RUKOILEVA MAURILAINEN
Abibu kertoi Sandersille, että muuan arabialainen oli tullut tapaamaan häntä, ja arabialaiset ovat Rannikolla harvinaisia, vaikka muutamilla tummaihoisilla, seemiläisistä polveutuvilla miehillä onkin tämä kunnioitettava titteli.
Sanders tuli kuistille odottaen tapaavansa kanolaisen ja hämmästyi nähdessään siellä kyykkimässä oikeaa maurilaista tyyppiä olevan miehen. Tämä istui kädet polvillaan, kietoutuneena tahrattomaan, valkeaan dzellabiin.
— Oletko Marokosta, kysyi Sanders arabiaksi, — vai Dakarista?
Mies nyökkäsi.
— Dakarilaiset ovat koiria, sanoi hän tarinoitsija-ammattilaisen laulavalla äänellä. — Eräs mies, joka oli äitini serkku, varasti talostani kaksikymmentä douroa ja palasi Dakariin rannikkolaivalla, ennen kuin ehdin tavoittaa ja piestä hänet. Toivon, että hänet on tapettu ja hänen perheensä myöskin. Bismallah. Jumala on hyvä.
Sanders kuunteli, sillä hän tiesi tangerilaisten olevan puheliaita.
Mies jatkoi. — En välitä, olipa mies Alin tai Sulin sukua. Molemmissa on varkaita.
— Miksi tulit tänne? kysyi Sanders.
— Tunsin kerran miehen, joka istui suuressa sokissa. (Sanders antoi hänen kertoa tarinansa omalla tavallaan.) Ja kaikki maan asukkaat, jotka toivat kasviksia ja sysiä torille, suutelivat hänen dzellabinsa lievettä ja antoivat hänelle lantin. Hän oli vanha, valkopartainen mies ja istui rukousnauha sylissään lukien Koraanin suria. Tangerissa ei ollut ketään, joka ei olisi suudellut hänen dzellabiaan ja antanut hänelle viittä senttimoa, paitsi minä. Kun kaukaisten kylien ihmiset tulivat, oli tapanani mennä erääseen paikkaan lähelle hänen pienen valkean talonsa ovea ja katsella hänelle tulevaa rahavirtaa. Päivänä muutamana, kun aurinko oli hyvin kuuma ja minä olin viipynyt kauan sen jälkeen, kun viimeinen vieras jo oli mennyt, hadsi kutsui minut luokseen ja minä istuuduin maahan hänen eteensä. Hän katsoi minuun mitään puhumatta, siveli vain hitaasti valkeata partaansa. Pitkän aikaa hän istui siten silmät tutkien minun sieluani. »Poikani», sanoi hän viimein, »mikä on sinun nimesi?» »Abdul as Israel», minä vastasin. »Abdul», hän sanoi, »monet tuovat minulle lahjoja, mutta sinä et milloinkaan». »Jumalan ja Hänen Profeettansa kautta», vannoin minä, »olen köyhä mies, joka usein kärsin; minulla ei ole ystäviä». »Mitä minulle puhut, on valhetta», sanoi pyhä mies, sitten hän taas oli vaiti. Viimein hän puhui. »Rukoiletko, Abdul?» kysyi hän. »Neljästi päivässä», minä vastasin. »Rukoilet neljästi päivässä, mutta joka päivä uudessa paikassa», ja hän viittasi kädellään näin.
Abdul Asrael vei kätensä hitaasti silmiensä ohi.
Sanders oli huvittunut. Hän tiesi, että maurilaiset olivat synnynnäisiä tarinoitsijoita ja ihmetteli.
— No? kysyi hän.
Mies piti merkitsevän tauon.
— No, ylistetty ja kunnioitettu herra, sanoi hän, — siitä päivästä olen kulkenut läpi maailman rukoillen uusissa paikoissa, sillä pyhä mies kirosi minut, kun valehtelin hänelle, ja jokin sisimmässäni pakottaa minua. Ja nyt, herra olen kulkenut Damarasta Mogadoriin, Mogadorista Egyptiin ja Egyptistä Zanzibariin.
