KAHDESTOISTA LUKU
Oda Yorimoto
Vangitsijansa likaisessa luolassa Barbara Harding kuuli puoliverisen japanilaisen toistavan komennuksensa:
»Tule!»
Yksi naisista heräsi miehen äänestä. Hän silmäili Barbaraa jörön vihaisesti: mutta muutoin hän ei vähimmälläkään merkillä osoittanut näkevänsä tapahtumassa mitään tavatonta. Tuntui siltä, kuin valikoidut amerikkalaiset kaunottaret olisivat jokapäiväisiä vieraita Oda Yorimoton kodissa.
»Mitä tahdotte minusta?» huusi säikähtynyt tyttö japaninkielellä.
Oda Yorimoto katsahti häneen kummastuneena. Missä oli valkoinen tyttö oppinut puhumaan hänen kieltään?
»Minä olen daimio, Oda Yorimoto», hän selitti. »Nämä ovat vaimojani.
Nyt sinä olet yksi heistä. Tule!»
»Malttakaa!» pyysi tyttö, tarttuen oljenkorteen. »Jollette tee minulle pahaa, niin isäni antaa teille satumaisen palkkion. Hän maksaisi ilomielin kymmenentuhatta kohua, jos minut loukkaamattomana palautettaisiin hänelle.»
Oda Yorimoto pudisti päätään.
»Kaksikymmentätuhatta kokua!» huudahti tyttö.
Yhä pudisti daimio epäävästi päätään.
»Satatuhatta — määrätkää itse hinta, kunhan vain ette tee minulle pahaa!»
»Hiljaa!» kivahti mies. »Mitäpä merkitsee miljoonakaan kokua minulle, joka tunnen sen sanan vain esivanhempaini taruista? Me emme tarvitse täällä kokuja lainkaan, ja jos tarvitsisimme, niin vuorissani on kosolta sitä keltaista metallia, jolla niiden arvo mitataan. Ei, sinä olet naiseni. Tule!»
»Mutta odottakaa vielä! Haluan puhua kanssanne — kaikkien näiden naisten kuulematta.» Ja tyttö käänsi silmänsä huoneen vastaisella seinällä olevaan oveen päin.
Oda Yorimoto kohautti olkapäitään. Se olisi helpompi tapa kuin tappelu, hän tuumi, ja talutti tytön ovelle, jota tämä oli osoittanut.
Huoneessa oli pilkkosen pimeä, mutta daimio liikkui varmasti tuntien paikan, ja hänen edetessään pimeässä hypisteli tyttö salaa hänen vyötään.
Vihdoin saapui Oda Yorimoto pitkän huoneen toiseen päähän.
»No?» hän virkkoi, tarttuen Barbaraa olkapäihin.
»Niin!» vastasi tyttö hiljaisella, pingoittuneella äänellä, ja samassa tunsi Yokan valtias Oda Yorimoto äkillisen nykäyksen vyössään. Ennen kuin hän aavisti, mitä oli tekeillä, oli hänen oma lyhyt miekkansa lävistänyt hänen kurkkunsa.
Korahtaen niin heikosti, ettei se voinut kuulua ulompaan huoneeseen, vaipui daimio hiljaa lattialle.
Uudelleen, yhä uudelleen Barbara Harding syöksi miekan ruskean miehen ruumiiseen, kunnes hän oli varma siitä, ettei tämä enää kyennyt häntä hätyyttämään. Sitten hän lopen uupuneena ja vapisten lysähti likeiselle lattialle kuolleen vihollisensa viereen.
Useita minuutteja Barbara Harding virui samassa paikassa, johon oli nääntynyt. Hän oli puolittaisessa horrostilassa eikä tuntenut muuta kuin hyydyttävää kauhua ja perinpohjaista väsymystä.
Pian hän kuitenkin tajusi makaavansa ruumiin vieressä, sitä hipoen; häneltä pääsi tukahdutettu äännähdys, ja väristen hän vetäytyi kauemmaksi siitä.
