SANDERSIN RIKOS
On ihanaa olla miljoonamiehen yksityissihteerinä ja saada joka kuukausi neljäkymmentäyksi puntaa kolmetoista shillinkiä ja neljä pennyä.
Tämä oli erään Jordon-nimisen miehen ammatti — Jordon oli nuori mies, jolla oli jonkinlainen luonne, kuten jäljempänä selviää.
Hänellä oli sievä vaimo ja pikku lapsi, ja he muodostivat onnellisen pikku perheen.
Onnettomuudeksi miljoonamies kuoli, ja vaikka hän jätti »100 puntaa sihteerilleni, Derik Arthur Jordonille», niin tämä summa ei merkinnyt nuorelle Jordonille lainkaan samaa kuin neljäkymmentäyksi puntaa kolmetoista shillinkiä ja neljä pennyä kuussa.
Miljoonamiehen yksityissihteeri on käymätöntä tavaraa markkinoilla, joilla on vähän miljoonamiehiä ja nekin ihmeellisesti osaavat järjestää sihteeriasiansa. Nuori mies menetti kuusi kuukautta ja suurimman osan rahoistaan, ennen kuin huomasi, että hänen mahdollisuutensa olivat niukat.
Jos hän olisi ollut aivan tavallinen konttoristi, joka osaa kunnollisesti pika- ja konekirjoitusta, ei hänen olisi ollut ensinkään vaikeata saada paikkaa. Jos hän olisi tuntenut tuhatyksi liikealaa, niin hänet olisi voinut »sijoittaa», mutta hän oli erikoistunut miljoonamiehiin — hajamieliseen miljoonamieheen, jonka muisti, kukkaro ja sanomalehti hän oli — ja liikemaailmassa ei ohut tilaa hänen kiistämättömille kyvyilleen. Hänellä oli suunnilleen 150 puntaa jäljellä säästöistään ja miljoonamiehen lahjasta, kun asia selvisi hänelle.
Sitten tapahtui, että hän eräänä iltana palatessaan syrjäkaupungille kotiinsa kohtasi miehen, joka juuri oli kohdannut toisen miehen, joka oli viiden punnan pääomalla luonut itselleen omaisuuden harjoittamalla kauppaa Afrikan länsirannikolla.
Jordon pyysi päästä ystävän tuttavuuteen, ja he tapasivat ylellisessä länsi-Lontoon hotellissa, jossa kauppamies joi whiskyä ja puhui rennosti.
— Se on julman helppoa, sanoi hän, — erittäinkin jos pääsee maahan, jossa ei kauppiaita ole liikaa, esimerkiksi Sandersin alueelle. Mutta se on tietenkin mahdotonta. Sanders on sika kauppiaille — ei halua saada niitä alueelleen. Hän on jonkinlainen pikku jumala…
Hän maalaili ihmeellisten mahdollisuuksien kuvia, ja nuori mies meni kotiin täynnä suunnitelmia.
Hän ja hänen kaunis vaimonsa istuivat pikkutunneille saakka pohtien tulevaisuutta. He hakivat Afrikan kartan, jossa näkyi myös komissaari Sandersin hallitsema alue. Se näytti hyvin pieneltä, mutta se oli pieni kartta.
— Minkä näköinen hän mahtaa olla? kysyi vaimo mietteissään. Hän kätki taitavasti eron tuottamat sieluntuskansa, koska hän oli nainen ja naiset ovat hyvin epäitsekkäitä.
— Ehkä hän laskee sinut sinne, lisäsi hän toiveikkaasti.
— Olen varma, että hän laskisi, jos hän tietäisi, mitä se meille merkitsee.
Jordon pudisti päätään hiukan rauhattomasti.
— En luule, että meidän asemamme vaikuttaa häneen paljoakaan. Ammett sanoo, että hän on ankara mies ja epämiellyttävä, kun joutuu hänen kanssaan tekemisiin.
Sitten he ryhtyivät laskemaan retken kustannuksia.
