LÄHETYSSAARNAAJA
Tämä on moraalinen tarina. Voitte mennä mustiin maihin oppimaan moraalia ja saada ihmissyöjiltä mitä luotettavimpia siveyssääntöjä. Sillä ihmissyöjät ovat suuressa määrin tarkkoja, erittäin häveliäitä — vaikkakin tavallisen Bogran alkuasukkaan valokuva voi antaa aihetta yhteen ja toiseen ajatukseen — puhtaita puheissa ja tavoissa. Jos he syövätkin ihmisiä, niin se johtuu siitä, että he pitävät senlaatuisesta lihasta. He eivät ole parempia eivätkä pahempia kuin kasvissyöjät, jotka myöskin tarkoin valikoivat syötävänsä.
Alkuasukkailla on omat tapansa, ja he noudattavat perheperinteitä.
Kaksi veljestä eli Isisin maassa pienessä kylässä, ja kun heidän isänsä kuoli, niin he lähtivät maailmalle hakemaan onneaan. Toisen nimi oli Mkamdina ja toisen nimi Mkairi. Mkamdina, joka oli rohkeampi, meni rajan yli Suuren kuninkaan alueelle ja myi siellä itsensä orjuuteen.
Niihin aikoihin Suuri kuningas oli hyvin suuri ja hyvin vanha; niin suuri, että mikään brittiläinen kuvernööri ei uskaltanut muuta kuin pyytää häntä olemaan harjoittamatta julmuuksia.
Tämä Mkamdina oli älykäs nuorukainen, hyvin taitava ja sieti hyvin pitkälle haukkumisia. Hänellä oli hovimiehen kaikki ominaisuudet. Ei ole sen vuoksi ihmeteltävää, että hän saavutti aseman kuninkaan perheessä, istui hänen oikealla puolellaan aterialla ja meni naimisiin kuninkaan mielitietyn kanssa, jonka tämä hylkäsi.
Hän tuli rikkaaksi ja voimakkaaksi, oli kuninkaan pääministeri valliten elämää ja kuolemaa tämän poissaollessa. Hän valikoi herransa tanssitytöt, ja kun hänellä oli niissä asioissa hyvä maku, hän sai hyvän palkinnon.
Niin hän eli onnellisena, mahtavana ja tyytyväisenä.
Toinen veli, Mkairi, ei ollut yhtä onnekas. Hän asettui pieneen kylään Henkien putouksen lähelle ja köyhänä miehenä, pystymättä hankkimaan muuta kuin yhden vaimon, hän uutterasti raivasi maatilkkua. Siihen hän kylvi työteliäästi, korjasi hyvän sadon ja myi tuotteensa saaden hiukan voittoa.
Hän kuuli veljensä menestyksestä, ja kerran, huolimatta Sandersin käskyistä, Suuren kuninkaan pääministerin maalattu kanootti tuli komeasti jokea myötävirtaan, tuoden lahjoja köyhälle veljelle.
Sanders kuuli tästä ollessaan tarkastusmatkalla ja meni katsomaan
Mkairia.
— Herra, niin on asia, sanoi mies alakuloisesti. — Suuret lahjat sain veljeltäni, joka on orja. Suolaa ja viljaa ja keihäänkärkiä hän lähetti minulle.
Sanders katsoi ympärilleen ja näki köyhän pellon, jonka mies oli muokannut.
— Ja kuitenkaan, Mkairi, sanoi hän, — tämä ei ole rikkaan miehen puutarha, enkä näe sinulla hienoja vaatteita enkä vaimoja, joita saat suolalla.
— Herra, sanoi mies, — lähetin lahjat takaisin, sillä sydäntäni särkee se, että veljeni on orja ja minä olen vapaa; ja antaisin elämäni voidakseni maksaa hänen hintansa.
Hän kertoi Sandersille lähettäneensä miehen kysymään, mikä hinta oli, ja Sanders sattui olemaan itse paikalla, kun Suuri kuningas huvikseen lähetti sanan, että hinta oli kymmenentuhatta matakoa — matako oli messinkiputki.