Hitaasti tyttö saavutti jälleen itsehillintänsä, ja samalla hän alkoi oivaltaa, kuinka äärimmäisen uhkaavassa vaaransa hän oli. Hän nousi istumaan ja katseli silmät levällään viereiseen huoneeseen vievää ovea.
Naiset ja lapset tuntuivat yhäti olevan uneen vaipuneina.
Ilmeisestikään ei miehen heikko korahdus ollut heitä häirinnyt.
Barbara nousi pystyyn ja hiipi hiljaa ovelle. Hän aprikoi, voisiko hän kenenkään huomaamatta päästä lattian poikki ulko-ovelle. Silloin hän saattaisi paeta viidakkoon, ja sitten olisi hänellä ainakin mahdollisuus pyrkiä takaisin rantaan ja Therieren turviin.
Hän puristi lujemmin lyhyttä miekkaa, joka hänellä vieläkin oli kädessään, ja astui askeleen tilavampaan huoneeseen. Yksi naisista kääntyi vuoteellaan ja näytti heräävän. Tyttö pujahti takaisin pimeään komeroon, josta hän oli juuri tullut.
Nainen nousi istumaan ja silmäili ympärilleen. Sitten hän lähti liikkeelle, viskasi joitakuita kalikoita huoneen seinustalla palavaan tuleen ja otti keittovehkeitä hyllyltä.
Barbara arvasi hänen alkavan valmistaa aamiaista.
Nyt oli toivotonta enää yrittää karata, ja tyttö sulki välioven varovasti. Sitten hän hapuili pienemmässä kamarissa, etsien jotakin raskasta esinettä teljetäkseen sillä oven, mutta ei löytänyt mitään.
Vihdoin johtui hänen mieleensä ruumis. Se riittäisi pitämään ovea kiinni, jos lapsi tai koira koettaisi työntää sitä auki — olisihan sekin tyhjää parempi. Mutta voiko hän pakottaa itsensä tarttumaan käsiksi kammottavaan vainajaan?
Itsesäilytysvaisto teettää ihmeitä jopa heikolla ja hennolla naisellakin. Barbara Harding karkaisi luontoaan, ja ponnisteltuaan jonkun aikaa hän sai kuolleen miehen vieritetyksi oven viereen. Ruumiin hankautuminen lattiaa vasten, kun hän kiskoi sitä sopivaan asentoon, pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään.
Hän oli riisunut mieheltä pitkän miekan ja muut varukset, ennen kuin liikautti ruumista, ja nyt hän kyyrötti kuolleen vieressä molemmat miekat ulottuvillaan. Hän myisi henkensä kalliista hinnasta.
Taaskin kuten silloin, kun hän Halfmoonin haaksirikon jälkeen rimpuili aallokossa, muistuivat hänen mieleensä Therieren sanat:
»Mutta, pardieu, minä sorrun taistellen!»
Niin, siten hänkin!
Viereisestä huoneesta kuului useiden henkilöiden liikettä. Hän erotti selvästi naisten ja lasten äänet. Useimmat sanat olivat japaninkielisiä, mutta toiset olivat jotakin hänelle outoa kieltä.
Pian alkoi hänenkin huoneensa käydä valoisammaksi. Katsahtaessaan olkansa ylitse hän näki sarastuksen ensimmäisten heikkojen säteiden tunkeutuvan sisään huoneen toisessa päässä lähellä laipiota olevasta pienestä aukosta.
Hän meni nopeasti sinne. Nousemalla varpailleen ja kohottamalla hieman itseään tartuttuaan kiinni ikkunan aluslaudasta hän saattoi katsoa ulos.
Tuolla oli metsä, vähemmän kuin sadan metrin päässä; mutta koettaessaan työntyä ulos aukosta hän surukseen huomasi sen niin ahtaaksi, ettei hän mahtunut siitä lävitse.
Ja sitten koputettiin ovelle, ja joku nainen kutsui herraansa ja isäntäänsä aamiaiselle.
Barbara juoksi vikkelästi lattian poikki ovelle, pitäen pitkää miekkaa molemmin käsin koholla päänsä päällä.
