MIES PAIKALLA
Kerran meni mies ylämaahan Kalali-joelle ostamaan kumia alkuasukkailta. Hänellä oli uuden kuvernöörin allekirjoittama kauppalupakirja, ja hän oli tullut Sandersin alueelle takateitä eikä vaivautunut viseerauttamaan lupakirjaansa.
Lupakirjassa oli hänen ylhäisyytensä kuvernöörin nimi, hänen, eikä kenenkään muun, Hänen Ylhäisyytensä nimi »menee», ja ihmiset tietävät, että heidän on mitä kunnioittavimmin kumarrettava hänen nimeänsä mainittaessa.
Sanders ei kunnioittanut häntä, mutta sanoi häntä »Teidän
Ylhäisyydeksenne», koska laki vaatii.
Joka tapauksessa tämä kaupustelija, josta mainitsin, nousi Kalali-joelle ja osti kumia. Hän osti sitä ja maksoi siitä joskus. Hän ei antanut siitä aivan sen täyttä arvoa, ja kolmen viikon kuluttua hänen tinkimisensä päättyi, koska alkuasukkaat eivät enää voineet tuoda kumia hänen suureen kanoottiinsa. Minkä johdosta Tinkerton — se oli hänen nimensä — sai aiheen ryhtyä toisiin toimenpiteisiin. Hän istui miellyttävässä kylässä ja sanoi päällikölle, että tämän oli niin ja niin monessa päivässä tuotava niin ja niin monta naulaa kumia ja uhkasi sakottaa häntä, ellei vaatimusta täytettäisi. Päällikkö kieltäytyi, ja Tinkerton sitoi hänet puuhun ja pieksi häntä.
— Nyt kai käsityskantasi muuttuu, sanoi Tinkerton,— ja hommaa minulle kumia ja pian!
Päällikkö lähetti kaksikymmentä miestä metsään etsimään kumia ja neljä parasta melojaansa hakemaan komissaari Sandersia, joka suurella vaivalla keräsi savuveroa jossakin Akasavan kulmalla.
Kumi ja Sanders saapuivat Kalali-joelle yht'aikaa.
Tinkerton selitteli asemaansa, ja päällikkö näytti selkäänsä.
— Minun lupakirjani on aivan kunnossa, luulen, sanoi Tinkerton.
— Melkeinpä, sanoi Sanders varovasti. — Mutta tiedätte, että kauppalupakirja käy mitättömäksi, kun sen omistaja tavataan lainrikkomuksesta.
Tinkerton hymyili vaivalloisesti.
— Se ei koske minuun, luullakseni, sanoi hän.
Hän lisäsi aina lauseeseensa »luullakseni», jottei kuulija vain saisi sitä käsitystä, että hän puhui ajattelematta.
— Kyllä se koskee teitäkin, sanoi Sanders, — sillä minä tuomitsen teidät kuuden kuukauden pakkotyöhön tämän alkuasukkaan pieksämisestä ja lähetän teidät Rannikolle kärsimään rangaistustanne.
Tinkerton synkkeni raivosta.
— Tiedättekö, mitä ajattelen teistä? kysyi hän äänekkäästi.
— En, sanoi Sanders, — mutta voin arvata, ja jos avaatte suunne sopimattomuuksiin, niin otan teitä niskasta ja paiskaan teidät jokeen.
Tinkerton vietiin myötävirtaa, eikä hän koskaan antanut anteeksi komissaarille.
Hänen juttunsa yksityiskohdat kerrottiin kuvernöörille, koska sattui olemaan niin, että tämä oli jollakin tavoin sukua Tinkertonin isälle.
Niin että Tinkertonin kuumaan vihaan lisättiin kuvernöörin kylmän kohtelias epäystävällisyys, kuvernöörin, jota muistellaan Rannikolla pääasiallisesti hänen erehtyväisyytensä vuoksi.
Vaikka onkin hupaista muistella korkean viranomaisen edesottamuksia hänen lähtönsä jälkeen, ei ole perin huvittavaa aineistoa juttuihin, ja täytyy olla suuri humoristi perehtyäkseen niiden juttujen syntymisen vaiheisiin.
Kuvernööri alkoi joko tieten tai tietämättään vaivautua kiusaamaan
Sandersia.
