NELJÄS LUKU
Mallory pitää sanansa
Pieni, hyvin rakennettu kuunaripriki kiiti hämärissä länttä kohti myötäisessä tuulessa, joka ei olisi voinut olla sille sopivampi, vaikka se olisi saatu puhaltamaan itse pirun tilauksesta jouduttamaan hänen kätyreitään heidän suorittaessaan roistontöitään.
Kaikki miehet olivat mitä parhaalla tuulella. Miehistö oli unohtanut äskeisen nurkunansa siitä, ettei ketään oltu päästetty maihin Honolulussa, odottaessaan saavansa seikkailuja lähiaikoina, sillä Halfmoonin ilmassa oli jotakin, mikä varmemmin kuin sanat ennusti kohtapuolin sattuvan kiihottavia tapahtumia ja ilmaisi pian saavuttavan päämäärään, jota kohti San Franciscosta lähdettyä oli purjehdittu.
Laivuri Simms ja Divine olivat haltioissaan onnestaan, joka oli tuonut heidät Honoluluun juuri parahiksi, ja Therieren satamassa suorittaman tehtävän onnistumisesta. He olivat laskeneet, että heidän olisi pakko viipyä siellä vähintäänkin viikko, ennen kuin Halfmoonin toinen perämies ehtisi luikertaa Hardingien suosioon kylliksi hyvin saadakseen tietää heidän suunnitelmansa. Ja nyt he onnittelivat teräväpäisyyttään osattuaan valita niin soveliaan kätyrin kuin ranskalainen oli tähän tehtävään, jonka hän oli hoitanut niin joutuisasti ja hyvin.
Ward oli hyvillään, ettei hänen ollut täytynyt pitkittää sapettavaa näyttelemistä esiintymällä alaisensa miehen kamaripalvelijana. Hän myöskin toivoi vastaisten tapahtumien tarjoavan hänelle tilaisuuden kostonhimonsa tyydyttämiseksi; hän oli mielessään vannonut kostavansa sille merimiehelle, joka oli käsitellyt häntä niin kovakouraisesti muutamia viikkoja sitten — Theriere ei ollut erehtynyt arvostellessaan perämiestoveriaan.
Kun purjeiden lisäämisen raskaasta puuhasta oli sillä kertaa selviydytty, jännitti Billy Byrne tarmoaan koettaen Therieren mainitsemien ja omien laivurinhytin ikkunaluukusta kuulemiensa seikkojen nojalla sommitella itselleen jonkunlaista käsitystä häntä odottavasta tehtävästä.
Pohtiessaan Therieren esitystä hän käsitti, kuinka viisas se oli. Sen mukaan saisivat mukanaolevat enemmän saalista omalle osalleen. Toisena piirteenä siinä oli kierous ja kavaluus, ja se miellytti sakilaista suuresti.
Jos hän vain vielä voisi keksiä jonkun keinon saadakseen Therierenkin petetyksi, niin tämän seikkailun huvi ja hyöty tulisivat kolminkertaisiksi.
Hänen parhaillaan harkitessaan tätä suunnitelmaa osui hänen katseensa »Luisevaan» Sawyeriin ja »Punaiseen» Sandersiin, jotka juuri nousivat kanssista kannelle. Billy Byrne luikkasi heille.
Kun sakilainen selitti näille molemmille merimiehille, minkälaiset hyötymismahdollisuudet heillä olisi, jos he liittyisivät Simmsiä ja Wardia vastaan tähdättyyn salaliittoon, niin he olivat siihen perin ihastuneita.
Luiseva Sawyer huomautti, että neekerikokki Blanco oli kenties ainoa miehistön jäsen, johon he voisivat luottaa, ja Byrnen pyynnöltä lupasi Luiseva voittaa heille jättiläismäisen etiopialaisen kannatuksen.
Varhaisesta aamusta alkaen toisena päivänä Honolulun satamasta lähdön jälkeen tarkastelivat terävät silmät itäistä taivaanrantaa voimakkaalla kaukoputkella. Ehtoopäivävartion toisen tunnin alkaessa tuli vähäinen savupilvi näkyviin noin kahden piirron verran pohjoiseen idästä.
