KEVÄT
Britannian siirtomaakomissaarin elämä on pakostakin yksitoikkoista. Hän on eronnut kaikesta, mitä ihmiset pitävät rakkaimpana. Hän on kahlehdittu elämään, jolla ei ole mitään osaa eikä yhteyttä hänen luontaisten vaistojensa mukaiseen elämään ja johon hänen aikaisempi valmentautumisensa enempää kuin perinnäiset taipumuksensakaan eivät häntä ohjaa. Hänen täytyy elää ja ajatella mustain ihmisten kanssa, jotka ovat ajatuksiltaan, muistiltaan ja toimiltaan lapsia.
He vihaavat ja rakastavat lasten lailla; heiltä puuttuu sivistyneempien veljiensä oveluus ja nokkeluus, ja heidän alkeelliset intohimonsa pikemminkin pohjautuvat eläinkuntaan, josta me kaikki polveudumme, kuin vaistojen hienostumiseen.
Ja valkeat miehet, jotka elävät heidän kanssaan ja antautuvat siihen elämään koko sydämellään, muuttuvat joko suoraan lapsiksi tai sitten petoeläimiksi.
Totean vain tämän; lukija kuvitelkoon syyt.
Sanders ajoi kevätaikaan myötävirtaa miettiväisellä tuulella. Komentosiltaa kattavan purjekangaskatoksen alla hän istui loivassa nojatuolissa, ja hänellä oli kirja polvillaan, mutta hän luki vähän.
Hänen silmänsä vaelsivat laiskasti Suuren joen leveää, sileätä pintaa, ne seurasivat vasemmalla olevan Ngombin metsän tummia ääriviivoja ja oikealla olevan Isisin alavaa maata. Siellä täällä näkyi kylistä kohoavia savuja. Pienet kalastajainkanootit, jotka olivat ankkuroidut sopiviin paikkoihin, papukaijojen käheät huudot, pienten marakattien tirkistelevät naamat, joita hän näki laivan tullessa rannemmaksi syvään veteen, kaikki nämä huvittivat häntä enemmän kuin olivat tehneet — oh, pitkään, pitkään aikaan.
Kun hän sivuutti kylän, niin hän veti höyrypillin nuoraa, ja pikku laiva huusi tervehdyksen rannalla viittoville olennoille.
Lasi kädessään, lukematon kirja polvillaan hän tuijotti hajamielisesti ja huvittuneena maisemaa.
Ruorimies Bogindi, joka seisoi katoksen alla käsi ruorirattaassa, mainitsi hänen nimensä.
— Herra, edessäpäin on kanootissa mies, joka haluaa puhua kanssasi.
Sanders varjosti silmiään. Aivan laivan tiellä oli kanootti poikittain, ja siinä seisoi mies, jonka ojennetut kädet puhuivat halusta tärkeään palaveriin.
Vain suuret asiat, kapinat ja sellaiset, oikeuttavat kuninkaan laivan seisauttamiseen.
Sanders nojautui tuolissaan eteenpäin ja käänsi merkinantajan ensin osoittamaan: »Seis» ja sitten: »Hiljaa taaksepäin.»
Hän nousi ja katsoi miestä kiikarilla.
— Tämä on nuori mies, Abibu, sanoi hän, — ja luullakseni isisiläisiä; varmastikaan hän ei ole päällikkö pysäyttääkseen minut.
»Zaire» laski hitaasti kanootin luo, ja siinä oleva tuli laivan viereen käyttäen tarmokkaasti melaansa ja nousi laivaan.
— Kuka sinä olet, kysyi Abibu, — ja mikä suuri asia sinulla on pysäyttääksesi herramme hänen loistavalla matkallaan?
— Olen Isisin Kobolo, Togobonobon kylästä, sanoi nuori mies, — ja rakastan päällikön tytärtä.
