KAUNOPUHEINEN NAINEN
Ngombilaisten joukossa oli nainen, jolla oli suloinen kieli. Kun hän puhui, miehet kuuntelivat innokkaasti, sillä sensukuinen hän oli, syntymästään asti voimakaspuheinen.
Hän villitsi oman kylänsä asukkaat niin, että he tekivät hyökkäyksen Ranskan alueelle tuottaen suuren häpeän hänen isälleen, sillä Sanders saapui kiiruusti pohjoiseen, ja nyt seurasi voimakkaat pieksäjäiset, melkeinpä hautajaiset. Siitä isä havaitsi viisaaksi naittaa tämän naisen miehelle, joka voisi pitää hänen kielensä aisoissa.
Niin hän naitti hänet eräälle päällikölle, joka kuului ngombilaisiin, ja tämä päällikkö rakasti häntä niin paljon, että teki hänet päävaimokseen ja rakensi hänelle majan aivan omansa viereen. Kaulassaan hän kantoi suurta messinkirengasta, suunnilleen kahdenkymmenen neljän naulan painoista — suuri huomionosoitus, jota miehen toiset vaimot kadehtivat.
Tämä päävaimo oli noin viidentoista vuoden ikäinen — joka on Joella melkein keski-ikä — ja oli kaikin puolin viisas miesten tapaan. Liiankin viisas, jotkut ajattelivat, ja varmaankin hänen herrallaan oli valittamisen syytä, kun hän palatessaan metsästysretkeltään päivää tai paria aikaisemmin kuin oli otaksuttu tapasi vaimonsa onnellisempana kuin hän olisi toivonut, eikä ensinkään yksinäisenä.
— Mfasimbi, sanoi hän, kun nainen polvistui hänen eteensä käsivarret ristissä paljaalla, ruskealla povellaan, — isäni aikoina olisin taivuttanut kimmoisen puun ja sitonut sinut kaulastasi siihen, ja kun pääsi olisi irronnut ruumiistasi, olisin polttanut sinut ja hänet, joka häväisi minut. Mutta se ei ole vaikeitten miesten laki, ja minä pidän sinua arvottomana naisena saattaakseni sinun tähtesi niskani vaaraan.
— Herra, minusta ei ole paljon hyvää, sanoi nainen.
Koko päivän hän makasi maassa ympärillään koko kylän väki, jolle hän puhui työmiesten sahatessa poikki messinkirengasta hänen kaulastaan. Päivän mentyä rengas saatiin pois ja päällikkö lähetti hänet takaisin vanhempansa luo, jolta hän oli tytön ostanut suurella summalla. Hänen toimenpiteensä kohtasi suurta vastustusta, sillä nainen oli käyttänyt aikansa hyödyllisesti, ja koko kylä oli niin kuohuksissaan, että se oli valmis kapinaan.
Sillä ei yksikään nainen eroa miehestään — olipa hänellä sitten Pariisin silkit ja hepenet tai Ngombin kamferttipuuta ja öljyä — ilman vihan ja koston tunteita, ja tuskin oli Mfasimbi melottu miehensä kylästä, kun hän suunnitteli kostoa.
Häntä seurasi maanpakoon se mies, jonka kanssa ja jonka tähden hän oli pannut peliin ja hävinnyt niin paljon. Hänen nimensä oli Otapo, ja hän oli hyvin penseä.
Heidän meloessaan nainen nousi polvilleen miehen taa ja sanoi:
— Otapo, mieheni on tehnyt minulle suurta vääryyttä ja pannut multaa pääni päälle, etkä sinä sano mitään.
— Miksi minä puhuisin, kun sinä olet puhunut liikaa? kysyi Otapo kylmästi. — Kiroan sen päivän, jolloin sinut näin, Mfasimbi, sillä erehdykseni on maksanut minulle kalaverkon, joka oli kylän paras, ja palan uutta kangasta, jonka ostin kauppamieheltä; ne on herramme päällikkö ottanut.
— Jos sinulla olisi ollut miehen mieli, niin Namani, mieheni, olisi nyt kuollut, ivasi nainen.
— Olen tappanut itseni ja menettänyt verkkoni, sanoi Otapo, — ja vielä kangaskappaleeni.
