YHDESTOISTA LUKU
Jyrkänteen puolustus
»Eteenpäin!» huusi Theriere ja riensi sakilaisen jälkeen, joka oli jo kadonnut näkyvistä tiheään metsään.
Punainen Sanders ja Wilson astuivat muutamia askeleita ranskalaisen perässä. Theriere vilkaisi kerran taakseen ja näki heidän seuraavan, mutta tien polveke piilotti sitten heidät hänen näkyvistään.
Punainen Sanders seisahtui.
»Enpä hitto vieköön annakaan hakata kalloani poikki tällaisessa mielettömän turhassa asiassa kuin tämä on», hän äkeili Wilsonille.
»Tyttö on hyvin todennäköisesti surmattu jo aikoja sitten», lisäsi toinen.
»Varmasti hän on», vahvisti Punainen Sanders, »ja jos me puskemme päämme tuohon tiheikköön, niin kohta mekin olemme vainajia. Huh! Miller-parka! Svensson-rukka! Se on kammottavaa. Näitkö, mitä heille oli tehty sen lisäksi, että heidän päänsä oli katkaistu?»
»Kyllä», kuiskasi Wilson, katsahtaen äkkiä taakseen.
Punainen Sanders hätkähti ja alkoi tuijottaa siihen suuntaan, jonne hänen toverinsa oli katsonut.
»Mitä se oli?» hän ynisi. »Mitä sinä pelästyit?»
»Olin näkevinäni jotakin siellä liikkuvan», vastasi Wilson.
»Laittaudutaan Jumalan tähden tiehemme täältä!» Ja odottamatta kumppaniltaan sanaakaan myöntymykseksi merimies kääntyi suinpäin pötkimään pikku polkua pitkin Divinen, Blancon ja Luisevan Sawyerin asemapaikkaa kohti.
Heidän saapuessaan sinne oli Luiseva juuri lähdössä lähteelle noutamaan vettä, mutta nähtyään kauhistuneet ja läähättävät tulijat hän palasi kuulemaan heidän sanomiaan.
»Mikä on hätänä?» kiljaisi Divine. »Näytätte siltä kuin olisitte kohdannut aaveen. Missä ovat toiset?»
»He ovat kaikki murhatut, ja heidän päänsä on katkaistu poikki», ulvoi punainen Sanders. »Me tapasimme sen joukkion, jonka kynsiin Miller, Svensson ja tyttö olivat joutuneet. Raakalaiset olivat tappaneet heidät kaikki ja söivät heitä parhaillaan, kun me syöksyimme heidän kimppuunsa. Mutta ennen kuin aavistimme mitään, tuli lisää noin tuhat pahusta juoksujalkaa niskaamme. He saivat meidät erotetuksi toisistamme, ja kun näimme Therieren ja Byrnen saavan surmansa, niin me luonnollisestikin lähdimme käpälämäkeen! Hyvä Jumala, kuinka hirveää!»
»Luuletteko heidän ajavan teitä takaa?» tiedusti Divine.
Kuullessaan kysymyksen kääntyivät kaikki katsomaan polkua, jota myöten pakokauhun valtaamat miehet olivat saapuneet. Samalla hetkellä kajahti alhaalla poukaman perukassa käheä huuto, ja kaikki viisi vilkaisivat sinne, nähden siellä rajua liikettä.
Oli huomattu Therieren puolueen pako samoin kuin tytön poissaolo ja elintarpeiden varkaus.
Laivuri Simms hyppi hulluna raivosta. Hän karjui kirouksia, jotka ukkosen lailla kiirivät kallioille.
Äkkiä Ward näki vilahdukselta vuoren harjalla olevat miehet.
»Tuolla ne ovat!» hän kirkaisi.
Laivuri Simms katsahti sinne päin.
»Senkin maakravut!» hän ärjyi. »Varastavat muonavaramme ja ryöstävät tyttö-raukan! Heittiöt! Kunhan pääsen heihin käsiksi, niin kyllä heidät opetan!»
»Meidän on paras mennä sinne joukolla», sanoi Ward. »Tästä sukeutuu taistelu aivan varmaan. Kerätkää kiviä, miehet, ja sitten lähdetään. Laivuri, te olette liian lihava ottelemaan tuolla rinteellä, joten teidän on viisainta jäädä tänne ja lainata revolverinne jollekulle miehistä.»
