänelle täydet ruoka-annokset eikä lainkaan selkään. Minun mielestäni, sir, se on helpoin keino. Meillä ei ole varaa menettää miestä nyt — jos haluamme kurittaa häntä myöhemmin, niin aina löydämme jonkun tekosyyn.»

»Hyvä on, herra Theriere», vastasi laivuri. »Jätän asian kokonaan teidän hoidettavaksenne — saatte tehdä sille miekkoselle mitä tahdotte. Tehän se saitte kasvonne ruhjotuksi.»

Theriere palasi heti kanssiin, ilmestyen pian sieltä jälleen muassaan äsken niin jyrkän uppiniskainen Byrne. Kaksi päivää sai viimemainittu virua kopissa, ja siihen päättyi tämä välikohtaus, vaikka sen seuraukset olivatkin moninaiset.

Ensinnäkin se juurrutti Therieren sydämeen henkilökohtaisen vihan sakilaista vastaan. Tähän asti oli hänen aikomuksensa vapautua siitä miehestä, kun tämä ei enää olisi tarpeellinen, perustunut yksinomaan järkilaskelmiin, mutta nyt se sai lisä vahviketta voimakkaasta, henkilökohtaisesta kostonhimosta.

Tällä tapauksella oli ollut vaikutuksensa myöskin Barbara Hardingiin: se oli näyttänyt hänelle herra Therieren uudessa valossa, joka oli perämiehelle hyvin edullinen.

Hän piti Therieren jalomielistä käyttäytymistä Byrneä kohtaan suorastaan sankarillisena, ja se oli syventänyt tytön sakilaista kohtaan tuntemaa kammoa, niin että se nyt oli melkeinpä sairaloinen.

Billy Byrnen raakuus oli tehnyt häneen niin eloisan vaikutuksen, että hän saattoi hätkähtäen herätä syvästä unesta, peläten miehen uhkaavan häntä.

Kun Billy pääsi vankeutensa jälkeen vapaaksi ja ryhtyi jälleen tehtäviinsä, sivuutti hän kannella tytön useita kertoja. Hän pani merkille, että Barbara vältti häntä inhon ja pelon vallassa. Mutta ihmeekseen hän huomasi, että kun tämä hänen häikäilemättömän rajuutensa tunnustaminen olisi aikaisemmin saanut hänet värähtämään ylpeydestä, hän nyt tunsi omituista harmia tyttöä kohtaan tämän käyttäytymisen johdosta, joten hän johtui vihaamaan Barbara Hardingia vieläkin enemmän kuin ennen. Aikaisemmin hän oli vihannut tyttöä sen tähden, mitä tämä edusti; nyt hän vihasi häntä hänen itsensä tähden.

Nyt oli Barbara Harding usein Therieren ja, joskin harvemmin, myöskin Divinen seurassa; sillä toisen perämiehen kehoituksesta ei tyttö ollut ilmaissut viimemainitulle herrasmiehelle olevansa selvillä hänen petollisuudestaan.

»On hyvä, jollei hän aavista mitään», oli Theriere sanonut. »Silloin on teillä etu, jota teillä ei olisi, jos hän epäilisi, kuinka asianlaita todellisuudessa on. Nyt te voitte etukäteen saada varoituksen hänen kaikista vastaisista aikeistaan. Kertokaa minulle aina, mitä hän puhuu teille suunnitelmistaan, ja siten voimme tehdä hänen aikeensa tyhjiksi paljon helpommin kuin siinä tapauksessa, että te noudattaisitte luontaista haluanne ja kieltäytyisitte olemasta missään tekemisissä hänen kanssaan.

- Saattaisipa myöskin olla hyvä, neiti Harding, rohkaista hänen toiveitaan siitä, että menette vapaaehtoisesti naimisiin hänen kanssaan. Luullakseni hän silloin luopuisi kokonaan varovaisuudesta ja tasoittaisi teidän vapautumistietänne.»

»Oi, herra Theriere, pelkäänpä, etten voi sitä tehdä», huudahti tyttö. »Te ette voi aavistaa, kuinka minä inhoan sitä miestä nyt, kun tunnen hänen oikean karvansa. Vuosikausia hän on ahdistellut minua kosimisellaan, ja vaikka en ole enkä ole voinutkaan pitää hänestä sillä tavoin, on minusta tuntunut, että hän on hyvin hyvä ystäväni ja että hänen uskollisuutensa ansaitsee jonkunlaisen palkkion minun puoleltani — ainakin ystävyyteni ja myötätuntoni. Nyt minä värisen, kun hän vain on lähelläni, aivan kuin jos näkisin käärmeen kiemuroissa ihan vieressäni. Minä en voi sietää petollisuutta.»

»En minä myöskään, mademoiselle», vakuutti Theriere liukkaasti. »Mies ei ansaitse muuta kuin halveksumistanne, vaikka järkisyistä toivonkin, että kestäisitte hänen seuraansa, kunnes juuri hänen petollisuutensa tarjoaa teille pelastumiskeinon. Sillä, uskokaa minua, jos hän kerran on pettänyt teitä, niin kuinka paljon pikemmin hän sitten onkaan valmis pettämään Simmsiä ja Wardia! Hän kavaltaisi heidät heti, jos hänelle vain tarjoutuisi tilaisuus voittaa teidät omakseen ilman heidän apuaan. Olen arvellut, että kenties voitaisiin hänet saada yrittämään anastaa laiva väkivalloin ja palauttaa teidät San Franciscoon tai, mikä olisi vielä parempi, lähimpään sivistyneeseen satamaan.

— Te voitte hyvällä omallatunnolla ehdottaa hänelle sitä ja mainita uskovanne, että minä olen altis tukemaan sellaista yritystä. Minä puolestani voin taata, että saamme apua joiltakuilta miehiltä — heitä on Divinen ja minun itseni lisäksi riittävästi anastaaksemme Halfmoonin helposti sen nykyiseltä päällystöltä.»

»Minä punnitsen ehdotustanne, herra Theriere», vastasi Barbara, »ja kiitän ylevyyttänne, joka sai teidät auttamaan minua. Taivas tietää, kuinka kipeästi nyt kaipaan ystävää näin monien vihollisten keskellä — Mitä nyt, herra Theriere? Mikä on hätänä?»

Perämies oli sattunut tytön puhuessa katsahtamaan kaakkoon päin, ja häneltä oli äkkiä päässyt hämmästynyt ja levoton huudahdus.

»Tuo pilvi, mademoiselle», vastasi hän. »Me saamme ankaran myrskyn. Se on niskassamme tällä minuutilla.» Sen sanottuaan hän riensi pois juoksujalkaa, huutaen olkansa ylitse tytölle: »Teidän olisi parasta heti mennä hyttiinne.»