AKASAVAN KAPINA
Vain alkuasukas voi tarkoin mitata alkuasukkaan mielen syvyydet. Sanders oli siitä omituinen, että hänellä oli eräs merkillinen ominaisuus — hyvä käsityskyky.
Hän erehtyi harvoin, koska hän ei turvautunut sääntöihin. Hän tiesi esimerkiksi, että alkuasukkaan muisti on lyhyt, mutta oli kuitenkin valmis kuulemaan jonkun harmaapartaisen nelikymmenvuotiaan yksityiskohtaista selostusta tapahtumasta, joka oli sattunut parikymmentä vuotta sitten ja jonka hän itse oli täysin unohtanut.
Muuan tieteellinen retkikunta kulki kerran Ochorissa — muistaakseni se oli tähtitieteellinen, ja kun he tarvitsivat jotakin, niin he menivät ja ottivat.
Bosambo, päällikkö, valitti, sillä hän tunsi rahan arvon niin hyvin, ettei ottanut vastaan espanjalaista douroa puraisematta sitä eikä sekoittanut Saksan markkaa shillinkiin.
Sanders oli salaisesti pahoillaan retkikunnan menettelystä, mutta katsoi tarpeelliseksi puolustaa maanmiestensä tekoja.
— He olivat hallituksen lähettämiä, sanoi hän silloin, — ja sitä paitsi valkeita miehiä. Ja se on valkoisten miesten tapa.
Bosambo ei sanonut mitään, mutta muisti.
Vuosia myöhemmin tapahtui jotakin Akasavassa, ja onnettomien olosuhteiden vallitessa Sandersia uhkasi kaksi miljoonaa puntaa maksava sota ja koko hänen työnsä tuhoutuminen ja kuolema.
Tämä tapahtui syksyllä. Elonkorjuun aikana komissaari Sandersin alaiset maat olivat olleet aivan hiljaiset ja rauhalliset. Sato oli ollut hyvä, kalaa oli joessa viljalti, kulkutauteja ei nimeksikään.
— Eikä yhtään rikosta, sanoi Sanders itsekseen ja siveli kasvojaan. —
Pieni maanjäristys olisi nyt tervetullut.
Eurooppalainen lukija voi kauhistua tätä tunteettomuutta, mutta Sanders tiesi.
Jokivarrelta saapuneet tiedot olivat olleet tyydyttäviä — jos ollaan tyytyväisiä yleiseen hyvinvointiin ja vaurauteen. Isisiläiset, ngombilaiset, akasavalaiset, bolegilaiset, bomongolaiset — kaikki nämä kansat olivat hiljaisia ja hyvinvoipia.
Ainoat huolestuttavat tiedot tulivat Ochorista. Siellä oli salaperäinen tuli hävittänyt viljan puoliksi — tuli, joka oli ilmaantunut yht'aikaa kahteenkymmeneen eri viljelmään. Myöskin ilmoitettiin, että Bosambo, päällikkö, kohteli alaisiaan tavallista ankarammin.
Sanders tuli hyvin miettiväiseksi, kun sai kuulla nämä uutiset, sillä Bosambo oli viekas ja taitava mies, joka tunsi alkuasukkaat yhtä hyvin kuin Sanders itse. Sanders teki omat johtopäätöksensä ja valmistautui pitkälle matkalle. Hän astui pieneen alukseensa aamun sarastaessa.
Edellisinä päivinä miehet olivat pinonneet puita »Zairen» alakannelle, kunnes »Zaire» näytti puutavaralaivalta. Alhaalla teräskannella, pienen komentosillan edessä olevassa syvennyksessä, perässä olevalla tasakannella, jossa tavallisesti oli uneliaita hausoja, oli nyt miehenmittaisia halkopinoja.
Sitä paitsi oli useita kasoja kiiltävää, mustaa kivihiiltä, jota koneenkäyttäjä Joka piti erittäin suuressa arvossa, mikäli hän ymmärsi, sillä hiili ei ole Joella aivan tavallista.
»Zaire» oli äskettäin uusittu. Valkeat työmiehet, jotka oli suurilla kustannuksilla tuotu Lagosista tai Sierra Leonesta tai jostakin noista suurista kaukaisista kaupungeista, olivat korjanneet koneita ja tehneet ne voimakkaammiksi ja, mikä ihmeellisintä, asettaneet uuden koneen, joka ison kattilan paineella salaperäisesti pyöritti ihmeellistä ratasta hämmästyttävän nopeasti. Siitä lähti kaksi lankakimppua, jotka oli kääritty niin, ettei lankoja näkynyt. Ne hävisivät reiän läpi kannelle ja tulivat näkyviin jälleen komentosillalla, jossa ne oli kiinnitetty isoon navassa liikkuvaan lamppuun.
Eikä tämä ollut ainoa uutuus. Komentosillan kummassakin kulmassa olleet konekiväärit oli siirretty keskilaivalle ja niiden sijalle oli asetettu pitkät teräspiippuiset Hotchkisstykit, joissa oli kumipäällyksiset kannattimet. Alhaalla oli kiilloitettuja puulaatikolta, joihin lihavat panokset oli pakattu kuin viinipullot.
Sanders meni laivaan mukanaan valikoitu miehistö ja puoli komppaniaa hausoja, eikä hänellä ohut hämärintäkään tietoa siitä, mihin hän retkensä päättäisi.
Hän ei ollut kaukana päämajasta, kun hänen rinnallaan seisova ruorimies huudahti, ja Sanders katsahti ylöspäin.
Taivaansinessä kaksi lintua liiteli kauniissa ympyrässä.
Pienempi lintu kierteli sinne tänne.
Sanders juoksi hyttiinsä ja sieppasi kiväärin.
