VIIDES LUKU
Ristiriitaisia juttuja
»Niin, Barbara, minä se olen», sanoi Divine; »ja Jumalan kiitos, että olen täällä voidakseni tehdä, mitä ihminen voi, tehdä murhanhimoista merirosvojoukkuetta vastaan.»
»Mutta, Larry», huudahti tyttö ilmeisesti ymmälle joutuneena, »kuinka olet sinä joutunut tähän laivaan? Miten olet täällä? Mitä tekemistä sinulla on tämänkaltaisten joukossa?»
»Olen vanki», vastasi mies, »aivan kuten sinäkin. Luullakseni aiotaan meistä vaatia lunnaita. He saivat minut kynsiinsä Friscossa. Iskivät minut tainnuksiin ja raahasivat minut alukseensa lähtönsä edellisenä iltana.»
»Minne he aikovat viedä meidät?» kysyi Barbara.
»En tiedä. Mutta siitä vähästä, minkä olen kuullut heidän keskusteluistaan, lienee heillä mielessä joku kaukainen saari syrjässä vilkasliikkeisiltä kauppareiteiltä. Tyynellämerellä on tuhansia sellaisia, joissa aluksia käy tuskin kertaa kymmenessä vuodessa. Siellä he säilyttävät meitä, kunnes voivat lähteä laivallaan johonkin sellaiseen paikkaan, josta pääsevät yhteyteen Yhdysvalloissa olevien asiamiestensä kanssa. Kun lunnaat on näille asiamiehille maksettu, palaavat he noutamaan meitä ja siirtävät meidät jollekulle toiselle saarelle, josta ystävämme meidät löytävät, tai jättävät meidät sinne, missä olemme, ja ilmaisevat olinpaikkamme niille, jotka suorittavat lunnaat.»
Tyttö oli keskustelun aikana katsellut Divineä tarkkaavasti.
»He eivät ole voineet kohdella sinua varsin huonosti, Larry», hän huomautti. »Sinä näytät olevan yhtä hyvässä asussa ja yhtä hyvässä voinnissa kuin milloinkaan.»
Miehen kasvoille lehahtava heikko puna pani tytön hieman ihmettelemään, mutta ei lainkaan herättänyt hänessä epäluuloja.
»Oh, ei», ehätti Divine vakuuttamaan, »he eivät ole kohdelleet minua huonosti, ei millään tavoin — miksi he niin tekisivät? Jos kuolisin, niin he eivät saa minusta lunnaita. Samoin on sinun laitasi, Barbara, joten sinun ei mielestäni tarvitse ollenkaan pelätä tylyä kohtelua.»
»Toivon sinun olevan oikeassa, Larry», virkkoi Barbara, mutta hänen toivoton ilmeensä osoitti, ettei hän uskonut saavansa osakseen mitään muuta kuin pahaa ollessaan Halfmoonin päällikköjen ja miesten kaltaisten olentojen vankina.
»Tuntuu niin merkilliseltä», hän jatkoi, »että sinä olet vankina samalla aluksella. En jaksa sitä käsittää. Katsos, vain muutamia päiviä sitten oli seurassamme eräs ystäväsi, joka toi kirjeen sinulta isälle — kreivi de Cadenet.»
Taaskin levisi juoruava puna miehen poskille. Hän kiroili mielessään huonoa itsehillintäkykyään. Tyttö saisi selville koko salaisuuden puolen tunnin kuluessa, jollei hän olisi varovampi.
»He pakottivat minut tekemään sen», hän selitti, heilauttaen peukaloaan laivuri Simmsin hytin suunnalle. »Kenties he juuri sitä varten ottivat minut mukaansa. Kreivi de Cadenet on Theriere-niminen vintiö, tämän aluksen toinen perämies. Hänet lähetettiin ottamaan selkoa suunnitelmistanne: milloin oli aikomuksenne lähteä Honolulusta ja minne päin. He ovat kaikki konnia ja roistoja. Jollen olisi totellut heidän käskyään, niin he olisivat tappaneet minut.»
Tyttö ei lausunut mitään huomautuksia, mutta Divine näki hänen kasvoistaan kuvastuvan halveksumisen.
»En aavistanut, että heillä oli tällaista mielessä, muutoin olisin kuollut mieluummin kuin kirjoittanut», hän lisäsi kehnoksi puolustuksekseen.
