MLINON RAKKAUS
Kun mies rakastaa naista, olkoonpa tämä sitten elävä tai kuollut, syvä ja ihana muisto tai hyvin suloinen todellisuus, hän voi hyvin helposti ansaita »naisvihaajan» nimen — hätiköity tuomio, jonka kevytmieliset langettavat jokaisesta, jonka rakkaudelta puuttuu häilyväisyyttä ja joka ei toitota tunteitaan. Ne, jotka eivät tunteneet tarpeeksi Sandersia päästäkseen perille hänen luonteestaan, sanoivat häntä naisvihaajaksi, mutta Sanders ei millään tavoin ollut naisvihaaja, sillä hän ei kantanut kaunaa naisia kohtaan, ja hän oli viaton salaisiin rakkaussuhteisiin.
Ludley-niminen nuorukainen oli ollut Sandersin apulaisena kolme kuukautta, ja sen jälkeen tämä lähetti noutamaan häntä — hänen asemapaikkansa oli Isisin kaupunki.
— Luulen, että voitte mennä kotiin, sanoi Sanders.
Nuori mies levitti silmiään ihmetyksestä.
— Miksi? sanoi hän.
Sanders ei vastannut, vaan silmäili ovesta näkyvää kaunista kylää.
— Miksi? tivasi nuori mies uudelleen.
— Olen kuullut asioita, sanoi Sanders lyhyesti; hänen oli hieman vaikea olla, mutta hän ei paljastanut sitä.
— Asioita — minkälaisia?
Sanders käännähti tuolissaan.
— Oh, asioita, sanoi hän ja lisäsi:— Menkää kotiin ja ottakaa vaimoksenne se sievä tyttö, josta tapanne oli jutustaa, kun tulitte tänne.
Nuori Ludley punastui.
— Katsokaa, esimies, hän sanoi puolittain vihaisena, puolittain puolustellen, — ette varmaankaan tee mitään juttua — tiedättehän, että sellaista tapahtuu mustissa maissa — heittäkää se hiiteen, ettehän te suinkaan aikone ruveta tapojeni tuomariksi, vai mitä?
Sanders katsoi nuorukaiseen kylmästi.
— Teidän tavoistanne ei kannata huolehtia, sanoi hän. — Saatte olla vaikka maailman ansioitunein paholainen — mitä ette kuitenkaan tietääkseni ole — enkä minä ryhtyisi teitä parantamaan. Ei. Huolehdin vain näiden ihmissyöjien tavoista. Menkää kotiin ja naimisiin, crescit sub pondere virtus — tähän lauseeseen tapaatte käännöksen sivistyssanakirjasta. Mitä tulee mustien maissa tehtyihin tekoihin — sellaiset työt voivat käydä laatuun Belgian Kongossa tai Togo-maassa, mutta ne eivät sovi tähän osaan aarniometsää.
Ludley meni kotiin.
Hän ei kertonut kenellekään kotiinpaluunsa pohjimmaista syytä, koska se ei olisi kuulostanut kauniilta. Hän oli säädyllinen poika, niinkuin hänenlaisensa pojat yleensä ovat, eikä hän sanonut Sandersista sen enempää kuin että tämä oli naisvihaaja.
Hänen lähtönsä jälkeen sattuneet tapaukset todistavat, miten vähän on eroa valkean ja mustan järjenjuoksulla. Nähtyään näet apulaisensa kotiinpalaavan laivan kannella Sanders nousi jokea Isisiin ja tapasi siellä naisen, jonka nimi oli Mlino.
Ylipäänsä musta nainen on kasvoiltaan hirvittävä, mutta Mlino ei ollut tavallinen nainen, kuten pian huomataan. Isisiläiset, joiden muisti on erityisessä maineessa, kertoivat Mlinon polveutuvan arabialaisista — sillä isisiläinen isä kertoo muistitietonsa pojalleen — ja totisesti: jos hienosti muodostunut nenä ja sievät huulet todistavat jotakin, niin ne todistivat, että Mlino ei kuulunut bantuneekereihin.
Hän tuli Sandersin luo, kun tämä lähetti hakemaan häntä, vilkkaana, epäilevänä ja hyvin varovaisena.
Ennen kuin Sanders ehti puhua, teki Mlino kysymyksen.