Seitsemän vuotta — pitkiä, piinallisia, kärsimyksentäyteisiä, vaivalloisia vuosia — Mkairi muokkasi maataan, myi ja osti, antoi myöten ja tinki, kunnes hänellä oli kymmenentuhatta matakoa. Nämä hän pani kanoottiinsa ja meni sen maan rajoille, jossa Suuri kuningas hallitsi, ja tuli siten veljensä ja veljensä herran eteen.
Suuri kuningas nauroi, mutta veli ei nauranut, sillä hän kiukustui veljensä yksinkertaisuudesta.
— Mene takaisin putkinesi, sanoi hän. Hän istui suurenmoisessa majassaan ympärillään nauravat vaimot ja orjat. — Ota putkesi, Mkairi veljeni, ja tiedä, että on parempi olla orja kuninkaan majassa kuin vapaa mies, joka tonkii peltoja.
Ja Mkairi palasi maahansa sydän kipeänä.
Kolme viikkoa myöhemmin Suuri kuningas kuoli. Nyt ilmenee tämän lyhyen tarinan moraalinen puoli. Sillä tavan mukaan, kun Suuri kuningas makasi paareillaan, otettiin Suuren pääorja — ja se orja oli Mkamdina — ja häneltä leikattiin pää, jotta hänen ruumiinsa voitaisiin asettaa palvelemaan herransa sielun tarpeita toisessa maailmassa.
Ja Suuren kuninkaan poika hallitsi hänen sijastaan ja kuoli aikanaan väkivaltaisesti.
— Tuossa tarinassa on hyvän pyhäkoulukertomuksen perustus, sanoi hausakapteeni.
— Hm, murahti Sanders, joka ei ollut ensinkään halunnut antaa aihetta sellaisiin tarinoihin.
— Eriskummallinen pentele, tuo vanha kuningas, sanoi hausa miettiväisenä, — ja poika oli vielä eriskummallisempi. Sinä hirtit hänet jostain syystä, vai miten?
— Olen sen unohtanut, sanoi Sanders lyhyesti. — Jos sinun helvetilliset joukkosi olisivat suolansa arvoiset, ei tarvitsisi ketään hirttää. Mikä se on?
Hänen palvelijansa seisoi hausapäällikön majan ovella.
— Herra, tässä on kirja, sanoi mies.
Sanders otti mieheltä tahritun kirjekuoren. Siinä oli osoite arabian kukkaiskielellä:
Herra komissaarille. Joka on kaupungissa siellä, missä joki on levein lähellä merta. Kaksi lipputankoa pystyssä ja paljon sotilaita näkyvissä. Mene nopeasti ja Jumala olkoon kanssasi.
— Kuka tämän toi?
— Eräs arabialainen, sanoi mies, — joka on kaupitellut ylimaassa.
Sanders repi kirjeen auki. Hän silmäsi ensin nimikirjoitusta kirjeen yläkulmassa ja huomasi sen olevan Ahmedin, hänen salaisen palveluskuntansa luotettavan päällikön.
Sanders luki kirjeen sivuuttaen kukkivan johdannon, jossa Ahmed pyysi kohtaloa ja sen valtuutettuja asiamiehiä tuomaan onnea komissaarin huoneelle.
On hyvä, että saan kertoa sinulle tämän, vaikkakin minun on kätkettävä
silmäni puhuessani sinun perheeseesi kuuluvasta naisesta.
(Sanders ei ollut milläänkään harhaiskusta, joka yhdisti viattoman naislähetyssaarnaajan nimen hänen omaansa.)
Tästä jumalanaisesta, joka parhaillaan on Joella, kuuluu monta tarinaa, joista jotkin tietävät hänen itkevän öisin, koska kukaan akasavalainen ei tunnusta jumalataikaa.
Ja olen kuullut erään isisiläisen naisen, joka on hänen palvelijansa, kertovan, että tämä jumalanainen menisi takaisin omaan maahansa, mutta hän on vain häpeissään, kun niin harvat ovat oppineet Jumalaa. Hänellä on myöskin kuumetta. Lähetän tämän erään arabialaisen myötä, ystäväni Ahmedin, joka on viisi päivää etsinyt Akasavassa miestä, joka on varastanut vuohia.