— Olet kuin akka.
— Toivon, että äitini olisi synnyttänyt tytön, kun hän synnytti minut, sanoi Otapo, — silloin en olisi joutunut häpeään.
Nainen meloi vaiteliaana hetkisen ja sanoi sitten äkkiä:
— Tämä nainen on joko hullu tai hänelle on tehty suuri vääryys.
Hän sai pian siitä tiedon, sillä nainen juoksi rinnettä hänen luokseen ja polvistui syleillen hänen jalkojaan.
— Iwa! Kuolema miehelleni Namanille, joka on valehdellut minusta ja lyönyt minua, oi isien isä! huusi hän.
— Nainen, sanoi isä, — mitä tämä on?
Nainen kertoi hänelle tarinan — julman tarinan. Myöskin hän kertoi, mikä tärkeintä, Otapon surman.
— Tämä mies, puolustaakseen minua, vei minut mieheni luota, joka pieksi minua, nyyhkytti hän, — ja mieheni seurasi, ja kun me istuimme aterioimassa joen rannalla, mieheni keihästi hänet takaapäin. Oi voi! — Ja hän kieriskeli tomussa isänsä jaloissa.
Päällikkö oli vihainen, sillä hän oli Namania korkeampi herra ja sitä paitsi valvoi seudun rauhaa komissaarin puolesta.
— Tämä on tappopalaver, ja se on liian raskas minun ratkaistavakseni, sanoi hän, — ja kun sinä sitä paitsi olet minun tyttäreni, voitaisiin luulla, etten jaa oikeutta rehellisesti miehen ja miehen välillä.
Niin hän astui kanoottiinsa ja matkasi Isauun, jossa Sanders oleili.
Komissaari oli selviämässä kuumepuuskasta eikä ollut mielissään päällikön tulosta. Vielä vähemmän hän oli hyvillään kuultuaan »kaunopuheisen naisen» tarinan.
— Menen surmapaikalle ja katson, mitä voin nähdä. — Hän meni »Zairelle», ja hyvää vauhtia pieni siipialus kiiti paikalle, jonka nainen osoitti. Sanders nousi maalle siinä, missä kanootin jälki vielä näkyi hiekalla, sillä Joki ei nouse eikä laske huomattavasti kuukausiin.
Hän seurasi Mfasimbia metsään ja näki siellä Otapon maalliset jäännökset, ja hän näki keihään.
Mfasimbi katseli häntä läheltä.
— Herra, sanoi hän uikuttaen, — tällä paikalla Namani tappoi nuorukaisen Otapon, kun istuimme aterioimassa.
Sandersin tarkka silmä tähysti paikkaa.
— En näe tulen jälkiä, sanoi Sanders äkkiä.
— Tulen, herra? änkytti nainen.
— Mihin ihmiset käyvät aterialle, siihen he tekevät tulen, sanoi
Sanders lyhyesti, — eikä tässä ole ollut tulta sitten maailman alun.
Hän vei naisen takaisin laivaan ja nousi jokea Namanin kylään.
— Mene, sanoi hän salaa hausakersantille, — ja ellei päällikkö tule luokseni, niin vangitse hänet, ja jos hän tulee, niin ota huostaasi hänen majansa ja naisensa.
Namani odotti tervehtiäkseen häntä, ja Sanders komensi hänet laivalle.
— Namani, sanoi Sanders, — tunnen sinut kunnon mieheksi, eikä sanaakaan ole sinua vastaan sanottu. Nyt tämä nainen, sinun vaimosi, sanoo, että sinä olet murhaaja ja olet murhannut Otapon.
— Hän on valehtelija! sanoi Namani tyynesti. — En tiedä mitään Otaposta.
Tarkka kuulustelu, jota kesti kaksi päivää, ei voinut osoittaa päällikköä syylliseksi. Se pikemminkin loi epäilyttävän varjon Mfasimbin luonteeseen; mutta maassa, jossa naisella on joukoittain rakastajia, hän kärsi siitä vähän.
Kahden päivän kuluttua Sanders langetti tuomion.