Isompi lintu oli kotka, joka oli toimittamassa tavallista tehtäväänsä; mutta sen riitaveljenä oli, niin kuin komissaari heti huomasi, hallituksen uskollinen palvelija — kirjekyyhkynen.
Linnut olivat jo aivan lähellä, pölyävänä höyhenpilvenä, kun Sanders tähtäsi ja ampui. Ensimmäinen laukaus meni ohi, mutta toinen pudotti linnut veteen.
Tusina miehiä hyppäsi veteen ja ui paikalle, jossa linnut taistelivat kuoleman kanssa.
Eräs miehistä sai ne kiinni, väänsi kätevästi kotkan niskat nurin ja palasi laivalle.
Kyyhkynen oli kuollut — todennäköisesti jo aikaisemmin kuin kuula oli siihen osunut. Toisen säären ympärillä oli kuminauha ja revitty paperilippunen.
Sanders avasi sen ja luki. Se oli arabiankielinen ja kaikki, mitä oli jäljellä, supistui kolmeen sanaan:
»… Akasava… sota… kuningas.»
— Hm! sanoi Sanders.
Hänellä oli mies Akasavassa silmälläpitämässä, luotettava vakooja, jonka arvostelukyky oli epäilyksien yläpuolella. Oli merkillepantava seikka, että viesti oli lähetetty kirjekyyhkysen matkassa; Sanders käänsi laivansa keulan pohjoiseen ja valmistautui pahimpaan.
Kello kaksi iltapäivällä, kahden päivänmatkan päässä päämajasta, hän tuli kolmen joen haaraan, jossa laskelmien mukaan vakoojan olisi pitänyt odottaa häntä antaakseen lisätietoja.
Mutta miehestä ei näkynyt merkkiäkään, ja vaikka laiva risteili joella kulkien rannalta toiselle, ei vakooja näyttäytynyt. Sandersilla ei ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaansa. Hän saapui Akasavan kaupunkiin sinä yönä puolenyön tienoissa kulkien vaivatta hiekkasärkkien ja karien ohi uuden valonheittäjänsä avulla.
Hän kiinnitti laivansa joen keskellä olevan saaren rantaan ja odotti päivänvaloa. Aamun koitteessa »Zaire» tuli Akasavan rantaan; sotilaat istuivat alemmalla kannella jalat riippuen partaan yli ja kiväärit valmiina.
Mutta mitään ei ollut havaittavissa. Kansa kokoontui rannalle katselemaan laivan tuloa, ja puolen tunnin kuluttua Toloni, kuningas, saapui sotilaineen ja neuvonantajineen ynnä rumpuineen — osoittamaan kunnioitustaan.
Sanders meni maihin mukanaan käskyläinen, kulki kylän läpi kuninkaan kanssa ja kuunteli, mitä tällä oli hänelle kerrottavaa.
Sanders ei kysynyt mitään vakoojastaan, koska se olisi ohut turhaa, mutta hän katseli tarkoin ympärilleen.
Kaikki näytti rauhalliselta. Naiset jauhoivat viljaa raajojensa edessä, alastomat lapset leikkivät reippaina kaduilla, heidän naurunsa raikui iloisena, kun käytiin majasta majaan, ja — mikä parasta — miehet olivat hyvällä tuulella.
— Herra, sanoi kuningas, kun Sanders teki lähtöä, — kaikki on hyvin, niin kuin näet, ja minun kansani on täynnä ruokaa ja laiskuutta. Sairautta ei ole, eikä kukaan vahingoita toista.
— Niin on sen vuoksi, sanoi Sanders, joka ei koskaan lyönyt laimin tilaisuutta opettaa hyviä tapoja, — että minun herrani kuningas on antanut teille suojeluksensa ja jokainen voi elää rauhassa vihollisiltaan.
— Niin on, sanoi toinen yksinkertaisesti. — Olemme koiria sinun läsnäolossasi ja sokeita herramme suuren kuninkaan loistavien kasvojen edessä.
Sanders lähti oikotietä »Zairelle».
Se oli pieni polku, joka kulki korkean, tiheän norsuruohon läpi.
— Herra, sanoi Toloni pysähtyen polun suulla, — tämä ei ole sopiva tie sinun suuruudellesi, sillä polulla on vettä ja kosteikossa elää paljon käärmeitä.
— Tämä on tieni, sanoi Sanders lyhyesti.
Akasavan kuningas arveli, ennen kuin läksi kulkemaan polkua.
Se oli, niin kuin hän oli sanonut, epämiellyttävä tie, sillä sateet olivat olleet hyvin ankarat, ja paikoin oli polulla nilkkoihin asti liejua.
Sanders aikoi jo luopua päähänpistostaan, kun hän puolitiessä rantaan tuli paikalle, jossa maata oli äskettäin kaivettu ja siihen oli luotu kumpu.
— Kuka on haudattu tähän? kysyi hän.
Kuningas katsoi häneen kiinteästi.
— Muuan Karama, vastasi hän.
— Tämä ei ole hautauspaikka, sanoi Sanders, — sillä jos muistan oikein, teidän kuolleenne lepäävät eräällä saarella joen keskellä.
— Niin kyllä, vastasi päällikkö, — mutta tämä mies oli ollut kauan kuolleena, ja hänestä oli jäljellä ainoastaan luut. Ja kun minun mieheni pelkäsivät hänen henkeänsä, niin he hautasivat hänet siihen, missä hän oli.
Selitys oli tyydyttävä, ja Sanders jatkoi matkaansa, vaikkakin hauta oli Ali Hasrahin, hänen luotettavan vakoojansa, jonka kuninkaan miehet olivat tavanneet ja keihästäneet kuoliaaksi, kun hänen juuri lentoon laskemansa kyyhkynen vielä kierteli sinisellä taivaalla.