— Herra, missä on Lidingi? — Tämä oli se nimi, jonka alkuasukkaat lähinnä saivat Ludleyn nimestä.
— Lidingi on mennyt mustan veden taa, sanoi Sanders hiljaa, — omiensa luo.
— Sinä lähetit hänet, herra, sanoi tyttö nopeasti, eikä Sanders vastannut.
— Herra, jatkoi hän, ja Sanders ihmetteli hänen äänensä katkeruutta, — sinun sanotaan vihaavan naisia.
— Silloin valehdellaan, sanoi Sanders. — En vihaa naisia; pikemminkin kunnioitan heitä suuresti, sillä he laskeutuvat helvetin kuiluihin, kun he synnyttävät lapsia. Myös pidän heitä suuressa arvossa siitä syystä, että he ovat muuten hyvin oikeamielisiä.
Tyttö ei sanonut mitään. Hän laski päänsä kumaraan, kunnes poski oli paljaalla, ruskealla rinnalla, mutta hän katsoi Sandersia kulmiensa alta, ja hänen silmissään oli omituinen kiilto. Jonkinlainen hämmennys syntyi Sandersin sydämessä — oliko jotakin tapahtunut? Hän kirosi Ludley'a ja henkäisi rukouksen, että laiva painuisi pohjaan hänen kanssaan. Mutta tytön sanat palauttivat tasapainon.
— Saatoin Lidingin rakastamaan itseäni, sanoi tyttö, — vaikka hän oli suuri herra ja minä olin orja; olisin voinut myös laskeutua helvettiin, sillä jonakin päivänä toivoin saavani lapsen, mutta nyt en sitä koskaan saa.
— Ja kiitä siitä Jumalaa! sanoi Sanders sisimmässään.
Hän olisi lohduttanut tyttöä jollakin sanalla, mutta tämä kääntyi äkkiä ja meni pois. Sanders katseli miellyttävää olentoa, joka kulki pitkin katua, ja meni takaisin laivaansa.
Hän oli kulkenut kymmenen mailia myötävirtaa, kun hän vasta muisti, että hän oli jättänyt tyttöä varten kehystämänsä valokuvan tälle antamatta.
— Tämäpä kummallista, sanoi Sanders hieman ihmeissään, — huomaan käyväni huonomuistiseksi.
Kolmea kuukautta myöhemmin nuori Penson tuli Englannista Ludleyn tilalle. Hän oli tervekasvoinen nuorukainen, täynnä innostusta, ja oli palvellut kokelaana kaksi vuotta Sierra Leonessa.
— Teidän on mentävä Isisiin, sanoi Sanders, — ja minun on kehoitettava teitä olemaan varovainen.
— Mikä on vikana? kysyi nuorukainen uteliaana. Ovatko ne penteleet kapinatuulella?
— Minun tietääkseni eivät, sanoi Sanders nostaen jalkansa kuistin aidalle, — he eivät ole… Teidän ei tarvitse varoa verenvuodatusta, vaan rakkautta.
Ja hän kertoi Mlinon tarinan, vaikkakaan se ei ollut erityisen mairitteleva brittiläiselle virkamiehelle.
— Voitte luottaa minuun, sanoi nuori Penson, kun hän oli lopettanut.
— Teihin luotan kyllä, sanoi Sanders, — mutta en luota tuohon naiseen. Kirjoittakaa minulle silloin tällöin; jos ette kirjoita hänestä, niin alan epäillä ja tulen sinne hyvin pahalla päällä.
— Voitte luottaa minuun, sanoi nuori Penson jälleen, sillä hän oli juuri siinä iässä, jolloin mies on hyvin varma itsestään.
Huomattakoon, että siitä hetkestä, jolloin hän lähti päämajasta, siihen asti kun hän muutamia kuukausia myöhemmin palasi sinne, hän ei kirjoittanut sanaakaan suoravartaloisesta, hennosta tytöstä, jolla oli ihmeelliset silmät. Muita tietoja saapui kyllä, virallisia tiedonantoja, täsmällisiä ja teräviä, mutta ei sanaakaan Mlinosta, ja Sanders huolestui.
Sitten tuli kylläkin ällistyttäviä uutisia, kummallisia tarinoita vääristä rangaistuksista tai alikomissaarin toimeenpanemista kurittamisista, ja Sanders otti laivansa ja lähti vastavirtaa siltä jalalta.
