NELJÄSTOISTA LUKU
Sakilaisen luottamustehtävä
Kuullessaan villien tuimat äänet niin läheltä sai Barbara Harding kuin sähköiskusta takaisin toimintakykynsä. Hän syöksähti Byrnen luokse, tempasi Therieren revolverin kaatuneen sakilaisen vyöltä ja kääntyi se kädessään nuorukaiseen päin kuin naarastiikeri.
»Nopeasti!» hän kiljaisi. »Käske heidän poistua — surmaan sinut, jos he tulevat likemmäksi.»
Poika horjahti taaksepäin, säikähtäen valkoisen tytön säihkyviä silmiä ja uhkaavaa asentoa, ja hänen äänessään kuului selvästi pelon aikaan saama värinä, kun hän komensi käskyläisiään pysähtymään.
Vapauduttuaan ainakin toistaiseksi välittömästi uhkaavan vaaran pelosta Barbara Harding kiinnitti huomionsa jalkojensa juuressa viruviin, tajuttomiin miehiin. Kaikesta päättäen saattoivat he molemmat heittää henkensä millä hetkellä hyvänsä. Kun hän katseli Theriereä, valtasi hänet myötätuntoinen sääli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Mutta ensinnä hän ryhtyi hoitamaan sakilaista — miksi hän niin teki, sitä hän ei kuolemakseenkaan olisi osannut selittää.
Hän valoi kylmää lähdevettä miehen kasvoille, hautoi sillä hänen ranteitaan ja pesi hänen haavansa, repi sitten hameestaan kaistaleita kääreeksi rinnassa olevaan, syvään, kamalasti ammottavaan haavaan, koettaen tyrehdyttää miehen joka henkäyksellä pulppuavaa verta.
Ja vihdoin hänen ponnistuksensa saivat palkkionsa: verenvuoto asettui, ja sitten näkyi palaavan tajunnan merkkejä.
Sakilainen avasi silmänsä. Hän näki Barbara Hardingin kauniit kasvot hyvin lähellä itseään. Otsallaan hän tunsi tytön vilpoisen, pehmeän käden viihdyttävää hyväilyä.
Hän sulki jälleen silmänsä tukahduttaakseen sen oudon, akkamaisen tunteen, että hän nautti, kun häntä hoiteli hellä nainen — ja, mikä kirottua, hienoston nainen!
Vaivaloisesti hän nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi tyttöä äkäisesti.
»Menkää pois!» hän ärähti. »Minä en ole mikään keikari, tollo.
Heittäkää hypistely! Antakaa minun olla rauhassa! Tiehenne!»
Loukkaantuneena enemmän kuin olisi tahtonut itselleenkään myöntää Barbara Harding kääntyi poispäin tylyn kiittämättömästä potilaastaan ja ryhtyi hoitamaan ranskalaista. Sakilainen luki hänen piirteistään, kuinka pahasti hänen sanansa olivat tyttöön koskeneet, ja virui jonkun aikaa hiljaa, miettien sitä ja tarkkaillen Barbaran näppäriä, valkeita sormia niiden hoivaillessa vähissä hengin olevaa Theriereä.
Hän näki tytön pesevän veren ja lian miehen rinnassa olevasta hirvittävästä haavasta ja silloin hän käsitti, kuinka tavatonta rohkeutta tämänkaltainen kaamea työ vaati Barbaran tapaiselta naiselta.
Aikaisemmin ei sellainen ajatus olisi johtunut hänen päähänsäkään. Eikä hän myöskään olisi vähääkään välittänyt siitä kivusta, jonka hänen sanansa olivat tytölle tuottaneet. Sen sijaan hän olisi suuresti nauttinut Barbaran harmista ja hämmennyksestä.
Mutta nyt valtasi hänet kummallinen, outo tunne, harras halu jollakin tavoin lieventää äskeisten sanojensa vaikutusta. Mikä ihmeellinen mullistus olikaan käynnissä Kellyn joukkueen sakilaisen sydämessä!