Myymällä huonekalut ja muuttamalla täysihoitoon se voitaisiin tehdä. Jordon voisi jättää vaimolleen viisikymmentä tai kuusikymmentä puntaa, joka riittäisi tarkasti hoitaen vuodeksi. Lopun hän voisi sijoittaa tavaroihin, joista onnekas kauppias oli laatinut luettelon.
Joitakin viikkoja myöhemmin Jordon otti tuon tärkeän askelen.
Hän matkusti Liverpoolista mukanaan varasto helyjä ja kankaita, ja kun hennon, itkevän vaimon hahmo laiturilla hämärtyi hämärtymistään, niin hän tunsi, niinkuin kaikki miehet ennemmin tai myöhemmin tuntevat, että kuoleman tuska ei ole suurin inhimillisistä kärsimyksistä.
Hän vaihtoi laivaa Grand Bassamissa, ja nyt laiva oli pieni.
Hän ei uskonut suunnitelmiaan miehille, joita oli laivalla — valkopukuisia suurjuoppoja —, mutta se, mitä hän kuuli Sandersista, saattoi mielen apeaksi.
Sanders meni rannalle tapaamaan laivaa, joka tavallisesti toi postin.
Pitkä nuori mies hyppäsi laivasta, ja matkalaukku seurasi perässä. Sanders katsoi tulokasta epäluuloisesti. Hän ei pitänyt vieraista — tämä hänen sääntönsä oli tunnettu Dakarista Mossamedesiin asti, ja sananparsi »Sandersin tervehdys» oli tullut aivan yleiseksi.
— Hyvää huomenta, sanoi Jordon sydän vavisten.
— Hyvää huomenta, vastasi Sanders, — haluatteko tavata minua? Luulen, ettei teillä ole paljon aikaa, sillä laiva lähtee pian.
Tulokas puri huultaan.
— En aio lähteä — vielä, sanoi hän, — minä… minä haluan jäädä tänne.
— Oh! sanoi Sanders innostumatta.
Viileällä kuistilla jäistä juomaa juotaessa nuori mies kertoi kaikki avoimesti.
— Olen tullut tänne koettamaan onneani tai joka tapauksessa hankkiakseni elatukseni, sanoi Jordon, ajatellessaan häntä, joka oli jäänyt vaatimattomaan täysihoitoon, hän sai uutta rohkeutta.
— Olette tullut onnettomaan paikkaan, sanoi Sanders hymyillen huolimatta siitä, että häntä oli täten häiritty.
— Sen vuoksi minä tulin, sanoi toinen hämmästyttävän avomielisesti. — Kaikki soveliaat paikat ovat täynnä, ja minun täytyy jostain saada elatukseni.
Ja koettamattakaan salata köyhyyttään ja kokemattomuuttaan hän kertoi tarinansa.
Komissaari tunsi mielenkiintoa. Tämä elämän puoli, jota nuori mies hänelle kuvaili, oli aivan uutta: hän ei sitä elämää tuntenut eikä ymmärtänyt, tuota olemassaolon taistelua suuressa, säälimättömässä miljoonakaupungissa.
— Näyttää kuin teillä olisi keskinkertaisen paha onni, hän totesi koruttomasti. — En voi vaatia teitä lähtemään takaisin, kun olette polttanut siltanne, ja toisekseen, te ette kuitenkaan lähtisi. Antakaa minun ajatella.
Hän katsoi silmiään rypistäen aamun helteessä kimmeltäviin hausamajoihin, hän etsi innoitusta keltaisen hiekan välkkeestä ja hyrskyävistä aalloista, jotka näkyivät kuistille.
— Voisin löytää teille hommaa, sanoi hän, — jos puhuisitte jotakin kieltä, mihin ette tietenkään pysty, tai jos…
— Minä voin ottaa apulaisen, sanoi hän mietittyään, — voin nimittää teidät…
Nuori mies pudisti päätänsä.
— Tuo on kauniisti ajateltu, hra komissaari, sanoi hän, — mutta minusta ei ole teille apua. Antakaa minulle kauppalupa — teillä kai on valta antaa sellainen, koska sitä ei tunnu kenelläkään muulla olevan.