Hän astui maihin jonkin matkan päässä kylästä ja käveli rantaa pitkin. Se ei ollut helppoa kävelyä, sillä maa on niillä paikoin tiheän kasvillisuuden peittämä. Sitten hänen eteensä ilmestyi afrikkalainen idylli — nuori mies istui soittaen kirkuvaa viulua Mlinon huviksi, joka makasi kasvot maahan päin ruohikossa, poskea käteen nojaten.
— Tuhannen paholaisen nimessä! sanoi Sanders vihaisena; ja poika hypähti kaatuneelta puulta, jolla hän istui, ja katsoi Sandersia tyynesti, nähtävästi hämmästymättä. Sanders katsoi tyttöön ja viittasi.
— Mene kylään, nainen, sanoi hän hiljaa, sillä hän oli raivostunut.
— No, te valkoisen miehen voimakas perikuva, hän jatkoi, kun tyttö oli mennyt (hitaasti ja vastahakoisesti), — mitä minä olen kuullut Osakon pieksemisestä?
Nuorukainen otti piipun taskustaan ja sytytti sen kylmästi.
— Hän löi Mlinoa, sanoi hän äänellä, joka osoitti hänen otaksuvan olevansa täysin oikeassa.
— Mistä päättelen, että hän on tämän neekerinaisen onneton puoliso — tämän naisen, jota te juuri huvititte, kun minä tulin?
— Älkää olko raakimus, sanoi toinen karskisti. Tiedän, että hän on neekeri ja sen sellaista, mutta omaiseni siellä kotona tottuvat pian hänen väriinsä.
— Menkää laivaani, sanoi Sanders tyynenä. — Tietäkää, että olette minun vankini.
Sanders toi hänet päämajaan vaivautumatta tiedustelemaan häneltä selitystä Osakon pieksemisestä, eikä sanaakaan lausuttu Mlinosta, ennen kuin he olivat päämajassa.
— Tietenkin lähetän teidät kotiin, sanoi Sanders.
— Arvelin teidän tekevän sen, sanoi toinen kuuliaisena. Hänen itseluottamuksensa oli häipynyt jokimatkalla ja hän oli nyt hyvin järkyttynyt.
— Minä olin varmaan hullu, myönsi hän päivää ennen kuin satamaan saapui Englantiin lähtevä laiva, — siitä hetkestä, kun rakastuin häneen — taivahan luoja, mikä aasi olinkin!
— Niin olitte, myönsi Sanders ja saattoi häntä laivaan keventynein sydämin.
»En halua alikomissaaria Isisiin», hän kirjoitti kiihdyksissään hallitukselle. »Luulen työssäni olevan kylliksi ilman brittiläisten virkamiesten paimentamisesta johtuvaa lisähupiakin.»
Hän teki erityisen matkan Isisiin selvittämään asioita, ja Mlino tuli kutsumatta hänen puheilleen.
— Herra, hänkin on mennyt? kysyi hän.
— Kun haluan puhua kanssasi, Mlino, sanoi Sanders, — niin lähetän hakemaan sinua.
— Rakastin häntä, sanoi tyttö tunteikkaammin kuin Sanders luuli alkuasukkaan voivan tehdä.
— Sinä rakastut helposti, sanoi Sanders.
Tyttö nyökkäsi.
— Se on muutamien naisten tapa, sanoi hän. — Kun minä rakastan, niin rakastan rajusti, ja kun vihaan, niin vihaan aina ja aina — vihaan sinua, herra.
Hän sanoi sen hyvin luonnollisesti.
— Jos olisit mies, sanoi raivostunut komissaari, — niin sitoisin ja pieksäisin sinut.
— Pyh, sanoi tyttö halveksivasti ja jätti komissaarin ihmettelemään.
On muistettava, että Sanders oli koko alueen herra; hänen vallassaan oli asukkaiden elämä ja kuolema, eikä yksikään mies uskaltanut arvioida tai olla noudattamatta hänen käskyjään. Jos Mlino olisi ollut mies, kuten hän sanoi, niin hän olisi saanut kärsiä majesteettirikoksestaan — ei ole parempaa sanaa kuvaamaan tytön menettelyä — mutta hän oli nainen, vieläpä erityisen huomattu nainen, ja tiesi sitä paitsi oman voimansa.