Heti muutettiin Halfmoonin suunta melkein suoraan luoteiseen, niin että se varmasti joutuisi näköpiirin yläpuolelle nopeasti kohoavan höyrylaivan kulkureitille.
Kuunariprikiä ohjattiin uuteen suuntaansa niin kauan kuin turvallisesti voitiin pelkäämättä, että se täysissä purjeissa huomattaisiin lähestyvästä aluksesta. Sitten sen keula käännettiin vastatuuleen. Purje toisensa jälkeen laskettiin alas ja käärittiin kokoon, kun tarkkasilmäinen toinen perämies oli ensin ehdottomasti varmistautunut siitä, ettei kaukainen valkea höyrylaiva voinut olla mikään muu kuin huvipursi Lotus.
Tämän mitään pahaa aavistamattoman aluksen kannella pakisi naureskellen hilpeä seurue onnellisena ja lainkaan aavistamatta, että -heidän tiellensä oli viritetty konnankoukku. Lähes puolituntia sen jälkeen kun Halfmoon oli pysähtynyt, jääden verkkaisesti ajelehtimaan mastot paljaina, huomasi sen Lotuksen tähystäjä.
»Purjealus paikallaan länsilounaassa», hän huusi. »Mastossa hätälippu!»
Heti riensivät vieraat ja miehistö sopiville paikoille, voidakseen esteettömästi tarkastella tuntematonta alusta ja nauttia tästä pitkällisen merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytyksestä.
Anthony Harding oli komentosillalla kapteeni Norrisin kanssa, ja kumpikin heistä suuntasi kaukoputkensa kaukaista laivaa kohti.
»Voitteko saada siitä selvää?» kysyi omistaja.
•Se on kuunaripriki», vastasi kapteeni; »ja mikäli täältä voin erottaa, on se kaikkien merkkien mukaan mallikelpoisessa kunnossa. Purjeet on hyvästi kääritty kokoon, ja siinä on ilmeisesti runsaasti miehistöä, sillä kannella on joukko ihmisiä nähtävästi katselemassa meitä. Muutan suuntaamme ja puhuttelen heitä — saamme nähdä, mikä siellä on hätänä, ja autamme heitä, jos voimme.»
»Se on oikein», vahvisti Harding. »Tehkää kaikki, mitä voitte heidän hyväkseen!»
Hetkistä myöhemmin hän meni tyttärensä ja vieraiden luokse selostamaan saamiansa laihoja tietoja.
»Kuinka jännittävää!» huudahti Barbara Harding. »Luonnollisestikaan se ei ole varsinainen haaksirikko, mutta kenties hyvin lähellä sitä. Nuo sieluparat ovat mahdollisesti ajelehtineet täällä keskellä Tyyntämerta herra tiesi kuinka monta viikkoa ilman ruokaa ja vettä, ja ajatelkaapa vain, kuinka he nyt varmaan korottavat äänensä ylistääkseen Jumalan ääretöntä laupeutta, joka on ohjannut meidät heidän avukseen!»
»Jos he ovat ajelehtineet ruoatta ja juomatta muutamiakaan viikkoja», tokaisi Billy Mallory, »niin silloin he eivät juuri kaipaa mitään muuta kuin sitä, jonka tuomiseen meillä ei ollut riittävästi kaukonäköisyyttä — hautaustoimitsijaa ja pappia.»
»Älä ole kamala, Billy!» torui neiti Harding. »Tiedät aivan hyvin, etten tarkoittanut viikkoja, vaan päiviä, ja joka tapauksessa he ovat meille kiitollisia siitä, mitä voimme tehdä heidän hyväkseen.»
Billy Mallory silmäili outoa alusta Hardingin kaukoputkella. Äkkiä häneltä pääsi säikähdyksen huudahdus.
»Hitto soikoon! Juttu on vakava sittenkin. Tuo laiva on tulessa.
Katsokaapa, herra Harding!» Ja hän ojensi kaukoputken isännälleen.