»Kuulkaahan!» hän äänsi äkkiä.
Barbara Harding katsahti häneen kysyvästi. Tytön silmissä oli sama kylmä, ylpeän ylimielinen ilme, joka niissä oli aina ollut niiden suuntautuessa Byrneen Halfmoonilla ja joka pani miehen vihan puhkeamaan rajuimmilleen. Sen näkeminen salpasi sakilaisen hengityksen ja hänen aikomansa ajatuksen lausuminen tuli entistäkin vaikeammaksi, jopa melkein mahdottomaksi.
Hän rykäisi hermostuneesti, ja hänen otsalleen palasivat synkät, uhkaavat rypyt.
»Sanoitteko jotakin?» kysyi neiti Harding jääkylmästi.
Billy Byrne selvitti kurkkuaan, ja sitten luiskahti hänen huuliltaan, ei se lause, jota hän oli ajatellut, vaan äkillinen, ajattelematon kiukunpurkaus, joka tuntui lähtevän toisesta ihmisestä, Billy \Byrnen entisestä olemuksesta.
»Eikö tuo tomppeli ole vielä heittänyt henkeään?» hän murahti.
Tämä raaka kysymys loukkasi Barbara Hardingin siveellisiä tunteita niin, että hän ponnahti seisoalleen. Kammoten hän silmäili miestä, joka oli puhunut tuolla tavoin kuolemankielissä olevasta, uljaasta ja ylevästä toverista. Hänen silmänsä liekehtivät vihaisesti, ja hänen kielellään pyöri kiivaita, katkeria sanoja, mutta äkkiä hän muisti, kuinka uhrautuvaisen sankarillisesti Byrne oli palannut Therieren luokse, uhmaten päällekarkaavia samuraita, kuinka kylmäverisen rohkeasti hän oli kantanut tajuttoman miehen viidakkoon. Hän muisti sen melkein yli-inhimillisen hartaan uskollisuuden, joka oli pitänyt Billyä pystyssä hänen valittamatta ponnistellessaan jyrkkää vuoripolkua ylöspäin, kantaen kuolevaa ranskalaista, samalla kun hänen oma elinnesteensä valui punaiseksi viiruksi hänen jälkeensä.
Sellaiset urotyöt ja nämä sanat eivät voineet sopeutua samaan yksilöön. Vain yksi selitys oli mahdollinen — Byrnessä täytyi olla kaksi miestä, joiden luonteet olivat yhtä erilaiset, kuin jos niillä olisi ollut kaksi eri ruumista.
Ja kukapa voi väittää, ettei tytön olettamus ollut oikea? Ainakin näytti siltä, että Billyn olemus eli murrostilassa, ja sillä hetkellä oli vielä mahdoton edeltäpäin sanoa, kumpi puoli kulloinkin pääsisi voitolle.
Byrne kääntyi toisaalle, kaihtaen moitetta, joka kauhun jälkeen kuvastui tytön silmistä, ja painoi päänsä ojennetulle käsivarrelleen, huoahtaen väsyneesti. Barbara silmäili häntä hetkisen kasvoillaan hämmentynyt ilme ja alkoi sitten jälleen hoidella Theriereä.
Ranskalainen hengitti tuskin huomattavasti, mutta jonkun ajan kuluttua hän aukaisi silmänsä ja katseli raukeasti ympärilleen. Nähdessään tytön hän hymyili ja koetti puhua, mutta yskänpuuska nosti verisen vaahdon hänen huulilleen, ja hän sulki silmänsä uudelleen.
Yhä heikommaksi kävi hänen huountansa, kunnes tytön oli hyvin vaikea lainkaan havaita hänen henkäyksiään. Barbara ajatteli hänen kuolevan ja oli hyvin peloissaan.
Hän vilkaisi huolestuneena sakilaiseen. Tämä makasi yhä pää painettuna käsivartta vasten, mutta tyttö ei voinut erottaa, oliko hän vaipunut mietteisiinsä, uneen vaiko kuolemaan.
