SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Pelastajana
Iltapäivän ja melkein koko seuraavan yön Billy Byrne vaelsi yksinäisellä retkellään, palaten tuttua tietä, jota myöten Barbara Harding ja hän olivat tulleet vuolaan virran pienelle saarelle.
Vähää ennen aamunkoittoa hän saapui aukeaman reunaan Oda Yorimoto-vainajan asunnon kohdalle. Jossakin tuolla äänettömässä kylässä viruivat molemmat vangit.
Pitkän marssin aikana hän oli miettinyt useita kertoja päänsä ympäri, mitä kaikkea hänen uskalletun yrityksensä onnistuminen merkitsisi hänelle. Kaikista niistä henkilöistä, joiden hän saattoi ajatella tahtovan erottaa hänet rakastamastaan naisesta — siitä naisesta, joka juuri äsken oli tunnustanut rakastavansa häntä — oli hänen eniten pelättävä näitä kahta.
Billy Byrne ei lainkaan luulotellut, että Anthony Harding katselisi suopein silmin vävykseen pyrkivää Grand Avenuen sakilaista.
Entä sitten Mallory! Billy oli varma siitä, että Barbara oli rakastanut tätä miestä, ja kun Mallory nyt palautettaisiin hänelle ikäänkuin haudasta, niin oli hyvin todennäköistä, että vanha rakkaus viriäisi uuteen liekkiin tytön sydämessä.
Oikeastaan Billy Byrne ei voinut luottaa omiin korviinsa.
Nytkään hän ei oikein rohjennut uskoa, että ihastuttava, ihmeellinen neiti Harding rakasti häntä — häntä, halveksittua sakilaista.
Mutta hänen tyttöä kohtaan tuntemansa rakkauden syvyydestä ja hänen puhdistuneen luonteensa kelvollisuudesta oli epäämättömänä todistuksena se seikka, että hän säälimättömän ankarasti työnsi syrjään kaikki ajatukset itsestään ja niistä seurauksista, joita hänen yrityksestään koituisi hänelle itselleen.
»Hänen tähtensä!» Niistä sanoista oli tullut hänen sotahuutonsa.
Mitäpä siitä, tulisiko hänen osakseen kauhea kuolema tai kurja, yksinäinen elämä vai päätyisikö hän armaan syliin? Velvollisuuden täyttämisen rinnalla ei sillä ollut Billy Byrnen mielestä mitään väliä.
Hetkisen hän seisoi hiljaa paikallaan, silmäillen kuutamoista kylää ja kuunnellen sieltä liikkumisen ääniä; sitten sakilainen hiipi aukeaman poikki lähimmän majan varjoon notkeasti kuin intiaani ja varovasti kuin harjaantunut varas ainakin.
Hän jäi kuuntelemaan saman ikkunan alle, josta hän, Barbara ja Theriere olivat paenneet muutamia viikkoja sitten. Sisältä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän veti hiljaa itsensä ikkunalaudalle ja laskeutui seuraavalla hetkellä kammion sysimustaan pimeyteen.
Hän hapuili käsineen ympäri huonetta. Siellä ei ollut ketään. Sitten hän meni vastaisella seinällä olevalle ovelle, raotti sitä ja pilkisti sen takana olevaan himmeästi valaistuun huoneeseen. Siellä näyttivät kaikki nukkuvan.
Sakilainen työnsi ovea auemmaksi ja astui sisään — siten täytyisi hänen tutkia vaikka kylän jokainen maja, kunnes löytäisi etsimänsä.
Heitä ei ollut siellä, ja niin kuulumattomasta etteivät edes herkästi nukkuvat koirat häiriytyneet, poistui mies ovesta kylän raitille.
Senjälkeen hän kävi samanlaisella vaarallisella vierailulla toisessa ja kolmannessa majassa.
Neljännessä liikahti muuan mies Byrnen seisoessa huoneen peräseinustalla.
Kissamainen hyppy vei sakilaisen hänen viereensä. Heräisikö japanilainen? Billy pidätti henkeään.
Samurai käänsi rauhattomana kylkeään, hätkähti ja nousi istumaan silmät selkosen selällään. Samassa puristuivat rautaiset sormet hänen kurkkuunsa ja hänen kuolleen daimionsa pitkä miekka lävisti hänen sydämensä.
Byrne ei hellittänyt ruumista, ennen kuin oli varma siitä, että henki oli sammunut. Sitten hän laski sen hiljaa takaisin vuoteelle ja meni tarkastamaan viereistä asumusta.
Siinä oli tilava etuhuone ja sen takana pienempi kammio — samoin kuin daimion talossa.