Sanders irvisti. Kerran eräs kuvernööri oli antanut yhden lisenssin euraasialaiselle kauppamiehelle, mutta se juttu on tuttu.
— Annan teille lupakirjan, sanoi hän hetken vaiettuaan, ja nuoren miehen sydän sykähti. — Se maksaa teille aluksi guinean ja sitten kaiken sen rahan, minkä saatte myöhemmin kokoon, ja lopuksi todennäköisesti terveytenne ja henkenne.
Hän antoi lupakirjan samana päivänä.
Pariksi viikoksi nuori mies jäi hänen vieraakseen, kunnes hänen varastonsa tulivat Sierra Leonesta.
Sanders löysi hänelle tulkin ja päämiehen, ja nuori mies lähti uudella kanootillaan koettamaan onneaan kirjoitettuaan vaimolleen kirjeen, jossa kuvaili Sandersin vapahtajaksi ja enkeliksi.
Ennen lähtöä Sanders antoi hänelle muutamia neuvoja.
— En pidä kauppamiehistä, sanoi hän, — enkä ole koskaan antanut kauppalupakirjaa, jos olen vain voinut olla antamatta: älkää tehkö kansaani levottomaksi älkääkä saattako aikaan mitään selkkauksia. Välttäkää ngombilaisia, jotka ovat varkaita, ja busmanneja, jotka ovat alituisesti murhanhimoisia. Isisiläiset ostavat suolaa kumilla — sen takamaissa on paljon kumia. Ochorilaiset ostavat kankaita kopaalilla — sivumennen sanoen Bosambo, päällikkö, puhuu englantia ja koettaa huiputtaa teitä. Hyvästi ja hyvää onnea.
Hän katseli kanoottia, kunnes se oli kadonnut mutkan taa, ja meni huoneeseensa merkitsemään päiväkirjaan lähdön.
Minkä jälkeen hän istuutui ottamaan selvää pitkästä arabiankielisestä kirjeestä, jonka eräs hänen palvelijoistaan oli lähettänyt — selontekoa, joka tarkoin kuvasi kolmen muukalaisen salaperäistä saapumista hänen maahansa ja heidän yhtä salaperäistä katoamistaan.
Nämä kolme miestä olivat asuneet Joella lukeutumatta mihinkään kylään tai mihinkään tunnettuun heimoon, sillä he olivat asettuneet Akasavaan, Isisin ja Ochorin rajalinjalle, ja vaikka yhdellä oli sivultakatsoen bogindilaisen kasvonpiirteet, saattoi kuitenkin epäillä, ettei hän kuulunut mainittuun heimoon.
He asuivat kolmessa vierekkäisessä majassa eläen kalastuksella ja metsästyksellä. Omituista oli, ettei yhdelläkään heistä ollut vaimoa.
Jostakin sielutieteilijän ymmärtämästä syystä olosuhteet erottivat heidät muista ihmisistä. Naiset karttoivat heitä, ja kun he tulivat läheiseen kylään ostamaan tai myymään, niin tytöt ja nuoret vaimot menivät majoihinsa ja tirkistelivät heitä pelokkaasti.
Näiden kolmen päällikön nimi oli Mkaroka — tai ainakin se kuulosti siltä — ja hän oli jykevä, pitkä mies, harvapuheinen ja epämiellyttävä väittelytoveri. Hän ei pitänyt itseään minkään kylälain alaisena, vaikka ei rikkonutkaan niitä vastaan, ja niin kuin hän ajatteli ja teki, samoin tekivät hänen toverinsa.
Vieraita kohtaan he olivat rehellisiä. He eivät varastaneet eivätkä väärinkäyttäneet oikeuksiaan. Toimissaan he olivat kunniallisia ja suoria.
Sanders, joka oli tiedustellut asiaa lähteistä, jotka ovat tuttuja villin maan hallitustapojen tuntijoille, ei saanut yhtään pahaa uutista ja jätti nämä kolme omiin hoteisiinsa. He kalastivat, kasvattivat hiukan maissia metsään raivaamassaan puutarhassa, etsivät ja valmistivat maniokkia ruoakseen ja menettelivät niin kuin ainakin kunnon miesten tulee.
