KOLMASTOISTA LUKU
Sakilainen suojelijana
Barbara Harding kuuli vankilansa viereiseen huoneeseen saapuneiden samuraiden lähestyvän ovea, joka erotti heidät hänestä. Hän painoi daimion miekan kärkeä sydämensä kohdalle.
Ovelle koputettiin kovasti, ja samassa tyttö hätkähti kuullessaan melua takaapäin — pieneltä ikkunalta huoneen toisessa päässä.
Kun hän kääntyi torjumaan tätä uutta vaaraa, pääsi hänellä hämmästyksen huudahdus, sillä pahasti jyrsittyjen ikkunapuitteiden muodostamassa neliössä näkyivät sakilaisen pää ja hartiat.
Tyttö ei oikein tiennyt, herättikö se näky hänessä uutta toivoa vai syöksikö se hänet äärimmäiseen toivottomuuteen. Hän ei voinut unohtaa, kuinka tämä raakalainen oli sankarillisesti pelastanut hänet, kun Halfmoon oli edellisenä päivänä mennyt pirstoiksi, eikä hän myöskään saanut karkotetuksi mielestään, kuinka mies oli uhannut häntä väkivallalla ja kohdellut eläimellisesti Mallorya ja Theriereä.
Ja hänen mieleensä nousi kysymys, olisiko hänen sen parempi olla sakilaisen vallassa kuin villien samuraiden kynsissä.
Billy Byrne oli kuullut koputuksen ovelta, jonka vieressä tyttö oli polvillaan. Hän oli nähnyt Barbaran jalkojen juuressa viruvat ruumiit ja pannut merkille tytön rintaansa kohti suuntaaman miekan selvää kieltä puhuvan asennon. Hän oli yhdellä silmäyksellä lukenut suuren osan tarinasta.
»Rohkeutta, lapsi!» hän kuiskasi. »Olen luonanne tällä minuutilla, ja myöskin Theriere on tuolla ulkona auttaakseen teitä, jollen minä yksin kykene.»
Tyttö kääntyi oveen päin.
»Odottakaa», hän huusi toisella puolen oleville samuraille, »kunnes siirrän kuolleet miehet syrjään. Sitten saatte tulla. Heidän ruumiinsa pitävät nyt ovea kiinni.»
Sotureita oli hillinnyt yksinomaan se pelko, ettei Oda Yorimoto kenties sittenkään ollut kuollut ja että jotkut heistä saisivat kärsiä hätiköimisestään, jos he tunkeutuisivat huoneeseen hänen luvattaan. Luonnollisestikaan ei kukaan heistä halunnut menettää päätään turhanpäiten; mutta samassa kun tyttö oli puhunut kuolleista miehistä, he tiesivät, että myöskin Oda Yorimoto oli surmattu.
Kuten yhteisestä sopimuksesta he paiskautuivat pientä ovea vasten.
Tyttö heittäytyi koko painollaan sitä vasten omalta puoleltaan, ja vainajat auttoivat kumpikin omalla painollaan naista, joka heidät oli tappanut. Hänen takanaan Billy Byrne hakkasi ja repi saviseinää, ponnistellen hurjasti laajentaakseen ikkuna-aukkoa siksi paljon, että saisi tungetuksi kookkaan ruhonsa siitä pikku huoneeseen.
Ensiksi pääsi sakilainen tytön vierelle, sieppasi lattialta Oda Yorimoton pitkän miekan ja painautui raskaasti ovea vasten, samalla komentaen tyttöä rientämään ikkunalle ja pakenemaan metsään niin nopeasti kuin jalat kantaisivat.
»Theriere on siellä odottamassa», hän ilmoitti. »Hän näkee teidät heti, kun pääsette ikkunalle, ja sitten olette turvassa.»
»Entä te?» huudahti tyttö. »Mitenkäs teille käy?»
»Älkää minusta huoliko!» kielsi Billy Byrne. »Tehkää vain kuten sanoin, ymmärrättekö? Ja nyt livistäkää!» Siekailematta hän tuuppasi tyttöä ikkunaan päin.
Mutta juuri silloin saivat toiselta puolen samuraiden, toiselta puolen Kellyn joukkueeseen kuuluneen sakilaisen Billy Byrnen yhteiset ponnistukset kehnon oven romahtamaan bamburuokoisilta saranoiltaan, ja se kaatui lattialle.
