KUUDESTOISTA LUKU
»Minä rakastan sinua!»
Barbara Harding ei tiennyt, mikä liikahduksen oli aiheuttanut, mutta vaistomaisesti hän pelkäsi hengenvaaran väijyvän piiloisan lehvistön takana huoletonta sakilaista.
»Billy!» hän kirkaisi — ristimänimi lähti huomaamatpa hänen huuliltaan.
»Pensaassa, vasemmalla, kavahtakaa!»
Tytön äänen hätäinen sävy oli saanut Byrnen pyörähtämään ympäri heti ensimmäisen sanan kajahdettua — ja se hänet pelasti. Hän näki puolialastoman raakalaisen ja keihästä sinkauttavan käden; ja kuten hän olisi vaistomaisesti väistänyt oikean nyrkin survaisua päähän entisten aikojensa ottelutavalla, väisti hän nytkin astahtamalla oikealle, ja raskas ase suhahti vahinkoa tekemättä hänen olkansa ylitse.
Raivosta karjaisten vetäisi soturi terävän paranginsa ja karkasi käsikähmään. Byrne tempasi Therieren revolverin tupestaan ja laukaisi sen suoraan vasten raakalaisen kasvoja, mutta Barbaran kauhuksi ei patruuna lauennut.
Ennen kuin Billy ennätti painaa liipaisinta toistamiseen, oli malaiji hänen kimpussaan.
Tyttö näki valkoisen miehen hypähtävän syrjään välttääkseen vastustajansa tuhoisaa iskua, kääntyvän sitten vikkelästi kuin pantteri ja syöksähtävän käsiksi villiin.
Byrnen vasen käsivarsi kiertyi malaijin kaulaan ja oikean käden moukarimaisesta nyrkistä sateli iskuja ruskeaan naamaan.
Raakalainen heitti hyödyttömän parangin kädestään, repien kynsin ja hampain valtavan voimakasta olentoa, jonka käsiin huomasi joutuneensa; mutta yhtenään osui kauheita, säälimättömiä iskuja hänen suojattomiin kasvoihinsa.
Tämän alkuperäisen ottelun ainoa todistaja seisoi kuin lumottuna paikallaan, katsellen valkoisen miehen hurjaa, raakaa rajuutta ja leijonamaisia voimannäytteitä. Hitaasti, mutta varmasti hän survoi vastustajansa kasvot muodottomaksi möyhyksi — paljain käsin hän oli käynyt käsiksi aseistettuun soturiin ja surmasi hänet.
Se oli uskomatonta! Ei edes Theriere eikä Billy Mallory olisi kyenneet sellaiseen.
Billy Mallory! Ja Barbara ihaili hänen murhaajaansa!
Heitettyään vihollisensa elottoman ruumiin maahan palasi Billy Byrne samaa tietä saarelle; hänen kasvoillaan oli leveä hymy, kun hän kiipesi tytön luokse.
»Minun taitaa olla paras tarkastaa tätä paukkua», hän huomautti, »ja pysytellä kotosalla. Ei ole turvallista jättää teitä yksin tänne — se on selvä. Ajatelkaapa, jos olisin ehtinyt pois näkyvistä, ennen kuin mies tuli esiin!» Tämä ajatus puistatti sakilaista silminnähtävästi.
Tyttö ei virkkanut mitään, ja senjohdosta mies katsahti äkkiä häneen. Barbaran silmissä oli kauhistunut ilme, samanlainen kuin kerran aikaisemminkin, silloin kun Byrne oli Halfmoonin kannella potkaissut tajutonta Theriereä.
»Mikä on hätänä?» tiedusti Billy levottomana. »Mitä olen nyt tehnyt? Minun oli nitistettävä se vintiö —- hän olisi varmasti tappanut minut, jollen olisi sitä tehnyt, ja sitten olisitte tekin ollut hänen käsissään. Minun oli se tehtävä teidän tähtenne — olen pahoillani siitä, että te sen näitte.»
»Ei se siitä johdu», vastasi tyttö hitaasti. »Se oli hyvin rohkea, ihmeellinen teko. Ajattelen herra Mallorya. Oi, Billy! Kuinka saatoitte menetellä niin?»