— Lähettäköön Jumala sinut vesien pohjaan, kirosi äkäinen Abibu, — että tuot saastaisen ruumiisi tälle laivalle ja häiritset herraamme hänen korkeissa mietiskelyissään. Tule, kafferi, ja sillaikaa kun sinä puhut Sandin kanssa, minä menen etsimään ruoskaa, jota hän varmasti sinulle määrää.
Niin Kobolo tuli Sandersin eteen, ja Abibu esitteli hänet sanoin, jotka eivät olleet mairittelevia.
— Tämä on outo palaver, sanoi Sanders melkein ystävällisesti, — sillä ei ole tavallista, että nuoret miehet pysäyttävät kuninkaan komissaarin laivan sen vuoksi, että rakastavat tyttöjä.
Nuori mies oli pitkä, suoraryhtinen ja leveäolkainen, eikä hän näyttänyt ensinkään katuvan outoa tekoaan. Pikemminkin hän näytti olevan hyvin vakavissaan.
— Herra, sanoi hän, — rakastan Niminiä, joka on päällikköni tytär, Togobonobon kylän päällikön. Ja kun hän on kaunis tanssija, miehet tulevat katsomaan häntä kaukaa, ja hänen isänsä vaatii hänestä kaksituhatta matakoa, ja minä olen köyhä.
— »Isä on aina oikeassa», siteerasi Sanders, — sillä sanotaanhan Joella: »Esine on hintansa arvoinen, ja se, mitä annat pois, ei ole minkään arvoinen.»
— Tämä nainen rakastaa minua, sanoi nuorukainen, — ja hänen vuoksensa olen säästänyt tuhat matakoa, joka, niin kuin sinun ylhäisyytesi tietää, on suuri omaisuus.
— Mitä minä voin tehdä? kysyi Sanders hymyillen harvinaisuuden vuoksi.
— Herra, sinä olet voimakas, sanoi kiihtynyt nuorukainen, — ja jos sanot hänen isälleen…
Sanders pudisti päätään.
— Ei käy, sanoi hän.
Kevätilmassa oli jotakin, hänen veressään oli jotakin, joka pani hänet toimimaan niin kuin teki, sillä hetken kuluttua hän kääntyi Abibuun.
— Ota tämä mies, sanoi hän, — ja anna hänelle…
— Herra, minulla on ruoska valmiina, sanoi Abibu ymmärtäväisenä. —
Sillä tiesin tämän hupsun loukkaavan sinua.
— Anna hänelle varastosta tuhat matakoa, jotta hän voi ostaa toiveittensa naisen.
Abibu hämmästyi hieman ja meni hitaasti täyttämään isäntänsä käskyä.
— Herra, sanoi Kobolo polvistuen komissaarin eteen, — olet kuin isäni ja äitini, ja minä maksan sinulle hyvillä sanoilla ja ajatuksilla.
— Maksa matakoilla, sanoi käytännöllinen Sanders. — Mene, ota tyttö ja
Jumala sinua auttakoon!
Mutta hän ei silti ollut kyynillisellä tuulella. Pikemminkin hänen sävynsä oli lempeä, kauan kateissa olleen tunteen ailahtelua, omituista sydämen lempeyttä, joka sopi puiden tuoreuteen ja hänen ympärillään heräävään keväiseen elämään.
Hän seisoi katsellen alkuasukasta, kun tämä meloi rantaan laulaen matalaäänistä laulua, jossa ei ollut muuta säveltä kuin siinä vallitseva ilon sointu. Huvittuneena Sanders katseli. Tämä mies, joka oli vain hiukan eläintä korkeammalla tasolla, kuunteli niitä elämän kirjoittamattomia lakeja, joita Sanders sivistyneisyydessään uhmasi, ja kiiruhti putkineen onnelliseen elämään, majaan ja vaimon luo, kasvattamaan lapsistaan miehiä — kohtalonsa vaaroihin ja vastuksiin, mutta korkeimman tarkoituksensa täyttämiseen.