Ensimmäisen kammioon tuoksahtaneen samurain halkaisi Byrnen voimakkaan käden heilauttama Yokan valtiaan terävä miekka päälaesta rintalastaan asti. Toinen kellistyi saatuaan Billyn vasemman käden nyrkin leukaansa, ja sitten tunkeutuivat kaikki kilvan ahtaan oven täydeltä Grand Avenuen raisun tappelupukarin kimppuun.
Vilkaistuaan takanaan alkaneeseen verileikkiin juoksi Barbara Harding ikkunalle. Vähän matkan päässä oli metsä, ja sen reunassa kyyrötti varmasti mies pitkässä ruohikossa.
»Herra Theriere!» hän huusi. »Tänne! Pian! Byrne on hengenvaarassa!» Sitten hän kääntyi takaisin ovelle ja juoksi heiluttaen lyhyttä miekkaa, jota hän ei ollut hellittänyt kädestään, sakilaisen vierelle, joka aikoi uhrata henkensä pelastaakseen hänet.
Billy loi kauhistuneen katseen rinnallaan taistelevaan olentoon.
»Taivaan tähden, puikkikaa pois!» hän kiljui. »Käpälät allenne!
Tiehenne täältä!»
Mutta tyttö vain hymyili hänelle uljaasti ja pysyi paikallaan. Sakilainen koetti työntää häntä taakseen toisella kädellään, otellen toisella, mutta Barbara vetäytyi syrjään ja astui uudelleen esiin hieman kauempana.
Samurait hätyyttivät heitä tuimasti. Kolme miestä kerrallaan tavoitteli sakilaista pitkine miekkoineen. Hänestä vuoti verta useista haavoista, mutta hänen jalkojensa juuressa virui kaksi kaatunutta soturia kolmannen ryömiessä pois kuolettava haava vatsassaan.
Barbara Harding hosui ja pisteli tarmonsa takaa niitä, jotka koettivat pujahtaa Byrnen sivuitse päästäkseen häneen käsiksi takaapäin. Kamppailua ei voinut kestää kauan, ylivoima oli liian rusentava. Tyttö näki ulomman huoneen olevan ahdettuna täyteen soturien aaltoilevia päitä, kaikkien pyrkiessä tunkeutumaan esille ulottuakseen kookkaaseen valkoiseen mieheen, joka taisteli daimion ahtaassa, hämyisessä, kurjassa komerossa, kuten muinaisajan puolijumala.
Barbara vilkaisi sivustapäin mieheen.
Hän oli ihmeellinen! Taistelun kuumuus oli kokonaan muuttanut hänet. Enää hän ei ollut jörö, äreä, raaka miehenkollo, jollaisena tyttö oli ensiksi hänet nähnyt Halfmoonilla. Rotevana, voimakaslihaksisena, valppaana hän sensijaan kohosi kääpiömäisten vastustajiensa yläpuolelle, harmaiden silmien loistaessa ja hymyn välkkyessä hänen lujapiirteisillä huulillaan.
Neito näki, kuinka pitkä miekka, jota hänen tottumaton kätensä käytteli kömpelösti, iski syrjään taitavien ahdistajain aseet vain viuhuvien sivalluksiensa rajuuden nojalla. Hän näki sen osuvan miehen olkapäähän, katkovan luut ja lihakset ikäänkuin ne olisivat olleet juustoa ja pysähtyvän vasta halkaistuaan uhrin ruumiista kaksi kolmatta osaa, viillettyään sen melkein kahdeksi kappaleeksi.
Hän näki erään samurain syöksähtävän hänen puolustajansa miekan alitse iskeäkseen häntä tikarilla, ja rientäessään torjumaan miehen aikeita hän näki Byrnen valtavan vasemman nyrkin paiskautuvan soturin kasvoihin niin raskaasti, että se isku olisi kyennyt kaatamaan härän.
Sitten karkasi toinen käsikähmään, ja samalla hetkellä upotti Byrne miekkansa erään enemmän malaijilta kuin japanilaiselta näyttävän, tummakasvoisen pahuksen ruumiiseen. Ja kun piston saanut mies tupertui maahan, nykäisi hänen ruumiinsa miekan sakilaisen kädestä.
Sillä hetkellä Byrnen kimppuun karannut samurai tapasi vihollisensa aseettomana ja tähtäsi riemusta ulvoen pitkän, ohuen tikarinsa suoraan Billyn leveään rintaan.
