POPPAMIES
Mikään ei ihmetyttänyt Sandersia niin paljon kuin tavallisten eurooppalaisten tietämättömyys Afrikan alkuasukkaita koskevista asioista. Harvinaisia asioita tapahtui »mustalla alueella» — siksi rannikkoviranomaiset sanoivat Sandersin aluetta — hämmästyttäviä, salaperäisiä asioita, mutta Sanders ei milloinkaan hämmästynyt. Hän ohjaili kansaa, joka uskoi henkiin ja henkilöityneihin paholaisiin, ja hän ymmärsi heidän käsityskantansa, sillä hän tiesi olevan vaikeata kuvailla kaikkea ihmiselämän pahuutta ihmisolentojen aikaansaamaksi.
Sanders oli levoton mies, niin ajattelivat hänestä hänen hallittavansa, ja hieman hullu; tämä oli myös alkuasukkaiden käsityskanta. Ja mikä oli pahinta, hänen hulluudessaan ei ollut mitään järjestelmää.
Muita komissaareja saattoi odottaa vierailulle sateiden jälkeen, ja he lähettivät etukäteen sanan tulostaan. Tämä oli hyvä tapa — isisiläiset, ochorilaiset ja ngombilaiset, kaikki suostuivat tähän sangen mielellään — koska tiedon saavuttua komissaarin tulosta oli mahdollista silittää erehdysten jäljet, puhdistaa ja silitellä hullutusten mainingit.
Kamalaa oli astua lampaan majasta nousevan auringon kirkkauteen yliöisen hulluttelun humalan kolotellessa päässä ja ilmaistessa syyllisyyttä, ja seisoa kasvoista kasvoihin kylmän, järkähtämättömän, pienen, ruskeakasvoisen miehen kanssa, jonka yllä oli häikäisevän valkea puku. Kädessä oleva keppi naksahteli ennustavasti hänen sääreensä, ja takana seisoi aina neljä nopeaan palvelukseen valmista sinipukuista hausaa.
Kerran Sanders tuli Ngombin kylään aamunkoitteessa, kun hänen kaikkien tunnettujen laskelmien mukaan olisi pitänyt nukkua huoneessaan suunnilleen kolmensadan mailin päässä jokea myötävirtaan.
Sanders kuljeskeli kylän katua juuri kun aurinko oli puiden latvain tasalla ja pitkät varjot lankesivat keltaisesta valovirrasta.
Kylä oli autio ja hiljainen, mikä oli paha merkki ja kertoi yöllisistä juomingeista. Sanders käveli, kunnes tuli neuvottelumajan edessä olevalle aukealle, jossa sammuneen tulen mustat kekäleet hiljalleen savusivat.
Sanders näki jotakin, joka saattoi hänet penkomaan tuhkaläjää.
— Pah! sanoi hän kasvot vääntyneinä.
Hän lähetti laivasta hakemaan koko hausajoukkoa; sitten hän meni päällikön majaan ja potki tätä, kunnes hän heräsi.
Päällikkö tuli ulos majasta vavisten ja väristen, vaikka aamu oli lämmin.
— Telemi, Oarin poika, sanoi Sanders, — sano, miksi minun ei pitäisi hirttää sinua, ihmissyöjä ja peto.
— Herra, sanoi päällikkö, — me söimme tämän miehen, koska hän oli vihamiehemme, joka varasteli kylässä öisin ja vei pois vuohemme ja koiramme. Sitä paitsi emme tietäneet, että sinä olit niin lähellä.
— Uskon sen, sanoi Sanders.
Lokali herätti kylän, ja äänettömän joukon edessä kuritettiin Ngombin päällikkö tunnollisesti.
Sitten Sanders kokosi vanhimmat ja sanoi muutamia ystävällisiä sanoja.
— Vain hyeenat ja krokotiilit syövät toisiaan, sanoi hän, — sekä jotkin kalat. (Kaikki vavahtivat siliä ngombilaisten vertaaminen kaloihin on murhaava häväistys.)
— En pidä ihmissyöjistä, ja kuninkaan hallitus vihaa heitä. Sen vuoksi, jos saan kuulla — ja minulla on monta vakoojaa — että syötte ihmisiä, olkootpa he sitten ystäviä tai vihollisia, niin tulen pian ja lyön kipeästi; ja jos se tapahtuu uudelleen, niin tuon mukanani köyden, etsin puun, ja tässä maassa on silloin murtuneita majoja.