Etuhuoneessa Byrne ei havainnut mitään jälkiä etsittävistään. Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan pienempään peräkammioon vievän oven, erotti hän sieltä hillitysti kuiskailtua keskustelun hyminää. Hän seisoi hiljaa kuin kuvapatsas korva painettuna kehnoa ovea vasten. Kun hän oli hetkisen kuunnellut, sykähti hänen sydämensä riemusta ja hän olisi voinut ääneensä ylistää onneaan — sisälläolija! puhuivat englanninkieltä.
Varovasti Byrne työnsi ovea niin paljon auki, että pääsi pujahtamaan raosta. Kuiske lakkasi heti.
Suljettuaan oven jälleen Billy eteni lattialla, kunnes hänen kätensä osui toiseen kammiossa olevaan mieheen.
Mies hätkähti hänen kosketuksestaan.
»Nyt taitaa tuhomme tulla, Mallory», virkkoi mies matalasti. »Meitä ollaan noutamassa.»
»St!» varoitti sakilainen. »Oletteko te ja Mallory kahden?»
»Kyllä. Mutta, Jumalan tähden, kuka olette ja mistä tulette?» tiedusti ällistynyt Harding.
»Hiljaa!» kehoitti Byrne, hapuillen toisen siteitä, sillä hän arvasi, että vanki oli köytetty.
Pian hän ne löysi ja leikkasi ne poikki taskuveitsellään, vapauttaen sitten myöskin Malloryn.
»Seuratkaa minua», hän käski, »mutta meluttomasti! Jos teillä on kengät jalassanne, niin riisukaa ne, sitokaa niiden nauhat yhteen ja ripustakaa ne kaulaanne!»
Toiset tottelivat ja hetkistä myöhemmin hän opasti heitä nukkuvia miehiä, naisia, lapsia ja kotieläimiä täynnä olevan huoneen poikki.
Vastaisella seinällä oli pitkiä miekkoja täynnänsä oleva teline. Byrne otti niistä kaksi niin varovasti, ettei kuulunut heikointakaan rasahdusta. Hän ojensi yhden kummallekin toverilleen ja eleillään varoitti heitä pysymään hiljaa.
Mutta Anthony Harding ja Billy Mallory eivät kumpikaan olleet harjoitelleet murtovarkaina. Ensiksimainittu kolautti vahingossa aseensa ovenpieleen, niin että kumahti, ja puolet huoneen asukkaista ponnahtivat silmät levällään istumaan.
Alkuasukkaiden katseita kohdannut näky sai heidät hypähtämään pystyyn ja heti kohti kurkkuaan kiljuen syöksymään karkaavien vankiensa kimppuun.
»Ripeästi!» karjaisi Billy Byrne. »Tulkaa perässäni!»
He juoksivat kylän raittia pitkin, mutta alkuasukkaiden kiljunta oli tuonut aseistettuja samuraita jokaiselle ovelle nopeasti kuin taikaiskusta. Pian piiritti pakenijoita lauma ulvovia sotureita, jotka joka puolelta tavoittelivat heitä pitkine miekkoineen, sulkien heidän peräytymistiensä ja estäen heitä pääsemästä mihinkään suuntaan.
Byrne huusi tovereilleen, kehoittaen heitä käymään selät vastakkain; ja niin he taistelivat, raivaten sakilainen etunenässä hitaasti itselleen tietä kapean reitin päähän ja aukeaman takana alkavaan metsään. Sakilainen otteli pitkä miekka toisessa ja Therieren revolveri toisessa kädessään — aukaisten vapauteen vievää väylää niille kahdelle miehelle, joiden takia hän armaansa menettäisi.
Taistelu riehui hohtavan kirkkaassa trooppisessa kuutamossa, joka teki näyttämön melkein yhtä valoisaksi kuin päivänpaiste; ja vaikka ylivoima olikin rusentava, etenivät valkoiset miehet varmasti, vaikka hitaasti, viidakkoa kohti.
Oli ilmeistä, että alkuasukkaat pelkäsivät noita kolmea miestä johtavaa jättiläistä. Anthony Harding, joka osasi japaninkieltä, ymmärsi kylliksi paljon heidän mongerrustaan päästäkseen siitä selville, jollei siitä olisi ollut riittävänä todistuksena se seikka, että useimmat ahdistajat pysyttelivät kunnioittavan välimatkan päässä Byrnestä.
Kylän raitilta he vihdoin pääsivät aukeamalle. Soturit hyppivät heidän ympärillään, syytäen uhkauksia ja herjauksia, silloin tällöin syöksähtäen lähelle antaakseen vikkelän iskun ja peräytyen sitten jälleen, ennen kuin iso valkoinen pahus ennätti osua heihin Oda Yorimoton entisellä miekalla tai kummallisella tulikepillä, jonka ääni oli niin hirvittävä.