Tytön kasvot kävivät äkkiä hyvin murheellisiksi. Hän ajatteli Billy Mallorya, joka oli kuollut koettaessaan pelastaa häntä. Kun hän mielessään vertaili Mallorya ja Divineä, ei tulos ollut kovin imarteleva viimemainitulle herrasmiehelle.
»He tappoivat Billy-paran», sanoi Barbara vihdoin. »Hän yritti suojella minua.»
Silloin Divine oivalsi, mitä uraa hänen ajatuksensa olivat kulkeneet. Hän koetti etsiä jonkunlaista puolustusta teolleen, mutta ymmärtäessään, kuinka paljoa raukkamaisempi ja petollisempi se oli kuin tyttö edes aavistikaan, hän käsitti, kuinka turhaa hänen oli yrittää lievennellä sen kehnoutta. Hänelle selvisi, että hänen loppujen lopuksi olisi pakko turvautua väkivaltaan tai uhkauksiin voittaakseen Barbaran käden.
»Billyn olisi ollut parasta alistua välttämättömään, kuten minäkin tein», huomautti hän. »Elävänä voin minä nyt auttaa sinua. Jos olisin kuollut, en olisi voinut estää heitä toteuttamasta aikeitaan sen enempää kuin Billykään voi enkä olisi nyt ollut täällä sinua tukemassa samoin kuin hänkään ei ole. Mielestäni ei hänen tekonsa hyödyttänyt sinua kovinkaan paljoa, niin uljas kuin se olikin.»
»Muisto siitä ja hänestä tukee minua aina», vastasi Barbara tyynesti. »Se auttaa minua uljaasti kestämään kaikki, mitä minua kohdanneekaan, ja kun aika tulee, kuolemaan uljaasti, sillä muistan aina, että toisella puolella odottaa minua uskollinen, urhea sydän.»
Mies oli vaiti.
Hetkisen kuluttua puhkesi tyttö uudelleen puhumaan.
»Haluaisin mieluummin olla yksin, Larry. Olen hyvin suruissani ja hermostunut. Kenties saisin nyt unta.»
Divine kumarsi, kääntyi ja poistui hytistä.
Viikkokausia Halfmoon purjehti jatkuvasti samaan suuntaan, hieman etelän puolelle lännestä. Aluksella olevien henkilöiden keskinäisissä suhteissa ei tapahtunut minkäänlaisia olennaisia muutoksia.
Huomatessaan, ettei häntä vaivattu, suostui Barbara Harding vihdoin Divinen uudistettuihin rukouksiin — yksinäisyys ja pelko olivat pakottaneet hänet seurustelemaan tämän miehen kanssa — ja näyttäytyi usein kannella päiväsaikaan.
Siellä hän eräänä iltapäivänä joutui vastakkain Therieren kanssa ensimmäisen kerran senjälkeen, kun hänet oli ryöstetty. Perämies nosti hattuaan nöyrän kohteliaasti; mutta tyttö vastasi jälleentuntemista odottavaan katseeseen kylmällä, ilmeettömällä tuijotuksella, joka suuntautui hänen lävitseen ja ohitseen, ikäänkuin hän olisi ollut pelkkää ilmaa.
Miehen kasvot punehtuivat hiukan, ja hän jatkoi hetkisen matkaansa, ikäänkuin olisi sopeutunut Barbaran torjuvaan käyttäytymiseen; mutta astuttuaan askeleen tai pari hän äkkiä pyörähti ympäri ja meni tytön eteen.
»Mademoiselle Harding», hän lausui kunnioittavasti, »en voi moittia teitä niistä epäluottamuksen tunteista, joita teillä täytyy olla minua kohtaan; mutta oikeuden nimessä pitäisi teidän mielestäni kuulla minua, ennen kuin langetatte lopullisen tuomionne.»
»En voi kuvitella», vastasi Barbara kylmästi, »mitä voitte esittää puolustukseksenne.»