— Meneekö herrani kauas? kysyi kuningas seisoessaan laivan porraslankun luona.
— Menen pohjoiseen, vastasi Sanders. — Miksi kysyt?
— Siellä on ollut suuria sateita, sanoi kuningas, — ja monet joet tulvivat. Ja sellaisina aikoina vieraita tulee Ranskan ja Portugalin maista näille alueille; nytkin olen kuullut eräästä arabialaisesta, joka ostelee ihmisiä kymmenen päivän päässä täältä, Kalali-joella.
Oliko tämä se sanoma, jonka Ali oli lähettänyt?
Se mahdollisuus näytti Sandersista hyvin todennäköiseltä. Mies oli voinut kuulla jotakin sellaista, lähettänyt sanomansa ja painunut pohjoiseen hankkimaan tarkempia tietoja.
Sanders lähti, jätti Isisi-joen oikealle, kulki Kalalia myöten — joka on vähän tunnettu joki.
Toloni, kuningas, olisi voinut lähettää hänet suotta matkaan, mutta hän oli ottanut sen huomioon. Akasavan valtias nyt kuitenkin oli puhunut totta jossakin tarkoituksessa.
* * * * *
El Mahmud, huonomaineiseksi tunnettu kauppias, löysi tien Sandersin alueelle kevätaikana, kun joet tulvivat ja kun muutamat joet, joilla ei koskaan ollut nähty kanootteja, vielä vähemmin El Mahmudin koreata feluccaa, olivat purjehduskelpoisia.
Hän toi tullessaan suuria määriä kauppatavaraa, salaisia viinapulloja, tupakkaa, hamppua ja oman hienon persoonansa.
Hän oli harmaaviiksinen mies, joka istui katoksen alla silkkityynyllä ja tupakoi, ja hänellä oli loppumattomasti omituisuuksia.
Hänellä oli monta suunnitelmaa, ja hän näytteli osaa monessa paikassa.
Hän oli juuri aseistamassa erästä Kalalin kylää kivääreillä, joita ranskalaiset olivat käyttäneet hyödykseen vuonna 1875, kun Sanders äkkiä yllätti hänet.
El Mahmudia varoitettiin, ja hän suuntasi aluksensa täysin purjein kohti turvapaikkaa, neljän mailin päässä yläjuoksussa olevaa särkkää, jonka toiselle puolen ei »Zairen» kokoinen laiva päässyt millään keinolla.
Hänen pieni suunnitelmansa osoittautui, kumma kyllä, hieman huonoksi sen vuoksi, että »Zairella» oli uusia varusteita. Sandersin uuden Hotchkiss-tykin ensimmäinen laukaus lävisti feluccan laidan niin kuin kiväärinkuula tikkulaatikon. Toinen vei mukanaan El Mahmudin yksityishytin katon.
»Zaire» tuli uppoavan feluccan luo, otti sen köyteen ja hinasi matalalle.
Kaiken huomioonottaen El Mahmud, joka hiukan tunsi englantia puhuvia ihmisiä ja heidän omituisia tapojaan, olisi mieluummin nähnyt aluksensa uppoavan.
— Seikki, hänen päämiehensä sanoi »Zairen» ryhtyessä hinaamaan venettä, — on vielä kylliksi aikaa vapautua paljosta, joka on meille vahingoksi, kun engelsmanni tarkastaa venettä.
El Mahmud vaikeni, ja hänen päämiehensä veti esiin pitkän veitsen ja koetteli sen terää.
Hän katsoi kysyvästi herraansa, mutta El Mahmud pudisti päätänsä.
— Olet hullu! Tämä americano hirttää sinut kuin porsaan, jos hän vain saa haistaa veren hajua. Odotetaan — mikä on kirjoitettu, sen täytyy tapahtua.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa. Niin pian kuin »Yön Ilo» — se oli aluksen runollinen nimi — oli saatu rantaan, hänet vietiin Sandersin luo.
— Miten tulit tänne? tivasi komissaari, ja El Madmud selitti tyynesti ja selkeästi, että hän oli suurten sateiden vuoksi lähtenyt kulkemaan uutta jokea, jota ei ennen ollut olemassakaan, ja siten tullut Isisiin. Se oli tyydyttävä selitys, niin kuin Mahmud tiesi. Vaikeampaa oli selittää kiväärien myyntiä, sillä sellainen homma on kaikkien sivistyskansojen mielestä anteeksiantamaton rikos. Vielä vaikeampaa oli selittää, miksi feluccan pohjalla oli sidottuna kaksikymmentäyksi orjaa. Mutta miekkosellapa olikin lupakirja »työväen värväämiseen», jonka oli allekirjoittanut joku Dom Reynaldo de Costay Ferdinez, jonkin portugalilaisen rannikkoalueen kuvernööri.
Sanders ei mielellään ryhtynyt aiheuttamaan »ristiriitoja» erittäinkään portugalilaisten viranomaisten kanssa, sillä ristiriidat aiheuttivat pitkiä, pitkiä kirjeitä, raportteja, tiedoituksia ja selostuksia, joskus sinisiä kirjojakin. Tämä tiesi vuosia kestävää kirjeenvaihtoa, virallisia tarkastuksia ja lopuksi potkua, olipa sitten oikeassa tai väärässä.
— Kaikkien lakien mukaan, El Mahmud, sanoi hän, — olet vikapää kuolemaan, mutta hyväksyn kuitenkin kertomuksesi osittain, vaikka uskonkin sinun valehtelevan. Vien laivallani sinut paikkaan, josta on kahdenkymmenen mailin matka Portugalin alueelle, ja siellä lasken sinut vapaaksi ja annan sinulle ruokaa ja aseesi.