Komissaari katseli, kunnes näki kanootin tapaavan rantaan, miehen hyppäävän siitä ja kiinnittävän sen.
Sanders pudisti päätään ja käänsi merkinantajan osoittamaan täyttä vauhtia.
Hän ei yrittänytkään lukea; hänen mielenkiintonsa oli muualla. Hän nousi ja meni hyttiinsä. Hän veti verhon oven eteen, jottei kukaan olisi päässyt todistamaan hänen hupsutteluaan; sitten hän otti taskustaan avaimen, avasi seinään vuoteensa pääpuolelle tehdyn varmuuslokeron ja otti esille pienen ruskean kirjan.
Sen hän laski pöydälle ja käänteli lehtiä.
Se oli Coxin rannikkoasiamiehen talletuskirja, jonka talletussumma kohosi viisinumeroiseen määrään puntia, sillä Sanders oli ollut huolellinen mies ja oli ostanut maata Lagosista silloin, kun puvun hinnalla vielä sai hyvän tonttimaan.
Hän sulki kirjan, asetti sen paikalleen ja palasi kannelle.
Seuraavana päivänä hän saapui päämajaan.
Myöhään iltapäivällä »Zaire» hitaasti peräytyi pieneen satama-altaaseen, jonka Sanders suurella vaivalla oli rakennuttanut. Se oli pieni kuivatelakka, hänen ylpeytensä, sillä siinä oli betoniseinät ja jykevä portti, jotka oli tehty silloin, kun »Zairea» korjattiin. Sanders ei koskaan silmäillyt laitosta tuntematta sisäistä tyydytystä. Se oli »lapsi», joka odotti hänen paluutaan, hänen mielensä ylpeys, kun hän sen tullessaan tapasi. Ja satama-altaalta asuntoon vei asfalttitie — sen hän oli rakennuttanut. Kummallakin puolen oli isisiläispalmuja — ne olivat hänen istuttamiaan.
Asuntoaan hän katseli ilottomana.
Se oli pienellä kummulla, aaltopeltikatosta kivijalkaan asti sievyyden ja järjestyksen perikuva.
— Jumala siunatkoon paikkaa! sanoi Sanders katkerasti.
Sen vanha viehätys oli kadonnut, ennen miellyttävä oli tullut vaivaavaksi ja viheliäiseksi toimitukseksi. Ja talo oli yksinäinen ja tarvitsi jotakin.
Se tarvitsi kättä, jota hänellä ei ollut.
Hän käveli kyllästyneenä läpi huoneiston, sytytti piipun, kopautti sen jälkeen tyhjäksi ja meni hitaasti hausain asunnoille päin.
Valkopukuinen kapteeni Hamilton nojautui kuistinsa kaiteeseen.
— Kotona taas? sanoi hän keskustelun aluksi.
— En, sanoi Sanders kieltävästi, — olen Joen latvamailla kärpäsiä pyytämässä.
Hamilton pani pois piippunsa.
— Olet lukenut jonkin amerikkalaisen lehden sunnuntailiitettä, sanoi hän tyynesti, — mikä on joko luonteen voimattomuuden tai heränneen huumorintarpeen merkki.
Hän kutsui palvelijaansa.
— Ali, sanoi hän juhlallisesti, — valmista herra Sandille kuppi sellaista teetä, jota ihanat immet paratiisissa valmistavat kaliifille suurena päivänä.
— Mitä roskaa sinä puhut, Hamilton! sanoi Sanders ärtyisenä miehen mentyä. — Tiedäthän, ettei kaliifi juo muuta kuin joskus turkkilaista kahvia.
— Kuka tietää? virkahti filosofinen Hamilton. — No, miten sinun hyvä kansasi jaksaa?
— Mainiosti, sanoi Sanders istuutuen suureen tuoliin.