Mies painoi päänsä kumaraan.
»Älkää, älkää!» hän rukoili. »Teidän tähtenne olisin valmis antamaan henkeni saadakseni hänet takaisin. Nyt tiedän, että rakastitte häntä, ja olen parhaani mukaan koettanut sovittaa rikostani häntä kohtaan, samoin kuin koetin olla rehti Theriereä kohtaan huomattuani hänen rakastavan teitä ja aikovan olla teille hyvä ja vilpitön. Hän oli teidän laatuisenne, ja toivoin auttamalla häntä saavuttamaan teidät omakseen voivani saada anteeksi sen, mitä tein Mallorylle.
— Nyt käsitän, ettei mikään voi koskaan pyyhkiä pois sitä tekoa. Minun on koko elämäni kaduttava sitä, koska te olette opettanut minut ymmärtämään, kuinka raa’asti ja raukkamaisesti menettelin. Jos ei teitä olisi, niin olisin aina ylpeillyt siitä — mutta te ja Theriere olette opettaneet minut näkemään kaikki toisessa valossa kuin ennen näin.
— En ole siitä pahoillani — olen siitä iloissani, sillä jos omantunnontuskat ovat osana rangaistuksestani, niin otan ne riemumielin vastaan ja kiitän kohtaloa, joka antaa minulle edes vähän sitä, mitä olen ansainnut. Mutta, neiti Harding, älkää enää katsoko minuun tuolla tavoin, sitä rukoilen — sitä en jaksa kestää teiltä!»
Ensimmäisen kerran Billy nyt aukaisi Barbaralle sydämensä näin peittelemättä, ja se koski tyttöön enemmän kuin hän olisi tahtonut myöntää.
»Olisi typerää väittää, etten voi milloinkaan unohtaa tätä hirveätä tapahtumaa», selitti tyttö, »mutta minusta ikäänkuin tuntuu, että se mies, joka teki sen, on kokonaan toinen kuin se, joka viimeksi kuluneina viikkoina on ollut niin uljas ja käyttäytynyt minua kohtaan niin ritarillisesti.»
»Mutta minä sen kuitenkin tein», intti Billy, »siitä ei päästä mihinkään. Se pysyy teidän muistissanne, joten ette voi koskaan ajatella herra Mallorya samalla ajattelematta sitä petoa, joka hänet murhasi — hyvä Jumala! ja minä pidin sitä reippaana miehen työnä!
— Mutta teillä ei ole aavistustakaan, miten minut kasvatettiin, neiti Harding», hän jatkoi. »Eipä silti, että tekoni olisi sen vuoksi annettava anteeksi; mutta kun sen tuntee, niin pitää melkein ihmeenä, että olen voinut edes yrittää olla siivo ja säädyllinen. En ole ikinäni hyvin tuntenut ainoatakaan muullaista ihmistä kuin varkaita, näpistelijöitä ja murhamiehiä — ja kaikki he olivat eläimiä, kukin omalla tavallaan, mutta paljoa pahempia kuin mykät luontokappaleet.
— En ollut yhtä ovela kuin useimmat heistä, joten minun oli turvauduttava raakaan voimaani, ja sen teinkin; mutta hyvä Jumala, millä tavalla! Rehellisen tappelun käsitys» — hän nauroi sille ajatukselle — »oli minulle tuiki tuntematon. Jos olisin sitä koettanut, niin hyvin pian olisin kellistynyt. Ei kukaan tapellut rehellisesti minun sakissani eikä missään muussakaan sakissa, johon milloinkaan osuin. Miehen tappaminen oli kunnia, ja jos se tehtiin potkaisemalla hänet kuoliaaksi, kun hän oli tajuton, ei se lainkaan himmentänyt sankariteon kunnianhohdetta — teko sellaisenaan oli kaikki kaikessa, tekemistapa ei merkinnyt mitään.