— Entä alukseni ja lastini? kysyi El Mahmud.
— Edellisen poltan ja jälkimmäisen takavarikoin, sanoi Sanders.
El Mahmud kohautti olkapäitään.
— Kaikki on säädetty, sanoi hän.
Sanders otti hänet laivalle ja vei hänet haluamaansa paikkaan — joka oli lähinnä hänen leiriään — ja päästi hänet vapaaksi antaen hänelle ja hänen seuralaisilleen ruokaa ja ammuksia kymmeneksi päiväksi.
— Mene Jumalan nimeen, sanoi hän miehen äidinkielellä.
El Mahmud seisoi rannalla ja katseli, kun laiva palasi keskelle jokea.
Hän odotti, kunnes sen keula oli kääntynyt myötävirtaan ja Sanders näkyi selvästi komentosillalla; sitten hän istuutui, kohotti kiväärinsä, tähtäsi tarkoin ja ampui.
Sanders oli antamassa Abibulle ohjeita Hotchkissin panosten pakkaamisesta laatikkoihin, ne kun oli otettu kannelle kaiken mahdollisuuden varalta.
— Nämä… sanoi hän ja kaatui eteenpäin.
Abibu otti hänet syliinsä ja laski hänet kannelle.
— Se mies — älä päästä häntä, sanoi Sanders hiljaa.
Abibu sieppasi panoksen, avasi pitkäpiippuisen Hotchkissin lukon ja latasi.
El Mahmud juoksi nopeasti metsää kohti. Hänellä oli juostavanaan kaksisataa metriä aukeata, ja Abibu käytti tykkiä, joka oli tähtäimeltään tarkka. Sitä paitsi hänellä oli aikaa, eikä hän hätiköinyt.
El Mahmudin kauhistuneet seuralaiset palasivat sinä iltana etsimään herraansa noudattaen työssä suurta ahkeruutta.
* * * * *
Kuu nousi metsän yli ja levitti joelle hopeataan, ja Toloni, Akasavan kuningas, tarkkaili rannalla poppamies Tilagin ennustamaa merkkiä.
Hän sai odottaa kauan, ennen kuin näki väreet, jotka syntyvät krokotiilin uidessa, mutta kun ne tulivat näkyviin kulkien joen poikki suoraan rannasta rantaan, ei hän kääntänyt niistä silmiään…
Suoraan kuin nuoli lennossa, poikkeamatta pienimpäänkään mutkaan suorasta linjasta.
— Se on hyvä merkki, sanoi Toloni ja nousi pensaan varjosta, joka kätki hänet näkyvistä.
169
Hän odotti hetken ja painui sitten äänettömästi metsään heilauttaen keihäitään.
Hän tuli kuuden neuvonantajansa luo, jotka odottivat kärsimättöminä metsäpolun varrella.
— Kaikki on kuin pitääkin, sanoi hän. — Tilagi on puhunut totta, sillä krokotiili ui rannasta rantaan, ja Akasavan päivä on tullut.
Hän kulki toisten edellä nukkuvaan kaupunkiin ja meni omaan majaansa. Se oli hänen määräyksestään tyhjä. Tuli kyti majan keskellä, ja hänen nahkavuoteensa oli valmiina sängyntapaisella jalustalla.
Hän meni jälleen ulos.
— Lähetä Tilagi luokseni, sanoi hän odottavalle päämiehelle.
Kun vanhus tuli, ryppyinen vanha mies, joka käveli työläästi keppiin nojaten, Toloni kutsui hänet majaansa.
— Isä, sanoi hän, — täydenkuun aikana, kun vesi oli korkealla, näin mustan krokotiilin jättävän paikkansa Isisin rannalla, ja se ui rannasta rantaan, niin kuin olit sanonut.
Vanhus nyökäytti päätään mitään puhumatta.
— Kaikki tämä on minun suunnitelmilleni suosiollista, sanoi kuningas, — ja kaikki tapahtuu sinun puheesi mukaan.
— Olet suuri kuningas, kähisi vanhus. — Tässä maassa ei koskaan ole ollut niin suurta kuningasta, sillä sinulla on valkeiden miesten muisti, ja sinä olet suurempi kuin Sandi. Akasavan muut kuninkaat ovat olleet hulluja ja kuolivat hulluina eräässä suuressa puussa Sandin pantua nuoran heidän kaulaansa; mutta heillä oli mustan miehen aivot.
Kuningas käyskenteli edestakaisin majassaan. Hän oli pitkä mies, komearakenteinen, ja kantoi päätään korkealla.
— Kaikki ovat kanssani, sanoi hän. — Isisiläiset, ngombilaiset, bomongolaiset…
Hän pysähtyi.
— Ja ochorilaiset, herra kuningas, sanoi poppamies. — Niin, he ovat kanssasi, vaikka heitä hallitseva muukalainen onkin sandilaisia.
— Se asia vaatii miettimistä, sanoi kuningas, — mutta meidän täytyy kuitenkin liikkua nopeasti, sillä Sandi tulee pian takaisin. Hän lähti jo kolme päivää sitten, ja rattaallinen vene kulkee nopeasti.
Sananviejiä tuli ja meni koko sen päivän. Viisi kertaa kuningas nousi levoltaan vastaanottamaan tietoja ja vastaamaan kysymyksiin. Isisiläiset olivat hermostuksissaan; he pelkäsivät Sandia.
