YKSINÄINEN
Komissaari Sanders oli elänyt niin kauan alkuasukasten parissa, että hän oli imenyt itseensä suuressa määrin heidän yksinkertaisuuttaan, Vielä enemmän: hän oli saanut vaarallisen voiman tietää asioita, joita hän ei olisi tietänyt, ellei hänellä olisi ollut sitä aavistamisen kykyä, joka on kaikkien alkuasukkaiden synnyinlahja.
Hän oli lähettänyt kolme vakoojaa Isisiin — joka on kaukana päämajasta ja hankalan taipalen takana — ja kahden kuukauden jälkeen he palasivat yksissä tuoden hyviä tietoja.
Tämä ärsytti Sandersia suunnattomasti.
— Herra, sanon, että Isisi on hiljainen, intti yksi vakooja, — eikä siellä ole puhettakaan sodasta.
— Hm! sanoi Sanders kaunistelematta. — Entä sinä?
Hän kääntyi toiseen vakoojaan.
— Herra, sanoi mies, — menin metsään, maan rajoille, eikä siellä ole puhettakaan sodasta. Päälliköt ja päämiehet kertoivat minulle niin.
— Tietenkin olet suuri vakooja, ivasi Sanders, — ja miten menit päälliköiden ja päämiesten luo? Ja miten he tervehtivät sinua? 'Hei! Sandin salainen vakooja?' Hah!
Kädellään viitaten hän käski miesten mennä, pani kypärän päähänsä ja meni hausain luo, jotka pelailivat vaikeitten kasarmiensa varjossa.
Hausain kapteeni oli valmistamassa lääkettä palturipaperista ja kiniinistä.
Sanders huomasi hänen kätensä vapisevan ja puhui ärtyisästi.
— Isisissä on kommelluksia, sanoi hän. — Haistan sen. En tiedä, mitä se on — mutta siellä on jonkinlaista sekamelskaa.
— Salaisia seuroja? ehdotti hausa.
— Salaisia isoäitejä, ärisi Sanders. — Montako miestä sinulla on?
— Kuusikymmentä, siihen luettuna rammat ja vaivaiset, sanoi hausaupseeri ja nieli palturillisen kiniiniä irvistäen.
Sanders naputti saapastaan norsunluukepillä ja ajatteli.
— Voin tarvita niitä, sanoi hän. — Lähden silmäämään, mikä isisiläisiä vaivaa.
* * * * *
Henkien joesta erkanevan joen varrelle Imgani, Yksinäinen, rakensi talon. Hän rakensi sen oikeaan tapaan, varastaen puun viiden mailin päässä olevasta kylästä. Tässä kylässä oli sattunut monta kuolemantapausta taudin vuoksi, ja Ylijoen tapa on se, että kun mies kuolee, hänen majansa kuolee myös.
Ei yksikään mies hae suojaa sellaisen kirotun katon varjosta, jonka alla Henki istuu mietiskellen; kuolleen miehen aseet särjetään ja sirotellaan hänen haudalleen, ja hänen vaimojensa padat asetetaan sinne myös.
Pian tuulien ja sateiden yhteisvaikutuksesta ruokokatto vaipuu ja painuu, ovenpielet mätänevät; norsunruoho, korkea ja vahva, nousee seinän ja katon raoista; tulee sitten hieman tavallista vahvempi tuuli ja vahvempi sade, ja metsä on lakaissut ruman paikan puhtaaksi.
Imgani, joka sanoi olevansa ngombilaisia eikä pelännyt paholaisia — ei ainakaan Isisin paholaisia — varasti ovenpieliä ja alkuasukasköyttä pelkäämättä. Hän varasti niitä öisin, kun kuu oli puiden takana, ja ivasi kuolleita henkiä sättien niitä pahoilla ja häväisevillä nimillä.