— Olisin silti voinut olla siivo ja säädyllinen, jos olisin tahtonut. Eräät läheisyydessäni syntyneet ja kasvaneet pojat olivat kylläkin siivoja. He saivat hyviä työpaikkoja ja pysyivät niissä; minua ellotti nähdessäni heitä — halveksin heitä ja vietin aikani vetelehtimällä kapakkojen nurkissa, juomalla itseni humalaan ja hätyyttelemällä naisia. Minä en tahtonut olla säädyllinen — en ennen kuin kohtasin teidät ja opin —»
Hän epäröi ja änkytti punan levitessä hänen kaulalleen ja kasvoilleen:
»Ja opin kaipaamaan teidän kunnioitustanne», lopetti hän lauseensa.
Sitä hän ei ollut aikonut sanoa, ja tyttö tiesi sen. Hänen mielessään heräsi äkkiä halu kuulla Billy Byrnen lausuvan ne sanat, joita hän ei ollut uskaltanut päästää suustaan. Mutta hän tukahdutti sen halun heti, ja hetkisen kuluttua hän harmitteli omaa heikkouttaan, koska hän olisi halunnut kuulla sellaista Byrnen tasolla olevalta henkilöltä.
Päivät muuttuivat viikoiksi, ja pari oli yhä pienessä, turvaisessa saaressaan. Byrne keksi tekosyyn toisensa jälkeen saadakseen siirretyksi tuonnemmaksi lähdön meren rannalle. Hän käsitti että ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua, ja hän tiesi myöskin, että sen aloittaminen merkitsisi hänen ja neiti Hardingin välisten suhteiden lopun alkua ja että niiden katkettua elämä muuttuisi hänelle aution erämaan vaeltamiseksi.
Joko heidät pelastaisi joku ohi kulkeva laiva tai alkuasukkaat murhaisivat heidät; mutta viimemainitussa tapauksessa hän ei joutuisi sen varmemmin eikä täydellisemmin eroon rakastamastaan naisesta kuin siinäkään, että tyttö palaisi omaistensa keskuuteen.
Sillä Billy Byrne tunsi, ettei hän kuulunut mihinkään sellaiseen seurapiiriin, jossa neiti Barbara Harding tunnettiin, ja häntä pelotti, että heidän palattuaan sivistyneihin oloihin tyttö muuttuisi jälleen kopean ylimieliseksi ja että hän taaskin olisi Barbaran mielestä alempi olento, jota tyttö ja hänen kaltaisensa puhuttelivat »hyväksi mieheksi.»
Hän aikoi tietystikin ponnistaa kaikki voimansa toimittaakseen Barbaran takaisin kotiinsa; mutta oliko väärin, hän tuumi, siepata muutamia kultaisia onnenhetkiä palkkioksi palveluksistaan ja osittaiseksi vastapainoksi elinkautisesta surkeudesta, johon hän joutuisi, sitten kun hänen rakastamansa nainen olisi iäksi poistunut hänen elämästään?
Billyn mielestä se ei ollut väärin, ja niinpä hän vitkastelikin Manhattan-saarella, joksi Barbara oli sen ristinyt, asuen kaupungin toiseksi hienoimmassa rakennuksessa vastapäätä neiti Hardingin palatsiasuntoa toisella puolella Riverside Driveä.
* * * * *
Oli kulunut lähes kaksi kuukautta, ennen kuin Billy oli tyhjentänyt verukevarastonsa eikä enää osannut esittää mitään syitä viipymiselle, joten määrättiin päivä, jolloin lähdettäisiin matkalle.
»Minusta tuntuu», oli neiti Harding huomauttanut, »ettette te lainkaan halua pelastua. Useimmat syynne retken siirtämiseksi ovat olleet tyhjänpäiväisiä ja naurettavia — kenties pelkäätte meitä matkalla ehkä uhkaavia vaaroja», lisäsi hän piloillaan.
»Luulen teidän osuneen oikeaan», vastasi Billy naurahtaen. »Minä en halua pelastua ja minua pelottaa kovasti se, mikä odottaa — minua.»
»Teitä?»
»Minä menetän teidät, miltä kannalta asiaa katsottaneenkaan, ja — ja — ettekö te näe, että rakastan teitä?» luiskahti varomaton tunnustus Billyn suusta kaikista hänen hyvistä aikomuksistaan huolimatta.