Nainen koputti uudelleen, tällä kertaa paljon kovemmin, ja huusi äänekkäämmin Oda Yorimotoa ulos.
Tyttö oli säikähdyksissään. Mitä hänen oli tehtävä? Jos hän saisi vain vähän aikaa, niin hänen kenties onnistuisi laajentaa ikkunaa kylliksi päästäkseen pakenemaan metsään, mutta ovea kolisteleva nainen ei ilmeisestikään aikonut tyytyä jäämään ilman vastausta.
Äkkiä sai Barbara mielijohteen. Sen onnistumisesta oli perin vähän toiveita, mutta koettaa kannatti hyvin.
»St!» sihahti hän ovenraosta. »Oda Yorimoto nukkuu. Hän tahtoo, ettei häntä häiritä.»
Hetkisen oli oven takana hiljaista. Sitten nainen murahti ja poistui, jupisten jotakin itsekseen.
Tytöltä pääsi syvä helpotuksen huokaus — hän oli saanut vielä hiukan armonaikaa ennen kuolemaansa.
Hän palasi ikkunan ääreen ja alkoi lyhyellä miekalla suurentaa aukkoa päästäkseen siitä lävitse. Työ kävi pakostakin hitaasti, koska ei saanut syntyä melua.
Hänen uurastettuaan tunnin verran keskeytti hänet taaskin ovelta kuuluva naputus. Tällä kertaa siellä oli mies.
»Oda Yorimoto nukkuu vielä», kuiskutti tyttö. »Menkää tiehenne älkääkä häiritkö häntä! Hän suuttuu kovasti, jos herätätte hänet.»
Mutta mies ei taipunutkaan lähtemään niin helposti kuin nainen äsken.
Hän jäi paikalleen.
»Daimio määräsi, että tänään järjestetään suuri metsästys ja pyydystetään Yokan rannoille saapuneiden sei-yo-jinien pääkallot», jatkoi mies itsepintaisesti. »Hän vihastuu todenteolla, jollemme saavu hänen luokseen siksi hyvissä ajoin, että se ehditään suorittaa tänään. Anna minun puhutella häntä, nainen! En usko Oda Yorimoton enää nukkuvan. Miksi uskoisin sei-yo-jiniä? Olet kukaties noitunut daimion.» Samassa hän työnsi ovea.
Ruumis antoi hieman perään, ja mies koetti tirkistää raosta. Barbara piti miekkaa selkänsä takana ja nojasi olkapäällään oveen painaakseen sen kiinni.
»Menkää tiehenne!» hän kivahti »Oda Yorimoto tappaa minut, jos herätätte hänet, ja jos tulette sisään, olette tekin kuoleman oma.»
Mies peräytyi ovelta ja Barbara kuuli hänen hiljaa keskustelevan talon naisten kanssa. Hetkisen kuluttua hän palasi ja virkkamatta sanaakaan varoitukseksi heittäytyi koko painollaan ovea vasten.
Ruumis liukui siksi paljon takaisin, että mies mahtui tulemaan huoneeseen; mutta kun hän suinpäin tupsahti sisään, putosi Yokan valtiaan terävä pitkä miekka suoraan hänen ruskeaan niskaansa.
Päästämättä ääntäkään hän tupertui kuolleena lattialle.
Seinän takana olevat naiset olivat vilahdukselta nähneet, mitä pikku kammiossa oli tapahtunut, ennen kuin Barbara oli ennättänyt paiskata oven jälleen kiinni. Raivosta ja kauhusta kirkuen he syöksyivät kylän pääkadulle ja kiljuivat minkä jaksoivat, että sei-yo-jinien nainen oli tappanut Oda Yorimoton ja Hawa Nishon.
Heti alkoi kylässä kuhista samuraita, naisia, lapsia ja koiria. Kaikki riensivät Oda Yorimoton majalle, tulvien ulompaan huoneeseen, jossa he huutaa sokelsivat kilvan joitakuita minuutteja, soturien koettaessa saada yhtenäistä kertomusta daimion voivottelevilta naisilta.