Ward tunsi esimiehensä sisun siksi hyvin, että paljon mieluummin näki hänen pysyvän syrjässä kuin tulevan mukaan todellisen taistelun uhatessa. Rohkeamman miehen käsissä olisi revolveri äärettömän paljon tehokkaampi.
Ward ei itsekään missään nimessä rakastanut taistelemista, mutta hän käsitti, että nyt, kun he olivat menettäneet ruokavaransa, uhkasi heitä nälkäkuolema ja että kaikki oli hukassa, kun tyttö oli heiltä riistetty. Ravintoa ja rahaa saadakseen on paljoa arempikin mies kuin Bender Ward valmis ottelemaan henkensä uhalla.
He kiiruhtivat jyrkännettä ylöspäin, odottaen joka hetki ylhäällä olevien miesten joko puhuttelevan tai ampuvan heitä. Divine ja hänen seuralaisensa katselivat heitä sekavin tuntein. He tunsivat melkein sananmukaisesti olevansa vasaran ja alasimen välissä.
Ward oli miehineen ennättänyt jo rinteen puoliväliin, eikä Divine ollut yrittänytkään torjua heitä. Hän vilkui pelokkaasti takanaan olevaan synkkään metsään, josta hän joka hetki odotti pääkallo-metsästäjien villien, kiukkuisten kasvojen ilmestyvän.
»Antautukaa, maakravut!» kiljui Ward, »tai muutoin panemme teidät jokikisen roikkumaan raa’an nokkaan!»
Vastaukseksi Blanco heitti hyökkääjiä raskaalla kivimöhkäleellä. Se suhahti vaarallisen likeltä Wardia, jota Blanco vihasi sydämensä pohjasta. Heti pamahti Wardin revolveri, ja kuula vingahti Divinen korvissa.
L. Cortwrite Divine, kotiljonginjohtaja, lysähti Therieren rintavarustuksen taakse, jääden sinne pelosta vapisevana makaamaan vatsallaan pitkin pituuttaan.
Luiseva Sawyer ja Punainen Sanders noudattivat päällikkönsä esimerkkiä.
Ainoastaan Blanco ja Wilson koettivat torjua hyökkäystä.
Kookas neekeri juoksi Divinen luokse, sieppasi tämän pelon lamauttaman miehen vyöltä revolverin ja kääntyi sitten ampumaan Wardia.
Kuula meni aiotun uhrin ohitse, mutta lävisti lähinnä hänen takanaan olleen merimiehen sydämen, ja kun mies vaipui maahan, lähtien kierimään jyrkkää vierua alaspäin, pysähtyivät hänen toverinsa etsimään suojaa.
Wilson tehosti puolustajain saamaa etua, lähettäen vihollisten niskaan kokonaisen kuuron hyvin tähdättyjä kiviä, ja sitten taistelu keskeytyi toistaiseksi.
»Joko he menivät tiehensä?» tiedusti Divine vapisevin huulin, kun laukausten jälkeen syntyi hiljaisuus.
»Menivät? Olkaa lörpöttelemättä, te kurja pelkuri!» vastasi Blanco. »Luulotteletteko te, että kaksi miestä jaksaa ajaa pakoon viisi? Jos te, surkea jänishousu, reipastautuisitte yrittämään, niin meillä olisi toiveita. Minua haluttaa kovasti repiä arka sydämenne irti ruumiistanne, mokomakin päällikkö, joka virutte siellä vatsallanne, näyttäen miehillenne tuollaista esimerkkiä!»
Divine oli niin peloissaan, etteivät häneen pystyneet häväistykset eivätkä moitteet.
»Mitä meitä hyödyttää vastustaminen?» uikutti hän. »Meidän ei olisi lainkaan pitänyt poistua heidän luotaan. Se on kaikki tuon Theriere-hupsun syytä. Mitä me mahdamme tämän kamalan saaren villeille, jos hajoitamme voimamme? He nyppivät meidät pois, muutamia kerrallaan, aivan kuten kävi Millerille ja Svenssonille, Therierelle ja Byrnelle. Meidän pitäisi puhua siitä Wardille ja saada tämä järjetön kahakka loppumaan!»
»Nyt puhutte järkeä!» kehui luiseva Sawyer. »Minä en aio enää kyyrötellä täällä, samalla kun ystävät ampuvat minua alhaalta ja joukko villejä pakanoita hiipii kimppuuni ylhäältäpäin katkaistakseen pääni.»