Eräänä päivänä he katosivat.
He hävisivät, kuin maa olisi avautunut ja niellyt heidät. Kukaan ei nähnyt heidän lähtöään. Heidän majansa olivat jääneet koskemattomiksi ja hyvään kuntoon, kasvava vilja rehotti heidän puutarhassaan, kuivumaan pannut kalat riippuivat seipäisiin pingotetuissa langoissa, niin kuin he olivat ne ripustaneet, ja heidän kanoottinsa olivat maalle vedettyinä.
Mutta nuo kolme miestä olivat hävinneet. Laaja ja tuntematon metsä oli niellyt heidät, eikä heistä enää kuultu mitään.
Sanders, joka ei koskaan ihmetellyt ja piti selvänä, että salaperäisimmätkin asiat voivat saada aivan luonnollisen selvityksen, ei tehnyt muuta kuin lähetti metsäkyliin sanan pyytäen tietoja kolmesta miehestä.
Se oli tuloksetonta, ja asia päättyi siihen, mikäli se koski komissaaria.
Hän kuuli Jordonista läpi vuoden. Hänen vaimolleen osoitettuja kirjeitä tuli päämajaan, ja ne lähetettiin edelleen. Hänen kulkunsa kylästä toiseen kuvasivat Sandersin asiamiehet tarkoin. Sandersin saamat tiedot viittasivat kaikki siihen, että nuoren miehen oli vaikeata saada päitä solmuun. Säännöttömin väliajoin laivattavaksi saapuva kumi ei ollut parasta laadultaan, ja yksi kopaalilasti upposi kanootin kaatuessa joella. Sanders, joka tunsi nuoren miehen tarinan, huolestui ja lähetti jokivarrelle sanan, että kauppiaalle osoitettu vieraanvaraisuus miellyttäisi komissaaria.
Sitten eräänä päivänä, vuoden kuluttua lähdöstään, hän ilmestyi takaisin päämajaan laihtuneena, ahavoituneena ja parroittuneena.
Hän tuli vanhalla kanootilla, jota meloi neljä soutajaa, eikä hänellä ollut mukanaan muuta kuin kiväärinsä, patansa ja vuoteensa.
Hänen vaatteensa olivat tahrautuneet ja rikkonaiset, hänellä oli jalassaan kömpelöt sandaalit, ja aurinkohattu ei ollut enää lähimainkaan valkea, mutta hyvin kuhmuinen.
Hän oli oppinut jotakin ja tervehti Sandersia sujuvasti bomongoksi.
– Tšasi o! sanoi hän katkerasti nauraen astuessaan kanootista, ja se sana merkitsi loppua eräässä joen murteessa.
— Niinkö hullusti? kysyi Sanders.
– Melkein, vastasi toinen, — en ole kauppamies, hra Sanders, olen synnynnäinen ihmisystävä.
Hän nauroi jälleen, ja Sanders hymyili myötätuntoisesti.
— Olen nähnyt elämää, sanoi hän, — mutta siitä ei saa osinkoja.
Sanders vei hänet asuntoonsa ja löysi hänelle jotenkuten sopivan puvun.
– Koetan vielä kerran, sanoi Jordon, — sitten muutan muille markkinoille.
Hänelle oli kirjeitä — todellisen rakkauden ja kärsivällisyyden kirjeitä. Kirjeitä, jotka olivat täynnä urhoollisia valheita — mutta liian läpinäkyviä, jotta ne olisivat saaneet ketään uskomaan.
Nuori mies luki ne ja vanheni.
Sitä paitsi oli hänen Sierra Leonessa olevalta asiamieheltään saapunut tavaraa — sitä oli vähän, kun kustannukset oli vähennetty. Mutta siinä oli kuitenkin kylliksi uuteen varastoon, ja kolme viikkoa myöhemmin nuori mies jälleen katosi tuntemattomaan.