Vannoiko kuningas kuoleman nimessä, että jos suunnitelma menisi myttyyn, hän sanoisi Sandille pakottaneensa isisiläiset mukaan uhkauksin ja peloituksin? Ngombilaisilia oli Sandin perheeseen kuuluva kuningatar; pitikö heidän tappaa hänet? Hänellä oli rakastaja, joka voisi hyvin pian hänet murhata, kun kerran hänellä oli pääsy kuningattaren majaan.
— Älkää tappako häntä, lähetti Toloni sanan, — sillä tiedän hänet hyvin kauniiksi. Hän saakoon majan minun majani varjossa.
Pikkuisisiläiset olivat kärsimättömiä. Heidän maassaan oli kaksi lähetysasemaa; oliko ne poltettava?
— Nämä ovat pikku asioita, sanoi kuningas Toloni. — Ensin meidän tulee saada Sandi käsiimme, ja hänet me uhraamme vanhan tavan mukaan. Sitten toiset asiat ovat pieniä ja vähäpätöisiä.
Sinä iltana, kun pimeys tuli ja hänen mitään tietämättömät miehensä istuivat ja rupattelivat tuleen ääressä — suuria tulevia tapahtumia eivät aavistaneet eivätkä tietäneet muut kuin Tolonin neuvonantajat ja eräiden toisten heimojen päämiehet — soi lokali soinnukkaasti kylän ulkolaidoilla.
Kuningas kuuli majansa merkkirummun äänen ja tunsi sen äänestä, että se vastasi jollekin kaukaiselle rummulle.
Majansa edessä, kädet kummallakin korvallisillaan, kuningas kuunteli.
Kolme pärrytystä, nousevia ja laskevia, hidas kalistus, pärrytys, lyönti ja vielä pärrytys.
Se merkitsi Sandia — nopea Sandi, tulinen Sandi, yllättävä Sandi, oikeudenjakaja Sandi.
Kaukainen rumpu ilmaisi kaikki nämä luonteelliset maininnat.
Kahdesti kaukainen lokali kertoi Sandin nimen, sitten pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys ja hiljaisuus.
Taas — pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys — hiljaisuus.
— Sandi kuolee!
Tolonin ääni oli terävä ja riemukas.
— Kuulkaa! kuiskasi hän.
Metallinsointuisia lyöntejä, joihin liittyi säännöttömiä, matalia ääniä — se merkitsi arabialaista.
— Tap-tap-tap-tap.
Oli ammuttu paljon.
Sitten tuli jälleen Sandersin nimi — pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys ja hiljaisuus.
Tolonin rummuttaja lähetti viestiä edelleen. Koko yön pitkin ja poikin maata viestiä kerrattiin, kunnes se tuli villien maiden rajoille, jossa Sandi oli tuntematon ja viesti mahdoton ymmärtää.
— Kaikki jumalat ja paholaiset ovat kanssani, sanoi Akasavan kuningas.
— Nyt on aika.
Vuoteeseensa ojentautuneena Sanders Abibun ja pienen käsipeilin avulla korjasi vauriotaan.
Hänen saamansa haava oli kaikkein pienimpiä. Kuula oli sattunut taskussa olevaan teräsketjukukkaroon ja kimmonnut siitä vieden kappaleen lihaa vasemmasta kyynärvarresta ja mennyt sitten sen hytin kattoon, jonka edessä hän oli seisonut.
Hän ei ollut kärsinyt minkäänlaista vahinkoa lukuunottamatta kyljen ruhjevammaa ja käden pikku haavaa. Abibu sitoi molemmat paikat, ja asia olisi ollut lopussa, sillä Sanders oli terve mies.
Mutta seuraava aamu tapasi hänet kuumeisena vuoteessa. Käsivarsi oli paisunut kaksi kertaa paksummaksi kuin se oli ennen ollut, ja sitä särki. Sanders epäili kuulan olleen myrkytetyn ja oli luultavasti oikeassa. Hän ei saanut asiaa valmiiksi pohdituksi, sillä kuvernöörinvirasto ei kiinnittänyt sellaisiin pikkuasioihin minkäänlaista huomiota. Oli selvitettävä ikävä juttu silinterihatusta. Oliko Sandersin pidettävä kruunaustilaisuuden laivastokatsastuksessa silinteriä vai eikö? Kuvernöörinvirasto oli ankara, mutta Sanders oli myöskin päättäväinen.
— Minulla on kauhea päänsärky, ja te vaaditte minua panemaan silinterin, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi hän kiukuissaan ja puhkesi kyyneliin.
Se ei ollut ensinkään Sandersille ominaista, ja hän tunsi, ettei se ollut hänelle ensinkään ominaista, niin että suurilla voimainponnistuksilla hän palautui takaisin todellisuuteen.
Hän makasi hytissään. Päätä ja käsivartta särki kovasti. Hänen kasvonsa olivat tuskasta hiessä, ja kieli oli kuin nahanpala.
Vuoteen vieressä kyykkivä Abibu nousi, kun Sanders avasi silmänsä.
— Mihin menet? kysyi Sanders.
— Jumalanaisen luo, joka antaa lääkettä, sanoi Abibu näöltään tunteettomana. — Sillä luulen, että sinä kuolet, ja minä tahdon kirjan, että olen tehnyt kaiken oikein.
— Varovainen pentele, mutisi Sanders ja vaipui jälleen tajuttomaksi.
Herätessään jälleen hän ei kuullut laivan rattaan iskuja. Oli tavattoman tyyntä ja helppoa herätä. Hän makasi isossa huoneessa pienellä vuoteella, ja lakanat olivat puhdasta liinaa — jota ne eivät olleet hänen laivallaan.
Vuoteen vieressä pöydällä oli iso maljakko täynnä sinisiä kukkia, ja tuoksu oli omituinen.