— Olen tyytyväinen siihen, että Otapo on kuollut, sanoi hän, — monesta syystä en ole varma siitä, että Namani tappoi hänet. Uskon, että Mfasimbi on pahojen töiden nainen ja suuri lörpöttelijä, ja sen vuoksi karkoitan hänet kaukaiseen maahan vieraiden ihmisten pariin.
Hän otti naisen laivalle, ja »Zaire» lähti.
Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hän tuli »metsän kaupunkiin», Ochoriin, ja hänen laivansa vihellyksen kuultuaan kylän väki tuli juosten rantaan.
Bosambo, Ochorin päällikkö, saapui viimeisenä, sillä hän saapui juhlasaatossa ison taivaansinisen sateenvarjon suojassa, yllään kiiltokullalla koristeltu vaippa, ja hänen edellään kulki kymmenen vanhinta kantaen kullattuja keppejä.
Sanders katseli päällikön tuloa laivansa sillalta, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet minkäänlaisia tunteita. Kun Bosambo oli päässyt laivalle, kysyi komissaari häneltä:
— Mitä lastenkujeita tämä on, Bosambo?
— Herra, sanoi Bosambo,— tällä tavoin saapuvat suuret kuninkaat suurempien kuninkaiden luo, sillä olen nähnyt jumalanaisen luona eräitä kuvia kirjoissa, ja niistä olen saanut oppia.
— Sillä tavoin ihmiset myöskin pukeutuvat, kun he menevät ilveilemään, sanoi Sanders epämiellyttävästi. — Nyt olen tuonut sinulle naisen, joka puhuu liian paljon ja jonka eräs mies karkoitti luotaan ja joka on luullakseni murhannut toisen miehen, ja toivon, että hän asuu sinun kylässäsi.
— Herra, niin kuin käsket, sanoi kuuliainen Bosambo ja katseli tyttöä arvostelevasti.
— Naita hänet, kun hän toivoo, sanoi Sanders, — mutta hänen tulee kuulua sinun sukuusi ja sinä olet vastuussa hänestä siihen saakka. — Herra, hän menee naimisiin tänä iltana, sanoi Bosambo vakavasti.
Kun Sanders oli mennyt ja hänen katoavan laivansa savu häipynyt puiden taa, kutsui Bosambo päämiehensä ja vanhimpansa neuvotteluun.
— Miehet, sanoi hän, — herra Sandi, joka rakastaa minua suuresti, on saapunut tuoden lahjoja — tämän naisen.
Hän viittasi kädellään sievään tyttöön, joka seisoi hänen vieressään pikku kummulla, jolla neuvottelumaja oli.
— Hän on Ngombin ihanin nainen, sanoi Bosambo, — ja hänen nimensä on Nlaminsafo, joka merkitsee Helmi, ja Sandi on maksanut hänestä suuren summan, sillä hän tanssii kuin leopardi leikissään ja hänellä on monta rakastettavaa ominaisuutta.
Tyttö ymmärsi Ochorin outoa murretta kylliksi, että tiesi ansioitaan lueteltavan, ja kohotti jalkaansa kömpelösti.
— Hän on vaimojen vaimo, sanoi Bosambo painokkaasti, — lempeä luonteeltaan ja suloinen, mainio maniokin keittäjä ja tarinoiden kertoja — mutta minä en kuitenkaan voi mennä naimisiin hänen kanssaan, sillä minulla on monta vaimoa ja minä olen kuin vaha heidän käsissään. Niin että teistä voi ottaa hänet se, joka maksaa reilusti ja pelottomasti, sillä ostattehan sitä, mikä on vuohia ja suolaa arvokkaampi.
Kymmenestä vuohesta ja tuhannesta putkesta Sandin »lahja» siirtyi erään päämiehen omaisuudeksi.
Puhuessaan päävaimonsa kanssa asiasta Bosambo sanoi:
— Näin on Sandia toteltu, näin olen minäkin tyytyväinen ja kaikki on tapahtunut Jumalan tahdon mukaan.
— Jos sinä olisit ottanut hänet, Muhamed, sanoi vaimo, joka oli kanonainen ja harras uskovainen, — olisit tullut surulliseksi.