Kuitenkin hän teki työtänsä varovasti; sillä vaikka hän ei ottanutkaan lukuun henkiä, piti hän silti suuressa arvossa eläviä isisiläisiä, jotka olisivat saattaneet hänet alttiiksi kuolemalle, jos hänen hommansa olisi tullut ilmi, vaikka, kummallista kyllä, hän pelkäsi kuolemaa vähimmin.
Niin hän varasti kirottuja pönkkiä ja kirottuja kattopuita, olisipa varastanut katotkin, mutta ne olivat hyvin vanhoja ja täynnä hämähäkkejä.
Hän tuli ja otti kaikkia näitä esineitä kantaen ne viiden mailin matkan joen haaraan, ja siellä hän hiljalleen rakensi pienen talon. Päivät hän nukkui, yöllä hän metsästi eläimiä ja pyyti kaloja, mutta hän ei yrittänytkään pyydystää suuria lepakoita, jotka tulivat joen keskellä olevilta saarilta, vaikka ne ovat hyvin maukkaita ja herkkua alkuasukkaiden kesken.
Eräänä päivänä juuri ennen auringonlaskua hän meni metsästämään seebroja. Hänellä oli kaksi pitkää metsästyskeihästä, jollaiset parhaat tehdään Ngombissa, punottu kilpi, ja hänen selässään riippui nahkahihnassa kuivattuja kaloja, jotka hän oli pyytänyt joesta.
Imgani oli keskikasvuinen mies, muuten rakenteeltaan keskulainen, mutta hartioiltaan leveä. Hänen ihonsa kiilsi terveyttä, ja hänen astuntansa oli kevyt. Kun hän käveli, niin hänen selkälihaksensa liikkuivat ja kehräsivät kuin hyvinkasvatetun täysiverisen juoksijan lihakset.
Hän oli puolitiessä metsässä, kun hän tapasi tytön. Tämä kantoi maniokkikimppua päänsä päällä ja käveli miellyttävästi.
Kun tyttö näki Imganin, hän pysähtyi heti ja kuoleman ja sitäkin pahemman pelko tuli hänen silmiinsä, sillä hän tiesi Imganin olevan hylkiön, jolla ei ollut omaisia eikä sukulaisia. Sellaiset miehet ovat pahempia kuin ingalit, jotka nousevat ruohikosta ja iskevät myrkkyhampaansa ihmisen sääreen.
He seisoivat tarkastellen toinen toistaan, mies nojaten molemmin käsin keihäisiinsä, poski kärkiä vasten; tyttö vapisi.
— Nainen, mihin menet? sanoi Imgani.
— Herra, menen joen rannalla olevaan kylään, sillä tämä on tie sinne, hätäili tyttö.
— Mitä sinulla on siinä?
— Maniokki, leiväntekoon, kuiskasi tyttö tukahtuneesti.
— Olet juurensyöjä, sanoi Imgani nyökäten.
— Herra, anna minun mennä, sanoi tyttö tuijottaen häneen.
Imgani pudisti päätänsä.
— Huomaan, että pelkäät minua — enkä kuitenkaan halua mitään sinulta. Minä olen Imgani, joka merkitsee Yksinäinen, eivätkä minua himoita vaimot eivätkä naiset, koska olen liian ylhäinen mies sellaiseen. Olet turvassa, juurensyöjä, sillä jos haluan, voin täyttää tämän metsän päälliköntyttärillä, jotka kaikki juoksevat minun perässäni.
Tytön pelko oli hävinnyt, ja hän katseli Imgania kummissaan. Tunnustipa hän mielessään miehen kerskailun voivan olla aiheellista. Ehkä hän oli hieman ottanut nenäänsä, sillä hän sanoi kylläkin pistävästi, käyttäen isisiläistä sananlaskua:
— Vain vuohi määkii leopardin kidan jo ollessa avattuna — isisiläiset lihovat vieraiden kustannuksella.
— Alajuoksun varrella sanotaan isisiläisten myyvän miehiä arabeille, sanoi mies miettivänä. — Se on pahaa puhetta; voit mennä.