Sanders ei nähnyt tyttöä kolmeen päivään, jotka hän vietti kylässä, eikä (ja tämä on kummallisinta) hän puhunut päällikön kanssa mitään tytöstä. Hän sai tietää naisen olevan Osakon mielivaimo, että hänellä oli monta rakastajaa ja että hän piti Osakoa pilkkanaan, mutta Sanders ei halunnut kuulla hänestä puhuttavan. Kerran hän näki tytön tulevan häntä kohti ja poistui tieltä välttääkseen tapaamisen. Hän tiesi sen suureksi heikkoudenosoitukseksi, mutta hän ei voinut vastustaa äkillistä päähänpistoaan antaa tytölle tietä.
Sanders oli palaamassa hiljoilleen tältä käynniltään ohjaten itse laivaansa ja tutkien joen kavalia hiekkasärkkiä. Hän mietti vain Mlinon arvoitusta, kun Isisi-joen rannalla olevasta viidakosta kuului jonkinlainen »huh» ja ilma oli täynnä lentäviä raudankappaleita. Yksi sattui hänen hyttiinsä ja pirstoi laudan sälöiksi, veteen putosi useita, yksi hipaisi kersantti Abibun päätä ja vei mennessään hänen päähineensä.
Sanders antoi konehuoneeseen merkin »takaisin», halukkaana näkemään, mistä aiheutui tämä väkipyssyllä tehty valemurhayritys häntä kohtaan, ja Abibu hypähti paljain päin keulaan ja riisui peitteen kiiltävältä konekivääriltä.
Sitten neljä hausasotilasta hyppäsi veteen ja kahlasi rannalle pitäen kiväärejä koholla toisella kädellään ja ammuksia toisella, ja Sanders seisoi laivan reunalla urheilukivääri kainalossaan.
Laukauksen ampuja oli hyvin valinnut tappopaikan. Pensaikko oli hyvin tiheä, maihinnousupaikka oli mudassa kasvavan karhean ruohon peitossa, puita oli tiheässä ja kiemurtelevat köynnöskasvit muodostivat muurin, joka olisi ollut valkealle miehelle läpipääsemätön.
Mutta hausat pääsivät — he tapasivat miehen savuava pyssy kädessään tyynesti odottamasta.
Hän oli isisiläisiä — filosofista kansaa — ja hän luovutti aseensa estelemättä.
— Luulen, sanoi hän kersantti Abibulle, kun he kiirehtivät joen rinnettä rannalle, — että tämä tietää kuolemaa.
— Kuolemaa ja sen jälkeen helvetin tuskia, sanoi Abibu, joka oli katkeroitunut päähineensä kadottamisesta; hän oli saanut maksaa siitä viisi frangia Ranskan siirtomaissa.
Sanders pani kiväärinsä pois, kun hän näki vangin. Hän toimitti epävirallisen kuulustelun pirstotussa kansihytissä.
— Ammuitko sinä minua? kysyi hän.
— Ammuin, herra, sanoi mies.
— Miksi?
— Koska, vastasi vanki, — sinä olet paholainen ja harjoitat noituutta.
Sanders hämmästyi.
— Millä erityisellä paholaisosastolla minä olen työskennellyt? kysyi hän.
Vanki silmäili häntä vakavasti.
— Herra, vastasi hän, — minun asiani ei ole ymmärtää sellaista. Minulle sanotaan:'Tapa' — ja minä tapan.
Sanders ei enää hukannut aikaa kyselemiseen. Mies pantiin rautoihin, laivan keula käännettiin myötävirtaan, ja komissaari ryhtyi jälleen pitämään perää.
Bfanin ja Lakololin puolitiessä hän tuli puunottopaikalle. Hän pani miehensä uudistamaan polttopuuvarastoa.
Hän oli hämmennyksissään, ei siksi, että mies yritti tappaa hänet, eikä siksikään, että hänen pieni keulahyttinsä oli täynnä puunsälöjä ja lasinsiruja siihen sattuneen raudanpalan jäljiltä, vaan siksi, että hän haistoi selkkauksia siellä, missä oli luullut kaiken olevan rauhallista ja sovinnollista.
Hänen oli valvottava kuuttatoista erilaista ja erillistä heimoa, joilla jokaisella oli omat tavat ja oma kieli. He olivat erilaisia, eivät niinkuin ranskalainen ja italialainen, vaan niinkuin venäläinen ja turkkilainen.