— Mainiota, sanoi Sanders. — Kielesi on kuin hunajaa ja äänesi kuin silkkiä, ja Dzinnin surassa on kirjoitettu: »Totuus on karkea ja valhe juoksee pehmeästi. Älkää välittäkö hänestä, jonka puhe on mielevää.»
Sanders tunsi Koraanin, kuten tämä lause osoittaa.
— Antakaa hänelle syötävää, sanoi Sanders palvelijalleen, — sitten lähetän hänet matkoihinsa.
Vähän myöhemmin komissaari meni poliisien majoituspaikkaan ja keskeytti hausakapteenin tutkimukset — kapteeni Hamiltonilla oli lääkärikirja, josta hän luki, miten arsenikkia voitaisiin käyttää 1) ajoittaisen kuumeen parantamiseen, 2) kätevänä keinona vapauttamaan miehen yksitoikkoisesta rannikkoelämästä.
Sanders, jonka vaistot olivat yliluonnolliset, ymmärsi tutkimukset heti ja irvisti.
— Ellei sinun onnistu löytää soveliasta itsemurhakeinoa tunnin kuluessa tai niille main, sanoi hän, — niin tuon sinun luoksesi alkuperäisen Vaeltavan juutalaisen Tangerista.
Hausa pamautti kirjansa kiinni, sytytti savukkeen ja sammutti huolellisesti tulitikun.
— Tämä, sanoi hän katsellen majansa purjekangaskattoa, — on joko liikarasituksen tai liiallisessa auringonpaisteessa kalastamisen tulos.
Sanders heittäytyi nojatuoliin ja sytytti sikarin.
Muka huomaamatta hausan piikkiä hän ryhtyi maan Abdul Asraelin, maurilaisen, tarinaa.
— Hän on mielenkiintoinen peijakas, sanoi hän, aikoo nousta jokea ja mennä läpi Afrikan Ugandaan.
— Anna hänen mennä, sanoi hausa. — Mikäli tiedän, hän ei pysty kansallesi valheita opettamaan. Hän voi kuitenkin antaa heidän valheilleen tyyliä, ja he ovat kovin sen tarpeessa.
Niinpä Abdul Asrael läksi päämajasta varastokanootilla, joka vei hallituksen tavaraa Isisin kyliin.
Joella oli tyyni aika. Sandersista elämä tuntui kulkevan hyvin tasaisesti. Oli laadittava tiedonantoja (niitä hänen sielunsa kammosi) ja raportteja hänen kaukaisesta valtakunnastaan; päälliköiden tuomitsemia rangaistuksia ja heidän toimenpiteitään tuotiin hänen vahvistettavakseen, ja sitten hän kalasteli.
Kerran hän matkusti vastavirtaa pitämään palaveria, joka oli liian tärkeä Akasavan uuden kuninkaan hoidettavaksi, mutta se oli ainoa vaihtelu yksitoikkoisuudessa. Uusi kuvernööri oli mies, joka tunsi tehtävänsä ja tiesi myöskin, että tehtävistä tärkein oli antaa alaistensa hoidella asiat omin neuvoin.
Sanders selvitti Akasavan jutun, langetti tuomion, joka tyydytti kaikkia asianomaisia, ja oli palautumassa siihen tyytyväisyyden tilaan, johon työnsä suorittanut mies pääsee omatunto rauhallisena.
Hän lähti Akasavasta auringon laskiessa, kulkien yötä myöten huvikseen. Joki on näillä main oikea joki, eikä siinä ole hiekkasärkkiä eikä riuttoja ruorimiehen harmiksi. Kello viideltä hän kulki Chumbirin ohi.