Barbara Harding painautui tiukasti ovea vasten kuuntelemaan. Hän tiesi, että ratkaiseva hetki oli tullut, että hänellä parhaassakin tapauksessa oli elonaikaa jäljellä vain muutamia minuutteja.
Hänen raottuneilta huuliltaan kohosi hiljainen rukous. Hän suuntasi Oda Yorimoton lyhyen miekan terävän kärjen rintaansa ja odotti — odotti miesten tuloa viereisestä huoneesta — siepaten ikuisuudelta vielä joitakuita lyhyitä sekunteja, ennen kuin upottaisi aseen sydämeensä.
* * * * *
Theriere riensi viidakossa eteenpäin juoksujalkaa useita minuutteja, ennen kuin sai sakilaisen näkyviinsä.
»Oletko vielä jäljillä?» hän huusi edellään kiiruhtavalle miehelle.
»Varmasti», vastasi Byrne. »Se on peräti helppoa. Heitä on täytynyt olla ainakin kymmenkunta. Ei edes tällainenkaan poropeukalo kuin minä voi harhautua jäljiltä.»
»Meidän on oltava valppaita, Byrne», varoitti Theriere. »Olen ollut ennenkin tekemisissä näiden ryökäleiden kanssa ja vakuutan sinulle, ettei niiden läheisyyttä aavistakaan, ennen kuin saa keihään selkäänsä, jollei ole hyvin varovainen. Meidän on tietystikin riennettävä minkä voimme, mutta meistä ei ole vähääkään apua neiti Hardingille, jos umpimähkään syöksymme väijytykseen ja menetämme päämme.»
Byrne tajusi, kuinka viisas hänen kumppaninsa neuvo oli, ja koetti noudattaa sitä: mutta häntä tuntui hallitsevan joku kummallinen voima, joka ajoi häntä hurjasti, silmittömästi eteenpäin — hänellä oli selittämätön, tuskainen kiire, niin että jopa kotkanlentokin olisi hänestä ollut liian hidas.
Kerran hän huomasi ihmettelevänsä, miksi hän pani henkensä vaaraan pelastaakseen tytön, jota hän niin katkerasti vihasi, tai kostaakseen hänen puolestaan. Hän koetti uskotella itselleen tekevänsä sen lunnaiden vuoksi — niin, siinäpä se, lunnaiden tähden. Jos hän löytäisi tytön elävänä ja pelastaisi hänet, niin hän voisi vaatia itselleen leijonanosan saaliista.
Myöskin Theriereä kummastutti, että Byrne, jonka hän koko Halfmoonin miehistöstä olisi kaikkein viimeiseksi uskonut panevan vaaraan mitään neiti Hardingin tähden, oli ensimmäisenä ajamassa takaa hänen ryöstäjiään.
»Kuinkahan kaukana jäljessä Sanders ja Wilson lienevät?» huomautti ranskalainen Byrnelle heidän seurattuaan jälkiä lähes tunnin ajan. »Eikö meidän pitäisi odottaa heitä? Neljä kykenee suorittamaan paljon enemmän kuin kaksi.»
»Ei silloin, kun Billy Byrne on toinen kahdesta», tokaisi sakilainen ja jatkoi itsepäisesti matkaansa.
Puolen tunnin kuluttua he joutuivat äkkiä alkuasukkaiden kylän näkyviin.
Billy Byrne vaati, että hyökättäisiin suoraapäätä sen keskelle ja »tehtäisiin puhdasta jälkeä», kuten hän lausui; mutta Theriere vastusti jyrkästi hänen ehdotustaan, ja lopuksi Byrnekin käsitti, että toinen oli oikeassa.
»Jäljet vievät suoraan sinne», sanoi Theriere, »joten heidän on täytynyt raahata neiti Harding juuri sinne. Mutta ensin on meidän koetettava ratkaista, missä majassa hän nyt on, ennen kuin yritämme pelastaa hänet. Sacré nom d'un pipe! Mitä arvelet tuosta?»
»Mistä tuosta?» kysyi sakilainen. »Mikä teidän sisuksianne nyt kaivelee?»