Kuultuaan uhkauksen murtuneista majoista he värisivät jälleen, sillä Ngombissa on tapana särkeä kuolleen miehen majan seinät, jotta hänen henkensä saisi vapauden.
Sanders vei päällikön pois jalkaraudoissa ja tämä mies joutui aikanaan rannikolla olevaan pieneen työsiirtolaan; siellä hän viisi vuotta työskenteli toisten päälliköiden kanssa, joilla oli tunnollaan sekalaisia kolttosia.
Yläjoen seuduilla Sandersista käytettiin pitkää ja monimutkaista nimeä, jonka voisi kääntää: »Mies, jolla on uskoton vaimo» — Bosambosta lähtenyt sutkaus ja sangen nokkela, koska Sanders kuului naineen hänen sukulaisiaan.
Pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä hän kulki. Hän liikkui yöllä ja päivällä. Joskus hänen laivansa kulki vasten virtaa, ja pienet, rikkomuksia tehneet kalakylät tarkastelivat sitä salaa.
— Menkää, sanoi Sarala, joka oli Akasavan päämiehiä, — menkää kolmen tunnin matka ja vahtikaa Sandin paluuta. Heti hänen laivansa tultua näkyviin — sen näette kukkulalta joen mutkasta — palatkaa ja varoittakaa minua, sillä haluan noudattaa erästä isieni tapaa, joka ei ole Sandille mieleen.
Hän puhui kahdelle nuorelle miehelleen, ja he lähtivät. Sinä yönä tanssittiin ja rummutettiin ja tuli paloi; ja päämiehen poika toi esikoisensa, kymmenen tunnin ikäisen, joka kirkui äänekkäästi kuin aavistaen kohtalonsa, ja laski sen isänsä jalkojen eteen.
— Kansa, sanoi pieni päällikkö, — kaikki viisaat sanovat ja ovat sanoneet sitten aikojen alun, että esikoisella on oma erityinen onnensa. Me uhraamme sen vuoksi tämän jumalille ja paholaisille, ja palkinnoksi siitä saamme hyvän onnen.
Hän sanoi sanan pojalle, joka otti leveäteräisen keihään ja alkoi kaivaa maahan kuoppaa. Siihen laskettiin lapsi elävänä, ja sen pienet jalat potkivat löyhää multaa.
— Oi jumalat ja paholaiset, sanoi vanha mies, emme vuodata verta, jotta tämä lapsi tulisi luoksesi viattomana.
Sitten poika siirsi jalallaan multaa niin, että se putosi lapsen jaloille; ja sitten astui tulen loimoon Sanders, ja päällikön poika peräytyi.
Sanders poltti ohutta sikaria, ja hän poltti kokonaisen minuutin sanomatta sanaakaan, ja minuutti oli pitkä aika. Sitten hän astui haudalle, kumartui ja nosti pikkulapsen varovasti, sillä hän oli tottuneempi käsittelemään miehiä kuin lapsia, ravisti sitä hiukan karistaakseen mullan pois ja ojensi sen eräälle naiselle.
— Vie se äidilleen, sanoi hän, — ja käske hänen lähettää se aamulla elävänä nähdäkseni, muuten hänen on parasta etsiä itselleen uusi puoliso.
Sitten hän kääntyi vanhan päällikön ja hänen poikansa puoleen.
— Vanhus, sanoi hän, — montako vuotta sinulla on vielä elettävänä?
— Herra, sanoi vanhus, — se riippuu sinun sanastasi.
Sanders siveli poskeaan miettivänä, ja vanhus tarkkasi häntä pelokkain silmin.
— Sinä menet Bosambon, Ochorin päällikön, luo ja sanot hänelle, että minä olen lähettänyt sinut, ja sinä saat hoitaa hänen puutarhaansa ja kantaa hänen vesiänsä, kunnes kuolet, sanoi Sanders.
— Olen niin vanha, että se tapahtuu pian, sanoi vanhus.
— Jos olisit nuorempi, niin se tapahtuisi vielä pikemmin, sanoi
Sanders. — Poikasi asiassa odotamme huomisaamuun.