Ei voi sanoa hänen tunteneen paikkaa, koska hän ei milloinkaan käynyt nti Glandynnen makuuhuoneessa; mutta hän muisteli hämärästi jonkun sanoneen aikovansa viedä hänet tytön luo. Hänen ensimmäinen tietoinen tunteensa oli, että hän tunsi olevansa jollekulle vaivaksi, ja toiseksi hän ajatteli omaa tilaansa.
Hän käänsi päätänsä hitaasti nähdäkseen särkevän käden. Häntä ei olisi ihmetyttänyt, vaikka olisi havainnut sen olevan poissa. Se oli vielä paikallaan, ja hän huokasi helpotuksesta. Se oli myöskin jo melkein tavallisen kokoinen.
Hän koetti liikuttaa vahingoittuneen käden sormia ja huomasi suureksi ilokseen, ettei se ollut ollenkaan vaikeata eikä tehnyt kipeätä.
Sitten Ruth Glandynne tuli sisään — kaunis näky mustassa maassa.
Tyttö hymyili, heristi varoittavasti sormeaan, kohensi hiukan tyynyä ja istuutui hänen viereensä.
— Mitä Akasavassa on tapahtunut? kysyi Sanders äkkiä. Se tuli noin vain ilman aikojaan; hän ei ollut edes ajatellutkaan Akasavaa, mutta jokin aiheutti kysymyksen.
Tyttö näki hänen kasvojensa äkkiä käyvän vakaviksi.
— Eiköhän — eiköhän teidän ole parempi olla ajattelematta akasavalaisia, sammalsi hän. — Teidän täytyy pysyä hyvin hiljaa.
— Minun täytyy tietää, sanoi Sanders.
Hänen äänensä oli hiljainen ja heikko, mutta tyttö tiesi, että olipa seuraus mikä tahansa, hänen piti kertoa.
Sanders makasi hiljaa silmät ummessa hänen puhuessaan ja hänen lopetettuaan makasi vaiti — niin hiljaa, että tyttö luuli hänen pyörtyneen.
Sitten Sanders avasi silmänsä.
— Lähettäkää sana Ochoriin, sanoi hän, — ja pyytäkää päällikkö Bosamboa luokseni.
* * * * *
Bosambo ei ollut hullu. Hän oli elänyt sivistyneiden ihmisten parissa ja puhui englantia, ja hän oli hankkinut toimeentulonsa varkaana varkaiden keskellä.
Hän tunsi Akasavan tapahtumat. Siellä oli kapina kehittymässä — ja joukko ihmisiä, jotka olivat asettuneet vastustamaan kapinaa oli lakaistu pois maan pinnalta. Myöskin Isisi oli yhtynyt yleiseen liikkeeseen, oli tappanut osan kansalaisistaan ja pakottanut bolenzilaiset valtaansa.
Bosambo oli saanut kehoituksen totella kuningas Tolonia, ja hän lähetti takaisin sanan, joka oli helposti ymmärrettävä ja jyrkkä. Häntä eivät häiritsisi tungettelut viikon päiviin. Hänen ja Akasavan välillä oli asema, jolla Sandi makasi — kuolevana, kaikkien laskelmien mukaan, mutta varmasti siellä. Ja lähetysaseman rannassa oli »Zaire» ja puoli komppaniaa hausoja, puhumattakaan kahdesta suuresta tykistä.
Mutta vaikka Bosambo ei välittänytkään maailman itsevaltiaasta kuninkaasta, joksi Toloni itseään sanoi, niin Ochorissa oli miehiä, jotka muistaen Bosambon suuren ruoskan ja hänen valmiutensa sen käyttöön keskustelivat Tolonin kanssa, ja Bosambo tiesi, että puolet ochorilaisista oli puoliksi valmiina kapinaan.
Mutta hän ei vielä säikähtänyt — se liikutti häntä vähemmän kuin toinen seikka.
— Elämäni valo ja sieluni ilo, sanoi hän vaimolle, joka oli hänen olkikattoisen haareminsa kaunistus. — Jos Sandi kuolee, niin uskolla ei ole mitään merkitystä, sillä olen rukoillut kaikkia jumalia, profeettoja ja herroja Markusta, Luukasta ja Johannasta — ja Pyhää äitiä, josta Maristveljet minulle kertoivat; olen rukoillut ristejä ja ju-jua ja uhrannut vuohen ja kanan Ochorin jumalan edessä.
— Mahomet, sanoi nainen, — kaikki tämä on pahasta, sillä ei ole kuin yksi Jumala.
— Hän palkitsee minun pyrkimykseni hänen etsinnäkseen, virkkoi Bosambo miettivänä. — Mutta jos Sandi paranee, niin kiitän kaikkia jumalia, sillä muuten loukkaan häntä, joka pelasti herrani.
Hänen asemansa oli vaikea, hän tiesi sen. Juuri edellisenä yönä hän oli siepannut Tolonin salaisen lähetin, joka oli tullut Ochoriin kehoittamaan heitä hyökkäämään Sandin miesten kimppuun pohjoisesta päin ja ajamaan heitä kapinoivan kuninkaan odottavia legioonia kohti. Bosambo otti mieheltä selville koko viestin, ennen kuin lopetti hänet.
Seurasi vielä kaksi tuskallisen odotuksen päivää. Eräs chorilainen päämies, jolle oli luvattu heimon päällikkyys, koetti jouduttaa tapahtumain kehitystä ja ryömi eräänä iltana Bosambon majaan saadakseen tarvitsemansa paikan avoimeksi.
Bosambo, joka odotti häntä, nuiji hänet tajuttomaksi äkkiä ja tehokkaasti, kiskoi hänet yön pimeydessä joen rantaan ja heitti hänet veteen naru kaulassa ja kivi narun päässä.