Hänellä ei ollut mitään syytä luulla, etteivät Chumbirin asiat olleet oikealla tolalla, eikä aihetta katsoa kylää muuten kuin ohimennessään. Hän tuli myötävirtaa päivän sarastaessa ja meni pikku kylän ohi mitään epäilemättä. Hän näki »Zairen» komentosillalta kaukaisella rannalla hiipuvan hiilloksen — hän kulki keskellä jokea, joka tällä kohdalla on kaksi mailia rannasta rantaan. Päivä kirkastui nopeasti. Oli harmaa sarastus, kun hän sivuutti kylän, mutta jo aikaa ennen kuin hänen piti kiertää niemeke, joka kätkee Chumbirin kylän näkyvistä, oli täysi päivä.
Ihmisille tulee villissä Afrikassa tavaksi tarkata kaikkea. Sandersilla esimerkiksi oli tapana aina silmätä taaksensa kylään päin, ennen kuin antoi ruorimiehelle päännyökkäyksellä käskyn kääntää ruoria, jotta päästäisiin ohi niemen. Yhden silmäyksen hän heitti ja rypisti kulmiaan. Pikku kylä näkyi aivan selvästi. Suorat majarivit, viettävä rinne ja katujen varsilla Isisin palmuja riveissä.
— Käännä, sanoi hän ruorimiehelle, ja tämä käänsi ratasta.
Pieni laiva kallistui, kun nopea virta täydellä voimallaan painoi keskirunkoa vastaan; sitten se hitaasti nousi suoraan ja vesi kohosi kahta puolta keulan, kun se jälleen halkoi virtaa.
— Abibu, sanoi hän kersantilleen, — en näe ihmisiä kylän kadulla enkä tulien savua.
— He ovat ehkä metsällä, sanoi Abibu viisaasti.
— Kalastajat eivät metsästä, sanoi Sanders, — eivätkä naiset ja vanhukset.
Abibu ei esittänyt sellaista mahdollista olettamusta, että he ehkä nukkuivat, sillä vaikka miehet olisivatkin olleet sellaisia laiskureita, niin eivät he olisi antaneet naisväen jättää velvollisuuksiaan täyttämättä.
Sanders ohjasi laivan suvantoon lähelle rantaa, mutta kukaan ei tullut häntä vastaan.
Näkyvissä ei ollut kissaa, ei koiraa — vain suuren nuotion jätteet savusivat rannalla.
Hänen miehensä kahlasivat rantaan ja kiinnittivät köydet, ja Sanders meni rannalle.
Hän kulki pitkin pääkatua, jolla ei ollut elon merkkiäkään. Hän huusi terävästi, kukaan ei vastannut. Jokainen maja oli tyhjä; padat, vuoteet, kaikki esineet olivat paikoillaan. Jyväin jauhamiseen käytettävät karkeat kivet olivat majojen edessä, puun veistoon käytettävät isot veitset ja raskaat ngombilaiset kirveet, ngombilaiset lapiot, kaikki olivat näkyvissä, mutta ihmisistä, nuorista tai vanhoista, miehistä, naisista tai lapsista, ei näkynyt jälkeäkään. Ainoa elävä olento, jonka hän tapasi, oli Abdul Asrael. Hän näki tämän miehen varjoisalla rannalla lähellä kylää rukousmatto alleen levitettynä ja kasvot Mekkaa kohti rukoilemassa.
Sanders odotti rukouksen päättymistä ja tiedusteli häneltä.
— Herra, sanoi hän, — en ole nähnyt mitään, mutta kerron sinulle erään tarinan. Kerran…
— En halua tarinoita, katkaisi Sanders.
Hän käänsi laivan keulan virran poikki. Aivan vastapäätä oli Fesembini, suurempi kylä, ja kun molemmat paikat olivat alituisessa yhteydessä keskenään, voi sieltä ehkä saada jotain selvitystä ihmisten poissaoloon.
Fesembini oli täynnä elämää, ja kaikki, jotka saattoivat kävellä, tulivat rannalle ja sanoivat: »O, ai!» komissaarille, mutta Mondomi, päällikkö, ei osannut selvittää.