Nyökäten uudelleen hän kehoitti tyttöä poistumaan.
Tyttö oli mennyt vähän matkaa, kun Imgani huusi hänet takaisin.
— Juurensyöjä, sanoi hän, — jos miehet kysyvät, kuka olen, niin sano, että olen Imgani Yksinäinen, joka on ruhtinas ruhtinaiden joukossa; aikoinani olen tappanut monta miestä, niin monta, etten muistakaan. Sano myös, että talostani joen rannalla, jonka olen rakentanut, niin kauas kuin silmä kantaa, joka suunnalle, ulottuu minun kuningaskuntani, älköönkä kukaan astuko sinne muuten kuin kantaen käsissään lahjoja, sillä olen hyvin kauhea ja julma.
— Herra, sanoi tyttö, — sanon tämän.
Ja hän meni puolijuoksua, jättäen Imganin jatkamaan matkaansa.
Nyt oli kylässä monta miestä, jotka halusivat olla mieliksi tytölle, joka kantoi juuria, sillä hän oli päällikön tytär ja sitä paitsi neljäntoistavuotias, naimisiinmenoiässä. Kun hän siis tuli juosten kylän kadulle puoleksi hermostuneena pelosta, itkien ja nyyhkyttäen, ei häneltä puuttunut myötätuntoa eikä palvelijoita, jotka olivat halukkaat tappamaan loukkaajan.
Keihästä ja lyhyttä miekkaa heiluttaen kuusi miestä tanssi päällikön ja päällikön tyttären edessä (miltä tämä tuntui tytöstä, voi jokainen nainen kertoa), ja yksi heistä, Ekebi, jolle oli kieli lahjoitettu, kuvaili auringonlaskusta kuunnousuun, mikä tekee neljä tuntia, mitä tapahtuisi Imganille, kun isisiläiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa; kuinka hänen silmänsä väpättäisivät kuin kauhean suuren tulen edessä, kuinka hänen jalkansa kiepahtaisivat ylöskäsin ja mitä muita muutoksia tapahtuisi, joita ei tässä tarvitse luetella.
— Tämä on hyvää puhetta, sanoi päällikkö, — mutta koska Sandi on meidän päällikkömme ja hänellä, on vakoojia kaikkialla, niin älkää vuodattako verta, sillä veren haju kantautuu kauemmas kuin mies voi nähdä. Ja tässä tappamisasiassa Sandi on hyvin pirullinen. Muutenkin, tämä Yksinäinen on vieras, ja jos me sieppaamme hänet, voimme myydä hänet arabeille, jotka antavat meille hänen hinnakseen kangasta ja viinaa.
Kuultuaan kaiken tämän he uhrasivat nuoren vohlan ja lähtivät. He tulivat Imganin talolle, mutta Yksinäinen ei ollut siellä, sillä hän oli metsässä ajamassa eläimiä; niinpä he polttivat hänen talonsa, myllersivät hänen puutarhansa, ja kun heihin oli yhtynyt suuri isisiläisjoukko, joka oli seurannut kunnioittavan matkan päässä, niin kaikki muu, josta Imgani oli ollut ylpeä, tehtiin olemattomaksi; he pitivät suuren juhlan, kunnes äkkiä alkoi aurinko paistaa joen saarelle ja taivaan pienet tähdet häipyivät pois.
Imgani näki kaiken tämän nojatessaan keihäisiinsä metsän varjossa, mutta hän tyytyi olemaan näkijänä.
Sillä, hän päätteli, jos hän menisi heitä vastaan, niin he voisivat tappaa hänet tai piestä häntä ruo'oilla, mitä hänen ylpeä luonteensa ei sallinut.
Hän näki liekkien nuoleksivan taloa, joka oli rakennettu suurella vaivalla.
— He ovat hupsuja ihmisiä, jupisi hän, — sillä he polttavat omaansa, ja ehkä kuoleman henget suuttuvat heihin ja kasvattavat heihin paiseita.