Taka-alalla olleet hausat veivät nuoremman miehen Sandersin pystyttämälle leirille, joka sijaitsi alempana joen rannalla (ohikulkenut vene oli omiansa saattamaan päällikön epäilyksenalaiseksi), ja aamulla, kun tuli tieto, että lapsi oli kuollut — järkytyksestä, vammoista vai vilustumisesta, siitä ei Sanders vaivautunut ottamaan selkoa — päällikön poika hirtettiin.
Kerron nämä tarinat Joen Sandersista, jotta hänestä voitaisiin muodostaa käsitys ja huomata, millainen työ hänellä oli suoritettavanaan. Jos hän olikin nopea rankaisemaan, niin hän työskenteli hallitsemiensa ihmisten käsitysten mukaisesti, sillä heillä ei ollut muistia: eilispäivä vikoineen, erehdyksineen ja tekoineen oli kaukana takanapäin, ja miestä rangaistiin syyttömästi, jos häntä rangaistiin sellaisesta rikoksesta, jonka hän oli unohtanut.
Suuren erehdyksen tekeminen on mahdollista, mutta Sanders ei tehnyt sellaista koskaan, vaikka hän kerran olikin vähällä tehdä.
Sanders selitti näkökantansa professori sir George Carsleylle, kun tämä huomattu tiedemies odottamatta saapui päämajaan Britannian hallituksen asialle tutkimaan troopillisia tauteja itse paikalla.
Sir George oli iäkäs mies, erittäin kalpeakasvoinen ja lumipartainen.
— Muuan sanomalehtimies väitti minun kohtelevan alaisiani niinkuin koiria, sanoi Sanders hitaasti, sillä hän puhui äidinkieltään, kieltä, jota hän harvoin kuuli. — Niin kai teenkin. Toisin sanoen kohtelen heitä niinkuin he olisivat kunnollisia koiria, joita ei yhtenä silmänräpäyksenä silitellä ja toisena potkita, joita ei käsketä makaamaan salin sohvamatolle yhtenä päivänä ja ajeta toisena pois eteisen ovimatolta.
Sir George ei vastannut. Hän oli vaitelias mies, hänellä oli jonkin verran kokemuksia rannikolta, ja hän oli elänyt vuosia Keski-Afrikan yksinäisyydessä tutkien malariahyttysen tapoja.
Sanders ei myöskään keskustellut paljoa, mutta ne kolme päivää, jotka professori vietti päämajassa, olivat kauhistuttavan hiljaisia.
Yhdestä asiasta professori muuttui puheliaaksi.
— Haluan tutkia poppamiehiä, sanoi hän. — Luulen, että maailmassa ei minulle koskaan voitaisi osoittaa suurempaa kunniaa kuin olisi se, että alkuasukkaat nimittäisivät minut poppamieheksi.
Sanders luuli tiedemiehen laskevan leikkiä, mutta kun toinen palasi asiaan yhä uudelleen, vakavana, totisena ja itsepintaisena, niin Sanders kertoi hänelle kaikki kuulemansa tarinat poppamiehistä ja heidän kolttosistaan.
— Mutta ettehän te suinkaan luule voivanne oppia mitään näiltä miehiltä? kysyi Sanders puoliksi leikillään.
— Päinvastoin, sanoi professori vakavana, — luulen voivani tehdä huomattavia lääkeopillisia huomioita seurustellessani heidän kanssaan.
— Sitten te olette yksinkertainen vanha aasi, sanoi Sanders; mutta sen hän sanoi itsekseen.
Kalpea professori jätti hänet neljännen päivän lopulla, ja lukuunottamatta virallista tiedonantoa, että hän oli saapunut rajalle, ei tiedemiehestä kuulunut mitään kuuteen kuukauteen, kunnes eräänä iltana tuli uutinen, että kalpeakasvoinen vanhus oli uponnut kanootin kaatuessa. Hän oli yksin lähtenyt tutkimusmatkalle mukanaan jokin tieteellinen koje, eikä hänestä kuultu enää sen jälkeen mitään, kunnes hänen tuohikanoottinsa löydettiin kumollaan uiskentelemasta joelta.
Sir Georgesta ei löydetty jälkeäkään, ja aikanaan Sanders kokoili kuolleen jäämistön ja lähetti sen Englantiin.