Hän oli pitkä, hoikka mies, ohut partakiehkura poskillaan.
— Herra, sanoi hän, — he olivat siellä eilen illalla, sillä kuulin heidän rumpujensa äänet; myöskin kuulin naurua ja tanssijoiden kalistimien soivan.
— Hm! sanoi Sanders.
Hän jatkoi lähikylissä tiedustelujaan, mutta ei tutkimustensa päättyessä ollut saanut minkäänlaista selvyyttä kolmensadan hengen katoamisesta.
Hän istuutui viileään ja hiljaiseen hyttiinsä pohtimaan asiaa. Chumbirilaiset olivat niin lainkuuliaista kansaa kuin akasavalaiset voivat olla; he maksoivat veronsa; mitään syytettä ei heitä vastaan ollut, mutta yht'äkkiä he kuitenkin jättävät kotinsa ja menevät metsään. Etteivät he olleet lähteneet jokea myöten, oli selvää, kun heidän kanoottinsa löydettiin huolellisesti vedettyinä eräälle riutalle.
— Jääköön, sanoi Sanders. Hänen oli oltava päämajassa päivän tai parin päästä. Kun hän oli päättänyt siellä työnsä, hän kiiruhti selvittämään Chumbirin probleemaa.
Väki ei ollut palannut, eivätkä vakoojat olleet kuulleet mitään heistä.
Hän lähetti Abibun metsään etsimään heidän jälkiään, eikä hausakersantti kohdannut mitään vaikeuksia, sillä metsästä kahden mailin päästä hän löysi vanhan miehen, joka oli kuollut matkalla, ja vähän kauempaa hän löysi vanhan naisen, myöskin vainajan.
Sanders meni katsomaan ruumiita. Niissä ei ollut mitään väkivallan merkkejä. He olivat nähtävästi kuolleet väsymyksestä.
— Päivänkoitteessa lähden heidän jälkeensä, sanoi Sanders, — ja otan mukaani kymmenen miestä, sinä saat valita hyviä kävelijöitä.
Hän otti muutaman tunnin unen ja ennen päivänkoittoa Abibu toi hänelle kupin teetä, jota ilman Sanders ei milloinkaan aloittanut päiväänsä.
Sanders, jossa ei ollut grammaakaan liikaa lihaa, oli oivallinen kävelijä, ja joukko eteni kaksitoista mailia ennen puolta päivää — se ei ollut helppo tehtävä, sillä metsätie ei ollut juuri muuta kuin ruohon peittämä polku. Joukko lepäsi päivän kuumat tunnit ja jatkoi matkaansa kello kolmelta.
He saapuivat leiripaikalle, jossa tulisijat vielä olivat lämpimät ja jossa kaksi vastaluotua hautaa osoitti, mitä merkitsee, kun iäkkäitä ja kivulloisia äkkiä ruvetaan rasittamaan.
Yhdeksän aikaan sinä iltana, kun Sanders jo mietti leiriytymistä, hän näki tulien loisteen edessäpäin ja jatkoi matkaansa.
Lukuisat nuoret puut estivät leirin näkymästä, ja joukkueen oli kuljettava kiertotietä päästäkseen aukeamalle, jolla ihmiset olivat.
Mykistyneen komissaarin silmien eteen avautui omituinen näky.
Rivi rivin jälkeen polvistuneita olentoja näkyi tulen piirissä.
He olivat kaikki asettuneet samaan suuntaan, ja kaikkien kumartuessa yht'aikaa yksi toimi esikumartajana, ja Sanders tunsi helposti päämiehen.
— Kala on suuri, hän lauloi.
— Oi Kala! mutisi hänen kansansa.
— Kala on korkea!
— Oi Kala! kertasivat toiset ja taivuttivat päätään.
Päällikkö ei nähnyt Sandersia, sillä Sanders lähestyi häntä takaapäin. Mutta hän tiesi Sandersin olevan siellä, kun Sanders potkaisi häntä hyvin lujasti.