Ja totisesti, kun Lotuksen omistaja sai kuunariprikin jälleen kaukoputkensa näköpiirin keskelle, näki hän ohuen patsaan mustaa savua kohoavan keskilaivasta. Mutta sensijaan hän ei nähnyt Wardia, joka oli Halfmoonin kajuutan takana valvomassa, kun neekerikokki poltti öljyistä riepukimppua rautapadassa.
►Tulimmaista!» tuskaili Harding. »Tämä on hirveää. Nuo ihmisraukat on vallannut pakokauhu. Näettekö, miten he syöksyvät veneille?» Sen sanottuaan hän riensi takaisin komentosillalle neuvottelemaan kapteenin kanssa.
»Niin-, arveli tämä. »Huomasin savun jokseenkin samaan aikaan kuin tekin — kummallista, ettei sitä näkynyt ennen. Olen jo käskenyt panemaan täyden vauhdin eteenpäin, ja antanut herra Fosterille määräyksen pitää veneet valmiina laskettaviksi vesille, jos kuunariprikin veneet osoittautuvat riittämättömiksi.»
»Mutta sitä en käsitä», hän lisäsi oltuaan vaiti hetkisen, miksi heissä ei näkynyt minkäänlaisia kiihtymyksen merkkejä tulen tähden, ennenkuin tulimme lyhyen silmänkantomatkan päähän heistä — se tuntuu omituiselta.»
»No, muutamien minuuttien perästä tiedämme enemmän», vastasi Harding. »Onhan mahdollista, että tuli on puhjennut vasta aivan äsken yhäti pahentamaan heidän tukalaa tilaansa, mistä se sitten johtuneekin, ja että he itsekin huomasivat sen juuri nyt.»
»Siinä tapauksessa se ei ole voinut ehtiä raivoamaan kylliksi laajalti», intti kapteeni, »aiheuttaakseen tuollaista silmitöntä pelkoa, jota koko miehistön suinpäinen heittäytyminen pelastusveneisiin todistaa. Mutta, kuten sanoitte, sir, saamme kuulla heidän tarinansa muutamien minuuttien päästä heiltä itseltään, joten on turhaa vaivata päätään etukäteen.»
Sikäli kuin Lotuksella saatettiin arvata, olivat Halfmoonin päällystö ja miehistö vihdoin kokonaisuudessaan veneissä, joita alettiin oman laivan luota rajusti soutaa nopeasti lähenevää purtta kohti. Mutta heillä ei ollut aavistustakaan että Divine asteli hermostuneesti edestakaisin hytissään, kun taas toinen perämies Theriere hoiteli savuavia riepuja, jotka Ward ja Blanco olivat hylänneet hänen huostaansa päästäkseen itse mukaan veneisiin.
Theriereä oli kovasti harmittanut asioiden kulussa tapahtunut käänne, sillä hän oli päättänyt toimia sellaisella tavalla, jonka hän varmasti uskoi koituvan itselleen hyvin edulliseksi. Se ei ollut sen vähempää kuin rohkea suunnitelma kutsua Blanco, Byrne, Luiseva ja Punainen rinnalleen, heti kun Simms ja Ward paljastaisivat, mihin heidän Lotuksen matkailijoille tekemänsä kepponen todella tähtäsi, ja apureineen ryhtyä yhdessä purren miehistön kanssa vastustamaan entisiä kumppaneitaan.
Kuten hän oli Billy Byrnelle selittänyt, aikoi hän uskotella Hardingille, että laivuri Simms oli pettänyt Theriereä ja tämän tovereita — ettei heillä ollut ollut hajuakaan siitä, mihin juoneen heidät oli viekoiteltu, ennenkuin aivan viime hetkellä, ja että he silloin olivat menetelleet ainoalla mahdollisella tavalla.
»Ja sitten», oli Theriere lopettanut, »kun he pitävät meitä sankareina ja paraina ystävinään, olemme me valmiit sieppaamaan heidät kaikki ja saamme lunnaat kymmenestä tai viidestätoista yhden ainoan sijasta.»
»Sepä keikaus», riemastui sakilainen. »Teillä on totisesti älliä, perämies.»