Tähän murhenäytelmään liittyy kaksi huomattavaa tosiasiaa. Toinen oli se, että Sanders ei papereista eikä päiväkirjoista löytänyt minkäänlaisia tieteellisten tutkimusten tuloksia, lukuunottamatta muistikirjaa; toinen oli se, että pieneen kirjaansa tiedemies oli huolellisesti kerännyt ne tarinat, joita Sanders oli hänelle kertonut poppamiehistä. (Sanders tiesi itse sepittäneensä ainakin yhden tarinan professorin huvitukseksi.)
Meni kuusi enemmän tai vähemmän rauhallista kuukautta, ja sitten alkoi se tapausten sarja, joka loihti esiin tarinan Paholaismiehestä.
Se alkoi Pikkujoella.
Siellä oli isisiläinen nainen, joka vihasi miestään, vaikka tämä oli hyvä puoliso, rakensi hänelle majan ja pani vanhemman vaimon palvelemaan häntä. Mies antoi hänelle monta lahjaa, muun muassa messinkisen kaularenkaan, joka painoi monta naulaa ja saattoi hänet kadehdittavimmaksi naiseksi Isisi-joen varrella. Mutta naisen viha miestä, kohtaan oli leppymätön; ja eräänä aamuna hän tuli majastaan näyttäen säikähtyneeltä ja pelokkaalta, ja alkoi vapisevin äänin laulaa kuolemanlaulua konemaisesti ajaen päähänsä pieniä kourallisia multaa, ja kyläläiset menivät majaan ja löysivät miehen jäykkänä ja tuijottavana, tuskanirvistys kuolleilla kasvoillaan ja helvetin tuskat silmissään.
Kahden päivän kuluessa he hautasivat hänet Keskijoelle; ja kun ruumista kuljettava kanootti katosi näkyvistä joen mutkaan, niin nainen astui veteen ja huuhtoi mullan ruumiiltaan ja riisti surulehvät vyöltään.
Sitten hän meni kylään kevein askelin, sillä hänen vihaamansa mies oli kuollut, ja se oli lorun loppu.
Neljä päivää myöhemmin tuli julma, kalpea- ja ruskeakasvoinen, melkein punatukkainen pieni Sanders.
— Mfasa, hän sanoi seisoen naisen majan ovella ja katsoen häneen, kun hän teeskennellyn välinpitämättömästi hienonsi jyviään, — sinun miehesi sanotaan kuolleen.
— Herra, se on totta, vastasi nainen. — Hän kuoli äkilliseen tautiin.
— Minun mielestäni liiankin äkilliseen, sanoi Sanders ja katosi majan pimeyteen. Pian hän tuli takaisin valoon ja katsoi naiseen. Hänen kädessään oli pieni lasiputki, jonka eurooppalaiset tuntevat hyvin, mutta joka on pakanakylässä huomattava löytö.
— Minulla on jumala, sanoi Sanders, — ja minun jumalani kertoi minulle, että sinä olet myrkyttänyt miehesi, Mfasa.
— Sinun jumalasi valehtelee, sanoi nainen nostamatta katsettaan.
— En osaa sitä sanoa, sanoi Sanders salamyhkäisesti, sillä hänellä ei ollut todisteita epäluulonsa tueksi, ja hän kutsui heti paikalle kylän päällikön.
Odotettiin hiukan; nainen hieroi jyviään hitaasti, pysähtyen silloin tällöin pyyhkimään kädenselällä hikeä otsaltaan, ja Sanders, hellekypärä takaraivolla, puoliksi poltettu sikari suussa, kädet tungettuina syvälle taskuihin ja ihmettelyn rypistys kasvoillaan, katseli naista.
Päällikkö tuli nopeasti, mutta vastahakoisesti, viivyttyään etsimässä sinistä sotilastakkiaan, jota hän piti suurissa tilaisuuksissa.
— Herra, lähetit hakemaan minua, sanoi hän.
Sanders kohotti katseensa.
— Toisin tuumaten, sanoi hän, — en tarvitse sinua.
Päällikkö meni pois kiitollisin mielin, sillä joella oli tapahtunut salaisia asioita, joista hän luuli joutuvansa vastaamaan.