Sanders nauroi avuttomana.
— Se tyttö on minun kuolemani, sanoi hän.
Hän lähti lähetysasemalle samalla tunnilla.
Tyttö voi sangen hyvin, mutta oli kalpea ja väsynyt; hän oli huomattavan iloinen nähdessään Sandersin.
— Oli oikein hyvä, että tulitte, sanoi hän. — Olin jo menettämässä luontoni; olin puoliksi päättänyt lähteä kotiin Englantiin.
— Toivon, etten olisi tullut, jos niin olisi laita, sanoi Sanders tylysti.
Tyttö hymyili.
— Tuo ei ole kaunista puhetta, hra Sanders, sanoi hän.
Sanders otti hellekypärän päästään ja osoitti jokseenkin paljaaksi ajeltua päälakeaan.
— Näettekö näitä? kysyi hän.
Tyttö katsoi ihmeissään.
Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tiilenvärisiksi päivettyneet kasvot, kaksi vakavaa, harmaata silmää, jotka ympäristössään näyttivät melkein sinisiltä.
Hän näki laihat kasvot, ohuen, suoran nenän, voimakkaat leukaluut ja melkein paljaan pään.
— Mitä minun pitäisi nähdä? kysyi hän.
— Harmaita hiuksia, sanoi Sanders hymyillen.
Tyttö rypisti kulmiaan viehättävän hämmentyneenä.
— On vaikeata nähdä minkäänlaisia hiuksia, tunnusti hän. — Mutta tahdotteko kääntää päätänne hiukan? Niin näen todellakin jotakin, joka voisi olla harmaata.
— Ne ovat kyllin harmaita, sanoi Sanders hiukan hymyillen. Hän oli tytön seurassa tuttavallisempi kuin oli kenenkään muun valkoihoisen naisen seurassa koskaan ollut.
— Ja mitä ne sitten merkitsevät? kysyi tyttö.
— Huolia — teistä, sanoi Sanders. — Hyvä Jumala! Ettekö ole saanut tarpeeksenne näistä ihmisistä? Minusta tuntuu kuin kuluttaisin puolet aikaani kulkien edestakaisin jokea vartioiden, etteivät he pääse syömään teitä. Ei voida rakentaa hiekalle, mutta te aiotte perustaa silkalle vedelle.
— Tarkoitatteko, että uskonnollisella opetuksella pitää olla pohjanaan jokin sivistysmäärä? kysyi tyttö hiljaa.
— Jotakin sellaista. Kuulkaapas, nti Glandynne; tuo mies, joka työskentelee puutarhassanne, on yksi oppilaistanne, eikö ole?
Tyttö nyökkäsi.
— Hän on avuliain mies, mitä minulla on; hän kulkee ulkokylissä saarnoja pitämässä.
— Mikä hänen nimensä on?
— Kombolo, sanoi hän.
Sanders kutsui miehen luokseen. Hän oli paksu, hyvänluontoinen alkuasukas, »jonka sisäisen ja henkisen kehityksen ulkonaisena ja näkyvänä merkkinä» olivat housut ja liivi.
— Kombolo, sanoi Sanders Isisin murteella, — sanotaan, että sinä olet hyvä jumalamies.
— Herra, niin on laita, sanoi mies kumartuen, — sillä minussa on pyhä henki, joka saattaa minut puhumaan ihmeellisesti.
— Ja sinä kuljet monissa kylissä.
— Julistaen Sanaa, herra, sanoi mies nyökäten.
— Käytkö koskaan niiden luona, jotka asuvat Onnellisten ajatusten metsässä? kysyi Sanders hiljaa.
Mies vapisi.
— En, herra, siellä en käy, sanoi hän.
— Miksi?
Kombolo siirteli paljaita jalkojaan ja seisoi toisella jalallaan hämmästyksissään.
— Herra, siellä metsässä on paholaisia ja henkiä, niin kuin tiedät, sanoi hän.