Viimemainitun mahdollisuuden ajatus sai hänet kalpenemaan säikähdyksestä.
Hän meni verkkaisesti miehen luokse, kumartui ja laski kätensä hänen olalleen.
»Herra Byrne», hän kuiskasi.
Sakilainen käänsi kasvonsa häneen päin. Mies oli väsyneen ja riutuneen näköinen.
»Mikä on hätänä?» hän kysyi, ja hänen äänensä oli pehmeämpi kuin milloinkaan ennen.
»Luulen herra Therieren olevan viimeisillään, ja minä — minä — oi, minua pelottaa niin kovasti.»
Mies punastui hiusmartoaan myöten. Hän ei saattanut ajatella muuta kuin niitä ilkeitä sanoja, jotka hän vähän aikaa sitten oli lausunut; ja nyt oli Theriere kuolemaisillaan.
Jos jokin olisi viitannut, että Byrne tunsi Halfmoonin toista perämiestä kohtaan mitään muuta kuin vihaa, olisi Billy nauranut — neljäkolmatta tuntia takaperin; mutta nyt hän aivan odottamattaan tajusi, ettei hän halunnut Therieren kuolevan.
Sitten hänen mielessään alkoi sarastaa, että hänen sydämessään oli syntynyt uusi tunne joka oli ollut hänelle tyyten outo koko hänen kovan, yksinäisen elämänsä ajan — ystävyys!
Hän tunsi ystävyyttä Theriereä kohtaan! Sellaista oli mahdoton ajatella, mutta kuitenkin sakilainen tiesi, että asia oli niin.
Vaivaloisesti hän ryömi ranskalaisen luokse.
»Theriere!» hän kuiskasi kuolevan korvaan.
Perämies käänsi väsyneesti päätään.
»Tunnetteko minut, kumppani?» tiedusti sakilainen, ja Barbara Harding tiesi hänen äänestään, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta tyttö ei tiennyt niiden herahtaneen esille vastakaikuna Billyn juuri lausumille sanoille, jotka olivat hellimmät, mitä hänen huuliltaan oli koskaan lähtenyt.
Theriere hapuili Byrnen kättä ja tarttui siihen. Ilmeisesti myöskin hän oli huomannut sakilaisen äänen harvinaisen värinän.
»Kyllä, vanha veikko», hän virkkoi heikosti, lisäten sitten: »Vettä.»
Barbara Harding toi hänelle juotavaa, tukien hänen päätään polveaan vasten antaessaan sitä hänelle. Raikas neste tuntui virkistävän häntä, sillä pian hän alkoi puhua hyvin kuuluvasti:
»Minä poistun, Byrne, mutta sitä ennen tahdon sanoa sinulle parin viime päivän aikana oppineeni uskomaan, että sinä olet uljain kaikista tuntemistani uljaista miehistä. Viikko sitten pidin sinua raukkana — pyydän sitä sinulta anteeksi.»
»Älkää sitä muistelko», kuiskasi Byrne; »viikko sitten taisinkin olla raukka. Tuntuu olevan olemassa useammanlaista sisua — luulen parhaillaan oppivani oikeanlaatuista.»
»Ja, Byrne», jatkoi Theriere, »älä unohda, mitä sinulta pyysin, ennen kuin heitimme arpaa siitä, kumpi lähtisi Oda Yorimoton majaan!»
»En unohda», vakuutti Billy.
»Hyvästi, Byrne!» kuiskasi Theriere. »Pidä hyvää huolta neiti
Hardingista!»
»Hyvästi, kumppani!» sanoi sakilainen. Hänen äänensä särkyi, ja kaksi isoa kyynelkarpaloa vierähti »Länsipuolen raisuimman pojan» poskille.
Barbara kumartui Therieren puoleen.
»Hyvästi, ystäväni!» hän virkkoi. »Jumala palkitsee teille ystävyytenne, uljuutenne ja uskollisuutenne. Taivaassa on varmaankin erikoinen kunnialuettelo teidän kaltaisianne yleviä ihmisiä varten.»