— Mfasa, mene laivaani, sanoi Sanders, ja nainen laski kädestään hierinkiven, nousi ja meni kuuliaisesti laivaan. Sanders seurasi hitaasti ja mietti monia asioita. Jos hän ilmiantaisi naisen kylän vanhemmille, niin hänet kivitettäisiin kuoliaaksi; jos hän veisi hänet päämajaan, niin ei olisi varma, millä lailla hänet tuomittiin. Ei ollut paikkaa, mihin hänet olisi voinut panna, mutta hänen paikoilleen jättämisensäkin olisi ollut tien raivaamista pahuudelle.
Nainen odotti häntä »Zairen» kannella, suora, sopusuhtainen kahdeksantoistavuotias tyttö, peloton, uhmaava.
— Mfasa, kysyi Sanders, — miksi tapoit puolisosi?
— Herra, en tappanut häntä, hän kuoli tautiin, sanoi nainen yhtä itsepintaisesti kuin ennenkin.
Sanders käveli kapealla kannella pää rinnalle painuneena, sillä tämä oli ankara kysymys. Sitten hän nosti katseensa.
— Voit mennä, sanoi hän; ja hieman hämmästyneenä nainen meni kapeaa lankkua myöten rannalle ja katosi pensaikkoon.
Kolme viikkoa myöhemmin Sandersin vakoojat toivat tiedon, että ihmisiä kuoli joukoittain Yläjoella. Kukaan ei tiennyt, miksi he kuolivat, sillä mies istui illalla vahvana ja iloisena illalliselleen, ja katso! aamulla, kun hänen ystävänsä menivät herättämään häntä, ei häntä voinut herättää, sillä hän oli auttamattomasti kuollut.
Näin tapahtui Pikkujoen monessa kylässä.
— Tämä kehittyy kulkutaudiksi, sanoi Sanders hausakapteenille. — Siellä myrkytetään suuressa mittakaavassa, ja minä aion mennä etsimään sen miehen, jolla aineet ovat.
Sattui niin, että seuraava ilmoitettu tapaus sattui Isisin kylässä. Nainen oli kuollut, ja tällä kertaa Sanders epäili kuolleen miestä, kuuluisaa pahantekijää.
— Okali, sanoi hän iskien asian ytimeen, — miksi sinä myrkytit vaimosi?
— Herra, sanoi mies, — hän kuoli tautiin. Illalla hän oli terve, mutta aamun pimeänä hetkenä hän kääntyi unessaan sanoen :ah, oh! ja heti hän kuoli.
Sanders henkäisi syvään.
— Tuokaa köysi, sanoi hän eräälle miehelleen, ja kun köysi tuotiin, kiipesi Abibu kumipuun alimmalle oksalle kiinnittäen siihen taitavasti väkipyörän ja köyden.
— Okali, sanoi Sanders, — aion hirttää sinut vaimosi murhasta, sillä minulla on kiire eikä ole aikaa tutkia; ja vaikka sinä et olisikaan syyllinen, olet syyllinen moneen muuhun kolttoseen — sen vuoksi on syytä hirttää sinut.
Mies oli kauhusta harmaa, kun silmukka pujotettiin hänen kaulaansa ja kädet sidottiin selän taa.
— Herra, hän oli paha vaimo ja hänellä oli monta rakastajaa, änkytti hän. — En aikonut tappaa häntä, mutta Paholaismies sanoi, että sellainen lääke panee hänet unohtamaan rakastajansa.
— PahoIaismies! Mikä Paholaismies? kysyi Sanders nopeasti.
— Herra, hän on paholainen, joka on näillä tienoin suuressa kunniassa.
Hän liikkuu koko ajan metsässä ja antaa monia ihmeellisiä lääkkeitä.
— Missä hänet voi tavata?
— Herra, ei kukaan tiedä. Hän tulee ja menee kuin aave, ja hänen jumalansa on paljon voimakkaampi kuin tuhat paholaista. Herra, annoin naiselle, vaimolleni, mitä Paholaismies antoi minulle, ja hän kuoli. Mistä minä tiesin, että hän kuolee?
— Tse' gli, sanoi Sanders lyhyesti köyden päässä oleville miehille, ja tse' gli merkitsee paikallisella kielellä: »Vetäkää.»
* * * * *
— Seis!
Sanders oli vaihtelevalla päällä, ja häntä hiukan kiukutti, koska hän huomasi itsekin olevansa epävakainen.