— Tavallisia murhia, konnuuksia ja tihutöitä, sanoi Hamilton irvistäen. — Hyvä Bosambo istuu Ochorin metsissä kiilloittaen sädekehäänsä ja laulaen huvittavia lauluja!
— Bosambo — oh, hän on nykyisin alakuloinen! sanoi Sanders tuijottaen miehen tuomaa teetä. — Hän on paras päällikkö tällä joella, Hamilton, ja jos minulla olisi valta, jos olisin Englannin hallitus, niin tekisin hänet näiden seutujen päälliköksi.
— Silloin olisi sota kymmenessä minuutissa, naurahti kapteeni, — mutta hän on hyvä mies. Alakuloinen, vai mitä sanoit?
— Tavattomasti — en ole koskaan nähnyt häntä niin huolissaan, ja kunpa tietäisin edes, miksi!
Hamilton hymyili.
— Se osoittaa, että kurja sotilas parka, joka ei ole perehtynyt Joen oloihin, voi olla viisaampi kuin joku patenttileimalla varustettu komissaari, sanoi hän. — Bosambo on hyvin ylpeä kanovaimostaan.
— Tiedän sen, poikani, sanoi Sanders, — ja hyvä vaimo puoliksi tekee miehen. Niin, mitä on mies ilman…
Hän näki toisen omituisesti nauravien silmien tähyilevän itseään, ja päivetyksen alla hänen kasvonsa punehtuivat.
— Olet kovin innokas, Sandi Labolo, sanoi hän käyttäen komissaarin alkuasukasnimeä, — et ajattele…
— Mitä Bosambon vaimosta? keskeytti Sanders äänekkäästi.
Hausa katseli häntä epäluuloisesti.
— Bosambon vaimosta, kertasi hän, — oh — hän menee naisväen tietä!
Bosambo toivoo ja pelkää — miesten tavoin. Hänellä ei ole lasta.
— Ahaa — en tietänytkään. Kuka on kertonut?
— Mieheni, he laulavat siitä pikku laulua — minun täytyy esittää sinut rykmentin runoilijalle.
Tämän jälkeen tuli hiljaisuus; kumpikin mies istui mietteissään. Sitten
Hamilton kysyi:
— Tietysti kävit Kosumkusussa?
— Kävin — kyllä, Sanders näytti vastahakoiselta jatkamaan.
— Entä neiti Glandynne?
— Hän — oh, hän oli viehättävä.
Hamilton hymyili.
— Lähetin hänelle kimpun kirjeitä, jotka saapuivat viime postissa, sanoi hän. — Luultavasti sivuutit kanootin paluumatkallasi?
Sanders nyökkäsi, minkä jälkeen syntyi toinen hiljaisuus
— Hän on melko sievä, eikö olekin? kysyi Hamilton.
— Hyvin, vastasi Sanders tarpeettoman innokkaasti.
— Todellakin sievä tyttö, jatkoi Hamilton hajamielisesti.
Sanders ei vastannut pitkään aikaan — sanoi sitten:
— Hän on viehättävä nainen, Liankin hyvä…
Hän pidättäytyi.
— Hyvä…? uteli Hamilton.
— Hyvä — hyvä tällaiseen elämään, sammalsi Sanders lämpimänä ylt'yleensä.
Hän nousi äkkiä.
— Minun on kirjoitettava muutamia kirjeitä, virkahti hän ja lähti nopeasti.
Ja Hamilton, joka katseli asuntoonsa kiirehtivää valkeata miestä, pudisti päätään surullisesti.
Sanders ei kirjoittanut kirjeitä. Hän aloitti monta, repi ne ja pani palaset taskuunsa. Hän istui ajatellen, kunnes palvelija tuli tuomaan valoa huoneisiin. Hän tuskin maistoi päivällistä, ja lopun iltaa hän vietti kuistilla tuijottaen pimeyteen, mietiskellen toivon ja hämmennyksen vaiheilla. Läheisessä kylässä olivat vihkiäismenot käynnissä, ja sieltä kuuluva rummun ääni soveltui hänen ajatuksiinsa.