Mutta Billy Byrneä ei ollut niin helppo lähettää tuonelaan. Vasemmalla kyynärvarrellaan hän löi uhkaavaa asetta pitelevää kättä ylöspäin, tarttui miehen olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri, kiskaisi hänet vyötäisistä korkealle päänsä päälle ja paiskasi hänet vasten kapeasta oviaukosta tunkeutuvien miekkamiesten kasvoja.
Melkein samalla hetkellä sujahti keihäs Billyn eteen ahtautuneihin riveihin jääneestä pienestä aukosta ja ähkäisten pelästyksestä vaipui jättiläinen kasvoilleen. Samassa pamahti laukaus Barbara Hardingin takana, ja Theriere riensi hänen ohitseen suojaamaan kaatunutta sakilaista.
Laukauksen kajahtaessa kellahti yksi samurai kuolleena lattialle.
Ampuma-aseisiin tottumattomina muut peräytyivät säikähdyksissään.
Taaskin Theriere laukaisi suoraan tungoksen täyttämään huoneeseen, ja tällä kertaa kaatui kaksi miestä saman kuulan lävistäminä.
Soturit vetäytyivät vielä kauemmaksi, ja hurjasti kiljuen Theriere käytti hyväkseen saavuttamaansa etua, hyökäten uhkaavasti heitä kohti. Silmänräpäyksen ajan he pysyivät paikallaan, alkoivat sitten horjua ja pakenivat majasta.
Kun Theriere palasi Barbara Hardingin luokse, oli tämä polvillaan sakilaisen vieressä.
»Onko hän kuollut?» kysyi ranskalainen.
»Ei. Jaksammeko yhdessä nostaa hänet ulos tuosta ikkunasta?»
»Se on ainoa keino», vastasi Theriere, »ja meidän täytyy sitä koettaa.»
He tarttuivat Byrnen rotevaan ruumiiseen ja raahasivat sen huoneen perälle; mutta vaikka he kuinka ponnistivat, he eivät kyenneet nostamaan isoa, velttoa lihas- ja luukasaa työntääkseen sen ulos pienestä aukosta.
»Mitä meidän on tehtävä?» tuskaili Theriere.
»Meidän on jäätävä tänne hänen luokseen», vastasi Barbara Harding. »Minä en voi jättää oman onnensa nojaan miestä, joka taisteli niin uljaasti puolestani, niin kauan kuin suinkin jaksoi.»
Theriere voihkaisi.
»En myöskään minä», hän sanoi; »mutta te — hän uhrasi henkensä pelastaakseen teidät. Tekisittekö hänen uhrauksensa tyhjäksi?»
»En voi mennä yksin», vastasi tyttö koruttomasti, »ja tiedän, että te ette jätä häntä. Muuta mahdollisuutta ei ole — meidän täytyy pysyä täällä.»
Tässä ratkaisevassa kohdassa aukaisi sakilainen silmänsä.
»Kuka minua kolhaisi?» hän mutisi. »Näyttäkää vain minulle se öykkäri!»
Theriere ei voinut olla hymyilemättä. Barbara Harding polvistui uudelleen Byrnen viereen.
»Ei kukaan teitä kolhaissut, herra Byrne», hän selitti. »Teihin osui keihäs, ja olette pahasti haavoittunut.»
Billy Byrne avasi silmiänsä vähän enemmän levälleen ja käänsi niitä, kunnes hänen katseensa kiintyi häntä niin lähellä olevan tytön kauniisiin kasvoihin.
»Herra Byrne!» hän ärähti harmistuneena. »Jättäkää sikseen sellaiset sanat! Miksi te minua luulette, yhdeksi noista paperikauluksisista keikareistako?»
Sitten hän nousi istumaan. Hänen rinnassaan olevasta haavasta tulviva veri tunkeutui paidan läpi ja virtasi hitaasti maapermannolle. Hänen päässään oli kaksi lihashaavaa — toinen oikean silmän yläpuolella, kun taas toinen ulottui koko vasemman posken poikki silmän alta korvan lehteen saakka. Ne hän oli saanut aikaisemmin samassa kahakassa. Kiireestä kantapäähän mies oli kokonaan veren peitossa.
Hurmeisen naamarinsa lävitse hän katseli huoneen toiseen päähän kasautunutta ruumisröykkiötä, ja leveä hymy sai hänen suunsa ympärille hyytyneen verikuoren säröilemään.