Eräänä kevätaamuna Sanders sai ison sinisen kirjeen. Se tuli hänen postisäkissään toisten virallisten kirjeiden joukossa, mutta siinä oli tavallisen virallisen päällekirjoituksen »On His Majesty's Service» peräkaneettina »Hänen Ylhäisyytensä Kuvernöörin Virasto» ja sitä paitsi siihen oli merkitty: »Sangen tärkeä.»
Kun korkea viranomainen kirjoittaa alaiselleen sangen tärkeää, niin hän ei suinkaan kerro huolistaan tai tunnusta erehdyksiään, eikä hän pyydä rahaa lainaksi.
Hän antaa — tavallisesti — aikamoisen potkun oikean jalkansa koko voimalla.
Sanders katsoi kirjettä, nosti sen sievästi valoa vasten ja punnitsi sitä käsissään. Se oli raskas. Se tuntui olevan täynnä moitetta, sillä kuvernöörit eivät tuhlaa liiaksi sanoja alaistensa työn ylistelyyn.
Sir Harry Coleby, K.C.M.G., oli saanut kokemuksensa Bermudassa, Jamaikassa ja malaijivaltioissa. Hän ei ollut erityisen kuuluisa lempeästä luonteestaan. Hänen lisänimensä — sen hän sai palvellessaan lähetystösihteerinä Madridissa — oli »Calliente», joka merkitsee »kuumaa», ja kuuma hän oli päältään ja luonteeltaan, ja hänen kanssaan ja hänen hyväkseen työskentelevät ihmiset elivät aina hieman hikoillen.
Hän oli vuolaspuheinen ja äkkipikainen, ja hän kirjoitti kirjeitä, jotka olivat suorasukaisia silti olematta loukkaavia sanan täydessä merkityksessä.
Sanders avasi sinisen kirjekuoren hitaasti, avasi koneellakirjoitetun paperin ja luki:
Hra Komissaari. — Minulla on kunnia ilmoittaa, että Hänen Ylhäisyytensä Kuvernööri on saanut Teidän puolivuosiraporttinne hallinnossanne olevien heimojen ja kansojen tilasta.
Hänen Ylhäisyytensä ilmoittaa, että ne tiedonannot, joita olette lähettänyt unitaudin levenemisestä Katalin alueella, eivät ole niin tyydyttävät kuin Hänen Majesteettinsa hallitus toivoisi. Taudin ehkäisemiseksi käytetyt toimenpiteet eivät näytä olleen kyllin tehokkaita, ja hän vaatii lisätiedonantoja asiasta tämän neljänneksen loppupuolella.
Sanders luki näin pitkälle erityisesti hämmentymättä. Kuvemöörinvirasto koetti suojella itseään kaikilta potkuilta, joita ulkoministeriöstä voisi sadella, ja oli Sandersin mielestä aivan oikeassa.
Hän luki edelleen:
Akasavassa ja Ochorissa vallitseva laittomuuden tila on Hänen Ylhäisyytensä mielipiteen mukaan asia, jonka suhteen täytyy ryhtyä toimenpiteisiin, ja hän odottaa Teidän ryhtyvän tämän asiain tilan pikaiseen parantamiseen. Hänen Ylhäisyytensä ehdottaa, että päällikkö Bosambo erotettaisiin ja että Akasava ja Ochori yhdistettäisiin yhden päällikön hallintoon.
Sanders, joka tiesi ochorilaiset ja akasavalaiset verivihollisiksi, pyyhkäisi otsaansa ohuella, pehmeällä nenäliinalla ja kirosi hiljaa.
Hänen Ylhäisyytensä haluaa kauttani ilmoittaa, että katsoen maan luonnollisiin rikkauksiin Teidän alueeltanne kannetut verot osoittautuvat riittämättömiksi, ja hän lähettää tässä Teille uudet verotusperusteet, jotka astuvat voimaan kuluvan vuoden heinäkuun 1. päivästä.
Siinä oli kaikki.