Viidentoista metrin päässä metsän reunasta kaatui Mallory maahan saatuaan keihään pohkeeseensa. Byrne huomasi sen, kumartui taaksepäin, nosti miehen pystyyn ja tuki häntä toisella kädellään, samalla hitaasti peräytyen ahdistavien alkuasukkaitten tieltä.
Nyt lenteli keihäitä tuhkatiheään, sillä samurait olivat kaikki samalla puolen vihollisiaan eikä heidän enää tarvinnut pelätä haavoittavansa heittoaseillaan omia miehiään kuten silloin, kun he olivat ympäröineet kolmea pakenijaa joka taholta. Kun valkoiset vihdoin saapuivat viidakon korkeaan ruohikkoon, seurasi heitä täydellinen keihäskuuro.
Jostakin syystä samurait eivät heti hätyyttäneet heitä metsän turvissa.
Kenties he pelkäsivät väijytystä.
Keihässateessa kaatui Byrne. Samurait olivat tähdänneet etupäässä häntä, ja häneen oli osunut kolme raskasta keihästä. Kaksi törrötti rinnassa ja yksi vatsassa.
Anthony Hardingia pelotti. Hänen molemmat kumppaninsa olivat haavoittuneet, ja raakalaiset lähestyivät heidän piilopaikkaansa.
Mallory istu» maassa, koettaen kiskoa keihästä irti jalastaan. Vihdoin se hänelle onnistui.
Byrne oli vielä tajuissaan ja pyysi Hardingia vetämään keihäät hänen ruumiistaan.
»Mitä meidän on tehtävä?» hätäili vanhus. »He saavat meidät uudelleen käsiinsä yhtä varmasti kuin kohtalo.»
»Vielä he eivät ole meitä saaneet», murahti Billy. »Malttakaas — minulla on suunnitelma. Kykenettekö kävelemään, Mallory?»
Mallory kompuroi seisomaan.
»Kunhan koetan», hän virkkoi, lisäten sitten: »Kyllä, se käy varsin hyvin.»
»Sepä hyvä!» huudahti Byrne. »Kuulkaa nyt! Melkein suoraan pohjoisessa, takanamme kohoavan harjanteen toisella puolella, on laakso. Sen pohjalla juoksee joki. Terveeltä mieheltä menee siihen marssiin hyvinkin viisitoista tuntia — Mallorylta ja teiltä enemmän.
— Seuratkaa jokea, kunnes tulette pienen saaren kohdalle; sen pitäisi olla ensimmäinen, jonka näette, joelle päästyänne. Siltä saarelta löydätte neiti Hardingin, Norrisin ja Fosterin. Ja nyt rientäkää!»
»Entä te, mies?» huudahti Mallory. »Me emme voi jättää teitä.»
»Emme ikinä!» vahvisti Anthony Harding.
»Mutta teidän on se tehtävä», vastasi Billy. »Se on osana suunnitelmastani. Mitenkään muutoin se ei käy päinsä.» Hän ampui revolveristaan yhden ainoan laukauksen empiviä villejä kohti. »Laukaisin, jotta he tietäisivät meidän vielä olevan täällä», hän selitti. »Ammun aina vähän väliä jonkun panoksen, niin kauan kuin jaksan. Se narraa heidät luulemaan että olemme kaikki täällä, ja suojaa teidän poistumistanne — ymmärrättekö?»
»Minä en lähde», sanoi Mallory.
»Kyllä; kyllä te lähdette», vakuutti sakilainen. »Tärkeätä ei ole se, kuinka meille käy, vaan kuinka käy neiti Hardingille. Kaikkien niiden, jotka suinkin voivat, on laittauduttava takaisin hänen luokseen niin nopeasti kuin Herra sallii. Minä en kykene; teidän kahden on siis lähdettävä. Minä olen mennyt mies — sokeakin sen käsittäisi. Ei vähääkään hyödyttäisi teidän kahden viipyä täällä ja saada surmanne odottaessanne minun kuolevan; mutta pahaa siitä voisi koitua paljon, sillä se saattaisi merkitä myöskin neiti Hardingin tuhoa.»
»Sanoitte, että tyttäreni on mainitsemallanne saarella Norrisin ja
Fosterin seurassa — onko hän vahingoittumaton ja terve?» kysyi Harding.
»Kyllä hän on», vastasi Byrne. »Ja nyt matkaan! Te tuhlaatte kallista aikaa.»
»Barbaran tähden se näyttää ainoalta keinolta», arveli Anthony Harding; »mutta tuntuu niin kurjan raukkamaiselta jättää teidän kaltaistanne ylevää toveria, sir.»
»Se on kurjaa», virkkoi Billy Mallory. »Täytyy keksiä joku toinen tapa. Mutta kuka te, veikkonen, muuten olette ja kuinka satuitte olemaan täällä?»