»En minä liioin!» yhtyi Punainen Sanders.
Blanco katsahti Wilsoniin. Omasta puolestaan ei neekeri olisi ollut vastahakoinen palaamaan yhteiseen katraaseen, jos se vain kävisi päinsä pelkäämättä laivuri Simmsin ja Kierosilmä-Wardin kostoa; mutta hän tunsi ne miehet siksi hyvin, että häntä arvelutti luottaa heihin, vaikka he näennäisesti olisivatkin suostuvinaan sellaiseen ehdotukseen.
Toisaalta, hän järkeili, olisi yhtä paljon heidän kuin karkulaistenkin etujen mukaista saada viimeksimainitut palaamaan heidän joukkoonsa, sillä kuultuaan Punaisen Sandersin ja Wilsonin kertomuksen seurueen muiden jäsenten murhaamisesta, käsittäisivät hekin, kuinka välttämätöntä olisi säilyttää pienen joukkueen voimat ja eheys.
»Minun ymmärtääkseni emme hyödy mitään siitä, että taistelemme heidän kanssaan», virkkoi Wilson. »Nyt emme enää kuitenkaan saa mitään, kun tyttö on mennyttä. Heitetään sikseen ja otetaan selkoa, minkälaiset ehdot saamme Kierosilmältä.»
»Olkoon menneeksi!» murahti neekeri. »Yksin minä en kykene vastustamaan-. Mitä sinä hommaat, Luiseva?»
Keskustelun aikana oli Luiseva Sawyer ottanut kepin ja vaateriekaleen, ja kun hän nyt kääntyi jälleen tovereihinsa päin, näkivät nämä hänen kyhänneen valkoisen neuvottelulipun.
Kukaan ei pannut vastaan, kun hän nosti sen rintavarustuksen harjan yläpuolelle.
Heti kuului alhaalta luikkaus. Se oli Wardin ääni.
»Antaudutteko, häh? Tulette järkiinne, mitä?» mylvi perämies.
Kun Divine oivalsi, ettei kuulista enää ollut välitöntä vaaraa, kohotti hän päätään vallituksen reunan yläpuolelle.
»Meillä on teille ilmoitettavaa, herra Ward», hän huusi.
»Antakaa tulla sitten! Minä kuuntelen», vastasi toinen.
»Alkuasukkaat ovat ottaneet vangiksi ja tappaneet neiti Hardingin, herra Therieren, Byrnen, Millerin ja Svenssonin», kertoi Divine.
Wardin silmät menivät pystyyn ja hän puhalsi hämmästyneenä poskensa pullolleen. Sitten hän musteni raivosta.
»Nyt näette, mitä olette tehneet, te katalat lurjukset!» hän ärjyi. »Menitte tappamaan kultamunia munivan hanhen. Luulitte kai saavanne itse kaikki, mitä? Ja nyt ei meistä kukaan saa mitään, paitsi kenties hirttosilmukan kaulaansa. Olettepa te totisesti kaunis kokoelma pässinpäitä, ja nyt uikutatte ja toivotte meidän ottavan teidät jälleen hoiviimme! Mutta siihen minä en suostu — te, kurjat heittiöt!» Ja samassa hän nosti uudelleen revolveriaan ampuakseen Divineä.
Keikari heittäytyi selälleen rintasuojuksen taakse kaivettuun kuoppaan, ennenkuin Ward ennätti painaa liipaisinta.
»Jättäkäähän jo perämies!» huusi Luiseva Sawyer. »Ei ole ensinkään syytä suuttua. Malttakaa siksi, kunnes olemme puhuneet kaikki sanottavamme! Teidän ei sovi syyttää meitä merimies-parkoja. Tämä keikari-tomppeli ja Theriere-lurjus ne meidät narrasivat mukaansa.
— He väittivät, että te ja laivuri Simms mielitte huiputtaa meitä kaikkia ja jättää meidät nääntymään tälle kirotulle saarelle, Theriere kertoi olleensa teidän seurassanne, kun suunnittelitte sitä. Te muka tahdoitte päästä eroon mahdollisimman useista meistä saadaksenne itse suuremmat osuudet saaliista. Me toimimme siis vain niin sanoakseni puolustaaksemme itseämme.