— Käytkö koskaan Ngombin metsän kylissä? kysyi Sanders viattomasti.
Taas mies vapisi.
— En koskaan käy siellä, Sandi, sanoi hän, — koska, niin kuin herra tietää, Msimba Msamba kulkee siellä.
Tyttö seurasi keskustelua kulmat rypyssä.
— Kuka on Msimba Msamba? kysyi hän.
— Hän on vihreä paholainen, joka kulkee öisin, sanoi Sanders hymyillen, — ja on hyvin hirvittävä.
Kombolo nyökkäsi päätään tarmokkaasti.
— Se on totta, äiti, sanoi hän vakavasti. — Olen itse nähnyt hänet.
Tytön kasvot osoittivat tavatonta hämmästystä.
— Mutta Kombolo, sanoi hän hätäisenä, — tiedäthän, ettei ole sellaisia kuin paholaisia.
Kombolo tuli hämilleen.
— On varmaa, neiti, sanoi hän, — että paholaisia on, sillä emmekö lue hänestä — paholaisesta, vanhasta kehnosta — joka täyttää meidät pahoilla ajatuksilla?
— Mutta se on erikseen, alkoi tyttö avuttomana.
— Paholainen on paholainen, sanoi Kombolo filosofisesti, — ja vaikka sinun maassasi on vain yksi paholainen, niin täällä on monta, sillä, neiti, olethan kertonut, että täällä on paljon sellaisia kärpäsiä ja petoja, joita et ole nähnyt omassa maassasi. Niin täällä myöskin täytyy olla paholaisia, vaikkakaan ei ehkä niin voimakkaita kuin teidän valkeiden ihmisten Pääpiru.
Sanders nyökkäsi ja käski hänet pois ja istui vihellellen, iloiten sisimmässään, tytön pohtiessa asiaa perin pohjin.
— No? sanoi Sanders viimein.
— Ette tee asiaa helpoksi, sanoi tyttö, ja kauhukseen Sanders huomasi hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.
— Minusta teidän on epäystävällistä kylvää epäilystä Kombolon mieleen.
On kyllin ankaraa taistella heidän taikauskoaan vastaan…
— Mutta…, väitti liikuttunut komissaari.
— … ilman että samalla täytyy taistella viralliselta taholta levitettyä taikauskoakin vastaan.
Hän nyyhkytti.
— Mutta, neiti Glandynne…
— Tiedän, mitä aiotte sanoa — haluatte, että lähden kotiin. Tuotan teille liian paljon huolta. Saatan hiuksenne harmaiksi ja riistän kaiken aikanne. Mutta minä aion jäädä tänne.
Hän nousi ja polkaisi jalkaansa.
— Älkää suuttuko…
— En ole suuttunut…
— Älkää loukkaantuko…
— En ole loukkaantunut. Tiedän olevani sopimaton työhön; en koskaan aikonutkaan evankeeliselle alalle. Tulin sairaanhoitajattareksi, ja jos olisin tietänyt saavani työskennellä yksin, en olisi koskaan tullutkaan.
— Menkää sitten takaisin, sanoi Sanders innokkaasti, — palatkaa siihen elämään, joka on teitä varten. Sanon isä Wellsille, että hän tulee ja ottaa haltuunsa teidän asemanne.
— Katolinen! sanoi tyttö halveksien.
— Niinkö? kysyi Sanders, joka ei välittänyt uskontunnustuksista. —
Kuitenkin…
— Ja sitä paitsi, sanoi tyttö, — minulla ei ole mitään luovutettavaa. Olen ollut täällä lähes vuoden ja ainoa käännykkini on tämä mies, joka uskoo vihtoihin paholaisiin. Oh, hra Sanders!
Hän murtui ja etsi kiireesti nenäliinaa vyöstään.
— Herra Jumala! sanoi Sanders ja peräytyi kiireesti.
Hän näki tytön jälleen illalla. Tämä oli tyynempi ja suostui kuulemaan järkipuhetta.
— Olkaa asemalla vielä kolme kuukautta, sanoi Sanders. — Maa on ollut hiukan kuohuksissa teidän tulonne jälkeen. Ymmärrän, ettette halua tunnustaa pettymystänne.