Hänen lähtönsä päämajasta sattui samaan aikaan, kun yksi salaperäisestä kolmesta palasi.
* * * * *
Hän tuli yksin joen rannalle. Majat olivat kadonneet, puutarha oli metsistynyt, kanootti rannalla oli lahonnut — kukaan ei ollut niihin koskenut.
Hän ryhtyi jälleen rakentamaan majaa. Hän puhdisti hoitamattoman puutarhan ja asettui elämään yksinäistä elämää. Hän oli noiden kolmen päällikkö Mkaroka ja voimakasrakenteinen niin kuin toverinsakin.
Sanders kuuli hänen paluustaan ja ensi kertaa sivuuttaessaan paikan nousi maihin.
Mies oli kyykkimässä tulensa ääressä tuijottaen höyryävään pataan, kun Sanders tuli näkyviin majan takaa, joka oli estänyt hänen maihinnousunsa näkymästä.
Hän hypähti jaloilleen, katsoi ympärilleen kuin aikeissa paeta, ajatteli tarkemmin ja kohotti kätensä kämmen ulospäin tervehdykseen.
— Inkus, sanoi hän syvällä, täyteläisellä äänellä.
Se oli harvinainen tervehdys, mutta kuitenkin tuttu.
— Tuon onnea, sanoi Sanders käyttäen ochorilaisten puhetapaa. — Mutta kun olet vieras, kysyn, kuka olet ja miksi asut erilläsi toisista ihmisistä, sillä olen kuninkaan silmä ja näen hänen puolestaan.
Mies puhui hitaasti, ja Sanders huomasi selvästi, ettei hänen kielensä ollut ochorilainen, sillä joskus hän pysähtyi ja etsi sanaa ja joskus käytti suahelin kielen sanaa, kun ei tuntenut ochorilaista.
— Olen kaukaisesta maasta, herra päällikkö, sanoi hän, — minä ja kaksi serkkuani. Monta kuukautta olemme vaeltaneet ja tulimme tähän paikkaan. Sitten eräistä syistä palasimme takaisin kotimaahamme. Ja kun olimme tehneet, mitä meidän oli tehtävä, lähdimme takaisin. Ja toisen, Vellim-nimisen, tappoi leijona, ja toinen kuoli, ja minä tulin yksin tänne, ja täällä pysyn määrättyyn hetkeen saakka.
Miehen puhe kajahti totuudelta.
Sanders tunsi sen totuuden ja tiesi, ettei mies valehdellut.
— Mitä kansaa olet? kysyi hän. — Selvästi näen, että olet vieraasta maasta etkä ole niitä kansoja, joita tunnen, ellet ole suuren Ketsevajon heimoa.
— Olet puhunut, herra, sanoi mies vakavasti, — sillä vaikka syönkin kalaa, olen tsulukansaa ja olen tappanut miehiä.
Sanders tarkasteli häntä vaiteliaana. Mies teki hämmästyttävän ilmoituksen sanoessaan, että hän oli kävellyt neljätuhatta mailia erämaan, jokien ja aarniometsien poikki ja kulkenut sadan vihamielisen heimon alueen läpi, oli palannut sitten taas neljätuhatta mailia ja vielä kerran kulkenut matkan.
Mutta eittämättömästi hän oli tsulu — Sanders tiesi sen siitä hetkestä asti, jolloin hän kohotti kätensä tervehtiäkseen häntä »ruhtinaana».
— Ole tässä, sanoi hän, — noudata lakia äläkä tee kenellekään pahaa, niin saat olla vapaa mies — palaver on päättynyt.
Sanders kulki hitaasti myötävirtaa, sillä mitään kiirettä ei ollut enemmän päämajaan kuin kyliinkään.
Hän sivuutti jokea nousevan Jordonin ja puhetorvella huusi hänelle iloisen tervehdyksen.