Barbara Harding katsoi häneen hetkisen ja teki sitten sellaista, mikä oli omiaan pahimmin loukkaamaan miestä — purskahti nauramaan.
Billy Byrnen kasvot lehahtivat ensin punaisiksi ja sitten hän kävi kalmankalpeaksi.
Tyttö oli sanomaisillaan jotakin, mutta samassa kantautui heidän korviinsa mantereelta kaukaisia käheitä huutoja ja ampumista.
Billy kääntyi juoksemaan ääniä kohti, ja tyttö seurasi hänen kintereillään. Saaren päässä kehoitti Byrne häntä pysähtymään.
»Odottakaa täällä — se on varminta! Siellä saattaa olla valkoihoisia — nuo laukaukset kuulostavat siltä, mutta saattaa olla toisinkin. Tahdon ottaa siitä selon, ennen kuin 'ampujat näkevät teidät, keitä he sitten lienevätkin.»
Ampuminen oli nyt jo vaimennut, mutta äänekästä kiljuntaa kuului selvästi alempaa joen varrelta. Byrne astui askeleen vedenrajaan päin.
»Malttakaahan!» kuiskasi tyttö. »Ne tulevat tännepäin — me näemme heidät täältäkin tuota pikaa.» Ja hän veti sakilaisen kyyhkysilleen pensaan taakse.
Äänettöminä he tarkkailivat lähestyvää seuruetta.
»Ne ovat vinosilmiä», virkkoi Byrne, joka aina käytti tätä nimitystä ylpeistä samuraista.
»Niin, ja heidän muassaan on kaksi valkoista miestä», supatti Barbara
Harding, jonka ääni värähti hillitystä kiihtymyksestä.
»Vankeina», sanoi Byrne. »Epäilemättä Halfmoonin kauniin joukkueen jäseniä.»
Samurait marssivat joen äyrästä myöten. Muutamien minuuttien perästä he sivuuttaisivat saaren noin kolmenkymmenen metrin päässä. Billy ja tyttö kyyristyivät suojaavan pensaan taakse.
»Minä en tunne heitä», kuiskasi mies.
»Mitä — mitä — oi, herra Byrne, se ei voi olla mahdollista!» äänsi tyttö, tukahduttaen kiihkoaan. »Nuo miehet ovat Lotuksen kapteeni Morris ja perämies Foster.»
Byrne nousi melkein pystyyn. Seurue oli nyt heidän piilopaikkansa kohdalla.
»Pysykää täällä!» hän komensi. »Minä menen vapauttamaan heidät.» Sitten hän lisäsi rajusti: »Teidän tähtenne, koska rakastan teitä. Naurakaa nyt!» Ja hän oli poissa.
Hän juoksi vikkelästi joen äyräältä veteen: samurait, jotka olivat jo sivuuttaneet saaren, eivät huomanneet häntä, loisessa kädessään hänellä oli surmaamansa pääkallometsästäjän vankka sotakeihäs. Hänen vyössään riippui Oda Yorimoton pitkä miekka, ja kreivi de Cadenetin revolveri oli kotelossaan.
Barbara Harding katseli häntä, kun hän kahlasi joen poikki ja kapusi vastaiselle rannalle. Hän näki Byrnen juoksevan ripeätä vauhtia samuraiden ja näiden vankien jäljessä. Billyn keihästä pitävä oikea käsi kohosi, ja sitten kajahti hänen laajoista keuhkoistaan hurja karjaisu, joka olisi ollut kunniaksi kokonaiselle apachiheimolle.
Soturit kääntyivät parhaiksi nähdäkseen raskaan keihään lentävän heitä kohti; ja sitten syöksähti Billy Byrne heidän keskelleen, veti esiin revolverinsa ja ampui oikealle ja vasemmalle. Molemmat vangit käyttivät hyväkseen vartijainsa hämminkiä ja säikähdystä, karkasivat heihin käsiksi ja anastivat itselleen aseita.
Seurueessa oli ollut vain kuusi samuraita. Kaksi oli kaatunut Billyn hyökätessä; mutta jäljellä olevat neljä, jotka olivat tointuneet hämmästyksestään, ryhtyivät nyt taisteluun, osoittaen kansalleen ominaista hurjuutta.
