PAHOLAISMETSÄ
Neljän päivän päässä Msakidangasta, jos alkuasukastietoihin on luottamista, on kiemurteleva joki, joka tulee Ngombi-maahan. Alkuasukkaat sanovat, että se on purjehduskelpoinen kuivanakin aikana.
Bongindassa olevat lähetyssaarnaajat nauravat tälle tiedolle; ja Arburt, tämän lähetysaseman johtaja, kuunteli eräänä iltana hienoinen hymy silmännurkassa Elebin kertomuksia joen latvoilla sijaitsevasta aarremaasta ja oli ystävällisen epäuskoinen.
— Jos on niin, että norsunluuta on tässä paikassa, sanoi hän, — tai suuri aarre odottaa kaivajaansa, niin mene Sandin luo, sillä tämä aarre kuuluu hallitukselle. Mutta sinä, Elebi, kiinnitä sydämesi enemmän Jumalan taivaallisiin rikkauksiin ja ajatuksesi omaan kelvottomuuteesi päästäksesi Hänen valtakuntaansa ja anna norsunluun olla.
Sanders tunsi Elebin pyörremyrskyntyyppisenä alkuasukassaarnaajana, riehahtelevana, äänekkäänä jumalanpalveluksen aputoimitsijana. Hän oli haltioitumisensa hetkinä käännyttänyt monta. Mutta oli myös vastavaikutuksen päiviä, jolloin Elebi murjotti multamajassaan ja kohteli kristinoppia kylmästi.
Tämä uusi uskonto oli työlästä. Sitä ei voinut harjoittaa kerrallaan koko viikon osalle ja sitten istua. Piti aina mennä eteenpäin koskaan väsymättä, koskaan poikkeamatta oikealta tieltä, pidättyä niin paljosta, että siihen kyllästyi, jättää tekemättä sellaista, jota mieluummin olisi tehnyt.
— Uskonto on vankeutta, murisi Elebi juttelunsa jälkeen ja kohautti leveitä mustia hartioitaan.
Majassa hänen tapansa oli vaihtaa eurooppalainen puku vyötärövaatteeseen ja peitteeseen, sillä Elebi oli villi — jäljittelevä villi — barbaari. Kerran saarnatessaan Paholaisten joella hän oli uskonnollisessa innostuksessaan iskenyt erästä ivaajaa taittaen tämän käden, ja muuan raivostunut Sanders oli vanginnut hänet, piessyt ja sakottanut tuhannella putkella. Tämän jälkeen Elebiä pidettiin englantilaisten lähetyssaarnaajien piireissä kristinopin marttyyrinä, sillä hän osasi valehdella mainiosti ja hänen rangaistustaan pidettiin kauheana raakuutena.
Mutta norsunluu oli haudattuna kolmen päivän päässä Salaiselta joelta; tätä Elebi mietiskeli tuijotellessaan majassaan yötä päivää savuavaa tukkia. Kolmen päivän päässä joen takana, paikalla, jossa oli kaksi hautaa, maa oli täynnä paholaisia, ja Elebi värisi sitä ajatellessaan; mutta kun hän oli lähetyssaarnaaja ja syvästi uskovainen ja sitä paitsi (vaivalloisesti alkuasukaskielelle käännetyn) Roomalaiskirjeen omistaja, hän ei paljoa pelännyt. Hän pelkäsi enemmän muuatta kaukaisessa päämajassa oleksivaa valkeata paholaista, jota voitiin odottaa Salaiselle joelle, kun sateet olivat tulleet ja menneet.
Elebillä oli tietenkin yksi vaimo valkoisen miehen tavan mukaan, mutta tyttö, joka tuli majaan höyryävä kalakuppi kädessään, ei ollut se nainen, jonka lähetyssaarnaajat tunnustivat hänen vaimokseen.
— Sikini, sanoi Elebi, — lähden pitkälle kanoottimatkalle.
— Pyhässä tarkoituksessa? kysyi Sikini, joka oli joutunut miehen vaikutusvaltaan hänen uskonnollisina aikoinaan.
— Tulen rätinä on vaimon kielen kaltainen, tuumi Elebi, — ja helpompi on pitää kansi kiehuvan padan päällä kuin salaisuus naisen sydämessä.
Elebi tunsi hyvin jokivarren sananlaskut, ja tyttö nauroi, sillä hän oli miehen mielivaimo ja tiesi, että aikanaan hän kyllä saisi kaiken tietää.
— Sikini, sanoi mies äkkiä, — tiedät, että pidin sinut luonani, vaikka Verenottaja tahtoi, että minun piti lähettää sinut pois. (Arburtilla oli mikroskooppi, ja hän vietti iltansa tutkimalla joukkonsa jäsenten verta tautien selville saamiseksi.)