Kun kaikki, mitä hänen omaisuudestaan oli jäljellä, oli vain tuhkaläjä, tummanpunainen hehku ja kiemurteleva savupatsas, niin Imgani käänsi kasvonsa metsää kohti.
Koko päivän hän käveli pysähtyen vain syömään eväänään olevaa kalaa, ja illalla hän tuli toiseen isisiläiskylään, jonka nimi oli Ofasi.
Hän kulki kylän kadun läpi leveäharteisena ja pystypäisenä heiluttaen keihäitään suurellisesti. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan; ja kyläläiset kokoontuivat majojensa oville ja sanoivat O koi, mikä merkitsee, että he olivat hämmästyneitä.
Niin hän vaelsi koko kylän läpi ja oli juuri pääsemässä metsäpolulle, kun sanantuoja juoksi hänen jälkeensä.
— Herra, sanoi sanantuoja, — tämän kylän päällikkö, joka on hallitukselle vastuussa kaikista ohikulkijoista, erittäinkin varkaista, jotka ovat päässeet pakoon Kahleittenkylästä, haluaa nähdä sinut, varmana siitä, että sinä et ole varas, vaan korkea henkilö, ja haluaa kunnioittaa sinua.
Niin hän sanoi, ja rauhallisena miehenä, joka oli päässyt asemaansa sen nojalla, että oli päällikön päävaimon sukulainen, hän piti tarkoin silmällä leveitä keihäitä ja pakotien selvänä.
— Mene takaisin herrasi luo, orja, sanoi Imgani, ja sano hänelle, että menen etsimään tarpeeksi yksinäisen paikan, jossa voin nukkua tämän yön ja ajatella korkeita asioita. Kun olen sen paikan löytänyt, niin palaan. Sano myös, että olen oman kansani ruhtinas ja että minun isälläni on niin paljon sotamiehiä, että jos jokainen heistä ottaisi kourallisen hiekkaa joen pohjalta, niin joki tulisi pohjattomaksi; sano myös, että nimeni on Imgani ja että rakastan itseäni enemmän kuin kukaan sen jälkeen kun kuu muuttui valkoiseksi, jottei olisi auringon näköinen.
Hän meni jättäen sanantuojan ajatuksiinsa.
Lupauksensa mukaan Imgani palasi.
Hän tuli huomatakseen palaverin olevan käynnissä, mikä palaver koski päällikön päävaimon sukulaista.
— Joka, sanoi päällikkö, — on laskenut häpeän päälleni, sillä hän on samanlainen hupsu kuin serkkunsa, minun vaimoni.
— Herra, sanoi onneton sukulainen, — kehoitin häntä tulemaan, mutta hän oli ylpeä mies ja sitä paitsi halusi mennä.
— Sinun äitisi oli hullu, sanoi päällikkö, — ja hänen äitinsä oli hullu, ja isäsi, kuka hän sitten olikin, mitä ei kukaan tiedä, oli suuri hullu.
Tämän mielenkiintoisen, perinnöllisen hulluuden raa'an todistelun keskeytti Imganin paluu. Hän nousi mäen rinnettä, ja neuvosto tarkasteli häntä aina tiukasti istuvaan leopardinnahkalakkiin pistetystä leveästä partaveitsestä nilkoissa heläjäviin ohuihin messinkirenkaisiin asti.
Päällikkö, joka ei ollut erityisemmän sotainen mies, katseli keihäitä huomaten kädensijojen tulleen kiiltäviksi paljosta käytöstä.
— Herra, sanoi hän lempeästi, — olen tämän kylän päällikkö, hallituksen nimittämä. Hallitus antoi minulle kaulassa kannettavan mitalin, jonka toisella puolella oli suuren parrakkaan miehen kuva ja toisella puolen muutamanlaisia paholaisenmerkkejä ja suurta voimaa osoittavia kirjoituksia. Tämä annettiin minulle, jotta kaikki tietäisivät minut päälliköksi, mutta olen sen kadottanut. Siitä huolimatta olen tämän kylän päällikkö, niinkuin tästä paperista selviää.