Theriere hymyili surullisesta
»Byrne kertoo teille kaikki», hän ilmoitti, »paitsi sitä, kuka olen — sitä hän ei tiedä.»
»Onko teillä jotakin sanomaa, ystäväni», kysyi tyttö, »jonka haluaisitte minun toimittavan perille?»
Theriere lepäsi hetkisen hiljaa, ikäänkuin miettien.
»Nimeni on», hän alkoi sitten puhua, »Henri Theriere. Olen kreivi de Cadenet Ranskasta. Minulla ei ole mitään sanomia lähetettävänä, neiti Harding, paitsi mitä katsotte sopivaksi ilmoittaa omaisilleni. Kun viimeksi kuulin heistä, asuivat he Pariisissa — veljeni, Jacques, oli parlamentinjäsen.»
Hänen äänensä oli käynyt niin hiljaiseksi ja heikoksi, että tyttö tuskin erotti sanoja. Hän vetäisi henkäyksen, pari ja koetti sitten taaskin puhua. Barbara kumartui likemmäksi, melkein painaen korvansa kuolevan huulille.
»Hyvästi, rakas!»
Sanat olivat melkein kuulumattomat, ja sitten ruumis jäykistyi, vavahtaen suonenvedontapaisesti. Henri Theriere, kreivi de Cadenet, oli siirtynyt jalojen esivanhempiensa luokse.
»Hän on mennyt», kuiskasi tyttö silmät kuivina, mutta tuntien tuskaa. Hän ei ollut rakastanut tätä miestä, sen hän tiesi; mutta hän oli oppinut pitämään Theriereä ainoana vilpittömänä ystävänään heidän pienessä maailmassaan, jossa oli pelkkiä konnia ja murhamiehiä.
Hän oli pitänyt ranskalaisesta oikein paljon — hyvin mahdollisesti hän olisi vielä kerran vastannut miehen ilmeisestikin helliin tunteisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan Therieren kovan elämän nurjasta puolesta eikä miehen ensi kertoja häntä lähennellessään harjoittamasta roistomaisen kierosta pelistä.
Hän piti Theriereä yksinomaan rehellisenä, rohkeana kunnianmiehenä; ja siinä hän oli oikeassa, sillä mikä hyvänsä Henri Theriere lieneekin entisyydessään ollut, olivat hänen elämänsä muutamat viime päivät näyttäneet hänet oikeassa valossaan, sellaisena, jollaisen syntyperä ja luonto olivat aikoneet hänestä tehdä loistavan uran kestäessä. Kuolemallaan hän oli sovittanut paljon syntejä.
Ja näinä viime päivinä hän oli siirtänyt synnynnäistä perintöään, ylevyyttä ja ritarillisuutta, toiseen mieheen, vaikka hän itse sen enempää kuin tämä toinenkaan ollut siitä tietoinen; sillä tietämättään pyrki Billy Byrne muovaamaan itseään sen miehen esikuvan mukaiseksi, jota hän oli vihannut, multa josta hän oli oppinut pitämään.
Tytön lausuman kuolinilmoituksen jälkeen istui sakilainen kauan aikaa pää kumarassa tuijottaen maahan. Iltapäivä oli kallistunut iltaan, ja troopillisten seutujen lyhyt hämärä verhosi jo heidät — muutamien minuuttien kuluttua olisi pimeä.
Äkkiä Byrne kohotti päätään. Hänen katseensa harhaili pienen aukeaman ympäri.
Sitten hän kompuroi pystyyn.
Barbara Harding ponnahti seisomaan, pelästyen miehen ilmeistä levottomuutta.
»Mitä nyt?» hän tuskaili. »Mikä on hätänä?»
»Vinosilmä!» huudahti Billy. »Missä on kiinalainen?» Ja toden totta,
Oda Iseka oli kadonnut!