Ei seuraavakaan päivä vienyt häntä lähemmäksi ratkaisua, eikä seuraava eikä sitäkään seuraava.
Tyttö oli liian hyvä hänelle — hän ei voisi pyytää tyttöä elämään kanssaan maassa, jossa kukaan ei tietänyt, mitä päivä toi mukanaan — maassa, joka oli täynnä tropiikin tauteja ja ihmissyöjiä, joiden suhde häneen saattoi muuttua minä päivänä tahansa. Sitä ei olisi sovelias kysyä — ja kuitenkin oli tyttö sanonut rakastavansa maata; hän rupesi jo ymmärtämään kansaa. Ja kesän kuumina kuukausina hän voisi matkustaa kotiin; Sanders ottaisi lomaa siksi ajaksi.
Miehen tulisi olla naimisissa; ja hänelle karttui vuosia — lähes neljäkymmentä.
Hän pelästyi.
Ehkä hän oli liian vanha? Se oli kauhea olettamus. Hän havaitsi, ettei tietänyt omaa ikäänsä, ja etsiskeli kaksi päivää ahkerasti henkilötodistuksiaan saadakseen tarkan tiedon. Ja niin meni kolme viikkoa, ennen kuin hän kirjoitti lopullisen kirjeensä.
Koko sinä aikana hän näki vain vilaukselta hausain kapteenia. Hän ajatteli jo kerran kertoa hänelle suunnitelmansa, mutta luopui ajatuksestaan viime hetkessä.
Hän tuli eräänä iltana Hamiltonin asuntoon.
— Huomenna lähden Yläjoelle, sanoi hän väkinäisesti.
— Lähden niin pian postilaivan tulon jälkeen kuin mahdollista — odotan kirjettä kuvernööriltä.
Hamilton nyökkäsi.
— Mutta mistä tämä luottamuksen osoitus? kysyi hän.
— Sinä et usein kerro suunnitelmistasi.
— No niin, alkoi Sanders, — aioin kertoa jotakin muuta, mutta jääköön se tällä kertaa.
Hän vietti lopun iltaa pelaamalla pikettiä ja hävisi huomattavasti.
Hän oli jalkeilla päivän koitteessa valvomassa »Zairen» matkavalmistelua, ja kun kaikki oli valmista, hän odotti kärsimättömästi postilaivan tuloa. Kun siitä näkyi vain heikko savujuova taivaanrannalla, hän meni rannalle, vaikka tiesi, että sen tuloon vielä kuluisi ainakin tunti.
Hän seisoi hietikolla kädet hermostuneesti tyhjää hypistellen selän takana, kun Abibu juoksi hänen luokseen.
— Herra, sanoi käskyläinen, — jumalanainen tulee.
Sandersin sydän sykähti, ja sitten hän tunsi kylmevänsä.
— Jumalanainen? kysyi hän. — Mikä, kuka jumalanainen?
— Herra, se, jonka jätimme viime kuussa Kosumkusuun.
Sanders juoksi rannalta suoraan hausaparakkien ohi joenrantaan. Kun hän tuli telakkansa portille, hän näki tytön kanootin kääntyvän joen mutkasta.
Hän meni tervehtimään tyttöä ja auttoi hänet maihin. Hän oli Sandersin mielestä maailman rakastettavin ilmestys. Lumivalkea päästä jalkoihin; vakavat harmaat silmät hymyillen hatun leveän laidan alta.
— Tuon teille tyydyttäviä uutisia, sanoi tyttö, — mutta sanokaa ensin, onko postilaiva mennyt.
Sanders sai puhekykynsä.
— Jos se olisi mennyt, sanoi hän, — niin minä en olisi täällä.