Tyttö yskäisi pahaa ennustavasti.
— Ei siksi, että syy olisi teissä, jatkoi Sanders kiireesti, — kaukana siitä. Mutta olisi eri asia, jos voisitte osoittaa jotain valmista työtä…
— Tietenkin olisi, sanoi tyttö lyhyesti. Huomaten sitten olleensa epäkiitollinen hän hymyili kyynelten läpi. — Taidan olla liian maailmallinen tähän työhön. En ole tyytyväinen siihen tietoon, että olen tehnyt parhaani. Haluan nähdä tuloksia.
Rajattomasti hämmästyneenä Sanders taputti tyttöä kädelle.
Ja vielä suuremmaksi hämmästykseksi itselleen hän kertoi tytölle tarinan kahdesta veljestä, ja tyttö kuunteli innostuneena.
— Se on paras lähetyssaarnaajakertomus, minkä olen koskaan kuullut, sanoi hän.
— Lähden huomenna, sanoi Sanders lakattuaan kiroilemasta itseään. — Menen Lukalelaan tutkimaan naisenpieksämisjuttua ja sitten mustaan maahan.
Hän ei maininnut sitä, että oli menossa Ochoriin — hänellä oli siihen syynsä. Mutta Ochoriin hän kuitenkin meni. Hänen menettelylleen oli ominaista, ettei kukaan tiennyt, minne kulloinkin oltiin menossa. Komissaari seisoi kannella ruorimiehen vieressä ja kädellään viittaamalla tänne tai tuonne määräsi laivan suunnan.
Jos hän tahtoi, niin laiva pyörsi vasemmalle tai oikealle rannalle — jos hän halusi, niin laiva kulki suoraan yön tuloon asti, jolloin puunottopaikka oli hänen lähin päämääränsä.
Ennen yön tuloa, myöhään iltapäivällä, hän saapui puunottopaikalle, johon hän oli vuosi sitten kaadattanut kymmenen puuta jättäen ne kevääksi kuivumaan. Kahden tunnin ajan »Zairen» miehet sahasivat ja pilkkoivat kaadettuja puita pinoten ne alakannelle.
Yöllä »Zaire» jatkoi matkaa. Ruorimiehen oikealla puolen oleva suuri lamppu sähisi ja paukkui, kun Sanders väänsi siihen sähkövirran, ja valkea valoviuhka levisi laivan eteen. Se tarkkasi vettä huolellisesti — suuri, vakaa silmä, joka katsoi tarkoin riuttoja ja hiekkasärkkiä.
Puolenyön tienoissa Sanders pysähtyi hieman levähtääkseen.
Hän tuli Ochoriin iltapäivällä, ja hänen keskustelunsa Bosambon kanssa oli lyhyt.
Illalla hän oli mennyt, ja laiva kulki takaisin Lukalelaan.
* * * * *
Bosambo istui oikeutta elämänsä joka aamu, lukuunottamatta niitä, joina Koraani kielsi työn ja huvittelun ja jotka hän puolinaisesti tiesi, mutta joita hän toisaalta kuitenkin noudatti — hänen vaimonsa oli muhamettilainen ja oli tehnyt isännästään kuuliaisen, vaikkakin huolettoman käännykin.
Ramadanin paaston aikaan Bosambo ei tehnyt työtä, vaan pakeni metsän yksinäisyyteen, johon hän edellisenä päivänä jo vei niin suuren ruoka- ja juomavaraston, että se varmasti riitti pitkällisten kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi. Sillä vaikkakin hän mielellään huvitti vaimoaan, ei hän sitä tehnyt silloin, kun siitä ei hänelle itselleen ollut hupia.
Sandersin käynnin jälkeisenä aamuna Bosambo istuutui leikkauksin koristetulle tuolilleen — joka oli lahja Sandersilta — maalattu punaisen, vihreän ja keltaisen kirjavaksi (maali myöskin oli lahja Sandersilta, vaikkakaan tämä ei itse sitä tietänyt), ja käsitteli kansansa pikku vastoinkäymisiä.