Se vei asian päätökseen eräässä suhteessa, sillä kaivaten päällikköään hänen kannattajansa tulivat Bosambolta vaatimaan, että mies oli annettava heille. Heidän päällikkönsä vastaus oli tehokas. Puhujana toiminut mies kantoi Bosambon äkkipikaisuuden merkkiä hautaan asti. Miten asiat olisivat kehittyneet, on vaikea arvata, mutta Sandin kutsu saapui Bosambolle, ja hän kutsui kansansa koolle.
— Menen Sandin luo, sanoi hän heille, — Sandin, joka on minun herrani ja teidän ja lisäksi minun sukulaiseni, niin kuin tiedätte. Ja jätän tänne kansan, joka on kiittämätön ja turmeltunut. Sanon teille nyt, että minun poissaollessani teidän tulee pysyä työssänne ettekä saa tehdä pahaa — ette saa seurata hullujen neuvoja ja omien juonienne pyyteitä — sillä palatessani minä rankaisen nopeasti; ja jos joku on tottelematon minulle, niin puhkaisen hänen silmänsä ja heitän hänet metsän petojen raadeltavaksi. Teen tämän Iwan kautta, joka on kuolema.
Minkä jälkeen Bosambo läksi lähetysasemalle ottaen mukaansa päävaimonsa ja viisikymmentä sotilasta.
Hän tuli Sandin luo neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua siitä, kun komissaari oli lähettänyt kutsun, ja kyykötti herransa vuoteen vieressä.
— Bosambo, sanoi Sandi, — olen ollut hyvin sairas ja olen vieläkin liian heikko nousemaan. Ja minun maatessani täällä Toloni, Akasavan kuningas, on noussut kapinaan ja hänen kanssaan koko maakunta.
— Herra, on niin kuin sanot, myönsi Bosambo.
— Aikanaan tulee paljon valkeita miehiä, sanoi Sandi, — ja he syövät tämän hullun kuninkaan; mutta siihen mennessä tulee paljon kärsimyksiä ja monta viatonta ihmistä surmataan. Olen lähettänyt hakemaan sinua, koska luotan sinuun.
— Herra, sanoi Bosambo, — olen varas ja alhainen mies, ja minun sydämeni on ylpeä siitä, että nojaat minuun.
Sandi huomasi Bosambon äänen vavahtelevan ja tiesi hänet vilpittömäksi.
— Sen vuoksi, oi päällikkö, olen pannut sinut sijalleni, sillä olet tottunut sotaan. Ja annan sinulle laivani ja sotamiesteni päällikkyyden, ja sinä teet niin kuin on paras.
Bosambo hypähti äänettömästi jaloilleen ja seisoi vuoteen vieressä jännittyneenä ja suorana. Hänen silmissään oli outo kiilto.
— Herra Sandi, sanoi hän matalalla äänellä, — puhutko totta, että minä — hän löi molemmin nyrkein leveään rintaansa — minä olen sinun sijassasi?
— Juuri niin, sanoi Sandi.
Bosambo oli vati hetken, sitten hän avasi suunsa puhuakseen, pidättäytyi, kääntyi ja läksi huoneesta sanaakaan sanomatta.
Mikä ei ollut Bosambon tapaista.
Hänen tuloonsa oli valmistauduttu. Abibu seisoi porraslankun päässä ja teki kunniaa.
— Olen sinun miehesi, päällikkö, sanoi hän.
Bosambo katsoi häneen.
— Abibu, hän sanoi, — en valehtele, kun sanon, että olen samaa uskoa kuin sinäkin, ja Allahin ja hänen Profeettansa kautta aion tehdä, mikä on paras Sandille, meidän herrallemme.
— Niin toivomme molemmat, sanoi Abibu.
Bosambon valmistelut tehtiin hiljaisuudessa.
Hän lähetti puolet sotilaistaan lähetysasemalle vartioimaan Sandia, ja heidän kanssaan meni kaksikymmentä hausaa kersantin johtamina.
— Nyt käymme katsomassa kuningas Tolonia, sanoi hän.
Akasavan kuningas istui neuvottelussa. Hänen voimansa olivat leiriytyneet Ngombin rajoille, ja savuava kylä puhui vastarinnasta ja tappiosta — sillä Ngombi oli viime hetkessä kieltäytynyt liitosta, ja rakastaja, joka oli ottanut suostutellakseen kuningattaren ja pystymättä suostuttelemaan oli ryhtynyt tehokkaampiin toimenpiteisiin, oli epäonnistunut.
Kuningatar ilmoitti hänen epäonnistumisensa lähettämällä hänen päänsä
Tolonille.
Eivät edes tiedot, että Sandi oli kuolemansairas, järkyttäneet heidän vastarintaansa. Mahdollisesti nuorella kuningattarella oli oma kunnianhimonsa.
Kuninkaan neuvottelu oli vakava.
— Näyttää kuin ngombilaiset olisi syötävä kylä kylältä, sanoi hän, — sillä koko tämä maa on minun kanssani heitä lukuunottamatta. Ja tämä kuningatar taas tulee surulliseksi.
Hänen joukkonsa olivat hyökkäysmatkan päässä Ngombin kuningattaresta. Hänen legioonansa lähenivät tuomittua kaupunkia. Yön tullessa hän oli aivan lähellä sitä, ja seuraavana aamuna Toloni valloitti kaupungin äkkirynnäköllä, ja siitä tuli verinen leikki.
He veivät kuningattaren kuninkaan päämajaan, ja seurasi suuri tanssi.
Kymmenkunnan nuotion ääressä kuningas istui oikeutta.
Tyttö — hän oli ehkä hieman enemmän — seisoi hänen edessään alasti riisuttuna ja katseli kuninkaan silmiin pelottomasti.