— Pystyyn, oi hullu mies! sanoi Sanders.
Hän ei käyttänyt juuri näitä sanoja, sillä hän oli hyvin ihmeissään, mutta mitä hän sanoikin, sillä oli toivottu vaikutus.
— Kerropas nyt, sanoi Sanders, — miksi olet niin paljon suurempi hullu kuin milloinkaan luulin.
— Herra, sanoi päällikkö yksinkertaisesti, — menemme etsimään uutta maata, sillä eräs arabialainen on meille opettanut, että jos rukoilemme uudessa paikassa joka yö, meitä odottaa suuri siunaus…
Valo välähti Sandersille.
— Palaamme huomenna, sanoi hän nieltyään jotakin kurkkuunsa, — ja minä lähden laivallani hakemaan tätä arabialaista.
Kahdessa päivässä hän pääsi kylään. Hän jätti päällikön tuomitsemisen toiseen kertaan ja kiiruhti laivalle. Kun »Zaire» oli lähdössä, tuo surun murtama olento tuli rannalle juosten.
— Herra, huudahti hän, — pyydämme oikeutta!
— Saatte sitä, sanoi Sanders irvistäen.
— Herra, kotimme ovat tyhjiksi varastetut, mitään ei ole jäljellä.
Sanders kirosi hänet nasevasti kielellä, joka sallii sillä alalla laajan vaihtelun.
— Puhu nopeasti, marakattien isä.
— Herra, ne ovat menneet, sanoi järkyttynyt päämies, — kaikki meidän patamme ja jauhinkivemme, keihäämme, veitsemme ja siimamme.
— Miksi jätitte ne, oi kollikissani isä? ärisi Sanders raivoissaan.
— Arabialainen sanoi meille, sanoi päämies, — ja me teimme, mikä oli meille parasta.
Sanders nojautui laivan kaiteeseen ja puhui miehelle.
Ne eivät olleet ystävyyden eivätkä hyväilyn sanoja, eivät toivon tai lohdutuksenkaan sanoja. Sanders otti metsän ja joen vertauskuvikseen. Hän kertoi päämiehelle koko hänen elämänsä ja hänen tilansa kuoleman jälkeen. Hän viittasi miehen tapoihin, siveyteen ja sukulaisiin. Hän puhui tunteikkaasti hänen päästään, jaloistaan ja ruumillisista avuistaan, ja uteliaat hausat sulloutuivat lähemmäksi ja lähemmäksi, jottei vain yksikään sana menisi heidän kuulemattaan.
— Ja nyt, sanoi Sanders lopuksi, — kutsun kaikki miehet todistamaan, että sinä ja kansasi olette busmanneja.
— O ko! sanoivat kauhistuneet kyläläiset, jotka olivat tulleet rannalle päällikkönsä kintereillä, sillä »busmanni» on suurin herjaus.
— Busmanneja, kertasi Sanders ivallisesti, kun laiva ajautui rannalta, — juurensyöjiä, jotka puhutte marakattien kanssa niiden omalla kielellä…
Hän jätti kyläläiset sangen alakuloisiksi.
Ensin hän meni joen poikki Fesembiniin.
Kyllä, päällikkö oli nähnyt arabialaisen, olipa vuokrannut hänelle kaksi suurta kanoottiakin ja kuusi soutajaa kumpaankin.
— Hän sanoi olevansa hallituksen lähetti, salainen lähetti, herra, sanoi päällikkö, — ja halusi tallentaa chumbirilaisten jälkeenjättämät tavarat.
Nämä kanootit olivat menneet vastavirtaa, ja niillä oli kuuden päivän etumatka.
Sanders ei kuluttanut aikaa. Laivan perällä olevasta häkistä hän otti kaksi kyyhkystä. Toisen jalassa oli kapea punainen nauha, toisen sininen. Hän kirjoitti kahdelle paperilapulle aivan samansisältöisen tiedonannon, sitoi ne kyyhkysten jalkoihin ja laski ne menemään. Toisen hän laski, ja se meni pohjoiseen. Hän odotti, kunnes se oli kadonnut näkyvistä, ja päästi toisen. Sekin meni pohjoista kohti, mutta hiukan länteen edellisen suunnasta.