Nuori daimio oli käyttänyt hyväkseen sitä, että hänen vangitsijansa olivat Therieren viimeisillä, hetkillä olleet kokonaan omien tunteittensa vallassa, nakertanut poikki ruohoköyden, jolla hän oli kytketty sakilaiseen, ja kädet yhäti selän taakse sidottuina pujahtanut kylään vievälle viidakkopolulle.
»Nyt he ovat kimpussamme millä hetkellä tahansa», tuskaili tyttö. »Mitä voimme tehdä?»
»Meidän on parasta pötkiä tiehemme», vastasi sakilainen. »Sisuani kirvelee lähteä käpälämäkeen kiinalaislauman tieltä, mutta meidän taitaa olla pakko livistää.»
»Entä herra Theriere-parka?» huomautti tyttö.
»Minun on kannettava hänet jonnekin lähistölle», vastasi sakilainen. »En usko jaksavani retuuttaa häntä kovinkaan kauaksi tänä iltana — en ole vielä oikein kunnossa. Ei kai teistä ole hyvin paha, jos hautaan hänet tänne?»
»Muuta keinoa ei ole, herra Byrne», sanoi tyttö. »Te ette saa ajatellakaan kantaa häntä etäälle. Olemme tehneet kaikki, mitä olemme voineet herra Theriere-raukan puolesta — olette jo ollut vähällä uhrata henkenne hänen tähtensä, eikä hyödyttäisi vähääkään viedä hänen ruumistaan mukaamme.»
»Minua kammottaa se ajatus, että nuo pääkalloja metsästävät vinosilmät saisivat hänet kynsiinsä», selitti Byrne. »Mutta ehkä saan piilotetuksi hänen hautansa, niin etteivät he noin vain sitä löydä.»
»Te ette ole sellaisessa tilassa, että jaksaisitte kantaa häntä ollenkaan», virkkoi tyttö. »Minua pelottaa, ettette jaksa kävellä pitkälle ilman taakkaakaan.»
Sakilainen naurahti.
»Te ette tunne minua, neiti», hän vastasi, kumartui, nosti ranskalaisen leveille hartioilleen ja lähti vuoren rinnettä ylöspäin poluttomassa pensaikossa.
Tavalliselle ihmiselle se olisi ollut mahdottoman raskas työ parhaissakin voimissa; mutta sakilainen astui itsepintaisen vakavasti edelleen, vaikka hän olikin heikkona kivusta ja verenvuodosta, ihmettelevän tytön seuratessa hänen kintereillään.
Sadan metrin päässä lähteeltä he joutuivat pienelle tasaiselle kohdalle, ja Oda Yorimoton miekoilla, jotka heillä vielä oli mukana, he kaivoivat tänne matalan haudan, johon laskivat kreivi de Cadenetin maalliset jätteet.
Barbara Harding luki kuiskaamalla lyhyen rukouksen äsken umpeen luodun haudan äärellä sakilaisen seisoessa hänen rinnallaan taivutetuin päin. Sitten he lähtivät jatkamaan pakomatkaansa jylhän vuoren kolkkoa rinnettä ylöspäin.
Vihdoin nousi kuu valaisemaan heidän tietään, mutta kiipeäminen oli sittenkin rasittavaa ja vaarallista. Monin paikoin oli heidän edettävä käsikkäin melkoisia matkoja, ja kahdesti oli sakilainen ottanut tytön syliinsä ja kantanut hänet erittäin vaarallisten ja vaikeiden kohtien ylitse.
Kohta keskiyön jälkeen he osuivat pienelle vuoripurolle, jonka vartta pitkin he saapuivat luonnon muodostamaan umpikujaan. Puro sai sieltä alkunsa, ja heidän tiensä tukkesivat äkkijyrkät, huimaavan korkealle kohoavat, paljaat kalliot, joiden yli oli mahdoton päästä.
Tähän pieneen, pyöreään rotkoon he olivat tulleet ahtaan kalliosolan kautta, jonka pohjalla pikku puro solisi, ja heikkona ja voipuneena oli sakilaisen nyt tunnustettava, ettei hän enää jaksanut kävellä.