— Herra Bosambo, sanoi eräästä ulkokylästä oleva hoikka nuorukainen, — minulla on kaksi vaimoa; toisen ostin hänen isältään kolmesta nahasta ja toisen sain suuren sodan (Akasavan) jälkeen. Nyt on ostamani nainen pannut häpeän päälleni, sillä hänellä on rakastaja. Ennen sinun tuloasi, herra, olisin voinut pistää hänet kuoliaaksi; mutta nyt hän ja toiset naiset nauravat pieksämisellemme ja jatkavat syntiään.
— Tuo nainen tänne! sanoi Bosambo.
Nuori mies kiskoi hänet esille, kuusitoistavuotiaan, sievän tytön, jonka silmissä oli nauru ja joka ei hävennyt.
— Nainen, sanoi Bosambo ankarasti, — vaikkakaan kuolema ei odota sinua Sandin käskyjen ja minun tahtoni vuoksi, on keinoja, niin kuin tiedät, viisauden opettamiseksi sinulle. Olen rakentanut vankilan lähelle Unien metsää, johon paholaiset tulevat öisin, ja se näyttää olevan sovelias paikka sinulle.
— Herra, kauhistui nainen, — minä pelkään.
— Mutta en kuitenkaan lähetä sinua sinne, sillä minä rakastan kansaani, sanoi Bosambo. — Sinun pitää mennä jumalanaisen luo, joka asuu Kosumkusussa, ja tehdä, mitä hän sinulle sanoo. Ja sinun tulee sanoa tulleesi oppimaan uutta jumalataikaa, ja hän kertoo sinulle ihmeellisiä asioita, mitä vain tahtoo, ja oikealla hetkellä sinun tulee sulkea silmäsi ja sanoa: »Aa-min».
— Herra, tämän minä teen, sanoi tyttö.
— Sinun käy hyvin, jos teet niin, sanoi Bosambo.
Seuraavana oli mies, joka vaati naapuriltaan vuohia korvaukseksi muista eduista, joita tämä oli nauttinut:
— Sillä hän sanoi puhuen pahalla ja valheellisella kielellä: »Jos sinä autat minua kalanpyynnissä, niin annan sinulle vuoheni ensimmäiset uuhet sateiden jälkeen.»
Riita keskittyi sanoihin »sateiden jälkeen», sillä osoittautui, että vuohet kantoivat ennen sadeaikaa.
— Tämä on vaikea juttu, sanoi Bosambo, — ja minä tarvitsen aikaa keskustelukseni siitä Sandin kanssa. Sinä, Kolo, menet jumalanaisen luo Kosumkusuun, ja sinä myöskin, hän jatkoi viitaten toiseen riitapuoleen, — ja siellä saatte oppia jumalataikaa ja tehdä kaikkea, mitä hän haluaa, ja sanotte hänelle tulleenne oppimaan hänen viisauttaan, ja ajan kuluessa minulle selviää, kuka on oikeassa kuka väärässä.
Ja joka miehelle ja joka naiselle hänellä oli vaihtoehtona joko kärsiä rangaistus tai mennä jumalanaisen luo oppimaan viisautta ja järkeä. Jotkut murisivat.
— Herra, minä en mene, sanoi eräs mies painokkaasti, — sillä tämä jumalanainen puhuu kevytmielisesti minun jumalastani ja minun ju-justani, enkä halua oppia uutta jumalataikaa.
— Sitokaa hänet puuhun, sanoi Bosambo kylmästi, — ja ruoskikaa häntä, kunnes hän sanoo: »Aa-min».
Halulliset kädet sitoivat onnettoman puuhun ja virtahevonnahkainen ruoska vihelsi ilmassa kerran, toisen, kolmannen…
— Aa-min, ulvoi uhri, ja hänet päästettiin pyhiinvaellusretkelle
Kosumkusuun.
Palaverin päätyttyä Bosambo kulki kylän katua pitkin yhdessä pääneuvonantajansa, vanhan ja viisaan Olomon kanssa.