»Mepä peittosimme noita vinosilmiä oikein kelpo tavalla, lapsi», huomautti hän neiti Hardingille ja nousi pystyyn näennäisesti yhtä vahvana kuin ennenkin, ravistellen itseään kuin iso härkä. »Mutta onni oli, että te jouduitte leikkiin ihan parhaiksi, perämies», hän lisäsi, kääntyen Therieren puoleen. »Juuri silloin he olivat vähällä kaataa minut kaikeksi ajaksi.»
Barbara Harding katseli miestä silmät levällään hämmästyksestä. Hetki sitten hän oli odottanut Billyn tuossa tuokiossa vetävän viimeisen henkäyksensä — nyt sakilainen seisoi hänen edessään puhellen niin huolettomasti kuin ei olisi saanut ainoatakaan naarmua.
Billy ei näyttänyt tietävän mitään haavoistaan! Ainakaan hän ei välittänyt niistä hitustakaan.
»Sinä haavoituit hyvin pahasti, veikkonen», virkkoi Theriere. »Tunnetko kykeneväsi yrittämään viidakkoon? Japanilaiset palaavat heti kohta.»
»Varmasti!» huudahti Byrne. »Eteenpäin!» Ja hän juoksi ikkunalle.
»Nostakaa lapsi minulle! Sukkelaan! Ne tulevat takaapäin.»
Theriere nosti Barbara Hardingin sakilaiselle, joka laski hänet aukon toiselle puolelle. Sitten Billy ojensi kätensä ranskalaiselle, ja pian seisoivat kaikki kolme majan ulkopuolella.
Kymmenkunta samuraita riensi heitä kohti »palatsin» nurkitse. Viidakko oli noin sadan metrin päässä aukeaman takana.
Nyt ei saanut vitkastella.
»Mene neiti Hardingin kanssa edellä!» komensi Theriere. »Minä suojelen peräytymistämme revolverillani ja seuraan kintereillänne.»
Sakilainen otti tytön syliinsä, heittäen hänet olalleen. Miehen kasvoista vuotava veri tahrasi Barbaran kädet ja vaatteet.
»Pitäkää lujasti kiinni, lapsi!» huusi Billy ja lähti ripeätä vauhtia metsää kohti.
Theriere pysytteli likellä heitä, säästäen panoksiaan, kunnes ne tehoisivat hyvin. Hurjasti ulvoen karkasivat samurait pakenevan saaliinsa jäljessä. Heillä oli kaikilla pääkallometsästäjien pitkät, terävät keihäät. Heidän miekkansa heiluivat kaulimissaan, ja heidän muinaisaikaiset varustuksensa kalisivat.
Kiitäessään tämän syrjäisen saaren aukeamalla viidakkoa kohti, joka oli yhtä koskematon kuin silloin, kun »tuli ehtoo ja tuli aamu ja niin tuli kolmas päivä», muodostivat pakenijat ja takaa-ajajat toistensa räikeitä vastakohtia täynnänsä olevan taulun: korkeimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva amerikkalainen neito, jota kantoi yksi yhteiskunnan pahimmista hylkiöistä, suurkaupungin syrjäkujien rikollinen sakilainen; heitä suojaamassa revolveri kädessä ranskalainen kreivi ja onnenetsijä, ja heidän jäljessään riehuva ja kirkuva lauma sekarotuisia pahuksia, puettuina kuudennentoista sataluvun japanilaiseen asuun ja hurjasti heiluttaen saaren alkuasukkaiden, villien pääkallonmetsästäjien pelottavia keihäitä, joiden alkuperäisten käyttäjien raju veri virtasi heidän suonissaan sekaantuneena Taka-mi-musu-bi-no-kainin jälkeläisten vereen.
Kolmikko oli ennättänyt kolme neljäsosaa matkasta, ennenkuin samurait pääsivät varman keihäänheittomatkan päähän. Huolissaan tytön turvallisuudesta jättäytyi Theriere muutamia askelia jäljelle, toivoen voivansa pidättää ruskeita sotureita kaukana hänestä.
Etummainen ahdistaja kohotti keihäänsä korkealle, ojentaen oikean kätensä suoraksi taakseen heittoa varten. Therieren revolveri pamahti, ja mies suistui eteenpäin, kieriskeli jonkun aikaa maassa ja jäi sitten hiljaa virumaan.
Samurait kiljuivat raivosta ja linkosivat puolikymmentä keihästä pitkissä kaarissa Theriereä kohti. Yksi niistä lävisti hänen reitensä, ja hän sortui maahan.
Ranskalaisen kaatuessa oli Byrne metsän reunassa. Tyttö näki onnettoman sattuman.