»Kukapa olisi uskonut, että olen tällainen vätys?» hän kiukkuili harmissaan.
»Minun mielestäni te olette suorastaan ihmeellinen, herra Byrne», vastasi tyttö. »Harvat miehet olisivat jääneet henkiin kestettyään kaiken sen, mitä te olette tänään kestänyt.»
Sakilainen teki torjuvan liikkeen.
»Meidän lienee pakko tyytyä ja majoittua tänne parhaamme mukaan», hän sanoi. »Joka tapauksessa tämä tuntuu olevan oiva kolo puolustettavaksi.»
Heikkoudestaan huolimatta hän kokosi kuivia ruohoja, kasaten ne onkalon perällä kasvavan kitukasvuisen puun alle.
»Tässä on teille höyhenpatja», hän huomautti, yrittäen laskea leikkiä. »Ja nyt on teidän viisainta painautua heinille, sillä varmaankin olette lopen uupunut.»
»Kiitos!» virkkoi tyttö. »Minä olen puolikuollut.»
Hän oli niin väsynyt, että nukkui melkein heti saatuaan sopivan asennon paksulla heinäkasalla eikä vähääkään ajatellut omituista tilaansa.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ennen kuin tyttö seuraavana aamuna heräsi, ja kului useita minuutteja, ennen kuin hän pääsi selville oudosta ympäristöstään. Aluksi hän luuli olevansa yksin, mutta sitten hän huomasi jättimäisen hahmon seisovan heidän turvapaikkaansa tuovalla aukolla.
Se oli sakilainen, ja kun tyttö näki hänet, selvisi hänelle, kuinka hirvittävän vaarallinen hänen asemansa oli — yksin tämän raakalaissaaren jylhässä vuoristossa Billy Malloryn murhaajan seurassa, saman pedon, joka oli potkaissut tiedotonta Theriereä kasvoihin, sakilaisen, joka oli loukannut ja uhannut lyödä häntä. Se ajatus puistatti häntä.
Mutta sitten hän muisti miehen toisen puolen eikä olisi kuolemakseenkaan voinut sanoa, pelkäsikö hän Byrneä vai eikö: kaikki riippui siitä, millä tuulella mies sattui olemaan. Olisi parasta suostutella häntä etukäteen.
Hän huusi hilpeästi hyvää huomenta.
Byrne käännähti. Tyttö säikähti nähdessään hänen riutuneet, kalpeat kasvonsa.
»Hyvää huomenta», vastasi Billy. »Kuinka nukuitte?»
»Oi, mainiosti; entä te?»
»Noin vain», oli vastaus.
Barbara silmäili tutkivasti häntä lähestyvää sakilaista.
»Mitä! En usko teidän nukkuneen lainkaan!» huudahti hän.
»En ollut kovin uninen», vastasi toinen vältellen.
»Te istuitte koko yön vahdissa! Niinhän teitte?»
»Vinosilmät olisivat saattaneet olla vainuamassa meitä — ei ollut turvallista nukkua», myönsi Byrne. »Mutta minä nykäisen vähän unta nyt aamulla, kun ensin olemme löytäneet jotakin syötävää.»
»Mitä ravintoa voimme löytää täältä?» kummasteli Barbara.
»Tuo puro on täynnänsä kaloja», selitti Billy, »ja jos teillä on neula, niin luulenpa saavani siepatuksi niitä jonkun.»
Tyttö löysi neulan, jota Billy kehui perin kelvolliseksi, ja kengännauha siimana ja iso heinäsirkka syöttinä alkoi sakilainen onkia vuoristopurosta. Kalat, jotka eivät osanneet kavahtaa pyydystä ja olivat näin varhain aamulla nälkäisiä, osoittautuivat helpoksi saaliiksi, ja kahdella heitolla hän sai kaksi komeata kappaletta.