Oikeastaan ei Theriere suinkaan aikonut ajaa asioita niin pitkälle kuin hän oli Billylle vihjaissut, muutoin kuin äärimmäisenä hätäkeinona. Barbara Hardingin kasvot ja omaisuus olivat tehneet häneen valtavan vaikutuksen, ja hän oli tapahtumien kehittyessä älynnyt mahdollisesti saavansa tilaisuuden saattaa tytön isän ja tytön itsensä niin suureen kiitollisuudenvelkaan hänelle, että kun hän sitten kosisi Barbaraa, niin tämä mielellään sortuisi hänen halpamaisen juonittelunsa uhriksi. Tässä tapauksessa ei olisi pakko panna mitään vaaraan, ja hän voisi suoriutua rikostovereistaan selittämällä Hardingille, että hänen oli täytynyt sepustaa tämä toinen suunnitelma saadakseen heiltä tukea Simmsiä ja Wardia vastaan. Senjälkeen voitaisiin heidät kaikki kolme panna rautoihin, ja sitten elämä hänelle hymyilisi.
Mutta nyt oli tuo Ward-tomppeli pilannut koko keitoksen keksimällä tämän aasimaisen tulipalo-ilveilyn, jotta Lotus voitaisiin vallata joukolla, ja lopullisesti musertanut Therieren mielisuunnitelman huomauttamalla laivuri Simmsille, kuinka vaarallista olisi, jos Theriere tunnettaisiin Lotukselle mentäessä, jolloin heitä kaikkia alettaisiin heti epäillä.
He tiesivät varsin hyvin, että Lotuksen kaltaisessa huvipurressa oli runsaasti ampuma-aseita, ja jos siellä saataisiin vähänkin vihiä vaarasta, niin siellä olisi yllin kyllin miehiä torjumaan hyökkäystä, ja todennäköisesti se onnistuisikin.
Että Therierellä oli erittäin hyvät syyt uskoa voittavansa Barbara Hardingin käden omakseen saadessaan niin loistavan alkuvauhdin kuin hänen rohkea suunnitelmansa olisi hänelle taannut, sitä tuskin voidaan epäillä, sillä hän oli sivistynyt, hienostunut ja pelottavassa määrin komean näköinen.
Arvonimi, jota hän oli käyttänyt ollessaan purren omistajan vieraana, kuului, hänen rikostoveriensa siitä mitään tietämättä, hänelle syntyperän oikeudella. Hänen haaveilemansa tapaisen avioliiton esteenä ei ollut mitään muuta, kuin Ranskan laivastossa tapahtunut, ammoin unohtunut häväistysjuttu.
Ja kaikki myttyyn viimeisellä hetkellä! Ward-riiviö oli langettanut oman kuolemantuomionsa.
Veneet olivat nyt jo aivan lähellä purtta, joka oli hidastanut vauhtiaan, niin että se melkein seisoi paikallaan. Vastaukseksi Lotuksen kapteenin tiedusteluun selitti laivuri Simms pulaansa.
»Olen kapteeni Jones», hän huusi, »kuunaripriki 'Clarindasta', Friscosta Yokohamaan, dynamiittilasti. Peräsimemme vikaantui eilen, ja tänään iltapäivällä syttyi tulipalo tavararuumassa. Se leviää parhaillaan nopeasti ja voi saavuttaa dynamiitin millä hetkellä tahansa. Teidän olisi parasta ottaa meidät alukseenne ja poistua täältä niin nopeasti kuin pääsette. Ei ole turvallista olla viittäsataa syltä lähempänä laivastamme.»
»Teidän olisi parasta kiirehtiä, eikö niin, kapteeni?» huomautti herra
Harding.