»Työnantajani ovat pettäneet minua perinpohjaisesti», alkoi Theriere, ehättäen käyttämään hyväkseen tytön vastaukseen sisältyvää äänetöntä lupaa. »Minun annettiin ymmärtää, että koko temppu oli vain leikillinen kepponen, jonka herra Divine aikoi tehdä vanhoille ystävilleen Hardingeille ja näiden vieraille. Sitä ennen kuin he rikkoivat Lotuksen hylyn ja jättivät sen oman onnensa nojaan keskelle valtamerta, ei minulla ollut aavistustakaan, että mitään muuta oli mielessä, vaikka minusta jo ennen sitäkin tapausta tuntui, että asia ajettiin jokseenkin pitkälle pilaksi.
— Minulle selitettiin», hän jatkoi, »teidän ennen lähtöään toivoneen, että joutuisitte johonkin todella jännittävään seikkailuun — että teitä kyllästytti kahdennenkymmenennen sataluvun unelias elämä — harmittelitte romantiikan katoamista meriltä.
— Herra Divine, sanottiin minulle, oli hyvin varakas nuori mies, jonka kanssa te olitte kihloissa ja joka saattoi helposti uhrata tähän meidän muka suoritettavaamme, tavattomaan pilaan tarvittavat suuret kulungit. Minusta ei ollut millään tavoin paha olla siinä mukana, erittäinkin kun en tiennyt mitään retken oletetustakaan tarkoituksesta, ennen kuin juuri Honoluluun saapuessamme. Sitä ennen oli minulle uskoteltu, että herra Divine aikoi vain huvikseen pistäytyä Tyynenmeren eteläosissa.
— Kuten näette, mademoiselle, on minua petetty yhtä pahasti kuin teitäkin. Ettekö salli minun sovittaa erehdystäni olemalla ystävänne? Vakuutan teille, että tarvitsette ystävää keskellä laivantäyteistä roistojoukkoa.»
»Ketä minun on uskottava?» huudahti tyttö. »Herra Divine väittää, että myöskin hänet on pakotettu mukaan tähän puuhaan, mutta kuoleman uhalla eikä petoksella.»
Therieren kasvot saivat kaunopuheisen, pisteliään epäilevän ilmeen.
»Entä se suosituskirje, jonka toin herra Divineltä isällenne?» kysyi hän.
»Hän kertoi, että hänet revolverin suu otsallaan pakotettiin kirjoittamaan se», vastasi tyttö.
»Tulkaa mukaan, mademoiselle Harding!» pyysi perämies. »Luulenpa voivani sanoa teille, ettei herra Divine ole niin pahoissa väleissä kapteeni Simmsin kanssa kuin hän olisi, jos hänen kertomansa juttu olisi tosi.»
Niin sanoen hän alkoi kävellä päällystön hytteihin vieville portaille.
Niiden yläpäässä jäi Barbara Harding empimään.
»Älkää pelätkö, mademoiselle!» rauhoitti Theriere häntä. »Muistakaa, että olen ystävänne ja että vain pyrin todistamaan sen täysin tyydyttävästi. Teidän on itsenne tähden mahdollisimman pian otettava selkoa, ketkä tällä laivalla ovat ystäviänne, ketkä vihollisianne.»
»No niin», virkkoi tyttö. »En saata olla yhtään pahemmassa vaarassa täällä toisessa paikassa kuin toisessakaan.»
Theriere opasti hänet suoraan omaan hyttiinsä, kohottaen etusormeaan varoittaakseen häntä olemaan hiljaa. He astuivat pieneen komeroon äänettömästi kuin varkaat. Sitten Theriere kääntyi sulkemaan ovea, kiertäen sen meluttomasti lukkoon.
Barbara tarkkaili häntä; tytön sydän sykki rajusti pelosta ja epäilyksistä.
»Tännepäin!» kuiskasi Theriere, viitaten vuodettaan kohti. »Minusta on edullista tietää, mitä tämän väliseinän takana puuhaillaan. Päänalusen kohdalta, noin jalan verran sen yläpuolelta löydätte pienen, pyöreän reiän. Painakaa korvanne sitä vasten ja kuunnelkaa! Divine on luullakseni parhaillaan siellä.»
Vaikka tyttö olikin vielä säikähdyksissään ja pelkäsi miehen aikeita, noudatti hän kuitenkin kehoitusta.
Aluksi hän ei erottanut väliseinän takaa mitään muuta kuin sekavaa äänten sorinaa ja lasin kilahduksen, ikäänkuin pullon kaula olisi sattunut pikarin reunaan.