»Seis!» hän huusi. »Herra Theriere haavoittui!»
Sakilainen seisahtui ja kääntyi katsomaan taakseen. Ranskalainen oli noussut kyynärpäänsä varaan ja ampui hyökkääviä vihollisia. Billy laski tytön maahan seisomaan.
»Odottakaa tässä!» hän käski ja syöksyi takaisin Therieren luokse.
Ennen kuin hän ehti perille, oli toinen keihäs osunut keskelle Therieren rintaa, kellistäen hänet tajuttomana tantereeseen. Samurait kiiruhtivat vinhasti perämiehen kimppuun — oli kysymys siitä, kumpi ennättäisi ensiksi.
Saadessaan jälkimmäisen haavansa oli Theriere parhaillaan panostanut revolveriaan. Se oli nyt maassa hänen vieressään uudet patruunat paikoillaan. Sakilainen saapui hänen luokseen ennen villejä, sieppasi aseen ja ampui kylmäverisesti ja nopeasti, tähdäten lähestyviä raakalaisia.
Tämä murhaava kuulasade kaatoi heistä neljä; mutta sakilainen kiroili mielessään sitä, että oli ampunut kaksi laukausta harhaan.
Byrnen vastarinta sai ruskeaihoiset, joita enää oli jäljellä ainoastaan kaksi, tyrmistymään. He olivat ilmeisesti saaneet kyllikseen, sillä he peräytyivät juoksujalkaa. Sakilainen kestitsi heitä vietä parilla laukauksella, nosti sitten tiedottoman ranskalaisen selkäänsä ja riensi takaisin viidakkoon.
Metsän suojassa he laskivat ranskalaisen pitkälleen maahan. Tyttö arveli, että rinnassa oleva kauhea haava tuottaisi kuoleman hyvin pian.
Byrneä ei Therieren tilan vakavuus näyttänyt vähääkään liikuttavan; hän irroitti miehen patruunavyön ja kiinnitti sen uumenilleen, vaihtaen samalla revolveriin kuusi uutta patruunaa.
Äkkiä hänen katseensa osui Oda Isekaan, joka virui sidottuna ja kapaloituna heidän takanaan pensaikossa, mihin hän ja Theriere olivat hänet jättäneet. Apua saaneet samurait hiipivät parhaillaan varovasti heidän suojapaikkaansa päin.
Samassa sai sakilainen mielijohteen.
»Olin kuulevinani teidän ja vinosilmien louskuttelevan leukojanne, silloin kun tapasin teidät tuolla», virkkoi hän Barbaralle.
Vaivoin tyttö ymmärsi hänen sanansa ja nyökkäsi.
»Te osaatte siis heidän mongerrustaan, vai mitä?»
»Hiukan.»
»Käskekää tämän vekkulin ilmoittaa kumppaneilleen, että minä nitistän hänet, jolleivät he pötki tiehensä ja anna meidän poistua rauhassa. Theriere kertoi, että hän on isäukkonsa kuoltua kuningas, ja hänen isäukkonsa on sama jehu, jonka te napautitte nukkumaan tuolla kanakopissa», selitti sakilainen kuvaavasti. »Niin ollen on tämä velikulta itse kuningas nyt.»
Barbara Harding oivalsi heti, kuinka mainio Billyn ehdotus oli. Hän meni aukeaman laitaan lähestyvien vihollisten näkyviin vierellään sakilainen, jolla oli revolveri kädessään, ja huusi heille heidän esivanhempiensa kielellä, kehottaen heitä kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavaa. Sitten hän ilmoitti, että heillä oli vankinaan Oda Yorimoton poika, ja että jos heitä vielä hätyytettäisiin, se maksaisi hänen henkensä.
Samurait neuvottelivat keskenään vähän aikaa; sitten yksi heistä vastasi, etteivät he uskoneet tytön puhetta, ja että Oda Yorimoton poika Oda Iseka oli hyvässä turvassa kylänä.
»Odottakaa!» käski tyttö. »Me näytämme hänet teille.» Ja kääntyen
Byrnen puoleen hän pyysi tuomaan nuorukaisen näkyville.
Kun valkoinen mies palasi poika sylissään, pääsi katselevilta alkuasukkailta tuskan ja raivon sekainen ulvonta.
»Jollette enää ahdista meitä, emme tee hänelle mitään pahaa», vakuutti Barbara; »ja poistuessamme saareltanne päästämme hänet vapaaksi. Mutta jos vielä hyökkäätte kimppuumme, niin tämä valkoinen mies, joka häntä pitelee, sanoo repivänsä sydämen hänen rinnastaan ja heittävänsä sen kettujen ruoaksi!»