— Sinä tiedät, että valehtelin isälleni ja suojelijalleni sanoen: Majassani pitää oleman vain yksi vaimo, Tombolo, rannikolta tullut nainen.
Tyttö nyökkäsi silmäten häntä tyhmästi.
— Sen tähden minä kerron sinulle, että lähden Salaisen joen taa, kolmen päivän päähän ja jätän kanootin paikkaan, jossa on kaksi hautaa.
— Mitä sinä etsit? kysyi tyttö.
— Siinä maassa on paljon hampaita, vastasi Elebi, norsunluuta, jota ihmiset ovat tuoneet sinne kaukaisista maista ja kätkeneet, peläten erästä Kivenmurtajaa. (Bula Matidi, »kivenmurskaaja», on Kongon hallituksen nimitys asukasten kesken.) Tulen takaisin rikkaana, ostan monta vaimoa, jotka odottavat sinua ja palvelevat sinua, ja sitten minä en enää ole kristitty, vaan palvelen punaista jumalaa, niinkuin isäni teki ja isoisäni.
— Mene, sanoi tyttö nyökäten.
Elebi kertoi tytölle asioita, joita hän ei ollut kertonut Arburtille — mistä norsunluu oli peräisin, ketkä sitä vartioivat ja kuinka hän aikoi sen anastaa.
Ennen kuin lähetysaseman lokali seuraavana aamuna soi, hän oli lipunut kanootillaan tiehensä; ja Arburt kuullessaan tiedon huokasi ja sanoi häntä kiittämättömäksi kerjäläiseksi — sillä Arburt oli inhimillinen. Sanders, joka myös oli inhimillinen, lähetti nopean lähetin vangitsemaan Elebiä, sillä ei ole hyvä, että kalleuksia etsivät alkuasukkaat kuljeksivat vierailla alueilla; sellaiset retket tietävät sotaa, ja sota tiesi — ainakin Sandersille — vakavaa virallista kirjeenvaihtoa, jota hänen sielunsa vihasi.
Ken tahtoo seurata Elebin retkeä, melokoon aina Okauun asti, jossa Barina tapaa Lapoin, valitkoon vasemmanpuoleisen joen, sivuuttakoon Valkean paholaisen putouksen ja seuratkoon kuohuvaa virtaa, kunnes tulee norsujen leikkipaikalle. Siellä on metsä hävitetty, jotta nuo väkevät voisivat lyödä leikkiä; rannalle on siroteltu puunrunkoja, joita möyryävä norsu on kiskonut maasta juurineen ja huolimattomasti heittänyt syrjään. Maassa ei ole ruohikkoa eikä viidakkoa, se on mutainen tasanko, jolla näkyy norsujen jälkiä.
Elebi veti kanoottinsa rannalle, otti varovasti padan, joka oli täynnä kuumia kekäleitä, tyhjensi sen sisällyksen maahan ja keräsi siihen lisäksi kuivia risuja ja kuivia puita. Sitten hän valmisti itselleen pidot ja kävi nukkumaan.
Kuljeksiva pantteri tuli yöllä nuuskien, mutta Elebi nousi ja kohensi tulta. Aamulla hän etsi särkkää, joka johti Salaiselle joelle, ja löysi sen virtaheporuohon peittämänä.
Elebillä oli Ngombissa lukemattomia ystäviä. He olivat kokoontuneet Tambangon kylään — kylän päällikön suureksi kiukuksi — sillä Elebin ystävät laskivat kätensä kaikille tavaroille, joita he halusivat, sillä he olivat vieraita ja hyvin aseistettuja, ja sitä paitsi heitä oli kolme yhtä kylän miestä vastaan. Yksi, Osako, saattoi päällikön erittäinkin pelon valtaan, sillä hän puhui vähän, mutta käveli uhkaavana Tambangon kadulla käyrä veitsi kyynärtaipeessaan. Osako oli suuri ja notkea. Toinen leveä hartia kiilsi alastomana, ja hänen voimakaslihaksisissa käsivarsissaan ei ollut koristeita. Hänen tuuhea tukkansa oli niin laastaroitu savella, että se muistutti eurooppalaisnaisen tukkalaitetta, ja hänen ruumiinsa oli ingolamullalla sivelty.
Vain kerran hän alentui puhumaan isännälleen.
— Hanki minulle kolme miestä, kun herra Elebi tulee, ja he saavat johdattaa meidät Salaisen joen maahan.