— Miksi emme voisi antaa menneen olla mennyttä ja liittyä kaikki yhdessä torjumaan murhanhimoisia raakalaisia? Meitä ei ole liikaa sittenkään — Punainen ja Wilson näkivät yli kaksituhatta noita ihmissyöjä-pahuksia. He hiipivät parhaillaan niskaamme takaapäin, se on tosi. Ja mahdollisesti he pääsevät jotakin salapolkua myöten tuonne lahdekkeen rannalle ja kenties väijyvät teitä tälläkin hetkellä!»
Ward vilkaisi huolestuneena ympärilleen. Luisevan puheessa oli järkeä. Heidän ei nyt kannattanut uhrata ainoatakaan miestä. Myöhemmin hän voisi mielensä mukaan rangaista rikollisia — kun hän ei enää heitä tarvinnut.
»Suostutteko vannomaan täyttävänne velvollisuutenne ja tottelevanne laivuri Simmsiä ja minua, jos otamme teidät takaisin?» kysyi Ward.
»Se on selvä», vastasi Luiseva Sawyer.
Muut nyökkäsivät, ja Divine hypähti pystyyn ja alkoi laskeutua Wardiin päin.
»Seis, te!» komensi perämies. »Tämä sopimus ei ulotu teihin; se on yksinomaan laivuri Simmsin ja hänen merimiestensä välinen. Te olette pelkkä syrjäinen katselija, ja te olette tunkeutunut asioihin ja yllyttänyt miehiä kapinaan. Jos te tulette takaisin, niin joudutte tuomittavaksi siitä — ymmärrättekö?»
»Teidän on paras livistää, herra», neuvoi Punainen Sanders.
»Teidät varmasti hirtetään.»
Divine kävi kalpeaksi. Jos hän joutuisi vastaamaan ja hänen tuomareinaan olisi kaksi sellaista miestä kuin Simms ja Ward, olisi hän kuoleman oma; siitä hän oli varma. Metsään pakeneminen merkitsisi melkein yhtä varmaa ja paljon kauheampaa kuolemaa.
Mies lankesi polvilleen ja ojensi rukoillen kätensä perämieheen päin.
»Jumalan tähden, herra Ward», hän ruikutti; »olkaa armollinen! Minut vietteli Theriere tähän juttuun. Hän valehteli minulle aivan samoin kuin miehillekin. Te ette voi tappaa minua; se olisi murha. Teidät hirtettäisiin sen tähden.»
»Meidät hirtettäisiin joka tapauksessa tästä puuhasta, johon te meidät toimititte, jos meidät saataisiin kiinni», ärähti perämies. »Jollette te olisi vieneet tyttöä murhattavaksi, olisimme kenties saaneet lunnaita kylliksi selviytyäksemme jollakin tavoin; mutta te otitte ja keititte kelpo rokan meille kaikille!»
»Te voitte saada lunnaat minusta!» huudahti Divine, turvautuen saamaansa viittaukseen. »Minä maksan itse teille satatuhatta samana päivänä, jona laskette minut vahingoittumattomana ja vapaana sivistyneeseen satamaan.»
Ward nauroi hänelle vasten kasvoja.
»Teillä ei ole senttiäkään, te suurisuinen, valehteleva veijari», hän pilkkasi. »Clinker selvitti meille asioita sen verran ennen Friscosta lähtöämme.»
»Clinker valehteli!» kirkui Divine. »Hän ei tiedä siitä mitään — minä olen rikas!»
»Mitä hyödyttää jaaritella tästä?» murahti Blanco, joka älysi voivansa nyt helposti laittautua Wardin ja Simmsin suosioon. »Otatteko takaisin kaikki meidät merimiehet, herra Ward, ja lupaatteko olla rankaisematta meistä ketään, jos vannomme pysyvämme vastaisuudessa teille uskollisina?»
»Kyllä», vastasi perämies.
Blanco astui askeleen Divineen päin.
»Sitten lähdette te, valkoinen mies, mukaan vankinamme.» Roteva neekeri tarttui Divinen niskaan ja pakotti hänet laskeutumaan edellään jyrkkää polkua pitkin poukamalle.
Siten palasivat kapinalliset laivuri Simmsin komennettaviksi, ja L. Cortwrite Divine meni heidän mukanaan vankina, syytettynä rikoksesta, josta on rangaistu kuolemalla niin kauan kuin ihmisiä on merillä purjehtinut.