Sitten hänen kurkkunsa tuli kuivaksi, sillä tässä olisi tilaisuus, jos vain rohkeus ei pettäisi; mutta rohkeutta hänellä ei ollut.
Hänen aivonsa olivat sekaisin. Hän ei pystynyt muodostamaan kahta järkevää ajatusta. Hän sanoi jotakin jokapäiväistä ja häntä itseään tympäisevää.
— Tulkaa aamiaiselle, saattoi hän vihdoin sanoa, — ja kertokaa — sanoitte minun tulevan tyytyväiseksi eräästä uutisesta.
Tyttö hymyili, eikä Sanders ollut nähnyt hänen milloinkaan hymyilevän sillä lailla — vallatonta, onnellista, inhimillistä hymyä. Niin, sen hän näki ensi kerran: inhimillisen naisen edessään.
— Menen kotiin, sanoi tyttö.
Sanders oli menossa asuntoonsa, ja tyttö käveli hänen rinnallaan.
Sanders pysähtyi.
— Kotiin? sanoi hän.
— Menen kotiin.
Hänen silmissään oli läikähdyksiä ja väriä, jota Sanders ei ollut ennen nähnyt.
— Ettekö ole iloinen? Olen ollut sellainen hoidettava teille — ja pelkään olleeni pettymys lähetyssaarnaajana.
Se ei näyttänyt tyttöä kuitenkaan surettavan, sillä hän oli onnellinen.
— Kotiin? kertasi Sanders hölmistyneenä.
Tyttö nyökkäsi.
— Uskon teille salaisuuden, sanoi hän, — sillä olette ollut niin hyvä ystävä, että teidän pitää saada tietää — aion mennä naimisiin.
— Naimisiin? toisti Sanders.
Hänen sormensa hypisteiivät kirjettä, jonka hän oli kirjoittanut ja joka oli hänen taskussaan. Hän oli aikonut lähettää sen kanootilla lähetysasemalle ja saapua itse päivää jälkeenpäin.
— Aiotte mennä naimisiin, sanoi hän jälleen.
— Niin, sanoi tyttö, — olin… olin hyvin hupakko, hra Sanders. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne — riitelin — tiedättehän, että sellaista sattuu.
— Tiedän, sanoi Sanders.
Tyttö ei voinut odottaa aamiaista. Postihöyry tuli satamaan ja lähetti purtensa rantaan. Sanders valvoi hänen matkatavarainsa lastaamista, otti postin toiselta perämieheltä ja tuli sitten sanomaan hyvästejä tytölle.
— Ette ole toivottanut minulle — onnea, sanoi tyttö.
Hänen silmiensä sisimmässä näkyi rauhaton omatunto, sillä hän oli nainen ja oli ollut Sandersin seurassa lähes tunnin, ja naiset näkevät asian tunnissa.
— Toivotan teille parhainta onnea, sanoi Sanders sydämmellisesti ja puristi tytön kättä niin, että tämä vavahti.
Tyttö oli astumassa purteen, kun kääntyi Sandersiin.
— Olen usein ihmetellyt…, aloitti hän, mutta vaikeni.
— Niin?
— Se on tunkeilevaista, sanoi tyttö nopeasti, — mutta olen joskus ihmetellyt ja ihmettelen nyt sitä enemmän, kun oma onneni antaa siihen enemmän aihetta — miksi ette ole mennyt naimisiin?
Sanders hymyili omaa vaisua hymyään.
— Kerran melkein kosin, sanoi hän. — Hyvästi ja hyvää onnea.
Hän läksi samana aamuna Yläjoelle, vaikka hänen käyntinsä aihe olikin mennyt laivalla, joka vei tyttöä onneaan kohti, läntisen taivaanrannan taa.
Päivän toisensa jälkeen »Zaire» höyrysi pohjoista kohti, ja sen päällikön sydämessä oli kivistävä tyhjyys, joka ei helpottanut päivässä eikä tunnissa.