Akasavan ja Ochorin asia ei tehnyt häneen syvempää vaikutusta. Rikkomukset eivät olleet suuria, paljon pienempiä kuin edellisinä vuosina. Hän koetti sulattaa senkin, että Bosambo erotettaisiin, vaikkakin havaitsi tarkoitukseksi ainoastaan loukata Bosambon suosijaa. Mutta verotus oli toinen asia — todellakin arka asia, ja hän istuutui kirjoittamaan siitä. Hän viittasi siihen, että sivistymättömiltä ihmisiltä oli veroja vaikeata periä. Hän osoitti toisia keinoja, joilla olisi voitu saada koolle suurempia tuloja rasittamatta yksityisiä henkilöitä ja päätti kirjeensä ilmoittaen olevansa kuvemöörinviraston kanssa täydelleen eri mieltä.
Ryhtyessäni seuraamaan Teidän Ylhäisyytenne ohjeita en ota vastuulleni minkäänlaisia seuraamuksia, joita tästä uudesta järjestelystä voi koitua.
Vastaukseksi hän sai sangen epäystävällisen kirjeen, jossa häntä kehoitettiin viralliseen ja jäykkään tyyliin — tekemään, niin kuin oli sanottu.
Järjestäkää, miten parhaaksi näette, kääntymättä enää Hänen Ylhäisyytensä puoleen, estääksenne epäjärjestykset, joita mielipiteenne mukaan uudesta verotuksesta voi aiheutua. Hänen Ylhäisyytensä mielipiteenä minua on kehoitettu sanomaan, ettei hän luule minkäänlaista vaaraa olevan odotettavissa.
Sandersin asema oli vaikea. Hän oli käsistä ja jaloista sidottu palvelusohjesääntöön. Hän tiesi, että uusi kuvernööri toimi omalla vastuullaan ja että jos kotoinen hallitus tietäisi uusista veroista, niin se tekisi niistä hyvin pikaisen lopun.
Mutta Sanders ei voinut ilmoittaa Downing Streetille suoraan. Se olisi ollut hänen päämiestään kohtaan anteeksiantamaton asia. Jossakin muussa valkoihoisten maassa olisi sanomalehden kirjeenvaihtaja voinut selittää tällaisen asian Sandersin olematta millään tavoin asiasta vastuullinen; sellaista tehdään, mikäli tiedän. Mutta ainoat valkeat miehet Sandersin alueella olivat kolme lähetyssaarnaajaa, jotka olivat hänestä satojen mailien päässä, hausakapteeni ja hän itse.
Sanders ajatteli asiaa päivän ja yön ja viikon. Kerran hän jo oli vähällä rikkoa sääntöjä ja kirjoittaa suoraan ulkoministeriöön ja erota. Hän oli jo kirjoittamassa sähkösanomaa, kun sai uuden aatteen.
— Järjestäkää, miten parhaaksi näette…»
Hänen mieleensä tuli kuvernöörin ponsilause.
Hyvin hitaasti ja ajattelevana hän repi sähkösanomansa alun pieniksi paloiksi ja kutsui palvelijaansa, joka makasi kuistilla puolinukuksissa.
— Sano Jokalle, käski hän, — että »Zairella» pitää olla höyryä auringonlaskuun. Pankaa mukaan kolmen viikon muona. Lähden neuvottelemaan jumalamiesten kanssa.
Kun aurinko loi mailinmittaisia varjoja rannalle, hän aloitti matkansa.
Hänen ensimmäinen vierailunsa vaati kahdenkymmenen mailin marssin
Isisin läpi paikkaan, jonka nimi oli Konshinda.
Siellä oli jesuiittojen lähetysasema, ja isä Wells, pitkä, puiseva, valkeapukuinen mies, johti juuri uuden majan rakentamista.
Hän oli keski-ikäinen mies, harmaatukkainen ja puhtaaksi ajeltu, ja hän tervehti Sandersia hymyillen. Yhdessä he menivät lähetysaseman suurelle ja viileälle verannalle.
— Istuutukaa, komissaari, sanoi lähetyssaarnaaja. Hän otti valkean vaippansa laskoksista hyvin poltetun piipun, ja Sanders torjuttuaan toisen tarjoaman tupakkapussin sytytti sikarin.
— No, sanoi toinen, — mistä on kysymys? Ovatko jotkut minun miehistäni olleet ryöstömatkoilla vai onko tämä vain virallinen vierailu? Siinä tapauksessa pahoittelen, ettei isä Vettechi ole täällä — hän on mielellään läsnä juhlallisuuksissa.