»Näetkö noita kolmea miestä tuolla kylässä?» huomautti ranskalainen. »He eivät ole alkuasukkaita eivätkä pääkallometsästäjiä sen enempää kuin minäkään. He ovat japanilaisia! Olemme jollakin tavoin erehtyneet seuratessamme jälkiä, sillä on tuiki varmaa, että japanilaiset eivät ole pääkallometsästäjiä.»
»Vainuamisessa ei ole mitään vinossa, päällikkö», väitti Byrne, »ja olkootpa japanilaiset nuppienkokoilijoita tai älkööt, joka tapauksessa ne veijarit, jotka tyttöheilakan nappasivat, ovat painuneet tänne. Jolleivät he nyt ole siellä, niin he ovat menneet kylän läpi ja poistuneet toiselta puolen — ymmärrättekö?»
»St, Byrne!» kuiskasi Theriere. »Kyyristy piiloon tämän pensaan taakse!
Joku tulee tuota toista oikealla puolellamme olevaa polkua pitkin.»
Puhuessaan hän veti sakilaisen kyyhöttämään viereensä.
He odottivat hetkisen henkeään pidättäen; sitten tuli läheisen lehvistön välitse näkyviin hoikka, melkein alaston poika, joka asteli kylää kohti. Päälaellaan hän kantoi kimppua polttopuita.
Kun hän oli saapunut väijyjien kohdalle, karkasi Theriere äkkiä hänen kimppuunsa, painaen kätensä hänen suulleen estääkseen hänet huutamasta. Japaninkielellä hän käski pojan pysyä hiljaa.
»Emme tee sinulle mitään pahaa, jos olet ääneti», hän vakuutti, »ja vastaat kysymyksiimme totuudenmukaisesti. Mikä kylä tuo on?»
»Se on Yokan valtiaan Oda Yorimoton pääkaupunki», vastasi nuorukainen.
»Minä olen Oda Yorimoton poika, Oda Iseka.»
»Ja kylän keskellä sijaitseva avara maja on Oda Yorimoton palatsi?» arvasi Theriere.
»Niin on.»
Ranskalainen tunsi itäaasialaisten tapoja koko hyvin ja päätteli, että jos tyttö olisi vielä elossa ja tuolla kylässä, hän olisi mahtavimman päällikön majassa; mutta hän tahtoi, jos mahdollista, saada siitä varmuuden. Hän tiesi, että suora kysymys tytön olinpaikasta saisi vastaukseksi joko ovelan itämaalaisen välttelyn tai yhtä ovelan itämaalaisen valheen.
»Aikooko Oda Yorimoto surmata sen valkoisen naisen, joka viime yönä tuotiin hänen asuntoonsa?» tiedusteli Theriere.
»Kuinka voisi poika tuntea isänsä aikomuksia?» vastasi nuorukainen.
»Onko hän vielä elossa?» jatkoi Theriere.
»Mistä minä sen tietäisin, joka nukuin, kun hänet tuotiin, ja vasta tänä aamuna sain naisväen supatuksista tietää, että Oda Yorimoto oli edellisenä yönä tuonut kotiinsa uuden naisen?»
»Etkö nähnyt häntä omilla silmilläsi?» kysyi Theriere.
»Katseeni ei kykene lävistämään pienen perähuoneen ovea, jonka takana he olivat vielä silloin, kun minä puoli tuntia sitten läksin keräämään polttopuita», oli pojan vastaus.
»Mitä vinosilmä sanoo?» tiedusti Billy Byrne, joka ei ymmärtänyt sanaakaan keskustelusta ja kävi sen vuoksi maltittomaksi.
»Hänen puheittensa olennainen sisältö on se», vastasi Theriere myhäillen, »että neiti Harding on vielä hengissä ja tuon kylän keskellä sijaitsevan isoimman majan perähuoneessa. Mutta» — hänen kasvonsa synkkenivät — »heimon päällikkö Oda Yorimoto on hänen luonaan.»
Sakilainen hypähti kiroten pystyyn ja olisi kiitänyt nuolena kylään, jollei Theriere olisi laskenut kättään hänen olalleen ja pidättänyt häntä.