Eräänä päivänä he tulivat kylään ja aikoivat sivuuttaa sen, mutta hänen vieressään seisova Abibu sanoi:
— Herra, tämä on Togobonobo, ja täällä on mies, jolle sinun ylhäisyytesi antoi tuhat matakoa.
Sanders näytti hampaitaan.
— Katsotaanpa tätä onnellista miestä, sanoi hän arabiaksi, — sillä
Profeetta on sanonut: »Ystäväni ilo puhdistaa sydämeni surusta.»
Kun »Zaire» tuli rantaan, olisi Sanders lähettänyt hakemaan nuorta aviomiestä, mutta tämä mies oli jo odottamassa häntä, onneton olento, joka tuli komentosillalle kasvot surullisina.
— Huomaan, sanoi Sanders, — että tytön isä vaati enemmän kuin voit maksaa.
— Herra, sanoi nuorukainen, — toivon, että hän olisi vaatinut, sillä, herra, olen surullinen mies.
— Onko nainen kuollut?
— Herra, sanoi nuori mies, — jos paholainen olisi vienyt hänet, niin olisin onnellinen: sillä tämä nainen, vaikka hän on vielä tyttö, on lujatahtoinen ja tekee mitä haluaa eikä ota minua lainkaan huomioon. Ja kun puhun hänelle, niin hänellä on kirpeä kieli, ja herra, tänä aamuna hän antoi minulle raakaa kalaa ja haukkui minua rumilla nimillä, kun oikaisin häntä. Ja, herra, sanoi nuorukainen järkyttyneellä äänellä, — padallakin hän heitti minua koko kylän nähden.
— Se on paha palaver, sanoi Sanders, — mutta sinun pitää antaa hänelle myötä, Tobolo, sillä hän on sinun vaimosi, enkä voi sallia…
— Herra, sanoi nuori mies tarttuen hänen käteensä, — olen velallisesi, ja velkani on tuhat matakoa — jos herramme nyt erottaa meidät, niin maksan mielelläni.
— Mene rauhassa, sanoi Sanders, ja kun nuorukainen näytti vastahakoiselta lähtemään, niin Abibu heitti hänet veteen.
Tapaus antoi Sandersille miettimisen aihetta — ja muutakin oli.
Kaksi päivää jokea kuljettuaan hän tuli Ochoriin ja tapasi Bosambon kansan surullisena.
Päällikkö odotti herransa tuloa majansa pimeydessä, ja Sanders meni katsomaan häntä.
— Bosambo, sanoi hän vakavasti, — tämä kuulostaa pahalta.
— Herra, valitti päällikkö, — toivoisin, että olisin kuollut — kuollut kuin esikoiseni, joka makaa vaimoni majassa.
Hän vääntelehti tuskissaan sinne tänne, sillä Bosambolla oli lapsen sydän, ja hänen pieni poikansa, joka oli elänyt vain muutaman päivän, oli koko hänen elämänilonsa keskipiste.
— Jumala olkoon kanssasi, Bosambo veljeni, sanoi Sanders hiljaa ja laski kätensä mustan miehen kumartuneille hartioille, — nämä asiat ovat määrätyt aikojen alusta.
— Niin on kirjoitettu, sanoi Bosambo nyyhkytystensä lomassa ja tarttui herransa käteen.
* * * * *
Sanders kääntyi myötävirtaan, ja sinä iltana, kun hän laittautui makuulle, päällikön suru oli tuoreena hänen mielessään.
Ennen vuoteeseen menoaan hän otti taskustaan kirjeen, repi sen sataan palaan ja heitti ne hytin ovesta jokeen.
Sitten hän meni vuoteeseensa ja sammutti valot.
Hän ajatteli Isisin nuorta miestä, ja hän ajatteli Bosamboa.
— Jumalan kiitos, etten ole naimisissa, sanoi hän ja nukahti.