— Nainen, sanoi tämä, — tänä iltana sinä kuolet.
Tyttö ei vastannut.
— Tapan sinut tulella ja kidutuksella! sanoi Toloni ja kertoi hänelle, miten hän tulisi kuolemaan.
Toloni istui leikkauksin koristetulla tuolillaan puun alla. Hän oli alasti, mutta toisella olkapäällä oli leopardinnahka, ja hänen julmat silmänsä kimalsivat ennakolta siitä nautinnosta, jonka tyttö hänelle tuottaisi.
Tämä puhui tyynesti.
— Jos minä kuolen tänään ja sinä kuolet huomenna, oi kuningas, mitä on yksi päivä? Sillä Sandi tulee sotilaineen.
— Sandi on kuollut, sanoi kuningas nopeasti. Hän oli juonut runsaasti maissiolutta, jota alkuasukkaat valmistavat. — Ja jos hän eläisi…
Hän kuuli heikkoa suhinaa, joka tuli kimeämmäksi, kunnes se oli aivan ulvontaa. Se meni vinkuen hänen päänsä yli ja hävisi.
Hän ponnahti epävarmasti jaloilleen.
— Se oli henki, mutisi hän, sitten…
Suhina tuli jälleen — tällä kertaa miehet ulvoivat. Jokin sattui puuhun pirstoen kuoren.
Taivaalle levisi aamun heikko ja kaamea kajastus, hetkessä maailma muuttui harmaaksi, ja saattoi nähdä, että vastapäistä rantaa kierteli »Zaire».
Kun kuningas katsoi, hän näki salaman välähtävän laivalta, kuuli tulevan ammuksen ulvonnan ja totesi vaaran.
Hän antoi kiireisen käskyn, ja rykmentti juoksi rannalle, johon kanootit oli kiskottu. Ne eivät olleet siellä. Niitä vartioimaan jätetyt miehet makasivat kuin nukkuen rannalla, mutta kanootit olivat keskellä jokea viiden mailin päässä, ja virta kuljetti niitä poispäin.
Bosambon miehet olivat yöllä tulleet joen poikki.
Tolonin kukistumisen tarina on lyhyt. Ahdistettuna saarelle joen keskelle ja »Zairen» kauaskantavien tykkien nujertamana Toloni antautui.
Hänet tuotiin »Zairelle».
Bosambo kohtasi hänet komentosillalla.
— No, Bosambo! sanoi Toloni. — Olen tullut tapaamaan Sandia.
— Näet minut, joka olen kuin herramme, sanoi Bosambo.
Toloni sylki kannelle.
— Kun orja istuu kuninkaan paikalla, niin vain orjat häntä kuulevat, siteerasi hän Joen sananpartta.
— Kuninkaalla on vain yksi pää, ja orjankin veri on punaista, oli Bosambolla vastaus valmiina. — Ja huomaan, Toloni, sinun olevan liian täynnä elämää, jotta herrani voisi olla onnellinen. Mutta ensin sinun on kerrottava, miten on käynyt Ngombin kuningattaren.
— Hän kuoli, sanoi Toloni huolettomasti, — hän kuoli hyvin äkkiä.
Bosambo tähysti häntä. Se oli Sandersin tähyilemisen jäljittelyä, ja
Ochorin päällikkö osasi jäljitellä.
— Sinun on kerrottava, miten hän kuoli.
Kuninkaan kasvoissa saattoi havaita värähdyksiä.
— Otin häntä kurkusta, sanoi hän hiljaa.
— Tällä tavoin? sanoi Bosambo, ja hänen suuri kätensä tarttui kuninkaan vahvaan kaulaan.
— Sillä tavoin! haukotteli kuningas. — Ja minä pistin häntä veitsellä, ah!
— Tällä tavoin? sanoi Bosambo.
Kahdesti hänen pitkä leveäteräinen veitsensä kohosi ja putosi, ja kuningas vaipui värähtäen kannelle.
* * * * *
Sandi oli kyllin voimissaan tullakseen rannalle »Zairea» vastaan sen palatessa — kyllin voimissaan, vaikkakin komeuden sokaisemana tervehtimään Bosamboa, jolla oli taivaansininen, kullallakirjailtu viitta ja korkea nukkavieru hattu.
Bosambo sipsutteli porraslankkua pitkin heiluttaen messinkihelaista keppiä ja laulaen laulua, jota Rannikon krulaiset laulavat, kun ovat saaneet palkkansa ja joutuvat maihin laivastaan.
Hän oli kovin kaunisteltu — hänen hiuksissaan oli sulkia, ja helminauha helminauhan vieressä riippui hänen kaulassaan.
— Olen tappanut Tolonin, sanoi hän, — aivan kuin herranikin olisi tehnyt — hän käänsi kasvonsa minusta poispäin ja sanoi, että »on kunniallista kuolla sinun sylissäsi, Bosambo», ja hän päästeli tämäntapaisia ääniä…
Ja Bosambo matki ihmeteltävästi.
— Jatka, sanoi Sandi nopeasti.
— Myöskin olen lähettänyt isisiläiset ja akasavalaiset kotiinsa odottamaan sinun ylhäisyytesi tuomiota, niin kuin olisit itsekin tehnyt, herra.
Sandi nyökkäsi.
— Entä nämä? kysyi hän osoittaen päällikön koristuksia.
— Nämä minä varastin Tolonin leiristä, sanoi Bosambo.
— Nämä ja muita esineitä, sillä palvelin hallitusta ja herraani, jatkoi hän käyden yksinkertaiseksi. — Se on valkeiden miesten tapa, kuten sinun ylhäisyytesi tietää.