»Minusta ei tämä kaikki tunnu olevan paikallaan», vastasi kapteeni. »Aluksessa ei ole dynamiittilippua, ja vaikka siinä olisikin dynamiittia ruumallinen, niin meillä ei ole mitään erikoista vaaraa. Jokainen, joka koskaan on laivannut dynamiittia, tietää sen, tai ainakin hänen pitäisi tietää se. Dynamiitti ei räjähdä kuumuudesta, vaan tärähdyksestä. Ei, sir; herra Harding, tässä on jotakin huonoa — minä en pidä koko jutusta. Vilkaiskaapa hieman tarkemmin noiden miesten kasvoihin! Oletteko milloinkaan nähnyt noin rumaa laumaa hirttämättömiä murhamiehiä, sir?»
»Minun täytyy myöntää, etteivät he ole ylen miellyttäviä, Norris», vastasi Harding. »Mutta aina ei ole oikein eikä sopivaa arvostella tuntemattomia yksinomaan ulkonäön perusteella. Luullakseni emme tavallisen ihmisyyden nimessä voi kieltäytyä ottamasta heitä alukseemme, Norris. Pelkonne on aivan varmaan aiheeton.»
»Määräyksenne siis on, sir, että otamme heidät laivaan?» kysyi kapteeni
Norris.
»Niin, kapteeni; se on mielestäni parasta», myönsi Harding.
»Hyvä, sir», vastasi toinen, kääntyen antamaan tarpeelliset komennukset.
Halfmoonin päällystö ja miehet parveilivat Lotuksen kupeita myöten kannelle. He olivat tummakasvoisia, hurjan ja vastenmielisen näköisiä.
»Minulle johtuu mieleen merirosvojen valtausjoukko», huomautti Billy Mallory katsellessaan Blancoa, joka viimeisenä nosti jalkansa kaiteen yli ja nousi kannelle.
»He eivät ole liian kauniita, vai mitä arvelet?» kuiskasi Barbara
Harding, vaistomaisesti siirtyen lähemmäksi puhetoveriaan.
»'Kaunis' on tuskin sopiva sana kuvaamaan heitä», sanoi Billy. »Tiedätkö mitä? Minun on hieman vaikeata kuvitella heitä polvillaan ylistämässä Herraa pelastuksestaan — niinhän sinä tuonnottain haaveilit heistä, muistanet.»
»Jos oikein varta vasten olet päättänyt olla tänään kiusallisempi kuin tavallisesti, Billy», virkkoi Barbara herttaisesti, »niin varmaankin sinusta on hauska kuulla, että se sinulle onnistuu.»
»Olen iloinen, että jotakin minulle luonnistuu», pilaili mies. »Minulla on totisesti ollut huono onni eräässä toisessa asiassa.»
»Missä sitten?» kysäisi Barbara, mennen satimeen.
»Niin, koettaessani tähän asti tehdä itseni niin miellyttäväksi, että sinä vihdoinkin suostuisit muutteeksi sanomaan minulle 'kyllä'.»
»Nyt sinä aiot tehdä kaikki vieläkin pahemmaksi olemalla typerä», huudahti tyttö nenäkkäästi. »Miksi et voi olla kiltti, kuten olit aina, ennen kuin sait tuon hupsun päähänpiston?»
»Minusta ei ole mikään hupsu päähänpisto olla korviaan myöten rakastunut maailman herttaisimpaan tyttöön», ihasteli Billy.
»St! Joku voi kuulla sanasi.»
»En välitä, vaikka kuulevatkin. Tahtoisin huutaa sen kaiken maailman tietoon. Olen ylpeä siitä, että rakastan sinua, mutta sinä et ole siitä milläsikään, et edes niin paljoa, että käsittäisit, kuinka auttamattomasti minä olen kiinni. Niin, olisin valmis kuolemaan puolestasi, Barbara, ja olisin iloinen, jos saisin sen tehdä. Niin — hyvä Jumala, mitä tuo on?»
»Oi, Billy! Mitä nuo miehet tekevät?» hätäili tyttö. »He ampuvat! He ampuvat isää! Pian, Billy! Tee jotakin! Taivaan tähden, tee jotakin!»
Alakannella oli »Clarindan» »pelastettu» miehistö ympäröinyt herra Hardingin, kapteeni Norrisin ja suurimman osan Lotuksen miehistöä, temmaten esiin revolvereja paitojensa ja takkiensa povelta ja ampuen kahta huvipurren miestä, jotka ryhtyivät taisteluun.