— Kirkkaan valon helmi, sanoi Bosambo vaatimattomasti, — sinä olet elämäni ensimmäinen, niin kuin Jumala tietää; sinun tähtesi olen luopunut muista jumalista ja uskon yhteen, voimakkaaseen ja laupiaaseen; sinun tähtesi olen myöskin ostanut suuren sateenvarjon kanokuninkaiden maihin.
Seuraavana päivänä Bosambo meni metsään eikä palannut, ennen kuin viikko oli vierähtänyt.
Ochorilaisten tapana on, kuten muidenkin heimojen, mennä päällikköä vastaan tämän palatessa metsästämästä, ja outoa oli, ettei kukaan tullut häntä vastaan laulaen norsun laulua.
Kahdenkymmenen miehensä kera hän saapui melkein huomaamatta majalleen.
Puolitiessä kylän kadulla hän tapasi vanhahkon miehen, joka juoksi hänen luokseen.
— Herra, sanoi tämä, — älä mene Fabadinon, ylimmän päämiehesi majalle.
— Onko hänessä tauti? kysyi Bosambo.
— Pahempaa, herra, sanoi vanha kyynikko. — Hänellä on vaimo, ja kuusi päivää ja suurimman osan kuudesta yöstä koko kylä on istunut kuunnellen häntä.
— Mitä loruja hän puhuu? kysyi Bosambo.
— Hän puhuu kaikki asiat selviksi, sanoi vanhus, — ja kaikilla hänen sanoillaan on tarkoitus, ja hän heittää valoa niin kuin itse aurinko pimeihin aivoihin, ja kaikki näkevät hänen kanssaan.
Bosambolla oli mukanaan kaksikymmentä miestään, joihin hän saattoi luottaa. Pimeys oli tulossa, ja kylän kauimmaisessa kolkassa hän näki suuren nuotion, jonka luona »puhelias nainen» puhui ja puhumistaan puhui.
Hän meni ensin majalleen. Hän tapasi kanovaimonsa yksikseen, muut hänen majansa vaimot olivat kaikonneet.
Herra, en odottanut näkeväni sinua elävänä, sanoi nainen, niin että varroin kuolemaa, kun sen aika tulee.
— Siihen menee monta vuotta, virkkoi Bosambo.
Hän lähetti vaimon kahden miehen saattamana metsään; loput hänen miehistään lähtivät kaksittain ja kolmittain päämiehen majan luona olevan joukon jatkoksi.
Ison nuotion loimuavat liekit valaisivat majan edessä levitetyin käsin seisovaa hentoa olentoa.
—… Kuka teki teidät orjan orjiksi — Bosambon orjiksi? Kuka antoi hänelle vallan sanoa: »Menkää» tai: »Jääkää»? Ei kukaan. Sillä eikö hän ole ihminen kuin tekin, ei erilainen rakenteeltaan, ei tarkempisilmäinen, ja jos pistätte häntä keihäällä, eikö hän kuole kuin tekin kuolette?
Ja Sandi, eikö hänkin ole ihminen, vaikka valkea? Onko hän voimakkaampi kuin Efambi tai Elaki tai Jako? Minä sanon, että te ette ole vapaita ihmisiä niin kauan kuin Bosambo elää tai Sandi elää.
Bosambo oli mies, jolla oli eläimen vaistot. Hän tunsi ilmassa levottomuutta. Jokainen väräjävä hermosäie toi hänelle viestin: hänen miehensä olivat luisumassa pois hänen vallastaan. Hän ei epäröinyt.
Suuri joukko kansaa seisoi hänen ja naisen välillä. Hän ei päässyt tähän käsiksi.
Irroittamatta katsettaan naisesta hän pani kätensä kilven alle ja otti pitkän heittokeihään. Hänellä oli tilaa heittoon; tasapainossa ja notkuvana ase oli hänen aivan suoraksi ojennetussa kädessään.
Hiu-ii!
Kiiltävä kärki suhahti ilman läpi nopeammin kuin katse voi seurata.
Mutta nainen oli nähnyt ojennetun käden ja tunsi heittäjän, ja hän juoksi syrjään.
Keihäs sattui hänen takanaan seisovaan mieheen — Fabadimoon, ylimmäiseen päämieheen, joka kuoli ääntä päästämättä.