— Mutta, herra, siunasi päällikkö, — ei kukaan voi mennä Salaisen joen maahan paholaisten vuoksi.
— Kolme miestä, sanoi Osako pehmeästi, — kolme nuorta miestä, joilla on nopeat jalat, silmät kuin ngombeilla ja suut vaiteliaat kuin kuolleilla.
— Paholaisten vuoksi, kertasi päällikkö heikosti, mutta Osako katsoi suoraan eteensä ja harppoi edelleen.
Kun aurinko paistoi tulipunaisena maailman yllä, kun joki oli tulinen virta ja pitkät varjot lankesivat aukeille, Elebi tuli kylään. Hän tuli yksinään etelästä eikä hänellä ollut merkkiäkään siitä, että hän oli lähtenyt sivistyksen levitysleiriltä. Paitsi vyötärövaatetta hänellä oli yllään vain olkapäiltä riippuva pantterintalja; muuten hän oli alasti.
Kylän laidassa oli neuvottelumaja, kumpareella sijaitseva hatara maja, ja herra Elebi kutsui sinne kapteeninsa ja kylän päällikön. Hän puhui.
— Kala-kala, aloitti hän, ja se merkitsee kauan sitten, ennen kuin valkeat miehet tulivat ja kun arabialaiset tulivat alas jokia pohjoisista maista varastamaan naisia ja norsunluuta, hautasivat Salaisen joen asukkaat rikkautensa Paholaisten paikkaan. Naisiaan he eivät voineet haudata, ja niinpä he menettivät ne. Nyt ovat kaikki Salaisen joen asukkaat kuolleet. Arabit tappoivat joitakuita, Bula Matidi tappoi enemmän, mutta tauti tappoi loput. Missä heillä oli kylänsä, siinä kasvaa korkea ruoho ja heidän tarhoissaan vain kehrääjälintu puhuu. Minä tiedän tämän paikan, sillä minä näin unissani näyn ja…
Hänen puheensa loppuosa oli eurooppalaiselta kannalta katsoen jumalanpilkkaa, sillä Elebi oli kokenut maallikkosaarnaaja ja hänellä oli kerkeä kieli.
Kun hän oli lopettanut, puhui Tambangon päällikkö. Siellä oli tavattomasti paholaisia. Ei ollut epäilemistäkään, etteikö koko metsä ollut mitä laajin paholaisuuden pesäpaikka. Jotkut olivat julmakasvoisia ja korkeita kuin kumipuu — pitempiä, sillä he käyttivät kumipuuta keppinään; toiset olivat pieniä, niin pieniä, että ne ratsastivat mehiläisten siivillä, mutta kaikki olivat voimallisia, hyvin kauheita ja hyvin mahtavia aarteen vartijoita. Niiden suurin huvi oli eksyttää matkamiehiä: miehet menivät metsään etsimään kopaalia ja kumia eivätkä koskaan palanneet, koska metsään johti tuhat tietä, mutta takaisin ei yhtään.
Elebi kuunteli vakavana.
— Tietenkin siellä on paholaisia, sanoi hän, — niihin luettuna piru, se vanha, joka on Jumalan vihollinen. Olen paljon puuhaillut paholaisten ulosajamisessa pyhässä ominaisuudessani Sanan palvelijana. Pienimmistä paholaisista en minä tiedä, mutta epäilemättä niitä on. Sen vuoksi kai on parasta, että kaikin rukoilemme.
Hänen sanansa mukaan koko joukko lankesi polvilleen kylän nähden, ja Elebi rukoili hitaasti, mutta vakavasti, että pimeyden pahat voimat eivät tulisi esteeksi ja että suuri työ kävisi häiriöittä.
Minkä jälkeen varmemmaksi vakuudeksi joukko uhrasi kaksi lintua päällikön majan edessä olevalle jumalankuvalle, ja likainen poppamies voiteli Elebin ihmisrasvalla.
— Menemme Ochorin kautta, sanoi Elebi, joka oli jonkin verran sotapäällikkö. — Tämä Ochorin kansa antaa meille ruokaa ja oppaita matkalle, koska he ovat pelkureita ja tyhmää kansaa.
Hän sanoi päällikölle jäähyväiset ja jatkoi matkaansa, Osako ja sotilaat hänen jäljessään. Niin meni kaksi päivää. Tunnin päässä Ochorin kylästä hän ryhtyi neuvottelemaan.
— Kun tunnen maailmaa, hän sanoi, — olen kuullut ochorilaisista, jotka ovat orjia; heidän päällikkönsä on saatava lankeamaan minun jalkoihini. Kun sellaiselle miehelle kuin minulle, joka tunnen valkoisten miesten tavat, tulee osoittaa kunniaa, niin lähetetään viestinviejä sanomaan, että herra Elebi tulee, ja kehoittamaan heitä tappamaan monta vuohta meille valmiiksi.