Ennen englantilaisten maahantuloa siellä tapeltiin tappelemasta päästyäkin, murhattiin, ryöstettiin, tehtiin joukkomurhia ja muita tihutöitä, mutta sitten kaikki muuttui. Maassa oli rauha.
Sanders valikoi huolella pitkän, ohuen sikarin kotelostaan, nipisti siitä pään ja sytytti sen.
Vanki istui »Zairen» kannella lähellä miesten suojia. Hänet oli kahlittu jalkaraudoilla renkaaseen, eikä hän näyttänyt lainkaan alakuloiselta. Hra komissaari ilmaantui kannelle kokoonpantava tuoli mukanaan, istuutui sille ja aloitti kuulustelun.
— Miksi sinua nimitetään?
— Isisin Bofabiksi.
— Kuka käski sinun tappaa minut?
— Herra, olen sen unohtanut.
— Mies vai nainen?
— Herra, lienee ollut jompikumpi.
Tämän enempää ei Sanders saanut tietää, ja myöhemmin Isisissä toimitetussa kuulustelussa ei Sanders saanut tietää mitään, sillä kun mies tuotiin Mlinon eteen, niin hän sanoi, ettei tuntenut tyttöä.
Sanders asettui sijoilleen hyvin hämmentyneenä, ja Isisin Bofabi lähetettiin vankileiriin joen suulle. Sillä kannalla olivat asiat kolme kuukautta, ja Sanders sai kuulla tytöstä vain sen verran, että hänellä oli uusi rakastaja, Tebeki, joka oli Akasavan päällikkö.
Kolme kuukautta oli rauhallista ja tyyntä, ja sitten Tebeki, joka himoitsi lähimmäisensä vaimoa, otti kolmesataa keihäsmiestä ja tuli Isisin maalle, poltti mielitiettynsä kylän, ristiinnaulitsi hänen miehensä ja vei naisen mukanaan.
Tämän tapauksen kunniaksi Tebeki toimeenpani juhlan ja oluttanssin. Suuria ja häpeämättömiä juominkeja kesti viisi päivää, ja metsänkaistale, joka on Isisin ja alemman joen välillä, muuttui pikku helvetiksi.
Viidennen päivän iltana Tebeki istuutui miettimään tilannetta. Hän oli juuri ottamassa selvää tekonsa oikeutuksesta, kun Sanders astui näyttämölle, Mutta kauheammilta näyttivät ne kymmenen hausaa ja konekivääri, jotka seurasivat pientä ruskeakasvoista miestä.
Sanders tuli Tebekin majalle ja kutsui hänet ulos, ja Tebeki tuli auringonvaloon sameasilmäisenä ja horjuen, silmiään räpytellen.
— Tebeki, sanoi Sanders, — miten on laita Osakon ja hänen kylänsä?
— Herra, sanoi Tebeki hitaasti, — hän pani häpeän minun päälleni…
— Säästä minut valheiltasi, sanoi Sanders kylmästi ja antoi merkin hausoille.
Sitten hän katsoi ympärilleen hakien sopivaa puuta. Majan takana oli yksi — suuri kumipuu.
— Puolen tunnin päästä hirtän sinut, sanoi Sanders kylmästi ja katsoi kelloaan.
Tebeki ei puhunut mitään; vain hänen paljas jalkansa piirteli hiekkaa.
Majasta astui solakka tyttö, joka seisoi katsellen ryhmää kummissaan; sitten hän astui esiin ja laski kätensä Tebekin paljaalle olalle.
— Mitä teette minun miehelleni? kysyi hän. — Olen Mlino, Osakon vaimo.
Sanders ei kauhistunut, hän paljasti hampaansa armottomaan hymyyn ja silmäsi tyttöä.
— Löydät toisen miehen, Mlino, sanoi hän, — yhtä pian kuin tämänkin. — Sitten hän kääntyi antamaan hirtto-ohjeita. Mutta nainen seurasi häntä ja laski lujasti kätensä hänen olalleen.
— Herra, sanoi hän, — jos joku kärsi vääryyttä Osakon kuoleman kautta, enkö se ole minä, hänen vaimonsa? Mutta kuitenkin sanon: laske Tebeki vapaaksi, sillä rakastan häntä.