Hetkisen hän pysyi hiljaa ja jännittyneenä, korva painettuna pientä aukkoa vasten. Sitten hän kuuli selvästi laivuri Simmsin äänen.
»Sanon teille, mies», puhui tämä, »ettei mitenkään muutoin voinut menetellä ja että minua kiusaa hemmetisti kuunneltuani pitkin matkaa teidän moittivan minua siitä, että muka hoidan virheellisesti tätä pikku hommaa.»
»En minä moiti, Simms», vastasi toinen, jonka tyttö heti äänestä tunsi Divineksi, '»vaikka minusta oli erehdys tehdä Lotus hylyksi sillä tavoin kuin te teitte. Emmehän sinä ilmoisna ikinä voi palata sivistyneeseen maailmaan, jos se alus tuhoutuu. Jos sitä olisi vahingoitettu vain vähän ja sillä tavoin, että he olisivat saaneet sen korjatuksi, niin sekin viivytys olisi antanut meille kylliksi etumatkaa päästäksemme turvaan. Ja kun neiti Harding mentyämme avioliittoon olisi reippaana ja terveenä palautettu isälleen, niin olisivat he niin ilostuneet jälleennäkemisestä, että isä olisi helposti saatu taivutetuksi antamaan asian painua.
— Sitten vielä yksi seikka; te aiotte vaatia lunnaita sekä neiti Hardingista että minusta näytelläksemme johdonmukaisesti, että myöskin minut oli ryöstetty. Miten voitte sen tehdä, jos herra Harding kuolee? Ja voitteko hetkeäkään epäillä, ettei neiti Harding säästä minkäänlaisia uhrauksia saadakseen syylliset vastaamaan teoistaan, jos hänen isälleen tai tämän vieraille tapahtuu mitään pahaa?»
Tyttö irtautui väliseinästä kasvot kalpeina ja vääntyneinä. Hän nousi pystyyn ja katsoi Theriereä silmiin.
»Olen kuullut kylliksi; kiitos, herra Theriere.»
»Oletteko siis varma, että olen ystävänne?» kysyi mies.
»Olen varma siitä, että Divine ei ole», vastasi Barbara vältellen ja otti askeleen ovea kohti.
Theriere seisoi paikallaan silmäillen häntä. Hän oli ehdottomasti viehättävä. Theriere ei voinut muistaa koskaan nähneensä kauniimpaa tyttöä. Miehen valtasi voimakas halu sulkea hänet syliinsä.
Theriere ei ollut monesti koettanutkaan hillitä himojaan. Hänen tapana oli ollut ottaa mitä halusi — väkisin, jos se kävi tarpeelliseksi.
Hän astui Barbara Hardingiin päin. Hänen silmissään välähti liekki, jota tyttö ei ennen ollut niissä nähnyt, ja Barbara tavoitti nopeasti ovenripaa.
Theriere oli aivan hänen lähellään, mutta äkkiä hän sitten hillitsi itsensä, sillä hänen mieleensä muistui kylmästi harkittu suunnitelmansa, joka perustui siihen tytön isoisävainajan jälkisäädöksen pykälään, että sen miehen, joka jakoi tytön kanssa perinnön, tuli saavuttaa sekä hänen itsensä että hänen isänsä hyväksyminen.
Hänen kannatti odottaa aikaansa ja näytellä ensiksi ritarillista suojelijaa ja vasta sitten yrittää rakastajan osaa.
Barbara oli hänen lähestyessään puolittain säikähtyneenä kääntynyt häneen päin — epäillen hänen aikomuksiaan.
»Suokaa anteeksi, neiti Harding», sanoi hän; »ovi on lukittu — sallikaa minun avata se teille.» Hän teki sen perin kohteliaasti, heilauttaen oven selkosen selälleen, että tyttö pääsi, ulos. »Pelkäsin keskeytystä», jatkoi hän sitten selittääkseen oven lukossaoloa.
Äänettöminä he palasivat kannelle. Saatuaan äkillisen intohimoisen puuskansa hillityksi hallitsi Theriere jälleen täydellisesti ulkoista olemustaan ja oli taaskin valmis pelaamaan kylmää, harkittua peliä ja odottamaan, kuten oli päättänyt tehdä.