— Herra, sanoi Olomo päätään pudistaen, — en pidä tällaisesta uudesta hallitustavasta, sillä ei ole oikein, että kaikki Ochorin nuoret…
Bosambo pysähtyi ja katsoi häneen miettivästi.
— Olet oikeassa, Olomo, sanoi hän lempeästi, — ei ole viisasta, että ainoastaan nuoria lähetetään. Minua kovin miellyttäisi, jos sinäkin menisit sinne.
— Herra, en halua, sanoi hätääntynyt vanhus.
— Sillä olisi hupaista, kun toisit uutisia minulle kansastani, jatkoi Bosambo, — ja sinä voisit opettaa heitä, viisas kun olet, miten pitää sulkea silmät ja sanoa: »Aamin», kun tiettyjä sanoja on sanottu; ja sinä voisit estää heidät karkaamasta.
— Iwan kautta, minä en mene! sanoi vanha mies väristen kärsimättömänä.
— Iwan kautta, sinä menet, sanoi Bosambo, — tai minä otan sinua parrasta, vanha pukki, ja raahaan sinua pitkin kylän katua.
— Olen sinun orjasi, mutisi Olomo ja kömpi tekemään matkavalmistuksia.
* * * * *
Sanders viipyi Lukalelassa kauemmin kuin oli arvellut. Ja siellä oli eräässä metsäkylässä puhjennut beri-berikuume, joka oli vaatinut hänen pysähdystään. Hän tuli lähetysasemalle ihmetellen, toivoen ja hieman pelätenkin.
Hän meni rannalle ja käveli kapeaa polkua ja tytön itselleen muokkaaman puutarhan läpi: tyttö tuli häntä vastaan puolimatkassa.
Loistava, iloinen tyttö, jossa ei näkynyt merkkiäkään sairaudesta.
Sandersin sydän pamppaili.
— Oi, hra Sanders, sanoi tyttö ojentaen molemmat kätensä tervehtiäkseen häntä, — en voi sanoa, miten iloinen olen teidät tavatessani. Minulla on ihmeellisiä uutisia.
Sanders punastui syyllisenä ja tunsi olonsa hirvittävän epämukavaksi.
— Todellakin! saattoi hän vain sanoa.
Ja sitten tyttö kertoi loistavan tarinan. Miten hänen pikku joukkonsa oli kasvanut melkein ihmeitä lähentelevän nopeasti; miten uutiset olivat kulkeneet ja pyhiinvaeltajia tullut — ei yksitellen, vaan neljin viisin — päivä päivältä — miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja.
— Tavatonta! sanoi Sanders. — Nyt kai teillä on jotakin jätettävää asemalla isä…
— Jättää tämä! huudahti tyttö ihmeissään. — Jättää kaikki nämä ihmisraukat! Hylätä heidät! Tietenkään en tee mitään niin rikollista.
Sanders ei pyörtynyt.
— Mutta — mutta, sanoi hän, — haluavatko he olla täällä?
— Ensin eivät tahtoneet, mutta kun olin kertonut heille teidän tarinanne, ymmärsivät he asemansa.
— Oh! sanoi Sanders. Hän malttoi mielensä ja meni laivalle.
* * * * *
Bosambo meloi virtaa alas tapaamaan komissaaria ja uskomaan huolensa hänelle.
— Herra, sanoi hän rauhallisesti, — en luullut, että tämä uusi palaver miellyttäisi kansaani. Olen lähettänyt kansani kukan jumalanaiselle, eivätkä he palaa takaisin.
— Niin on kirjoitettu, sanoi Sanders.
He olivat kohdanneet keskellä jokea. Juuri kun »Zaire» oli kääntynyt, oli Bosambo tullut laivan vierelle, ja nyt he seisoivat kannella yhdessä, yhteisen pettymyksensä vaientamina.
Rannalta kuului laulun sävel. Se oli uusien käännykkien iltavirsi.
Laulu loppui, tuli tauko, ja sitten kuului voimakas kuoro.
— Aa-min! vastasi Bosambo. — Ja herra, minä opetin heille sen sanan.