Taaskin oli Therieren revolveri ratkaisevalla hetkellä pettänyt ja jäänyt laukeamatta; harmissaan oli Byrne heittänyt sen pois ja turvautunut jälleen pitkään miekkaan, jonka käyttelyssä hän ei läheskään vetänyt vertoja samuraille. Norris sieppasi maasta Byrnen keihään ja iski sen Byrneä kovin ankarasti ahdistavan japanilaisen ruumiin lävitse.
Nyt oli taistelu tasaista — kolme kolmea vastaan.
Norris heilutteli yhäti keihästä — se oli tehokkain ase samuraiden pitkiä miekkoja vastaan. Hän kaatoi vastustajansa ja riensi sitten Fosterin avuksi.
Saarelle jäänyt Barbara Harding näki, että Byrnen vastustaja pani hänet tiukalle. Valkoinen mies oli puoleton, sillä samurain miekkailutaito oli verrattomasti parempi. Tyttö näki sakilaisen pyrkivän japanilaisen miekan ohitse käsiksi ahdistajaansa, mutta mies oli ilmeisesti liian sukkela ja tottunut ottelija antaakseen hänelle siihen tilaisuutta.
Se kaksintaistelu saattoi päättyä vain yhdellä tavalla, jollei Byrne saisi apua ja hyvin nopeasti. Tyttö tarttui lyhyeen miekkaan, jota hän nyt kantoi alituisesti muassaan, ja syöksyi jokeen.
Sitä ennen hän ei ollut kertaakaan mennyt sen poikki muutoin kuin Byrnen sylissä. Virta oli vuolas ja voimakas. Se oli vähällä pyyhkäistä hänet kumoon, ennen kuin hän oli puolitiessäkään, mutta hänen mieleensäkään ei johtunut luopua yrityksestään.
Iäisyydeltä tuntuneen ajan perästä hän kipusi mantereelle; ja äyrään harjalle noustessaan hän riemukseen näki Byrnen vielä olevan pystyssä ja taistelevan. Foster ja Norris pakottivat vihollistaan peräytymään — heillä ei ollut mitään vaaraa.
Ripeästi Barbara juoksi Byrneä ja samuraita kohti. Pienikasvuisen soturin huulilla väikkyi ilkeä hymy, ja hänen välkkyvä säilänsä heilahti äkilliseen vale-iskuun. Kun Byrne kallistui kömpelösti torjumaan odotettua lyöntiä, pyörähti miekka toiseen suuntaan ja tärähti hänen päähänsä.
Barbara tuli silmänräpäystä liian myöhään pelastamaan, mutta parhaiksi kostamaan. Tuskin oli samurain säilä koskettanut sakilaista, kun Barbara Hardingin kauniin käden heiluttama Oda Yorimoton lyhyt miekka osui hänen sydämeensä.
Kirkaisten hän vaipui uhrinsa ruumiin luo»
Barbara Harding heittäytyi Byrnen viereen. Nähtävästi oli henki sammunut. Parahtaen kauhusta tyttö kallisti korvansa miehen huulille. Hän ei kuullut mitään.
»Tule takaisin! Palaa!» hän valitti. »Anna minulle anteeksi se julma nauru! Oi, Billy, Billy, minä rakastan sinua!» Ja Anthony Harding-vanhuksen, moninkertaisen miljoonamiehen, tytär ja Amerikan ylimystön vesa otti Grand Avennen sakilaisen pään syliinsä ja peitti kalpeat, veriset kasvot suudelmilla.
Samassa Billy Byrne aukaisi silmänsä.
Barbara oli joutunut kiinni itse teossa. Hänen oli mahdoton päästä pujahtamaan pois, ja heleän punan levitessä hänen kasvoilleen kiersi Billy Byrne käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä alaspäin, kunnes heidän huulensa yhtyivät.
Iällä kertaa ei tyttö tarttunut hänen olkapäihinsä työntääkseen häntä kauas itsestään.
»Minä rakastan sinua, Billy», hän kuiskasi koruttomasti.