— Voit mennä hemmettiin, sanoi Sanders kohteliaasti, — väsyn sinuun ja sinun rakastajiisi.
Hän hirtti Tebekin ripeästi ja tunteettomasti, ja mies kuoli heti, sillä Sanders oli hyvin perehtynyt tämänlaatuiseen hommaan. Sitten hän ja hausat marssivat pois ja naisen kuolonlaulu kaikui heidän edetessään heikommin ja heikommin. Sanders leiriytyi sinä yönä Puukummulle, josta oli näköala joen kiemurtelevaa uomaa pitkin, ja aamulla hänen palvelijansa tuli sanomaan hänelle, että Osakon vaimo halusi nähdä häntä.
Sanders kirosi Osakon vaimon, mutta otti hänet vastaan.
Hän ryhtyi puheisiin siekailematta.
— Kun olen aiheuttanut kuoleman Osakolle, miehelleni, ja Tebekille, rakastajalleni, ovat ihmiset ajaneet minut pois. Jokainen käsi on minua vastaan, ja jos jään siihen maahan, niin kuolen.
— No? sanoi Sanders.
— Tulen sinun kanssasi, kunnes tulet Sandar-joelle, joka juoksee
Kongoon. Siellä on minulla veljiä.
— Tämä kaikki voi olla totta, sanoi Sanders kärsimättömänä. — Toisaalta tiedän sinun sydämesi olevan täynnä vihaa, koska olen riistänyt sinulta kaksi miestä ja hirtättänyt kolmannen. Siitä huolimatta saat tulla mukanani Sandar-joelle asti, mutta sinä et saa mielistellä minun miehiäni etkä puhua heidän kanssaan.
Tyttö nyökkäsi ja lähti, ja. Sanders antoi käskyn siitä, miten häntä oli kohdeltava.
Keskellä yötä tuli Abibu, joka oli sekä Sandersin palvelija että hausakersantti, Sandersin telttaan, ja komissaari hyppäsi vuoteesta ja tempaisi konemaisesti pistoolinsa.
— Leopardejako? kysyi hän lyhyesti.
— Herra, sanoi kersantti Abibu, — nainen Mlino — hän on noita.
— Kersantti, sanoi raivostunut Sanders, — jos herätät minut keskellä yötä tuollaisiin juttuihin, niin halkaisen pääsi.
— Käyköön sen kuinka tahansa, sanoi kersantti vakaasti, — hän on noita, sillä hän on puhunut minun miehilleni ja tehnyt ihmeitä — saanut heidät näkemään heidän omat lapsensa ja muita kaukaisia asioita.
— Onko minun mukanani lapsilauma? kysyi Sanders. — Toivon, jatkoi hän melkeinpä raa'asti, — että olisin ottanut krulaisia tai bušmanneja — — kersantti rypisti kulmiaan — tai Isisin hulluja ihmisiä, ennen kuin otin puoli komppaniaa kuninkaan hausoja.
Kersantti nieli loukkauksen mitään puhumatta.
— Tuokaa nainen luokseni, sanoi Sanders. Hän puki vaatteet ylleen ja sytytti telttalamppunsa.
Hetken kuluttua hän kuuli paljaiden jalkojen ääntä, tyttö tuli telttaan ja katseli häntä vaieten.
— Mlino, sanoi Sanders, — sanoin sinulle, ettet saisi puhua miesteni kanssa.
— Herra, sanoi tyttö, — he puhuivat minulle ensin.
— Onko tämä totta?
Teltan ovella seisova kersantti nyökkäsi. — Tembeli, Sekambanon poika, puhui hänen kanssaan rikkoen siten käskyn, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään.
— Kirotut bušmannit! noitui Sanders. — Ottakaa se Tembeli, Sekambanon poika, sitokaa hänet puuhun ja antakaa hänelle kaksikymmentä lyöntiä.
Kersantti teki kunniaa, veti esiin messinkikantisen muistikirjan ja teki työlään muistiinpanon.
— Mitä sinuun tulee, sanoi Sanders naiselle, — niin sinä lopetat kirotun noitumisesi tai menettelen sinun kanssasi samalla tavoin — alaki?
— Kyllä, herra, sanoi hän nöyrästi ja lähti.