»Enää on meidän liian myöhäistä hätäillä», selitti hän murheellisesti. »Jos olemme varovaisia, saamme kenties pelastetuksi hänet ja kostetuksi hänen kärsimänsä vääryyden. Toimikaamme kylmäverisesti ja suunnitelmallisesti voidaksemme työskennellä yhdessä uhraamatta henkeämme turhaan. On hyvin mahdollista, ettei kumpainenkaan meistä palaa elävänä kylästä, mutta se mahdollisuus meidän on supistettava niin pieneksi kuin voimme, jos mielimme hyödyttää neiti Hardingia.»
»No, antakaa kuulla suunnitelmanne!» kehotti sakilainen, sillä hän käsitti Therieren olevan oikeassa.
»Viidakon ja kylän väli on lyhyin tuolla vastaisella puolella. — päällikön majan takana», huomautti Theriere. »Meidän on raakalaisten huomaamatta kaarrettava sinne; sitten voimme siellä näkemämme mukaan miettiä, miten menettelemme.»
»Entä tämä?» Byrne osoitti peukalollaan Oda Isekaa.
»Otamme hänet mukaamme — meidän ei olisi turvallista nyt päästää häntä irti.»
»Miksi ei nitistää häntä?» ehdotti Byrne.
»Ei, jollei se käy välttämättömäksi», vastasi Theriere. »Hän on vasta poika. Epäilemättä saamme perinpohjin tyydyttää tappamishaluamme surmaamalla miehiä, ennen kuin täältä selviydymme.»
»Minä en ole koskaan pitänyt mitään lukua kiinalaisista», jupisi sakilainen ikäänkuin lieventääkseen ehdotustaan nuorukaisen murhaamisesta. Jostakin selittämättömästä syystä hän tunsi pistoksen omassatunnossaan ajattelemattoman huomautuksensa johdosta. Mikä kumma häneen oli mennyt? Piakkoin hän vetäisi jalkaansa valkeat housut ja pelaisi tennistä, jos hän kävisi vielä jonkun verran vennommaksi ja akkamaisemmaksi.
Kolmikko lähti siis astelemaan viidakkopolkua, joka kiersi kylän pohjoispuolelle. Theriere meni edellä, pitäen poikaa käsivarresta. Byrne seurasi heidän kintereillään.
He saapuivat määräpaikkaansa Oda Yorimoton »palatsin» kohdalle kenenkään häiritsemättä ja huomaamatta. Siellä he tirkistelivät tiheän lehvistön takaa.
»Talon takaseinässä on pieni ikkuna», virkkoi Byrne. »Tyttö on teljetty varmaankin juuri sinne.»
»Niin», myönsi Theriere, »se on kai pojan mainitsema perä! Ensin meidän on köytettävä tämä nuori pakana ja pantava kapula hänen suuhunsa; sitten voimme käydä käsiksi työhön pelkäämättä hänen hälyttävän.»
Ja ranskalainen irroitti pitkän ruohonuoran vankinsa vyötäisiltä. Sillä sidottiin poika lujasti, palanen hänen lanneverhoaan tungettiin hänen suuhunsa kapulaksi ja kiinnitettiin samasta vaatekappaleesta revityllä suikaleella, jonka päät solmittiin vastakkain niskapuolelle.
»Kenties se on epämukava», tuumi Theriere, »mutta ei varsin tuskallinen eikä vaarallinen. Ja nyt asiaan!»
»Minä koetan päästä tuonne ikkunalle», ilmoitti sakilainen, »ja te vaanitte täällä korkeassa ruohikossa paukkuinenne valmiina nyppimään pois ne lurjukset, jotka puikkivat taakseni keljuilemaan. Jos sitten tarvitsen teitä, voitte te juosta avukseni ja ampua tykistöllä koko hoitoa. Tai jos minä saan hempukan pois tuosta hökkelistä ja vinosilmät panevat minut liian tiukalle, on teidän täältä käsin mukava napautella niitä.»