»Muista, kuka ja mikä olen!» varoitti mies, peläten, että tämä suuri onni häneltä riistettäisiin ja että hän oli saanut sen, koska tyttö hetkiseksi oli unohtanut.
»Minä rakastan sinua, Billy», vastasi tyttö, »sen tähden, mikä olet.»
»Iäti?»
»Siihen asti, kunnes kuolema meidät erottaa!»
Sillä hetkellä saapuivat Norris ja Foster, jotka olivat selviytyneet vastustajastaan, juoksujalkaa heidän luokseen.
»Onko hän pahasti haavoittunut, madam?» huusi kapteeni.
»En tiedä», vastasi neiti Harding. »Koetan juuri auttaa häntä pystyyn, kapteeni Norris», lisäsi hän, yrittäen jollakin tavoin selittää toisille sitä seikkaa, että hänen kätensä olivat Billyn kaulassa.
Norris säpsähti hämmästyksestä kuullessaan nimensä.
»Kuka te olette?» hän kummasteli. »Mistä tunnette minut?» Mutta kun tyttö kääntyi häneen päin, pääsi häneltä iloinen huudahdus: »Neiti Harding! Jumalan kiitos, neiti Harding, te olette elossa ja terve!»
»Mutta mistä ihmeestä te olette joutunut tänne?» tiedusti tyttö.
»Se on pitkä tarina, neiti Harding», vastasi kapteeni, »ja sen loppu koskee teihin kipeästi. Mutta teidän on koetettava se kestää.»
»Eihän isä toki ole kuollut?» kysyi tyttö tuskainen ilme silmissään.
»Ei — toivottavasti», virkkoi Norris. »Hän joutui tämän saaren pahuksien sekarotuisten vangiksi. Ehkä ei häntä ole surmattu. Olimme menossa häntä pelastamaan, kun meidät itsemme vangittiin. Hänet ja herra Malloryn saivat alkuasukkaat kynsiinsä kolme päivää sitten.»
»Herra Malloryn!» kiljaisi Billy Byrne, joka oli jo tyyten tointunut saamastaan iskusta. Miekka oli japanilaisen kädessä kiertynyt liian paljon, ja osunut Billyyn hamara eikä terä edellä. Se oli huumannut hänet vähäksi aikaa. »Onko Mallory hengissä?»
»Hän oli eilen», vastasi Norris. »Nämä vintiöt, joiden kynsistä te niin uljaasti pelastitte meidät, kertoivat sen.»
»Jumalan kiitos!» kuiskasi Billy Byrne.
»Mikä pani teidät luulemaan häntä kuolleeksi?» kummeksui kapteeni, silmäillen Billyä tarkasti, ikäänkuin koettaen päästä hänestä selville.
Joku toinen olisi saattanut yrittää välttää tätä kysymystä, mutta uudistunut Billy Byrne ei ollut raukka missään suhteessa, ei siveellisesti eikä ruumiillisesti.
»Se, että luulin tappaneeni hänet», hän selitti, »silloin, kun anastimme Lotuksen.»
Kapteeni Norris katsoi puhujaan peittämättä kammoissaan.
»Tekö?» hän huusi. »Tekö olitte yksi noita kirottuja hirtehisiä? Tekö olette sama mies, joka melkein tappoi herra Mallory-paran? Neiti Harding, onko hän ollut jollakin tavoin teille hävytön?»
»Älkää tuomitko häntä liian äkkipikaisesti, kapteeni Norris!» tyynnytti tyttö. »Ilman häntä olisin kuollut ja saanut kärsiä pahempaa kuin kuoleman jo aikoja sitten. Tuonnempana kerron teille hänen sankaruudestaan ja ritarillisuudestaan. Älkääkä unohtako, kapteeni, että hän juuri äsken pelasti teidät itsenne ja herra Fosterin vankeudesta ja todennäköisesti kuolemasta!»
»Se on totta», huudahti Norris, »ja siitä tahdon häntä kiittää. Mutta en ymmärrä sitä Malloryn juttua.»
»Älkää välittäkö hänestä nyt!» pyysi Billy Byrne. »Tärkeätä on vain se, että hän on elossa. Hänen verensä ei tahraa käsiäni. Jatkakaa kertomustanne!»