Se oli perin verinen uhkaus Barbara Hardingin kaltaisen herkkäluontoisen naisen lausumaksi. Mutta hän tunsi muinaisten japanilaisten taikauskoa kylliksi ollakseen varma siitä, että hänen sanansa tehoaisivat voimakkaasti Yokan nuoren valtiaan alamaisiin.
Taaskin neuvottelivat alkuasukkaat kuiskaillen. Lopuksi se mies, joka oli puhunut toisten puolesta, huusi muukalaisille:
»Me emme ahdista teitä, niin kauan kuin te ette tee pahaa Oda Isekalle. Mutta pidämme teitä aina silmällä ollessanne saarella, ja jos hänelle sattuu jotakin vahinkoa, ette te pääse poistumaan, sillä me tapamme teidät kaikki.»
Barbara käänsi miehen sanat sakilaiselle.
»Suostutteko te siihen?» kysyi sakilainen.
»Luullakseni he varovat avoimesti hyökkäämästä kimppuumme», vastasi tyttö: »mutta emme hetkeksikään saa luopua valppaudesta, sillä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa he murhaavat meidät, siitä olen varma.»
Sitten he palasivat Therieren luokse. Mies makasi tajuttomana ja ähkyen samassa paikassa, johon Byrne oli hänet sijoittanut. Sakilainen irroitti kapulan Oda Isekan suusta.
»Missä päin on vettä? Tiedustakaa sitä häneltä!» kehotti hän Barbaraa.
Tyttö teki niin.
»Hän väittää, että menemällä suoraan tätä takanamme olevaa rotkoa myöten ylöspäin joudumme pienelle lähteelle», selitti tyttö.
Päästettyään Oda Isekan jalat vapaiksi ja kiinnitettyään hänet samalla ruohonuoralla omaan vyöhönsä nosti Byrne Therieren syliinsä ja viittasi sitten nuorukaista lähtemään rotkoon.
»Kävelkää vierelläni», komensi hän Barbara Hardingia, »ja pitäkää pilkistimenne tähdättyinä taaksepäin!»
Äänettömänä lähti seurue astelemaan ylöspäin pitkin polkua, joka pian muuttui kiviseksi ja jyrkäksi, samalla kun heidän takanaan hiipivät pensaiden suojassa heitä väijyvät samurait.
Puoli tuntia kestäneen perin vaivaloisen kiipeämisen jälkeen alkoi sakilainen tuntea verenvuodon vaikutuksia.
Hän yskäisi hieman ponnistuksesta, ja samassa tulvahti veri jälleen virtaamaan rinnassa olevasta tuoreesta haavasta. Mutta hänen vierellään kävelevä tyttö ei huomannut hänen horjuvan eikä heikontuvan ja ihmetteli miehen ruumiillista kestävyyttä.
Mutta kun he vihdoin saapuivat keskellä lumoavan kaunista luonnon muodostamaa luolaa kumpuavalle, kirkasvetiselle lähteelle, jonka sitä ympäröivät kivijärkäleet ja riippuvat sammalkimput melkein piilottivat, ja Oda Iseka antoi merkin, että he olivat saapuneet määräpaikkaansa, laski Byrne Therieren hiljaa kukkaiselle nurmikolle, päästi heikon ähkäisyn ja vaipui tajuttomana ranskalaisen viereen.
Barbara Harding säikähti. Äkkiä hän tajusi alkaneensa pitää tuota syrjäkujien jättiläistä voittamattomana, ja samalla hänessä heräsi toinenkin ajatus — että hän oli johtunut perustamaan toiveensa mahdollisesta pelastumisesta enemmän Byrnen kuin Therieren varaan. Mutta nyt hän oli jylhän saaren sydämessä hiipivien, murhanhimoisten raakalaisten ympäröimänä seuranaan vain kaksi kuolevaa valkoista miestä ja ruskeaihoinen panttivanki.
Oda Iseka käsitti tilanteen. Voitonriemusta virnistäen hän kajahdutti äänekkään luikkauksen.
»Tulkaa reippaasti, soturini!» hän huusi. »Molemmat valkoiset miehet ovat kuolemaisillaan.»
Heidän alapuoleltaan metsästä kuului vastaushuuto:
»Me tulemme, Oda Iseka, Yokan valtias! Uskolliset samuraisi tulevat!»