»Zairella» Sanders lähti samaan suuntaan. Myöhään iltapäivällä hän tuli erääseen Akasavan kylään.
— Minkälaisia vieraita täällä on ollut? kysyi hän nopeasti kutsutulta päälliköltä.
— Herra, ei minkäänlaisia vieraita, sanoi päällikkö, — paitsi erästä arabialaista, jonka sinun ylhäisyytesi lähetti myymään meille patoja ja veitsiä.
Sanders puristi laivan parrasta uskaltamatta puhua.
— Hän myi sinulle patoja? kysyi hän käheästi.
— Ja keihäitä, sanoi päällikkö, — ja useita hyödyllisiä esineitä, ja ne olivat halpoja, ja ihmiset ylistivät sinua, herra, kun olit ollut niin ystävällinen. Sillä näin sanoi arabialainen: »Herramme Sandi tahtoo, että maksatte näistä kalliista kapineista ainoastaan vähän — hän itse on maksanut minulle, niin että voin antaa teille halvemmalla.»
— Eikä muuta?
Päällikkö epäröi.
— Herra, hän puhui meille eräältä paholaisesta, joka vihaa kiittämättömiä, ja minun mieheni pelkäsivät, että elleivät he olisi ottaneet vastaan sinun ylhäisyytesi antamaa lahjaa ja…
— Irti! ärjyi Sanders.
Alastomat miehet hyppäsivät veteen, kahlasivat rannalle ja irroittivat köydet.
— Sinä taas, sanoi Sanders päällikölle, — mene ja sano herrallesi kuninkaalle, että hän on pannut lapsen tämän kylän päälliköksi. Sillä milloin olisin niin hullu, että antaisin lahjoja laiskoille ihmisille? Oksinko sairas, että maksaisin arabialaiselle varkaalle rahaa hyödyttääkseni pahoja ja hupsuja miehiä?
— Herra, sanoi päällikkö vilpittömästi, — kun tiedämme, että olet paha ja julma mies, niin iloitsimme suuresti luullessamme, että jumalat olivat liikuttaneet sinun sydäntäsi.
Sanders katseli ympärilleen keksiäkseen jotakin, joka olisi heittänyt, sillä aika oli kallis. Hän keksi vain arvokkaita kapineita ja antoi asian jäädä.
Kymmentä mailia kauempana olevassa kylässä hän jälleen tapasi maurilaisen kolttosia. Täällä oli rukoileva pyhiinvaeltaja levännyt yön ja lainannut kolme säkkiä suolaa ja maniokkia. Tämän hän oli tehnyt hallituksen nimessä.
— Ja antoi minulle, sanoi ryppyinen päällikkö, — paholaismerkkikirjan.
Hän ojensi paperin Sandersille.
Se oli arabiaa, ja komissaari luki sitä eräällä lailla liikuttuneena.
Abdul Asraelilta, Jumalan, yhden, totisen, hyvän ja laupiaan, palvelijalta. Vääräuskoiselle Sandersille, jota Jumala varjelkoon ja johtakoon oikealle tielle.
Rauha olkoon huoneellesi. Tämä on kirjoitettu Ramazinia seuraavan kolmannen viikon neljäntenä päivänä.
Menen veljieni luo, jotka asuvat suuren joen putouksien takana. Sen vuoksi rukoilen sinua: maksa näille ihmisille kaikki, mitä olen heiltä ottanut.
Sanders luki sen uudelleen.
Jos Abdul kulkisi Ochorin ohi kulkevaa jokea myöten, joka kääntyy jyrkästi Bamburiutan yli, hän pääsisi arabialaissiirtoloille, jotka olivat Sandersin määräysvallan ulkopuolella, hyvissä ajoin. Sitä paitsi hän olisi Sandersin saavuttamattomissa, sillä »Zaire» kulki puolitoista syltä syvässä, kun riutalla oli tuskin puoli syltä vettä.