»No niin, sitten kun merirosvojoukkue oli poistunut purrestamme, panimme kokoon vararadion, jonka olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, ja varsin pian olimme yhteydessä sotalaiva Alaskan kanssa. Sen komentaja lähetti Lotukseen miehiä, koneseppiä ja kaikkia sen korjaukseen tarvittavia vehkeitä, antoi meille hiiliä ja muonavaroja, odottaen sitten lähellämme, kunnes saimme aluksemme käyntikuntoon. Siihen ei tarvittu läheskään niin pitkää aikaa kuin olisi saattanut luulla.
— Sitten lähdimme yhdessä sotalaivan kanssa etsimään Clarindaa, kuten teidän kapteeni Simmsinne sitä nimitti. Meidät neuvoi sen jäljille eräs kiinalainen merirosvo Luzonin pohjoispuolella. Hän sanoi erään pienen, Formosan lähellä sijaitsevan, syrjäisen saaren alkuasukkailta kuulleensa, että äskeisen hirmumyrskyn aikana oli eräs kuunaripriki kärsinyt haaksirikon sen rannalla. Ja hänen kuvauksensa aluksesta saattoi meidät uskomaan, että se saattoi olla Clarinda eli Halfmoon.
— Laskimme saarelle ja etsittyämme hyvän aikaa löysimme Halfmoonin elossaolevat merimiehet. He koettivat kaikki syyttää toisiaan, mutta vihdoin he kaikki yksimielisesti kertoivat, että joku Theriere-niminen henkilö ja Byrneksi sanottu merimies olivat vieneet teidät saaren sisäosiin ja että he olivat luulleet teitä kuolleeksi, kunnes he vasta muutamia päiviä sitten olivat eräältä vangiksi ottamaltaan alkuasukkaalta saaneet tietää teidän kaikkien päässeen karkuun ja harhailevan jossakin heille tuntemattomassa osassa saarta.»
»Saitteko mitään tietoja herra Divinestä?» tiedusti tyttö levottomasti.
»Hän oli — kerran — vanha ja hyvä ystäväni.»
»Divine?» kertasi kapteeni. »Niin, se oli kai sama veitikka, joka oli ampunut itsensä.»
»Oh!» äännähti Barbara heikosti.
»Ainakin jäljellejääneet niin väittävät», ehätti Norris lisäämään. »Mutta he kertoivat siitä niin ristiriitaisia juttuja, että meidän sieltä poistuessamme sotalaivan päällystö päätti haastaa Blancon, neekerikokin, sotaoikeuden eteen.
— Sitten lähdimme etsimään teitä mukanamme komppania merisotilaita», jatkoi kapteeni kertomustaan. »Isänne tuskastui joukkoa komentavan upseerin näennäiseen vitkasteluun ja kiiruhti edelle seurassaan herra Mallory, herra Foster, minä ja pari Lotuksen miestä, jotka olivat muassamme tullessamme saareen.
— Kolme päivää sitten hyökättiin kimppuumme; isänne ja herra Mallory joutuivat vangiksi. Me muut pääsimme pakoon ja yritimme palata merisotilaiden luokse; mutta eksyimme ja olemme siitä pitäen umpimähkään harhailleet saarella, kunnes alkuasukkaat joitakuita minuutteja sitten meidät yllättivät. Molemmat merimiehet kaatuivat viime ottelussa, ja herra Foster ja minä jäimme vangiksi. Loput tiedätte.»
Byrne oli nyt pystyssä. Hän löysi miekkansa ja revolverinsa ja sijoitti ne paikoilleen vyöhönsä.
»Te, miehet, olette tuolla saarella ja pidätte huolta neiti Hardingista», hän sanoi. »Jollen minä palaa, löytää meriväki teidät ennemmin tai myöhemmin, tai voitte mennä rantaan ja kiertää sitä pitkin poukamalle. Hyvästi, neiti Harding!»
»Minne te lähdette?» huudahti tyttö.
»Etsimään isäänne — ja herra Mallorya», vastasi sakilainen.