Hän nauroi sellaisen henkilön poikamaista naurua, jolla ei ole mitään huolia.
— Aion ajaa teidät pois maasta, sanoi Sanders kylmästi.
Toinen silmäsi häneen nopeasti ja hymyili puoleksi epäillen, puoleksi tosissaan.
— Mitä tämä on? kysyi hän. — Uutta jesuiittain vainoako?
— Jotakin sellaista, sanoi Sanders. — Onkin pitkä aika siitä, kun viimeksi ketään olen vainonnut.
— Mutta oikein todella…
Sanders kertoi uudesta verotuksesta. Hän oli äärimmäisen vakava maalaillessaan uuden verotusjärjestelmän yksityiskohtia.
— Olen kanssanne samaa mieltä, sanoi jesuiitta, — mutta minun on pantava vastalause, vaikka tiedänkin teidän toimivan minun parastani silmälläpitäen.
— Pankaa vastalause, sanoi Sanders rattoisasti.
Isä Wells joutui tuumimaan.
— Mutta minun on sähkötettävä vastalauseeni Englantiin, virkkoi hän.
— Autan teitä parhaani mukaan, sanoi Sanders.
Hän lähti vieden mukanaan jesuiitan sähkösanoman ja päästyään Joelle pani erityisen lähetin viemään sen.
Päivää myöhemmin hän lähti kulkemaan kapeata jokea, jota myöten päästään baptistilähetysasemalle.
Tätä jokea myöten Sanders kulki varovasti neljäkymmentä mailia. Se ei ollut helppoa kulkua. Tyvenen veden hymyilevän pinnan alla väijyivät hiekkasärkkien viettävät kärjet. Ne olivat oikeastaan vaarattomia, mutta Tembolinijoki juoksi aikoinaan läpi mailienmittaisen metsän, ja joskus siihen sortui puita, jotka juuttuivat kiinni hiekkaan, jykevät oksat pistäen esiin hiekasta. Olisipa höyrylaiva koskenut näihin haaroihin — mahonkioksa, jota tuki valtava puunrunko, oli niin tukeva, että Atlannin alusta pienempi laiva ei voinut sitä kestää, ja jos sellaiseen ajoi täydellä höyryllä, meni parhaankin laivan pohja puhki.
Pieniä kalastajakyliä oli siellä täällä matkan varrella, sillä tämä seutu kuuluu Isisiin, ja päämaasta se erosi monessa suhteessa, eikä vähimmin Msimba Msamban vuoksi, vihreän paholaisten, joka kulkee yöllä ja on kaikkien kyläläisten kauhu.
Sanders, joka ei koskaan kuluttanut matkaa hukkaan, pysähtyi tunniksi jokaiseen kylään, toimitti asioita, jotka vaativat hänen ratkaisuaan (eräässä oli paha murhapalaver, johon hänen oli myöhemmin käytävä uudestaan käsiksi), ja toisen päivän aamuna hän saapui baptistilähetysasemalle.
Täällä häntä odotti aivan toisenlainen mies. Pieni olento, hyvin tärkeä, niin kuin pienet joskus ovat, hyväksyi mielellään herran nimen ja »ei aivan».
Joskus tapaa ihmisiä, jotka ovat »ei aivan» kaikissa suhteissa, mutta kummallista kyllä, enimmät heistä tavataan eräässä ulkolähetyssaarnaajien luokassa. Herra varjelkoon minua puhumasta kuitenkaan pahaa niistä, jotka uhraavat terveytensä ja elämänsä täyttäessään velvollisuuttaan ja uskonsa kutsumusta.
Hra Haggins, baptistilähetysaseman johtaja, oli kuitenkin »ei aivan».
Hän oli ollut lontoolainen katusaarnaaja, hanakka kunnialle ja kiivas hallituksen vastustaja, kuuluipa hallitukseen minkä puolueen miehiä hyvänsä. Sanders edusti hallitusta ja tunnettiin yleisesti kylmäkiskoiseksi Sanaa ja sen julistajia kohtaan. Hän pieksi ihmisiä, hirtti eräitä suorasukaisesti vähäisin tutkimuksin, ja hra Hagginsin edeltäjä oli kertonut hänen myöskin harjoittaneen julmuuksia. Se oli maksanut baptistilähetykselle, joka oli saattanut tarinan julkisuuteen, tuhannen puntaa, ja vaikkakin hra Haggins kirjoitti Sandersista kauheita asioita heidän julkaisuunsa, niin sen toimittaja ei kuitenkaan julkaissut niitä.