— Minkälaisena sait lääkkeen? Pulverina, liuoksena, vai…
Miehen huulet olivat kuivat. Hän ei voinut enää muuta kuin pudistaa päätänsä avuttomana.
— Päästäkää hänet, sanoi Sanders. Ja Abibu päästi silmukan ja irrotti hänen kätensä.
— Jos sinä olet valehdellut minulle, sanoi Sanders, — niin sinä kuolet auringon laskiessa. Kerro ensin Paholaismiehestä, sillä olen halukas tekemään hänen kanssaan tuttavuutta.
Hän antoi miehelle kymmenen minuuttia aikaa selvitä pelostaan ja haetti sitten hänet.
— Herra, sanoi hän, — en tiedä mitään muuta Paholaismiehestä, kuin että hän on maailman suurin poppamies, ja öisin, kun kuu on ylhäällä ja muutamat tähdet tietyillä paikoillaan, hän tulee kuin aave, ja me kaikki pelkäämme. Sitten ne, jotka tarvitsevat häntä, menevät metsään, ja hän antaa meille tarpeemme mukaan.
— Miten hän säilytti lääkettä?
— Herra, se oli kristalliputkessa, jollaisessa valkeat miehet pitävät lääkkeitään. Tuon sen sinulle.
Hän meni majaansa ja palasi muutaman minuutin kuluttua mukanaan pieni lasiputki, juuri samanlainen kuin sekin, joka oli Sandersin hallussa. Komissaari otti sen ja haistoi. Siinä oli hieno mantelin haju, ja Sanders vihelsi, sillä hän tunsi sinihapon jälkihajun. Ja se ei ole niitä lääkkeitä, joita poppamiehet tuntevat, vielä vähemmin käyttävät.
* * * * *
»Voin vain arvella», Sanders kirjoitti päämajaan, »että jonkin väärinkäytöksen vuoksi sir George Carsley vainajan lääkearkku on joutunut jonkun alkuasukastohtorin haltuun. Muistanette, että laatikko oli professorin matkassa, kun hän hukkui. Se on ehkä ajautunut rantaan ja joku on sen löytänyt… Tällä välin teen uutterasti tiedusteluja saadakseni selville, kuka on tämä Paholaismies, joka näyttää äkkiä päässeen suureen maineeseen.»
Sandersille alkoivat, unettomat yöt, nopeitten marssien, joutuisien jokimatkojen, odottamattomien kyliinsaapumisten, metsäisten valvomisien ja outojen koskien laskun öitä. Mutta hän ei tavannut Paholaismiestä, vaikka hän kuuli monia mielenkiintoisia asioita. Voimakkain hänen taikakapineistaan oli laatikko, »näin pieni», sanoi joku, joka oli sen nähnyt, ja piirsi kuusituumaisen neliön. Tässä rasiassa asui pieni vahingonhaluinen jumala, joka nipisteli ja repi (kuitenkin jälkeä jättämättä), joka saattoi pistellä neuloja ihmisruumiiseen niin, ettei koskaan tullut verta.
— Minä luovun tästä, sanoi Sanders epätoivoisena ja palasi asemalleen pohtimaan asiaa selväksi.
Hän istui eräänä iltana päivällisellään, kun kaukaa joelta kuului rummun ääni. Se ei ollut tavallista lokaliääntä, vaan sarjoittaisia lyöntejä, ja astuen äänettömästi ovelle hän kuunteli.
Hän oli lainannut hausamerkinantajia päämajasta ja asettanut heitä joen varteen. Hiljaisessa yössä kuuluu rummun ääni kauas, mutta rautapuukeppien rätinä onttoon puunrunkoon kuuluu kauemmaksi.
Klok-klok, klokoti-klok.
Se kaikui kuin kaukaisen härkälauman mylvintä, mutta Sanders otti selvän kirjaimista.
— Paholaismies uhraa huomisyönä Unien metsässä.
Kun hän oli kirjoittamassa tiedonantoa valkoisen takkinsa liepeelle, tuli Abibu juosten polkua pitkin.
— Olen kuullut, sanoi Sanders lyhyesti. — Onko puk-a-pukissa höyryä?
— Olemme valmiit, sanoi mies.