»Pysykää levollisina!» komensi laivuri Simms. »Silloin ei ketään teistä vahingoiteta.»
»Mitä tahdotte?» kivahti Harding. »Jos vaaditte rahaa, niin ottakaa mitä löydätte purrestamme ja menkää tiehenne! Kukaan ei estä teitä.»
Laivuri Simms ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hänen katseensa siirtyi yläkannelle. Sieltä katseli heitä erään miehen seurassa oleva kauhistunut tyttö.
Olikohan tämä juuri se, jota he etsivät? Aluksella oli muitakin naisia. Hän näki ne säikähtyneinä ja yhteen sulloutuneina Hardingin ja Norrisin takana.
Jotkut heistä olivat nuoria ja kauniita, mutta ylhäällä olevassa tytössä oli jotakin, mikä sai laivurin varmaksi siitä, ettei hän voinut olla kukaan muu kuin Barbara Harding.
Saadakseen selville, oliko asia niin, turvautui Simms juoneen, sillä hän tiesi, että jos hän kysyisi Hardingilta, oliko tyttö hänen tyttärensä, niin vanhus hyvin mahdollisesti arvaisi heidän tulonsa tarkoituksen eikä puhuisi totta.
»Kuka on tuo nainen, joka teillä on mukananne?» karjaisi hän uhkaavasti. »Siitä me olemme tulleet ottamaan selkoa.»?
»Mitä? Sehän on tyttäreni, mies!» pääsi Hardingilta ajattelematon huudahdus. »Keneksi te —»
»Kiitos!» keskeytti hänet laivuri Simms, myhäillen itseensä tyytyväisenä. »Juuri siitä tahdoimme saada varmuuden. Hei, Byrne! Sinä olet likinnä kajuutan portaita — nouda tyttö!»
Sakilainen kääntyi juoksemaan portaita myöten yläkannelle. Billy
Mallory oli kuullut keskustelun ja Simmsin Byrnelle antaman komennuksen.
Hän irtautui Barbarasta, joka kauhuissaan oli takertunut hänen käsivarteensa, ja riensi portaiden yläpäähän.
Lotuksen miehet katselivat mykkinä ja avuttoman raivoisina. Kaikkia heitä uhkasivat rosvojen revolverit, ja kahden heidän kumppaninsa elottomat ruumiit olivat kaunopuheisena todistuksena siitä, kuinka vähäisestä aiheesta heitä vartioivien hirviöiden sormi painaisi liipaisinta.
Empimättä syöksyi Billy Byrne yläkannelle. Häntä siellä odottavan miehen näkeminen vain kiihoitti hänen taisteluhaluaan. Siisti ja ruumiinmukainen flanellipuku, valkeat kengät ja soma lakki olivat sakilaisesta yhtä riittävä syy oivallisesti puolustettavaan murhaan kuin kellanpunainen nauha Chicagon Länsipuolen irlantilaisissa kortteleissa Pyhän Patrikin päivänä. Samaa, mitä »Muistakaa Alamoa» ja »Muistakaa Mainea» olivat näissä muistoissa eläneiden aikojen taistelijoille, oli hieno ja säädyllinen vaatetus Billy Byrnelle.
Billy Mallory oli vanhempi kuin sakilainen — kenties neljänkolmatta ikäinen — ja hyvinkin yhtä kookas. Neljä vuotta hän oli ollut oikeanpuolisena puolustajana suuressa itävaltioiden jalkapallojoukkueessa ja kolme vuotta kiskonut airoa yliopistonsa venekunnassa.
Niinä kahtena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän oli suorittanut tutkintonsa, hän oli ylpeillyt sen johdosta, että oli säilyttänyt ruumiinsa samassa loistavassa kunnossa, joka oli hankkinut Malloryn nimelle maineen yliopiston urheilupiirissä. Mutta yhdessä olennaisen tärkeässä suhteessa hän oli auttamattomasti alakynnessä joutuessaan otteluun Billy Byrnen kaltaisen vastustajan kanssa. Mallory oli kunnianmies.