— Hauskaa tavata teidät, hra Sanders, sanoi lähetyssaarnaaja Sandersin astuessa maihin, — paristakin syystä halusin tavata teitä. Erityisesti halusin keskustella teidän julmuudestanne minun alkuasukasevankelistaani Balibia kohtaan…
— Vai niin, sanoi Sanders lyhyesti. — Teidän evankelistanne huvittelihe vapaina hetkinään eräiden akasavalaisten naisten kanssa.
— Se ei ole totta, sanoi hra Haggins ponnekkaasti. Sanders katsoi häneen terävästi.
— Jos sanotte minua valehtelijaksi, sanoi hän, — niin minä…
Hän pidättäytyi.
— Se ei ole totta, sanoi hra Haggins tulisena. — Uskon veljeemme…
— Tämä ei kuulu asiaan! keskeytti Sanders. — Tulin sanomaan teille, että teidän on suljettava asemanne ja tuotava tavaranne päämajaan.
Hra Haggins mykistyi.
— Suljettava — asemani? kertasi hän.
— Juuri niin, sanoi Sanders kuivakiskoisesti — Luulen uuden verotuksen aiheuttavan kapinoita.
— Mutta minä en lähde, sanoi hra Haggins vihasta kiehuen ja pahaa ennustavana. — Se on häpeämätöntä; te koetatte hävittää asemani — teen ilmoituksen Englantiin — meillä on ystäviä parlamentissa…
Hän puhui vielä paljon samaan tyyliin, kuumassa äänilajissa.
— Jos teitä huvittaa sähköttää, sanoi Sanders ponnistaen koko kärsivällisyytensä, — niin sangen mielelläni lähetän sen.
Sanders kävi muissakin paikoissa, myöskin lähetyssaarnaaja-sairaanhoitajattaren, nti Ruth Glandynnen luona, ja joka asemalla hän oli murheellinen vieras.
* * * * *
Sir Harry Coleby, K.C.M.G., asui mahtavassa valkeassa palatsissa rannikkokaupungissa, jonka nimi on teille varmaankin jo tuttu. Palatsi sijaitsi laajan kukkulan rinteellä, ja sen alapuolella oli leveäkatuinen kaupunki, jonka pääasiallisimman väestön muodostivat sysimustat neekerit, jotka puhuivat englantia ja herroittelivat toisiaan.
Sir Harry oli lihava, valkohiuksinen, harjasviiksinen ja punakkanaamainen. Hän sanoi itseään »mieheksi paikalla», se oli hänen omituisuutensa.
Hänen työskentelynsä oli kuin moottorin työskentelyä, sarja räjähdyksiä. Hän räjähti liikarasitetulle sihteerilleen, hän räjähti upseereille; hän räjähti kaikelle ja jokaiselle, joka vain joutui kosketuksiin hänen kanssaan.
Hän kirosi ihmisten silmiä niin perinpohjaisesti ja raivokkaasti, että olisi luullut jonkun hänen läheisen sukulaisensa antautuneen silmälääkärin alalle ja hänen koettavan auttaa tätä.
Kieltämätön tosiasia oli, että vaikka hän oli ollut rannikolla vasta kuusi kuukautta, niin häntä vihasivat kaikki.
Isisin komissaari Sanders, Kru-joen hra komissaari de la Court, lukuisat alakomissaarit, tarkastajat ja upseerit, jotka asuivat enimmäkseen yksikseen kapealla ja kuumalla rantakaistaleella, ajattelivat päivittäin häntä ja iloitsivat suuresti lukiessaan uutisen — se oli eräässä merkityksettömässä Lagosin lehdessä —, että Hänen Ylhäisyytensä piti ilmastoa kovin rasittavana.
Sir Harry tuli eräänä päivänä virastoonsa — se tapahtui kuvernöörin talossa pidetyn virallisen illallisen jälkeen, ja hän oli hieman hilpeä — ja tapasi Sandersin viimeisen verotusasiaa koskevan kirjeen.