Sanders otti vain pistoolinsa seinältä ja heitti päällystakin kainaloonsa, sillä hänen matkakapineensa olivat jo »Zairella» — olivat olleet jo kolme päivää.
Pimeässä hänen laivansa terävä keula kääntyi joelle, ja kymmenen minuutin kuluttua viestin saapumisesta alus kynti jo jokea vastavirtaan.
Koko yön laiva kulki luovien rannalta toiselle välttääkseen kareja.
Aamu tapasi sen puupaikalla, jossa miehet kuumeisen kiireesti pinosivat sen kannelle puita, kunnes se näytti halkoalukselta.
Sitten matkalle jälleen pysähtyen vain kuulemaan sinne tänne joelle siroteltujen vakoojien vahvistuksia tulevasta uhrista.
Sanders tuli Unien metsän laitaan keskiyöllä ja pysähtyi. Hänen mukanaan oli kymmenen hausapoliisia, ja näiden etunenässä hän astui maalle metsän pimentoon. Yksi sotilas kulki edellä etsien polkua, ja yhdessä rivissä joukkue aloitti kaksituntisen marssin. Kerran he tapasivat kaksi leopardia taistelemassa, kerran he kompastuivat polulla makaavaan puhveliin. Kahdesti heitä häiritsivät oudot pedot, jotka hävisivät pensaikkoon heidän tullessaan ja kulkivat nuuskien heidän jälkiään, kunnes Sanders valaisi niitä kohti sähkölampullaan. Hiipien he tulivat uhripaikalle.
Ainakin kuusisataa henkeä kyykki puoliympyrässä puunpökkelöistä rakennetun alttarin ympärillä. Suuret tulet paloivat ja räiskyivät alttarin kahta puolta; mutta Sanders katseli Paholaismiestä, joka nojasi alttarille makaamaan asetetun, nähtävästi nukkuvan nuoren tytön yli.
Kerran paholaismiehellä oli ollut sivistyneen miehen puku, nyt hänellä oli ryysyt yllään. Hän seisoi siinä lyhyihin liiveihin pukeutuneena, valkea parta sekaisena ja kampaamattomana, kasvot kalpeina ja omituinen tuli silmissään. Hänen kädessään oli kiiltävä veitsi, ja hän puhui — kummallista kyllä, englantia.
— Tämä, hyvät herrat, sanoi hän nojaten kömpelösti tehtyä, alttaria vasten ja puhuen varmana kuin ainakin mies, joka on pitänyt monta samanlaista luentoa, — on vakava trypanosomiatapaus. Voitte huomata kasvojen muuttuneen värin, hämärät silmäterät, ja nyt voitte havaita rauhasten epänormaalisuuden, joka on varma tuntomerkki.
Hän vaikeni ja katsoi suopeasti ympärilleen.
— Voin sanoa eläneeni pitkän ajan alkuasukkaiden keskuudessa. Minulla oli Keski-Afrikassa kunnioitetun poppamiehen asema…
Hän pysähtyi ja siveli kädellään kulmiaan, koettaen muistella jotakin; sitten hän tapasi jälleen kadotetun lankansa.
Koko hänen puheensa ajan puolialaston yleisö istui vaiteliaana ja peloissaan, ymmärtämättä mitään muuta kuin että sen edessä oli valkokasvoinen poppamies, joka ei ollut tullut mistään ja oli matkaansaattanut ihmeitä — hänen taikalaatikkonsa osoittautui sähköpatteriksi — ryhtyen nyt toimittamaan omituisia menoja.
— Herrat, jatkoi mies naputtaen uhrinsa rintaa veitsensä päällä, — aion toimittaa leikkauksen…
Sanders astui piilopaikastaan ja meni vakavana väliaikaisen leikkauspöydän ääreen.
— Professori, sanoi hän hiljaa, ja mielipuoli katsoi häneen hämmästyksestä silmiään rypistäen.
— Keskeytätte leikkauksen, sanoi hän ponnekkaasti, — panen vastalauseeni…
— Tiedän, herra professori.
Sanders tarttui hänen kainaloonsa, ja sir George Carsley, suuri tiedemies, suuren lontoolaisen sairaalan neuvotteleva lääkäri ja monen troopillisia tauteja käsittelevän kirjan tekijä, läksi hänen mukaansa kuin lapsi.