— Sanoiko tämä arabialainen, minne hän oli menossa? kysyi Sanders.
Vanhus nyökkäsi.
— Hän meni Ochorin kautta, herra, sanoi hän, ja Sanders noitui. — Ja hän kysyi, millaista väkeä ochorilaiset ovat.
— Ja mitä sinä sanoit? kysyi Sanders huvittuneena.
— Sanoin heidän olevan hupsuja, sanoi päällikkö, — ja hyvin arkoja.
— Ja kuinka kauan olet ollut tässä kylässä? kysyi Sanders.
— Herra, täällä olen syntynyt ja kasvanut.
Komissaari Sandersin silmissä vilahti veitikka. Tämä vanhus ei ollut koskaan kuullut Bosambosta. Ehkäpä kiusaus voittaisi Abdulin, ja hän poikkeaisi tuon suuren miehen kylään.
Abdul Asrael tuli Ochorin kylään laulaen laulua. Hän oli iloinen, sillä vain muutaman mailin päässä vastavirtaan oli korotiiliriutta, jolla oli kylliksi vettä nopealle kanootille, mutta joka ei ollut »Zairen» tapaiselle laivalle kyllin syvä eikä leveä.
Hän oli aikonut mennä suoraan pakopaikkaansa, mutta viisaasti harkiten huomasi, että hänellä oli vielä runsas päivä aikaa paeta.
Hänen olisi ollut parasta jatkaa matkaansa, mutta sitä hän ei tietänyt. Hän oli hyvillä mielin, sillä muutamaa tuntia aikaisemmin hän oli myynyt yhden ngombilaispäälliköltä lainaamistaan kanooteista, josta sitä paitsi maksu oli saatu frangeina.
Pukuunsa hän oli kätkenyt eri pyhiinvaellusretkillä saamansa saaliin. Siellä oli likaisia turkkilaisia seteleitä, Tunisin kultarahoja, puntia, saksanmarkkoja, kahdenkymmenen pesetan rahoja ja raskaita kultaisia kotkia kaukaisesta maasta, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, suuri määrä mustia ja suklaan ruskeita Bank Nationale de Belgiquen frangin seteleitä (ne hän oli saanut Kongossa) puhumattakaan hopeakolikoista, joita Portugalin hallitus silloin tällöin mynttäili.
Hän kulki Ochorin pääkatua pitkin ja tuli Bosambon eteen.
— Rauha olkoon talollesi, sanoi hän arabiaksi ja Bosambo, joka työläästi taisi arabiaa, lausui hänet tervetulleeksi.
— Tulen Sandin, herramme, luota, sanoi Abdul vakavasti. — Hän on lähettänyt minut näin sanoen: »Abdul Asraelille osoita parasta vieraanvaraisuuttasi ja kohtele häntä kuin minua.»
— Olen Sandin koira, sanoi Bosambo, — vaikka hän on, niin kuin tiedät, velipuoleni toisesta äidistä.
— Siitä hän on minulle usein puhunut, sanoi Abdul.
Neljännestunnin he vaihtoivat kohteliaisuuksia, minkä ajan kuluttua maurilainen lausui hyvästit.
— Sillä minun pitää lukea rukoukseni, sanoi hän.
— Minä myös aion rukoilla, sanoi Bosambo äkkiä, — tapani mukaan, ja kiitän Allahia, joka lähetti sinut, että voin rukoilla rauhassa.
Abdul oli jo aikonut kertoa tarinansa Tangerin pyhästä miehestä, mutta pidättyi. Sanders saapui kuusi tuntia jälkeenpäin, ja Bosambo odotti häntä.
— Tuo on omituista puhetta, sanoi hän, — sillä on vain yksi tapa, niin kuin on yksi Jumala. Ja kaikki miehet rukoilevat rauhassa.