Sakilaisen karatessa portaita myöten Malloryn kimppuun oli Viimeksimainitulla kaikki asemaan ja valmiinaoloon liittyvät edut puolellaan, ja jos hän olisi menetellyt kuten Billy Byrne olisi samanlaisissa oloissa tehnyt, niin hän olisi suunnannut keskelle sakilaisen komeita kasvoja niin voimakkaan, raskaan ja kiukkuisen potkun kuin suinkin olisi kyennyt. Mutta Billyn oli yhtä mahdoton suorittaa tällaista raukkamaista tekoa kuin lyödä naista.
Sensijaan hän odotti, ja vasta sitten kun sakilainen oli päässyt yhtä hyvään asemaan kuin hänkin oli, hän tähtäsi oikealla kädellään musertavan iskun ahdistajan leukaan. Kumartaen väisti Byrne lyönnin, päästen Malloryn suojaavan käden sisäpuolelle, ja täräytti häntä kolme kertaa perätysten nopeasti kuin pienellä vasaralla, mutta tehokkaasti kuin juntalla, kerran leukaan ja kahdesti vyötäisten alapuolelle!
Tyttö, joka kauhun lamauttamana oli painautunut kaidetankoa vasten, näki puolustajansa hoippuvan taaksepäin ja olevan vaipumaisillaan kannelle. Sitten Mallory teki uljaan, epätoivoisen hyökkäyksen kyyristyen eteenpäin ikäänkuin tuskan kouristamana ja koettaen päästä käsiksi edessään olevaan raakalaiseen.
Taaskin alkoi sakilainen mukiloida uhriansa, antaen hänelle nopeita, rajuja sivalluksia leukaan, niin että Malloryn pää heilahteli puolelta toiselle, ja sitten uudelleen petomaisen iskun vatsaan.
Mutta itsepäisesti kuin verikoira ponnisteli Mallory saadakseen kiinni vihollisestaan, ja vihdoin hänen, Byrnen kaikista tempuista huolimatta, onnistui tarttua sakilaiseen ja kiskoa tämä kannelle.
Miehet kierivät ja myllersivät, Byrne purren, sohien ja potkien, samalla kun Mallory pinnisti kaikki nopeasti vähenevät voimansa saadakseen sormensa vastustajansa kurkkuun.
Mutta sakilaisen hirvittävät kolhaisut nujersivat hänet vihdoin, ja kun Byrne tunsi toisen ponnistusten heikkenevän, kiskaisi hän itsensä osittain irti, nousi toisen kätensä varaan ja löi nyt melkein tiedottoman vihollisensa kasvoihin puolikymmentä kauheata iskua.
Kirkaisten kääntyi Barbara Harding poispäin kammottavasta näystä, kun Billy Malloryn veriset ja pöhöttyneet silmät muljahtivat ylöspäin ja sulkeutuivat samalla kun sakilainen sysäsi hervottoman ruumiin raa’asti luotaan. Tytön muistiin välähti Malloryn äskeinen vakuutus, jota hän silloin oli pitänyt vain rakastuneen miehen tyhjänä turhamaisena kerskauksena: Niin, olisin valmis kuolemaan puolestasi, Barbara, ja olisin iloinen, jos saisin sen tehdä!»
»Poika-raukka! Kuinka pian hän saikaan siihen tilaisuuden ja kuinka kamalan!» valitti tyttö.
Sitten laskeutui käsi tylysti hänen käsivarrelleen.
»Vielä tässä!» kiljaisi karkea ääni hänen korvaansa. »Mitä uikutatte ja töllistelette?» Samalla häntä raa’asti tempaistiin portaita päin.
Vaistomaisesti tyttö piti vastaan, mutta silloin sakilainen uskollisena kasvatukselleen, uskollisena itselleen väännälsi hänen kättään, mikä puristi tuskaisen parahduksen hänen kalpeilta huuliltaan.
»No, alkakaa laputtaa sitten», ärjäisi Billy Byrne, »ja jättäkää silleen nuo apinanmetkut! Muuten kierrän evänne kokonaan irti.»