— Hitto soikoon, jos tuo lurjus vielä kiusaa minua, niin passitan hänet kotiin, hän raivosi ja ryhtyi jatkamaan jumalallista riitaa Sandersin kanssa.
— Sanokaa hänelle…, karjui hän lyöden nyrkkiä pöytään.
— Anteeksi, että keskeytän, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi sihteeri, — mutta eikö meidän olisi syytä ilmoittaa siirtomaaminsteriöön tästä muutoksesta…
Hän oli tunnollinen virkamies, joka oli viettänyt ikänsä Rannikolla ja tiesi enemmän läntisestä keski-Afrikasta kuin monet sihteerit.
— Ei mitään ilmoittamista, tiuskaisi hänen päämiehensä, — minä hallitsen täällä, minä olen mies paikalla, minä koroitan veroja, herra.
— Siitä koituu ikävyyksiä, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi sihteeri hiljaa.
Sir Harry henkäisi syvään ja toimitti pitkällä, tiivistetyllä lausunnolla sihteerin, Sandersin ja alkuasukkaat omasta valtakunnastaan paholaisen luo.
Neekerikirjuri toi sähkösanoman ja ojensi sen kuvernöörille.
— Tässä on »tärkeä», Browne, ärisi hän. — Ottakaa selvä tästä lyhennyskirjoituksesta älkääkä sekautuko asioihin, jotka eivät kuulu teille.
Sihteeri otti neljä tiheään kirjoitettua kaavaketta.
Kirjelmä alkoi:
»Airlight, Transport, Divine, Sunlight, Meridan.»
»Airlight» merkitsi »tärkeä», »transport» oli »toimikaa heti»; sen hän totesi ja istuutui ottamaan selvää lyhennyskirjoituksesta.
Mitä kauemmas hän pääsi selaten kahta kirjaansa saadakseen selvän kirjoituksesta, sitä korkeammalle kohosi Hänen Ylhäisyytensä sihteerin mieli. Lopetettuaan hän antoi sähkösanoman päällikkönsä käteen, ja Sir Harry luki:
Hyvin tärkeä. Heti toimittava. Lähetysseurat ilmoittaneet, että heidän asemansa Isisissä, Akasavassa, Ochorissa, Ngombissa Sandersin sulkemat. Ymmärretään hänen pelkäävän levottomuuksia uuden verotuksen voimaanpanosta. Ennen uuden verotuksen määräämistä tiedoittakaa yksityiskohdat siirtomaaministeriöön.
Sanotaan, että sir Harry Coleby tuli aivan hulluksi, kun hän luki tämän sähkösanoman. Hän ei ollut tottunut siihen, että Downing Streetiltä saneltiin hänelle. Hän oli niitä miehiä, jotka ylenkatsoivat siirtomaaministeriötä. Menikö hän sekaisin vai onko tämä hänen sihteerinsä liioittelevaa kuvausta, en tiedä. Mutta joka tapauksessa hän lähetti Hänen Majesteettinsa siirtomaaministerille sähkösanoman, joka muistutti mainitulle herralle elävästi niitä hyökkäyksiä, joita hän koki ensimmäisen Home Rulelain myrskyisinä päivinä. Se ei ollut hullu sähkösanoma eikä paha sähkösanoma; sen oli sir Harry kirjoittanut parhaalla tyylillään, ja se antoi siirtomaaministeriön Lontoossa tietää, että sir Harry oli mies paikalla ja toimi omalla vastuullaan, eikä hänelle ollut asiaa kenelläkään sivullisella, ja jos joku sekaantuisi hänen toimiinsa, niin — minun sanani!
Sir Harry oli kerran ennen lähettänyt sellaisen sähkösanoman, ja silloin siirtomaaministeri oli peräytynyt. Kuvernöörin onnettomuudeksi siirtomaaministerinä oli tällä kertaa mies.
Kymmenen aikaan samana iltana Hänen Ylhäisyytensä sai sähkösanoman. Se oli selvää englantia, ja kuvernööri istui ja luki sitä kauan, ennen kuin hän sen ymmärsi. Se kuului:
Seuraajanne matkustaa yhdeksäntenä. Luovuttakaa virkanne lähimmällenne ja matkustakaa ensimmäisellä mahdollisella laivalla.
Alla oli: »Camberlain».