Byrne käänsi kasvonsa ylöspäin, niin että täysikuun säteet valaisivat hänen piirteensä selvästi.
»Muuta keinoa ei ole, Mallory», hän toisti. »Katsokaa minua tarkoin — ettekö tunne minua?»
Mallory silmäili tutkivasti häneen päin suunnattuja lujapiirteisiä kasvoja ja pudisti sitten päätään.
»Kasvoissanne on jotakin tuttua», hän myönsi, »mutta en jaksa muistaa, kuka olette. Eikä sillä olekaan väliä, ken olette — olette pannut vaaraan oman henkenne pelastaaksenne meidät, enkä minä jätä teitä pulaan. Menköön herra Harding — molempien ei välttämättä tarvitse jäädä tänne.»
»Te lähdette molemmat», intti Byrne, »ja saatte nähdä, että ei ole samantekevää, kuka olen. En ollut aikonut ilmaista sitä teille, mutta nähtävästi ei ole muuta keinoa. Olen sama sakilainen, joka melkein tappoi teidät Lotuksen kannella, Mallory. Olen sama veijari, joka piteli pahoin neiti Hardingia, kunnes vihdoin Simms-petokin käski minun lakata, ja neiti Harding on ollut kahdenkesken kanssani tällä saarella viikkokausia. Ja nyt menkää!»
Hän kääntyi poispäin, etteivät toiset näkisi hänen kasvojaan, joiden hän tiesi kuvastavan hänen tuntemaansa sielullista tuskaa, ja alkoi jälleen ampua alkuasukkaiden suuntaan.
Anthony Harding seisoi kasvot kalpeina ja kädet nyrkissä Byrnen kertoessa, kuka hän oli. Sakilaisen vaiettua hän astui uhkaavasti askeleen pitkänään viruvaa miestä kohti, kohottaen pitkää miekkaansa ja jupisten kirouksen.
Billy Mallory juoksi hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.
»Älkää!» hän kuiskasi. »Ajatelkaa, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa nyt olemme hänelle! Tulkaa!» He kääntyivät pohjoiseen päin viidakkoon, kun taas Billy Byrne jäi vatsalleen ruohikkoon ampuen silloin tällöin sinne päin, missä näki keihään välähtävän.
Anthony Harding ja Billy Mallory astelivat äänettöminä raskasta tietään. Sakilaisen revolverin räiske, joka kävi yhä hiljaisemmaksi heidän edetessään loitommaksi taistelun näyttämöltä, ilmoitti heille, että heidän pelastajansa oli vielä elossa.
Jonkun ajan kuluttua kaukaiset pamahdukset lakkasivat. He jatkoivat mitään virkkamatta matkaansa muutamia minuutteja.
»Hän on kuollut», kuiskasi Billy Mallory.
Anthony Harding ei vastannut mitään. Enää ei heidän takaansa kuulunut laukauksia.
Eteenpäin, yhä eteenpäin he ponnistelivat. Yö muuttui päiväksi. Päivä kallistui uudelleen iltaan. Ja yhäti he hoippuivat edelleen väsyneinä, jalat hellinä.
Mallorya vaivasi haava hirveästi. Joskus hänestä tuntui mahdottomalta kävellä enää askeltakaan; mutta ajatellessaan, että Barbara Harding oli jossakin edessäpäin ja että he pian olisivat jälleen hänen seurassaan, hän itsepäisesti jatkoi tuskallista vaellustaan.
He olivat saapuneet joelle ja seurasivat hitaasti sen rantaa alaspäin.
Upea täysikuu valoi maisemaan hopeista valoa.
»Katsokaas!» huudahti Mallory. »Saari!»
»Jumalan kiitos!» jupisi Harding palavan hartaasti.
He pysähtyivät joen äyräälle saaren kohdalle ja luikkasivat. Melkein heti riensi saaren sisäosasta heitä vastapäätä olevalle rannalle kolme hahmoa — kaksi miestä ja yksi nainen.
»Barbara!» huusi Anthony Harding. »Oi, tyttäreni! Tyttäreni!»
Norris ja Foster kiiruhtivat joen poikki ja saattoivat tulijat saarelle. Barbara Harding heittäytyi isänsä syliin. Seuraavalla hetkellä hän oli tarttunut Malloryn ojennettuun käteen ja etsi siiten katseillaan heidän takaansa kolmatta.
»Herra Byrne?» hän tiedusti. »Missä on herra Byrne?»
»Hän on kuollut», ilmoitti Anthony Harding.
Tyttö katseli isäänsä kokonaisen minuutin silmät levällään ja käsittämättä.
»Kuollut!» hän voihkaisi ja vaipui sitten tajuttomana isänsä jalkojen juureen.