Hän kaivoi vaatteittensa poimuista nahkapussin, josta veti päivänvaloon hyvin tahraisen paperin.
Sangen huolellisesti hän avasi sen kääreestä, ja se osoittautui viralliseksi kirjearkiksi, johon komissaari Sanders oli raapustanut muutamia sanoja. Ne kuuluivat:
»Alikomissaareille, poliisipäälliköille ja hausajoukkojen komentajille:
Pidättäkää ja vangitkaa omistaja, jos hänet tavataan muualta kuin
Isisin alueelta.»
Tähän yksinkertaiseen paperiin liittyy oma tarinansa. Se oli aiheutunut hyökkäyksestä Ochorin alueelle ja oikeudenkäynnistä, jossa päällikölle oli lyhyesti, mutta selvästi ennustettu, miten hänen tulee käymään, jos hänet tavataan oman alueensa ulkopuolelta.
Imgani otti paperin käteensä ja hymyili. Hän käänteli sitä, raapi kynnellään kirjoitusta nähdäkseen, oliko se oikeata, ja antoi sen takaisin päällikölle.
— Se on hyvin ihmeellinen, vaikka en pelkää taikuutta, lukuunottamatta erästä taikaa, jota minun isäni poppamiehet käyttävät, sanoi hän, — enkä tunne hallitusta, joka hallitsisi minua.
Minkä jälkeen hän ryhtyi kertomaan heille isästään, hänen sotajoukoistaan ja lukuisista muista yhtä mielenkiintoisista asioista.
— Epäilemättä te ymmärrätte minua, sanoi hän. Olen Yksinäinen, vihaan ihmisten seuraa, sillä he ovat yhtä vaihtelevaisia kuin vuoriston lumi. Sen vuoksi olen jättänyt taloni ja vaimoni, jotka olivat niin uskollisia kuin naiset voivat olla, enkä ole ottanut mukaani myöskään sotaväkeä, koska se oli minun isäni omaa.
Päällikkö oli hämmästynyt.
— En ymmärrä, miksi olet yksinäinen, sanoi hän, mutta epäilemättä teit oikein jättäessäsi isäsi sotajoukot. Tämä on suuri asia, joka vaatii miesten neuvottelua.
Ja hän käski lokalin kutsua kylän vanhemmat miehet koolle.
He tulivat tuoden kukin tullessaan juurakkotuolinsa ja asettuivat katoksen suojaan, jossa päällikkökin istui.
Jälleen Imgani kertoi tarinansa; se käsitti suunnilleen viisikymmentä vaimoa ja niin lukuisan sotajoukon kuin rannan hiekka; ja luottavaiset isisiläiset kuuntelivat ja uskoivat.
— Ja minä tarvitsen tämän, sanoi Imgani puheensa päätteeksi; — pieni talo on rakennettava joenrannalle sellaiseen paikkaan, ettei yksikään polku mene sivuitseni eikä yksikään ihminen tule näkyviini, sillä olen luonteeltani hyvin yksinäinen — ja suuri ihmisvihaaja.
Imgani meni asumaan luonnon hänelle luomalle aukealle ja hänen uusien ystäviensä rakentamaan taloon. Muun vieraanvaraisuuden hän torjui.
— En halua vaimoja, todisteli hän, — koska minulla on tekeillä suuria suunnitelmia kuningaskuntani valloittamiseksi pahoilta miehiltä, jotka ovat isäni neuvonantajia.
Yksinäinen hän todellakin oli, sillä kukaan ei nähnyt häntä muulloin kuin sattumalta. Hänen tapanaan oli metsästää yöllä ja nukkua kuumat päivät. Joskus, kun auringon punainen pallo painui joen läntisen rannan metsän taa, kyläläiset näkivät sinisen savupatsaan hänen tulestaan, kun hän keitti itselleen ilta-ateriaa; joskus joku kotiinpalaava venemies näki hänen vaiteliaana kulkevan metsän läpi kaatomatkoilleen.