Nuori mies vastasi tervehdykseen heilauttaen kättään »Zairen» komentosillalla seisovalle valkealle miehelle. Sydän raskaana hän matkasi edelleen. Hänen varastonsa hupeni, eikä hän voinut näyttää suuriakaan tuloksia työstään. Eivät viekoittelevimmatkaan, kirjavimmatkaan Manchesterin-tavarat saaneet laiskoja isisiläisiä keräämään kumia. He tarjosivat hänelle kuivattua kalaa, kananpoikia ja palveluksiaan hänen kangaskappaleistaan, mutta kumia he eivät ryhtyneet keräämään.
Yö oli tulossa, kun hän saapui yksinäisen miehen majalle.
Hän käski melojaa rantaan ja jäi siihen yöksi. Miestensä sytyttäessä tulta hän meni majaan.
Mkaroka vartoi kädet ristissä rinnalla hänen tuloaan.
Ei kukaan muu mies jokivarrella olisi jäänyt tulematta tervehtimään, sillä musta on musta ja valkea on valkea, olkoonpa valkea sitten komissaari tai kauppias.
Jordon oli ollut kyllin kauan Joella pitääkseen toisenlaista menettelyä epäkohteliaisuuden ilmauksena.
Mutta mies oli kohtelias.
He istuivat yhdessä ja tinkivät kangaskappaleen hinnasta — Mkaroka ei tarvinnut lasihelmiä —, ja kun Jordon pystytti pikku telttansa rannalle, mies auttoi ja näytti olevan perillä teltta-asioista.
Mutta erityisen huomattava seikka oli, että Mkaroka oli maksanut ostonsa rahassa. Hän oli mennyt majaansa aikansa tingittyään ja tullut takaisin kädessään punnan kultaraha.
Hän maksoi kankaasta nelinkertaisen hinnan, koska neuvotteluja oli käyty kumivaluutan pohjalla.
Jordon pohti asiaa asettuessaan yöpuulle. Se ihmetytti häntä, koska raha hänen tietämänsä mukaan oli Joella tuntematonta.
Hän nukahti uneksimaan syrjäkaupungilla olevasta kodista ja kalpeasta, sievästä vaimostaan.
Hän heräsi äkkiä.
Oli vielä yö. Ulkoa hän saattoi kuulla joen kohinan ja puiden hiljaisen huminan.
Mutta nämä eivät olleet häntä herättäneet.
Teltan ulkopuolelta kuului ääniä, jotka puhuivat jotain hänelle tuntematonta kieltä.
Hän veti hyttyssaappaat jalkaansa ja avasi teltan oven.
Kuu paistoi, ja hän näki Mkarokan seisovan majansa edessä erään toisen kanssa.
He riitelivät, ja tulokkaan kova ääni oli kiukkuinen.
Sitten äkkiä, ennen kuin Jordon sai revolverinsa esiin, vieras astui askelen taaksepäin ja löi kahdesti Mkarokaa.
Jordon näki teräksen välähtävän kuunvalossa ja syöksähti ulos teltasta.
Mkaroka makasi maassa, ja hänen lyöjänsä juoksi jokirantaan.
Hän juoksi Jordonin kanoottiin. Yhdellä iskulla hän katkaisi köyden, jolla vene oli rantaan kiinnitetty, ja meloi kiivaasti keskivirtaan.
Kolmasti Jordon ampui häntä. Kolmannella laukauksella hän vajosi yli laidan niin kuin äkkiä väsähtänyt mies.
— Uikaa sinne ja tuokaa kanootti takaisin, käski Jordon ja käänsi huomion Mkarokaan.
Mies teki kuolemaa. Ei tarvinnut perinpohjaista lääketieteen tuntemusta huomatakseen hänen jo olevan pelastamattomissa.
— Baas, sanoi hän hiljaa, — miten kävi Vellimin?
— Hän kai kuoli, vastasi Jordon.
Mkaroka sulki silmänsä.