Kaksi hausaa sitoi Tembelin puuhun, ja kersantti antoi hänelle kaksikymmentäyksi lyöntiä virtahevonhihnalla — ylimääräisen oman harkintansa mukaan.
Aamulla kersantti ilmoitti, että Tembeli oli yöllä kuollut, ja Sanders tuli huoliinsa.
— Se ei johdu ruoskimisesta, sanoi hän. — Hänessä on ennen ollut vika.
— Se johtuu tuosta naisesta, sanoi kersantti viisaasti. — Hän on noita; huomasin sen heti, kun hän tuli joukkoon.
He hautasivat Tembelin, Sekambanon pojan, ja Sanders kirjoitti hänen kuolemastaan kolme raporttia, jotka hän kaikki repi.
Sitten marssittiin edelleen.
Sinä yönä joukko pysähtyi lähelle kylää, ja Sanders lähetti naisen saattajien kera päällikön luo käskien tämän saattaa Mlinon turvallisesti Sandar-joelle. Puolen tunnin päästä hän palasi saattajineen, ja kersantti Abibu selosti tilannetta.
— Päällikkö ei halua ottaa häntä, sillä hän pelkää.
— Pelkää? Sanders kiukustui. — Pelkää? Mitä hän pelkää?
— Naisen pirullisuutta, sanoi kersantti. — Lokali on kertonut hänelle
Tebekin tarinan, eikä hän halua ottaa naista.
Sanders kiroili lujasti viisi minuuttia, sitten hän meni haastattelemaan kylän päällikköä.
Haastattelu oli lyhyt ja täsmällinen. Sanders tunsi alkuasukkaansa hyvin eikä tehnyt erehdyksiä.
— Päällikkö, sanoi hän keskustelun loputtua, — voin menetellä kahdella tavoin: joko rangaista sinua tottelemattomuudesta tai kulkea omaa tietäni.
— Herra, sanoi toinen vakavasti, — vaikka sytytät kyläni, en huoli
Mlino-naisesta.
— Huomaan sen, sanoi Sanders, — sen vuoksi kuljen omaa tietäni.
Hän jatkoi matkaansa seuraavan päivän koitossa. Nainen kulki jonkin matkaa joukon edellä, Sandersin silmälläpidon alaisena. Kun he pysähtyivät keskipäivällä lepäämään, tuli eräs hausa sanomaan, että kuollut mies riippui puussa. Sanders meni heti miehen kanssa hirttopaikalle, sillä hän oli vastuussa alueen tapahtumista.
— Missä? kysyi hän, ja mies osoitti muuatta suoraa kumipuuta, joka yksinään seisoi aukealla.
— Missä? kysyi Sanders taas, sillä missään ei ollut merkkiäkään hirttäytyneestä. Mies osoitti jälleen puuta, ja Sanders rypisti kulmiaan.
— Mene ja kosketa hänen jalkojaan, sanoi komissaari, ja hieman epäröityään mies meni hitaasti puun luo ja ojensi kätensä. Mutta hän haparoi vain tyhjää ilmaa, mikäli Sanders voi huomata.
— Olet hullu, sanoi hän ja vihelsi kersantin.
— Mitä sinä näet tuolla, kysyi Sanders, ja kersantti vastasi heti:
— Hirtetyn miehen takana…
— Siellä ei ole hirtettyä miestä, sanoi Sanders kylmästi (sillä hän alkoi huomata tyynen käyttäytymisen olevan tarpeen), — ei mitään muuta kuin puu ja varjoja.
Hausa näytti hämmästyneeltä ja käänsi vakavat kasvonsa häneen.
— Herra, siellä on hirtetty mies, sanoi hän.
— Niin on, sanoi Sanders hiljaa, — meidän täytyy tutkia tämä asia. — Ja hän antoi merkin palata leirille.
Matkalla hän kysyi varovasti, oliko kersantti puhellut Mlinon kanssa.
— Katsoin häntä, mutta hän ei puhunut muuten kuin silmillään.
Sanders nyökkäsi. — Sanopas minulle, mihin hautasitte Tembelin,
Sekambanon pojan?
— Herra, jätimme hänet tapamme mukaan makaamaan puun juurelle.
Sanders nyökkäsi jälleen, sillä tämä ei ollut hausain tapa.
— Lähdemme jälkiämme takaisin sille leiripaikalle, jossa nainen yhtyi meihin, hän sanoi.