— Bosambo! kirkui tyttö ja viittasi. — Bosambo, tappakaa — tappakaa!
Bosambo kuuli keihäiden kalinan ja pakeni pimeyteen.
* * * * *
Sanders makasi riippumatossa, jonka toinen pää oli kiinnitetty kuistinkaiteeseen ja toinen hänen bungaloonsa seinään iskettyyn koukkuun. Hän luki, tai ainakin koetti lukea pitkää ja virallista kirjettä, joka oli saapunut päämajasta. Se koski erästä Sandelsin lähettämää veromäärää, ja arvatenkin tämä lähetys oli ollut eräissä suhteissa liian pieni.
— Herra, tällä on kirja, sanoi mies.
Sanders oli heti hereillä ja pystyssä riippumatostaan.
Linnun punaisen jalan ympärille oli pitkällä kuminauhalla kiinnitetty kahden savukepaperin suuruinen silkkipaperi. Hän avasi sen.
Kopiokynällä oli kirjoitettu arabiaksi muutamia sanoja:
Abibulta, Jumalan palvelijalta, Sandille, kansansa ainavalvovalle isälle.
Rauha sinulle ja talollesi. Julistaen, että on vain yksi Jumala, totinen ja jakamaton, ilmoitan sinulle, että sinun Bosambolle antamasi nainen saa aikaan suurta hämminkiä. Tämän ilmoittavat sanansaattajani, Bosambon paettua kahdenkymmenen miehen kerällä Isisin rajalle.
Kirjoitettu Isisi-joella paikassa, jossa krokotiilisärkät kohtaavat nuolen muotoisina.
Abibu oli jätetty kylään, josta Mfasimbi oli karkoitettu. Hänet oli jätetty selvittämään Otapon kuoleman salaisuutta, eikä häntä helposti säikytetty.
Vedettyään jalkaansa hyttyssaappaat Sanders meni hausaupseerin taloon.
Hän tapasi tämän herran yksinään teetä juomassa.
— Tarvitsen sinua, sanoi Sanders. — Ochorissa on meteli.
Upseeri kohotti kulmiaan. Hän oli kahdenkymmenenviiden vuoden kyynillisellä puolella oleva nuori mies.
— Eihän vain lempeä Bosambo, vastusteli hän, — eihän vain tuo ritarillisuuden perikuva?
— Älä ole koomillinen, Hamilton, sanoi Sanders. — Ochorilaiset ovat kuohuksissa, ja jossakin siellä lähellä on naislähetyssaarnaaja.
Kapteeni ponnahti jaloilleen.
— Siunatkoon, unohdin naisen tykkänään! huudahti hän. Hän otti rintataskustaan pillin ja puhalsi, ja paljasjalkainen mies juoksi vahtikojusta pienen kentän poikki.
— Ta-ta-ta! sanoi kapteeni, ja joukon kokoontumiskutsu soi.
— Mikä tämä jupakka oikeastaan on? tivasi hän, ja lyhyesti Sanders selitti tilanteen.
Täyttä höyryä »Zaire» puski jokea ylös. Päivän ja yön se höyrysi, kunnes tuli »paikkaan, missä krokotiilisärkät kohtaavat toisensa nuolen muotoisina», ja Sanders pysähtyi ottamaan Abibun ja kourallisen hausoja.
Sanders kuuli helpotuksekseen, ettei taistelu ollut ulottunut lähetysasemalle saakka.
— Entä Bosambo? kysyi hän.
— Elävä vai kuollut, en tiedä, sanoi Abibu filosofisesti, — ja jos hän on kuollut, hän kuoli uskovaisena, sillä kanonainen, jonka hän otti vaimokseen, uskoo yhteen Allahiin ja Muhamediin, hänen profeettaansa.
— Kaikki tämä voi olla totta, sanoi Sanders kärsivällisesti, — mutta minua kuitenkin vähemmän huvittaa hänen kuolemattomuussuunnitelmansa kuin hänen ruumiinsa nykyinen tila.
Siitä ei Abibu osannut kertoa mitään, paitsi että Bosambo oli vetäytynyt eräälle kymmentä mailia kauempana olevalle saarelle ja oli ollut siellä vielä kaksi päivää sitten.