»Sillä tavoin joutuisi koko vaara sinun osallesi, Byrne», vastusti
Theriere, »eikä se ole kohtuullista.»
»Toinen meistä saa jokseenkin varmasti reikiä nahkaansa», selitti sakilainen, puolustaen suunnitelmaansa, »ja jos menee henki, niin on koko joukon parempi, että niin käy minulle kuin jos te kaatuisitte. Tyttö ei kovinkaan ilostuisi jäädessään kahden minun kanssani — hän ei siedä minua. Mutta te olette samaa maata kuin hänkin, ja siis on teidän pysyttävä täällä, jossa voitte auttaa häntä, sitten kun minä olen saanut hänet ulos. Minä en missään tapauksessa halua olla tekemisissä hänen kanssaan. Hän jurnuttaa minua», lisäsi Billy, ikäänkuin mietteissään, »enkä minä välitä niistä lunnaistakaan — te saatte pitää nekin.»
»Maltas, Byrne!» kuiskasi Theriere kiihkeästi. »Minulla on sinulle puhuttavaa. En tiedä, voitko uskoa minua: mutta näissä oloissa, kun meistä toinen tai kenties kumpainenkin varmasti kuolee, ennen kuin päivä ehtii paljoakaan pitemmälle kulua, ei kannata valehdella.
— En minäkään halua niitä kirottuja lunnaita. Tahdon vain voimieni mukaan korjata sitä neiti Hardingille tehtyä pahaa, jossa olen ollut avullisena. Minä — minä — Byrne, mon ami, minä rakastan häntä. Sitä en ikinä ilmaise hänelle, sillä en ole sellainen mies, jollaisen puhdas ja viaton tyttö haluaisi puolisokseen; mutta olisin toivonut saavani tilaisuuden kertoa hänelle, millä tavoin olin sekaantunut tähän likaiseen juoneen, ja rukoilla häneltä anteeksi. Ensin tahdoin todistaa katuvani auttamalla hänet vahingoittumattomana sivistyneeseen satamaan ja jättämällä hänet ystäviensä huomaan ilman sentinkään lunnaita.
— Sitä en nyt voine tehdä; mutta jos kuolen sitä yrittäessäni ja sinä jäät henkiin, pyydän sinua kertomaan hänelle, mitä nyt olen sinulle sanonut. Puhu hänelle mahdollisimman paljon pahaa minusta — sinä et osaa maalata minua lähimainkaan niin mustaksi kuin olen ollut — mutta anna hänen tietää, että häntä kohtaan tuntemani rakkaus puhdisti minut viime hetkellä.
— Byrne, hän on paras tyttö, jonka sinä tai minä olemme koskaan tavanneet; me emme ole kelvollisia hengittämään samaa ilmaa kuin hän. Nyt sinä ymmärrät minkätähden haluaisin mennä edellä.»
»Aavistin teidän olevan pihkaantunut häneen», vastasi sakilainen, »ja juuri siitä syystä teidän ei pidä mennä edellä. Mutta mitäpä sen märehtiminen hyödyttää? Heitetään rahalla arpea ja katsotaan, kumpi lähtee, kumpi jää! Onko teillä kolikkoa?»
Theriere kopeloi housuntaskuaan ja sai hyppysiinsä hopeisen kymmensenttisen.
»Numero, sinä menet; vaakuna, minä menen», sanoi hän, viskasi rahan kieppumaan ilmaan ja sieppasi sen sitten kämmenelleen.
»Numero!» huudahti sakilainen virnistäen. »Mutta mikäs rähäkkä tuolla on?»
Molemmat miehet kääntyivät tähystämään kylään päin, jonka raitille oli äkkiä ilmestynyt hälisevä lauma puoliverisiä japanilaisia, kiiruhtaen Oda Yorimoton majalle.
»Jotakin tekeillä, vai mitä?» virkkoi sakilainen. »No niin, nyt minä lähden — näkemiin!»
Ja hän tunkeutui ulos suojaisesta viidakosta ja alkoi kiitää aukeaman poikki Oda Yorimoton majan taakse.