Osana hänen suunnitelmastaan oli tavata neiti Hardingia juuri parhaiksi usein ollakseen varma siitä, että hän pysyisi alituisesti tytön mielessä; mutta ei niin tiheästi, että saattoi tuntua siltä, että hän tuppautui tytön seuraan. Hän oletti' aivan oikein, että Barbara antaisi kohteliaalle huolehtimiselle mukavuudestaan ja turvallisuudestaan silloisissa vaikeissa ahdinko-oloissa suuremman arvon kuin tungettelevalle seurustelulle, jonka seurauksena saattaisi olla, että Theriere osoittaisi ihailuaan liian avoimesti.
Ja siksi hän nosti hattuaan ja poistui tytön luota ensin vain pyydettyään Barbaraa aina kääntymään hänen puoleensa milloin hän voisi olla avuksi.
Yksin jäätyään vaipui Barbara Harding murheellisiin mietteisiin ja sai kestää ankaran koettelemuksen yrittäessään sopeutua siihen ajatukseen, että Larry Divine, hänen elinkautinen ystävänsä, oli tämän hänelle ja hänen isälleen tehdyn hirveän ilkityön alkuunpanija. Hänen oli myöskin melkein yhtä vaikea uskoa, että Theriere oli siinä määrin enemmän rikoksen uhri kuin itse rikkoja, kuten hän oli halunnut uskotella.
Mutta eikö hänen kertomuksensa kuulostanut vielä paljoa todenmukaisemmalta kuin Divinen juttelema, jota hän oli uskonut, ennen kuin Theriere oli paljastanut hänelle oikean asianlaidan? Miksi hänen sitten oli niin vaikea luottaa ranskalaiseen?
Sitä hän ei voinut selittää, mutta sydämensä sisimmässä hänellä oli se tunne, että hän epäili ja pelkäsi tätä miestä.
Hänen seisoessaan nojautuneena kaiteeseen syvissä aatoksissaan meni Billy Byrne aivan hänen taitseen. Kun sakilainen näki tytön, kaartuivat hänen huulensa irvistykseen. Kuinka hän vihasikaan tuota naista! Ei senvuoksi, että tyttö olisi koskaan tehnyt mitään vahingoittaakseen häntä, vaan pikemminkin syystä, että Barbara edusti näkyvässä ja kouraantuntuvassa muodossa kaikkea sitä, mitä hän oli varhaisesta lapsuudestaan saakka oppinut kammoamaan.
Tytön pehmeä, valkea hipiä, sirot kädet ja hyvin hoidetut kynnet, sopusuhtainen vartalo ja erinomaisesti sopiva puku, kaikki se ylemmyys häneen ja hänen laisiinsa verrattuna ilkkui hänelle. Hän tiesi, että tyttö piti häntä alempana olentona. Barbara Harding kuului siihen luokkaan, joka käytti hänen piiriinsä kuuluville puhuttelusanaa »hyvä mies.» Kuinka hän inhosikaan tuota nimitystä!
Hänen tytön selkään tuijottavalla katseellaan oli se vaikutus, jonka jokainen tarkkaava henkilö on niin monasti pannut merkille, ja heräten surkean tilansa aiheuttamasta puutumuksesta pyörähti Barbara ympäri ja kohtasi sakilaisen katseen. Heti paikalla hän tunsi miehen samaksi hirviöksi, joka oli murhannut Billy Malloryn. Jos sakilaisen silmät olisivat uhkuneet vihaa, kun hän katseli tyttöä, niin se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen inhoon ja kiukkuun, joka kuvastui Barbara Hardingin katseesta, kun se suuntautui miehen yrmeihin kasvoihin.
Niin syvää halveksumista hän tunsi tätä olentoa kohtaan, että kun mies äkkiä ilmestyi hänen eteensä, pääsi häneltä huudahdus.
»Pelkuri-raukka!» Se ainoa sana kirposi hänen tahtomattaan hänen huuliltaan.
Sakilaisen äkäinen ilme kävi vieläkin synkemmäksi. Hän astahti uhkaavasti lähemmäksi tyttöä.
»Mitä se on?» hän tiuskaisi. »Varokaa naljailemasta! Muutoin kolhaisen silmänne mustiksi.» Ja hän nosti raskaan nyrkkinsä lyödäkseen tyttöä.