Näillä paikoin joki mutkittelee ja polveilee, eikä keskellä olevalla saarella aavistettu mitään, ennen kuin »Zaire» kääntyi äkkimutkan takaa esiin.
— Asettukaa konekivääreille! sanoi Sanders terävästi.
Hausakapteeni istahti toisen messinkivaippaisen konekiväärin satulaan, ja Abibu otti toisen.
Vesi kiehui kanootteja.
Ochorilaiset hyökkäsivät saarta vastaan; »Zairen» rattaan jyske hukutti kaiken muun äänen.
— Tappelevat mainiosti, virkahti kapteeni. — Mitä sanot, Sanders?
Sanders seisoi käsi ruorirattaassa, odottavana, katse kiinteästi eteen tähystäen.
Nyt hän näki selvästi. Yksi joukko oli astunut maihin, ja siellä kävi kiivas käsirysy.
— Antaa mennä, sanoi hän, ja kaksi paukkuvaa tulisuihkua syöksyi konekivääreistä.
Vastaukseksi kanootit kuin taikavoimasta muodostivat ensin kaksi, sitten kolme, sitten neljä taistelulinjaa, ja hurjaa vauhtia ne tulivat myötävirtaa.
Sitten toinen konekivääri lakkasi toimimasta; tuli keihäskuuro, ja yksi hipaisi Sandersia.
Hetkessä pieni alus oli piiritetty — konekiväärin taika oli pettänyt ensi kertaa Joella. Se oli niin odottamatonta, niin hämmästyttävää, että miehelle voitaisiin antaa anteeksi hämmentyminen sellaisessa tilanteessa; mutta Sandersin käsi ei vavissut, kun hän pyöräytti peräsinrattaan ympäri ja höyrylaiva teki täyskäännöksen.
Hausat ampuivat karbiineillaan täysilaidallisia; päähän haavoittunut kapteeni korjasi järkkymättömänä konekiväärin lukkoa.
»Zaire» kiiti täyttä höyryä myötävirtaa alas. Kanootit eivät pysyneet sen matkassa, lukuunottamatta yhtä, joka oli kiinnitetty sen kylkeen; hausat tappoivat pistimillä siinä olijat pyytämättä ja kuulematta selityksiä.
— Olen saanut konekiväärin korjatuksi, sanoi kapteeni ja pani syöttäjään uuden panosvyön.
Sanders nyökkäsi. Sana peränpitäjälle, ja »Zaire» kääntyi. Se palasi kanoottilinjoja kohti konekivääri säännöllisesti paukkuen.
Toinen linja joutui sekasortoon ja murtui, kolmas ei kehittynyt lainkaan. Pakenevien kanoottien keskellä oli muuan toisia suurempi. Sen perässä seisoi nainen viittoillen ja puhuen.
— Abibu, sanoi Sanders, ja hausa antoi konekiväärinsä toisen huostaan ja tuli herransa luo. — Näetkö tuon naisen tuolla kanootissa?
— Herra, näen hänet, sanoi Abibu.
— Minusta tuntuu, sanoi Sanders vakavasti, — että hänen olisi parasta kuolla.
Hän soitti konehuoneeseen pysähtymismerkin, ja koneiden häly lakkasi. »Zaire» kulki eteenpäin tärisemättä, ja Abibu asettui pitkäkseen kannelle, pani kiväärin poskelleen ja tähtäsi huolellisesti.
* * * * *
He tapasivat Bosambon tunnottomana suuren ruumiskasan alta. Hän makasi poikittain kanonaisen päällä, joka myöskin oli elossa, sillä Bosambo oli saanut ne iskut, jotka olivat häneen tähdätyt.
Hänessä oli, kuten Sanders laski, kaksikymmentäviisi haavaa.
— Herra, hän kuiskasi, kun Sanders seisoi hänen vieressään, — enkö sanonut, että ochorilaiset osaavat tapella?
— He ovat tapelleet erään asian vuoksi, lapseni, sanoi Sanders irvistäen.
Bosambo irvisti hiukan.
— Herra, sanoi hän pehmeästi, — kun menen takaisin heidän luokseen, niin he tulevat surullisiksi.
Ja he tulivat myöskin.