He sanoivat häntä Vaiteliaaksi, ja hän tuli jopa hieman kuuluisaksi.
Vieläpä hän nautti isäntiensä luottamustakin. Isisi on Ulkomaan joen päästävissä, jota myötävirtaa tuli öisin tyhjiä, omituisia veneitä palaten öisin täynnä niskasta toisiinsa kytkettyjä ihmisiä, ja Ranskan Länsi-Afrikan viranomaiset — Ranskan Länsi-Afrikka on Isisin naapurina — kuulivat kertomuksia hyökkäyksistä ja ryöstöistä, joita he eivät voineet tutkia, sillä Isisin raja on kuudensadan mailin päässä ranskalaisesta päämajasta, erämaisen taipalen takana.
Imgani näki metsästysmatkoillaan asioita, jotka olisivat hämmästyttäneet häntä, ellei hän olisi ollut melkein tunteeton mies.
Hän näki pieniä karavaaneja, jotka tulivat ryöstöretkiltä Ranskan alueelta mukanaan vaikeroivia naisia ja kiroavia miehiä, kaikki sidottuina.
Hän näki kummallista ihmisten laivausta öisin ja oppi tuntemaan valkoviittaiset arabit, jotka käyttivät ruoskaa sangen taitavasti.
Eräänä yönä, kun hän seisoi katsellen kaikkia näitä asioita, El Mahmud, kuuluisa kauppias, näki hänet kuunvalossa ja huomasi hänen olevan vierasta väkeä.
— Mikä mies sinä olet? kysyi hän.
— Herra, sanoi Imgani, — olen vierasta kansaa, ngombilainen.
— Se on valhe, sanoi orjakauppias, — sillä sinulla ei ole ngombilaisen merkkejä kasvoillasi; sinä olet puoliarabi. — Ja hän puhutteli Imgania arabian kielellä.
Imgani pudisti päätänsä.
— Hän ei ymmärrä, sanoi orjakauppias apulaiselleen. — Ota selko tämän miehen majasta; jonakin yönä otamme hänet, sillä hän on rahan arvoinen.
Hän puhui arabiaa, ja apulainen nyökkäsi.
Kun orjakauppias tuli jälleen, niin kolme miestä kävi Imganin majalla, mutta hän oli metsällä, ja hän oli metsällä joka kerran, kun pitkät veneet tulivat Ofasiin.
* * * * *
Sanders ei mennyt Ofasiin kuuteen kuukauteen, jonka ajan kuluessa — se on mainittava — ei tapahtunut mitään, minkä perusteella olisi voitu kuvitella tulevia levottomuuksia.
Hänen oli tehtävä puolivuosimatkansa Isisiin. Tähkät olivat olleet satoisat, kalaa runsaasti, sateita kohtalaisesti, eikä sairautta ollut liikkunut. Nämä seikat on pantava merkille.
Eräänä aamuna, kun sumuverho kierteli puusta puuhun ja itäinen taivas oli harmenemassa, tuli Imgani metsältä kantaen olallaan yöllä pyytämänsä kauriin lihoja ja nahkaa.
Kun hän näki majansa edessä pienen tulen ja kyykky — sillään istuvan miehen, niin hän kalautti keihäitään ja lähestyi, sillä hän ei pelännyt ketään.
— Onko maailma niin täynnä miehiä, että sinä tulet häiritsemään minun yksinäisyyttäni? kysyi hän. — Mieleni tekee tappaa sinut ja ripustaa sydämesi kuivamaan, sillä en halua nähdä sinun istuvan tulen ääressä majani edessä.
Hän sanoi tämän julman näköisenä, ja tulen ääressä istuva mies liikahti.
— Herra, odotin tätä, sanoi hän, — sillä huomaan sinut ylpeäksi mieheksi; mutta tulen sinun suuruutesi vuoksi ja tuntien, sinun viisautesi.