Kiroten syöksähti Anthony Harding eteenpäin suojellakseen tytärtään, mutta isku Wardin pistoolinnupista kaatoi hänet tajuttomaksi kannelle.
»Ole maltillinen, Byrne!» karjaisi laivuri Simms. »Ei ole mitään syytä vahingoittaa letukkaa — ruumis olisi meille tyyten arvoton.»
Mykkänä kauhusta antoi tyttö nyt taluttaa itsensä alakannelle. Ripeästi hänet laskettiin odottavaan veneeseen.
Sitten laivuri Simms komensi Wardin tarkastamaan purtta ja ottamaan pois kaikki ampuma-aseet. Senjälkeen hänen oli purjehdittava aluksella, johon jätettiin sen oma miehistö puolenkymmenen Halfmoonin aseistetun hirtehisen vartioimana.
Saatuaan kaiken tämän järjestykseen palasi Simms Halfmooniin, vieden mukanaan tytön ja loput omasta miehistöstään sekä lisäksi kuusi Lotuksen miestä toimimaan kuunariprikissä niiden sijalla, jotka oli jätetty huvipurren valtauspäällystöksi.
Kuunariprikin purjeet olivat pian ylhäällä ja oikeassa asennossa ja puolen tunnin kuluttua se kiiti vinhaa vauhtia etelää kohti Lotuksen seuraamana. Tähän suuntaan jatkettiin matkaa neljäkymmentäkahdeksan tuntia; sitten oli Simms varma siitä, että oltiin kaukana valtameren säännöllisistä kulkureiteistä.
Koko tämän ajan oli Barbara Hardingia pidetty kannen alla pieneen, siivottomaan hyttiin suljettuna. Hän ei ollut nähnyt ketään muuta kuin ison neekerin; tämä toi kolmasti päivässä hänelle ruokaa, jonka hän aina palautti melkein koskemattomana.
Nyt Halfmoon käännettiin vastatuuleen ja jätettiin siihen seisomaan lepattavin purjein. Laivuri Simms palasi Lotukseen mukanaan kaksi päivää sitten kuunariprikiin tuomansa kuusi purren miestä ja yhtä monta omaansa.
Lotukselle saavuttua pantiin uudet tulokkaat ja siellä jo ennestään olleet työhön.
Purren peräsin irroitettiin ja pudotettiin mereen; tulet sammutettiin; koneita kolhittiin moukareilla, kunnes ne olivat melkein pelkkää romua. Ei saanut jäädä mitään mahdollisuuksia ajaa pian takaa Halfmoonia tai ottaa selvää sen määräpaikasta. Vieläpä purressa olleet kivihiiletkin syydettiin kaikki veteen.
Aluksen ylimääräiset mastot ja varapurjeet saivat seurata hiiliä ja peräsintä, joten se, laivuri Simmsin ja ensimmäisen perämiehen Wardin poistuttua kaikkine miehineen, ei ollut juuri muuta kuin ajelehtiva hylky, jossa olivat Harding, hänen vieraansa ja sen miehistö.
Hyttinsä ikkunasta oli Barbara Harding nähnyt, kuinka hänen isänsä huvipurtta hillittömästi turmeltiin. Kun se oli tehty ja kuunariprikin miehistö palannut alukseensa, tunsi hän laivan liikkeet, kun se lähti jälleen matkalle.
Pian jäi Lotus taaksepäin hänen pienen ikkunansa näköpiirin ulkopuolelle. Toivottomuudesta ja kauhusta valittaen vaipui hän pitkäkseen kovalle vuoteelle, joka täytti hänen vankikoppinsa töisen pään. Hänen isänsä oli jätetty kohtalonsa varaan.
Äkkiä hän heräsi siihen, että hänen hyttinsä ovea avattiin. Kun hän hypähti pystyyn valmiina puolustautumaan uutta vaaraa vastaan, jonka hän luuli itseään uhkaavan, menivät hänen silmänsä levälleen hämmästyksestä tuijottaessaan mieheen, joka seisoi oviaukossa.
»Sinä!» hän huudahti.