»Minä voisin syödä toistakymmentä tuollaista kiiskeä», tuumi sakilainen ja heitti onkensa yhä uudelleen veteen, kunnes hän kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli nostanut viereensä nurmikolle aimo läjän lihavia, välkkyviä taimenia.
Taskuveitsellään hän puhdisti ja suomusti ne; sitten hän laittoi tulen kahden kiven väliin, työnsi kalat tikkuihin ja käristi ne kaikki.
Heillä ei ollut suolaa, ei pippuria, ei voita, ei mitään muuta särvintä kuin kalaa; mutta tytöstä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut nauttinut niin maukasta ateriaa, ja vasta sitten, kun kypsyvän kalan tuoksu oli lehahtanut hänen sieraimiinsa, oli hänen mieleensä johtunut, ettei hän ollut pannut suuhunsa muruakaan senjälkeen kuin toissa päivänä.
Eipä ihmekään, että he söivät ahnaasti, nauttien jokaisesta suupalasta.
»Ja nyt», virkkoi sitten Billy Byrne, »taidan oikaista raajani vähäksi aikaa. Pitäkää te pilkistimenne tähyilemässä vinosilmiä, ja heti kun kuulette outoa ääntä, muistakaakin herättää minut!» Sitten hän oikaisihe ruoholle ja nukkui melkein heti.
Ajan kuluksi tarkasteli tyttö heidän kallioista pakopaikkaansa. Sinne pääsi vain yhdeltä suunnalta, ahtaasta solasta, josta puro juoksi. Aukon ulkopuolelle hän ei uskaltanut mennä, mutta sen läpi näkyi alhaalla metsäinen rinne, ja kahdesti asteli hirvi aivan hänen lähitseen, pysähtyen purolle juomaan.
Se oli ihanteellinen paikka, ja sen kauneus tenhosi häntä niinkin huolestuttavissa oloissa kuin ne olivat, jotka olivat pakottaneet hänet etsimään sieltä epävarmaa turvaa. Jossakin toisessa seudussa ja vertaistensa seurassa hän olisi, sen hän saattoi kuvitella, riemumielin viettänyt pari viikkoa tällaisessa metsäparatiisissa.
Ajatus herätti toisen — kuinka kauan pysyisi sakilainen luotettavana seuralaisena? Hän näytti yhtenään joutuvan ojasta allikkoon. Saattoiko hän toivoa, että tuo raaka murhamies vähääkään hillitsisi itseään, kun hänen voimansa palaisivat ja hän näkisi, kuinka eristettyjä he olivat?
Niin, hänen omalla tasollaan oli vain harvoja miehiä, joiden seurassa hän olisi voinut pelkäämättä viettää viikon, pari kahdenkesken villillä raakalaissaarella!
Hän katsahti syvässä unessa nukkuvaan mieheen. Kuinka kookas hän olikaan!
Mutta juuri miehen koko ja hänessä piilevä hillitön hurjuus, jota hän pelkäsi, olivat hänen ainoa turvansa kaikkia muita vaaroja vastaan paitsi miestä itseään.
Ruumiillisesti oli luonto luonut sakilaisen suojelijaksi, sillä hän kykeni uhmailemaan rasituksia ja vaaroja, joihin tavallinen mies olisi jo aikoja sitten sortunut. Niinpä tyttö aprikoi, että hän oli samalla kertaa sekä turvassa että turvatonna, koska sakilainen oli hänen toverinaan!
Näin miettiessään hän antoi katseensa harhailla solan edustalla olevalle rinteelle. Hätkähtäen hän hypähti seisomaan, varjosti kädellä silmiään ja tähysti tarkasti puiden sekaan, sillä hän olisi voinut vannoa, että siellä liikkui jotakin.
Niin, hän ei voinut erehtyä — se oli miehen hahmo.
Nopeasti hän juoksi Byrnen luokse ja pudisti häntä hätäisesti olkapäästä.
»Joku tulee», hän huusi vastaukseksi Billyn uniseen kysymykseen.