Imgani pani kauriin syrjään ja istuutui tuijottaen uhkaavasti ja asettaen keihäät poikittain paljaille polvilleen.
Toinen kurotti kaulaansa eteenpäin ja puhui innokkaasti.
Aurinko nousi ja valaisi maailman punaiseksi, mutta yhä hän istui ja innokkaasti puhui Imganin kuunnellessa.
— Niin, herra, päätti hän, — tapamme Sandin, kun hän tulee palaveriin. Ifiba, Mbuka ja äitini serkku pistävät keihäänsä häneen sangen nopeasti, ja me tulemme suuriksi.
Imgani nyökkäsi päätään viisaasti.
— Se on totta, sanoi hän. — Ihmiset, jotka tappavat valkeita miehiä, pääsevät suureen kunniaan, sillä muut kansat sanovat: 'Kas, nämä miehet tappavat valkeata väkeä.'
— Ja kun hän on kuollut, jatkoi sanantuoja, — monta nuorta miestä menee veneeseen, joka savuaa, ja he tappavat kaikki hänen mukanaan olijat.
— Se on myös viisasta, sanoi Imgani, — kun tapan valkean miehen, tapan myös hänen ystävänsä.
Hän selosti urotöitään jotensakin laveasti ja hyvin yksityiskohtaisesti. Miehen mentyä Imgani valmisti aterian kalasta ja maniokista, kiilloitti keihäittensä terät kostealla hiekalla, kuivasi ne huolellisesti ruoholla ja paneutui majansa varjoon lepäämään.
Hän heräsi iltapäivällä ja sukelsi veteen uiden pitkin, voimakkain vedoin keskivirtaa kohti.
Sitten hän ui takaisin rannalle, antoi ihonsa kuivua auringossa ja pukeutui leopardinnahkaansa.
Hän tuli kylään hitaasti ja havaitsi, että siellä oltiin hämmentyneitä. Erittäinkin oli hämmentynyt tuo viisas päällikkö, sillä oli saapunut tieto, että Sandi tulee illalla, ja nyt juuri hänen laivansa tuli joen mutkassa.
Suunnitelma oli mennyt myttyyn: Sanders tuli kahta päivää liian varhain, ja Ifiba ja Mbuka, hänen luotettavat miehensä, olivat matkalla, eikä ollut aikaa hankkia muita murhaa tekemään.
Laiva asettui pitkin rantaa peräratas hitaasti pyörien, ja sitten he näkivät, Imgani muiden mukana, että kannet olivat täynnä sotilaita, tyyniä, ruskeita, sinipukuisia ja fetsipäisiä miehiä.
Lankku lennähti alas, ja pitäen kiväärejään korkealla sotilaat tulivat maihin sekä heidän mukanaan valkoinen upseeri — mutta ei Sandia.
Hän oli töykeä, tuo valkea mies.
— Kuka on täällä päällikkö? kysyi hän.
— Herra, minä olen se mies, sanoi lihava päällikkö liehakoiden.
— Ottakaa tuo mies.
Hausakersantti sieppasi miehen ja heilautti hänet taakseen; hausakorpraali nappasi parin käsirautoja hänen ranteisiinsa.
— Herra, vikisi hän, — miksi tämä häpeä?
— Koska olet suuri varas, sanoi hausaupseeri, sodansaarnaaja ja orjakauppias.
— Jos joku mies sanoo niin, niin hän valehtelee, sanoi päällikkö, — sillä ei yksikään hallituksen mies ole nähnyt sellaista.
Imgani astui esiin.
— Päällikkö, sanoi hän, — minä olen nähnyt sen.
— Sinä olet suuri valehtelija, karjui raivostunut päällikkö vavisten kiukusta, — ja Sandi, joka on ystäväni, ei usko sinua.
— Minä olen Sandi, sanoi Imgani ja hymyili ilkeästi.