He marssivat auringon laskuun asti, ja kun kaksi miestä pystytti telttaa, kuljeskeli Sanders leirin ympärillä. Miehet istuivat ruokapatojensa ääressä, mutta nainen Mlino istui erillään kyynärpäät polvilla ja kasvot käsiin peitettynä.
— Mlino, sanoi Sanders hänelle, pysähtyen äkkiä hänen eteensä, — montako miestä olet tappanut eläissäsi?
Nainen katsoi häneen pitkään ja kiinteästi, ja Sanders tuijotti vastaan; sitten Mlino laski silmänsä.
— Monta miestä, sanoi hän.
— Niin luulen, sanoi Sanders.
Hän oli syömässä päivällistään, kun Abibu tuli hitaasti.
— Herra, mies on kuollut, sanoi hän.
Sanders katsoi häneen silmäinsä raosta.
— Mikä mies?
— Se, jota te ruoskitte omakätisesti, sanoi Abibu.
Komissaari ei ollut ruoskinut ketään, eikä hän ollut määrännyt kenellekään rangaistusta, mutta hän vastasi asiaan kuuluvasti: — Tahdon nähdä hänet.
Leirin laidassa oli maassa makaavan olennon ympärillä pieni ryhmä.
Hausat väistyivät syrjemmäksi, kun Sanders tuli, ja näyttivät synkiltä;
kuului mutinaa. Sanders ei huomannut, että Mlino katsoi kummallisesti
Ahmidiin, hausaan, joka sieppasi kiväärinsä ja katosi pensaikkoon.
Komissaari kumartui makaavan miehen yli, koetti hänen rintaansa ja havaitsi sydämen toiminnan pysähtyneen.
— Tuokaa lääkearkkuni, sanoi hän, mutta kukaan ei totellut häntä.
— Kersantti, tuokaa lääkearkkuni, sanoi hän uudelleen.
Abibu teki hitaasti kunniaa ja meni, nähtävästi hyvin vastahakoisesti.
Hän palasi parkitsemattomasta nahasta tehty laatikko mukanaan, ja Sanders avasi sen, otti ammoniakkipullon ja piti sitä miehen nenän alla. Se ei vaikuttanut mitään.
— Katsotaan, sanoi Sanders vain, kun koe epäonnistui. Hän otti pienen ihoruiskun ja täytti sen strykniiniliuoksella. Tämän hän siekailematta ruiskutti sotilaan selkään. Tuossa tuokiossa mies kavahti istumaan.
— Ha! huudahti Sanders iloiten, — minä olen suuri poppamies!
Hän nousi jaloilleen, tomuutti polvensa ja kääntyi kersanttiin.
— Ota neljä miestä ja palaa sinne, mihin jätitte Tembelin. Elleivät leopardit ole syöneet häntä, niin tapaatte hänet tiellä, sillä hän on nyt jo herännyt.
Hän näki joukon marssivan pois, sitten hänen huomionsa kääntyi Mlinoon.
— Nainen, sanoi hän, — minusta näyttää, että sinä olet noita, vaikka olen tavannut sinun kaltaisiasi ennenkin. — Sandersin kasvot menivät valkeiksi. — En voi ruoskia sinua, koska olet nainen, mutta voin tappaa sinut.
Mlino nauroi.
Heidän silmänsä tapasivat toisensa taistellen, ja niin he tuijottivat toisiansa hetken, joka tuntui Sandersista tuhannelta vuodelta mutta joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli vain vajaa minuutti.
— Parempi olisi, että tappaisit itsesi, sanoi nainen.
— Luulen niin, sanoi Sanders ja tavoitti pistooliaan.
Se oli puoliksi laukeamassa — Sandersin peukalo oli hanalla — kun pensaikossa pamahti kivääri ja nainen kaatui suulleen sanaakaan sanomatta.
Ahmid, hausa, oli aina ollut huono ampuja.
* * * * *
— Luulen, sanoi Sanders myöhemmin, — että otit kiväärin minut tappaaksesi, kun olit Mlinon vaikutuksen alla, ja siksi en tee syytöstä sinua vastaan.
— Herra, sanoi hausa yksinkertaisesti, — en tiedä asiasta mitään.
— Sen uskon vallan hyvin, sanoi Sanders ja antoi käskyn marssia edelleen.