Bosambo pudisti hiljaa päätänsä.
— Elän varkaiden keskellä, sanoi hän, — ja olen rikas mies. Tässä maassa on tapana riisua kaikki vaatteet ja asettaa ne majan oven eteen. Sitten mennä majaan ja rukoilla.
— Se on hyvä tapa, sanoi Abdul innokkaasti. — Sitä olen usein koettanut.
— Mutta, jatkoi Bosambo, — miten voi uskovainen ryhtyä tähän vakavaan toimitukseen? Sillä jos jätän vaatteeni, joihin kalliit jalokiveni ovat kätketyt, niin kansani ryöstää minut.
— Bismallah! huudahti hurskas maurilainen, — tämä on onnen päivä, me rukoilemme yhdessä, sinä ja minä. Ja kun minä rukoilen, niin sinä vartioit minun vaatteitani, ja kun sinä olet rukoilemassa, kas, minä olen Asrael, Miekan Enkeli, eikä kukaan saa koskea sinun jalokiviisi elämäni kautta.
Sanotaan heidän syleilleen toisiaan. Abdul samalla koetteli kätevillä sormillaan toisen vyötäisiä, tuntien joitakin paksuja muhkuroita, joista ei saanut selvää.
— Minä rukoilen ensiksi, sanoi Abdul, — ja minä rukoilen kauan.
— Kauan minäkin rukoilen, virkkoi vilpitön Bosambo.
Abdul riisui vaatteensa, kokosi dzellabinsa ja housunsa kääröksi, asetti ne maahan majan eteen ja astui sisään.
* * * * *
Sanders saapui kuusi tuntia jälkeenpäin, ja Bosambo odotti häntä.
— Herra, sanoi hän, — arabialaisen olen vanginnut käskysi mukaan, sillä kyyhkysesi oli taitava ja tuli nopeasti, vaikka on paljon haukkoja.
— Missä hän on? kysyi Sanders.
— Minun majassani, sanoi Bosambo, — mutta, herra, kohtele häntä lempeästi, sillä hän on minun uskoani, mutta vähän hullu.
— Hullu?
Bosambo nyökkäsi.
— Hullu, herra, sanoi hän surullisesti, — sillä hän sanoo minun ryöstäneen hänet, ottaneen muka kulta- ja kirjarahoja — suuria aarteita.
Sanders katsoi häneen terävästi.
— Otitko sinä? kysyi hän.
— Herra, sanoi Bosambo koruttoman arvokkaasti, hän oli minun vieraani ja minun uskoani. Miten olisin voinut ryöstää hänet?
Sandersin keskustelu suuttuneen maurilaisen kanssa oli lyhyt.
— Lähetän sinut Kahleitten kylään vuodeksi, sanoi hän, — sillä olet valehtelija, varas ja selkkausten aiheuttaja.
— Menen vankilaasi, herra, sanoi Abdul, — mutta sano tälle mustalaiselle, että hänen on luovutettava rahani, jotka hän on minulta varastanut: herra, ne olivat kätketty vaatteisiini, ja eräällä kepposella…
— Se ei kuulu minuun, sanoi Sanders lyhyesti.
Hausat aikoivat viedä maurilaisen, kun tämä kääntyi Bosamboon.
— Tulen takaisin Kahleitten kylästä, sanoi hän, — ja tulen luoksesi, sinä roisto ja siansyöjä. Ja…
Bosambo heilautti kättään paljon puhuvasti.
— Sinä et palaa ikinä Kahleitten kylästä, sanoi hän, — sillä Sandi, joka on serkkuni, kertoi minulle salaa, että sinut myrkytetään. Ja rahoista puhuessasi sinä valehtelet.
— Kuusisataa espanjandollaria! sähisi Abdul.
— Neljä ja puoli sataa, korjasi Bosambo julkeasti, — ja paljon hopeaa murtuu purressa. Mene rauhassa, oi enkelini!