— Kuule, Baas, virkkoi hän hetken kuluttua, — kerro Sandille, että minä valehtelin sanoessani, että Vellim oli kuollut, vaikka kaikki muu oli totta — me otimme jokainen osamme kivistä — sitten menimme takaisin, kun ne eivät olleet meille minkään arvoisia tässä maassa — ja jotakin vaihdoimme rahaksi — ja Vellim yritti tappaa meidät molemmat saadakseen kaikki, kun olimme sieltä paenneet — ja me löimme häntä ja riistimme hänen kivensä, ja hän pakeni metsään…
Hän pysähtyi, sillä hänen oli vaikea puhua.
Jälleen puhuessaan hän puhui kieltä, jota Jordon ei ymmärtänyt — kieltä, jota miehet olivat riidellessään puhuneet.
Hän puhui kiivaasti, huomasi sitten, ettei häntä ymmärretty ja alkoi puhua Ochorin murretta.
— Majassani tulen alla, kuiskasi hän, — on monta kiveä, herra — ne ovat sinun, koska tapoit Vellimin…
Hän kuoli pian sen jälkeen.
Aamulla Jordon puhdisti tulisijasta tuhan ja kaivoi kovettunutta maata. Kahden jalan syvyydestä hän tapasi käärön, joka oli kiedottu moneen kangaskappaleeseeen.
Hän avasi sen innokkaasti, kädet vapisevina.
Siinä oli kaksi- tai kolmekymmentä pavun kokoista ja isompaa kiveä. Ne olivat säännöttömän muotoisia ja hiirenharmaita.
Jordon havaitsi toimintansa eteläafrikkalaisen miljoonamiehen sihteerinä hyödylliseksi, sillä hän tunsi nämä kivet hiomattomiksi timanteiksi.
* * * * *
Sanders kuunteli hajanaisesti kerrottavaa tarinaa.
Jordon oli suunniltaan ilosta.
— Ajatelkaa, Sanders, sanoi hän, — ajatelkaa minun pientä vaimoani ja pikku lastani. He melkein näkevät nälkää, tiedän sen — voin lukea sen rivien välistä. Ja juuri kun kaikki näyttää menevän nurinpäin, tulee tämä suuri onni…
Sanders antoi hänen kertoa koettamatta keskeyttää häntä. Kotimaahan menevä laiva odotti ulapalla, sen höyrypursi hyppi ja kellui rannalla.
— Saavuitte ajoissa, sanoi Sanders irvistäen. — Jos olisin teidän sijassanne, niin unohtaisin, että olette lainkaan kertonut minulle tästä asiasta — enkä puhuisi siitä liioin kotonakaan. Hyvästi.
Hän ojensi kätensä ja Jordon tarttui siihen.
— Olette ollut itse ystävällisyys, aloitti hän.
— Hyvästi, sanoi komissaari, — pitäkää kiirettä, tai pursi jättää teidät.
Hän ei odottanut, kunnes kauppias oli kadonnut näkyvistä, vaan kääntyi äkkiä ja meni sisään.
Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti esille painetun asiakirjan.
Kaikille komissaareille, poliisipäälliköille ja alakomissaareille:
Kimberleyn maistraatin kuulutuksella halutaan tietoja seuraavista henkilöistä: Vellim Dobomo, Joseph Mkaroka, Joseph Kama, tsuluja, joita syytetään laittomasta timanttikaupasta ja joiden arvellaan menneen pohjoiseen päin Barotsemaan, Angolan ja Kongon kautta. Mainitut miehet katosivat Kimberleystä kaksi vuotta sitten, mutta on heidät äskettäin nähty mainitun kaupungin lähistöllä. Tiedetään heidän palanneen pohjoiseen.
Tiedonannon alareunaan Sandersin päällikkö oli kirjoittanut huomautuksen:
»Ilmoittakaa, tiedättekö jotain näistä miehistä.»
Sanders istui tuijottaen asiakirjaan pitkän aikaa. Hänen velvollisuutensa oli tietysti ilmoittaa asia ja takavarikoida Jordonin hallussa olevat timantit.
— Nuori vaimo ja lapsi, sanoi Sanders miettivästi, — kuinka hiton varomattomia nämä ihmiset ovat!
Hän otti kynänsä ja kirjoitti:
»Ei tunneta. Sanders.»