— Se on hyvää puhetta, sanoi Osako, hänen luutnanttinsa, ja viesti lähetettiin.
Elebi karavaaneineen seurasi hitaasti.
Kerrotaan, että Elebin viestinviejä tuli Monrovian Bosambon, Ochorin päällikön luo, kun tämä oli sellaisessa alakuloisessa mielentilassa, johon toiminnan miehet joutuvat, kun heidän mielestään elämä on liian hiljaista.
Bosambon tapa oli — ja tapa, jota hänen alaisensa hieman pelkäsivät — kiroilla englanniksi ääneensä, kun jotakin oli vinossa, tai sellaisissa tilaisuuksissa, kun ei ollut toivottavaa, että hänen ajatuksensa tulisivat vieraitten tietoon.
Hän istui ovensa edessä ja kuunteli vaiteliaana ja lyhyttä piippuaan poltellen, kun viestintuoja kuvaili suurta vierailijaa ja sitä rajatonta kunniaa, joka nyt oli tuleva ochorilaisten osaksi.
Bosambo sanoi selostuksen päätyttyä englanniksi:
— Kirottu neekeri!
Sanantuoja hätkähti kuullessaan vierasta kieltä.
— Herra päällikkö, sanoi hän, — minun herrani on suuri ja tietää valkoisten miesten tavat.
— Minä tiedän myös yhtä ja toista valkeista miehistä, sanoi Bosambo tyvenesti jokivarren kielellä, — koska minulla on monta valkeaa ystävää, erittäinkin Sandi, joka on naimisissa veljeni vaimon sisaren kanssa ja siis hieman sukua minulle. Olen myös, Bosambo jatkoi tunnustellen, — puristanut sen suuren valkean kuninkaan kättä, joka asuu ison veden takana, ja hän on antanut minulle paljon lahjoja.
Tällaisen tarinan sananviejä toi hitaasti etenevän karavaanin luo, ja
Elebi kummasteli ja pelästyi hieman.
— Kummallista, sanoi hän, — ei kukaan vielä ole tuntenut Ochorin päällikköä, joka ei olisi ollut koira ja koiran penikka — mennään katsomaan tätä Bosamboa. Käskitkö hänen tulla tapaamaan minua?
— En, vastasi sananviejä, — hän oli niin suuri ja ylpeä, koska Sandi oli mennyt naimisiin hänen veljensä vaimon sisaren kanssa; minä en uskaltanut sanoa hänelle.
Ochorin kylän laidassa on paikka, johon Sanders kerran käski pystyttää varoitustaulun, ja siinä Elebi ihastuneena tapasi päällikön odottamassa. Kylän neuvottelumajassa oli pitkä ja vakava palaver, jonka aikana Elebi kertoi niin paljon tarinaansa kuin oli tarpeen ja Bosambo uskoi niin paljon kuin hän voi.
— Ja mitä sinä haluat minun kansaltani? kysyi Bosambo vihdoin.
— Herra päällikkö, sanoi Elebi, — olen menossa pitkälle matkalle sellaisen pyhän hengen suojeluksessa, josta sinä et tiedä mitään, koska se on valkoisten miesten erityinen salaisuus.
— Ei ole salaisuutta, jota minä en tietäisi, sanoi Bosambo, — ja jos sinä puhut hengistä, niin minä puhun erinäisistä pyhimyksistä, myös Neitsyestä, joka on erittäin kunnioitettu valkoisten miesten kesken.
— Jos sinä puhut pyhästä Paavalista… aloitti Elebi hieman epävarmana.
— En vain Paavalista ja Pietarista, vaan myös Johanneksesta, Luukkaasta, Matteuksesta, Antoniuksesta ja Tuomaasta, vastasi Bosambo nopeasti. Hän ei suotta ollut käynyt katolista koulua. Elebi oli hämillään.
— Jätämme nämä uskon asiat viimeisiksi, sanoi Elebi viisaasti. — Huomaan, että olet viisas mies. Minä olen menossa etsimään suurta aarretta. Kaikki, mitä kerroin sinulle äsken, oli valhetta. Puhutaan kuin veljet. Olen matkalla Paholaismetsään, jossa kukaan mies ei ole käynyt vuosikausiin. Pyydän sinua sen vuoksi antamaan minulle ruokaa ja kymmenen miestä kantajiksi.
— Ruokaa voit saada, mutta et miehiä, sanoi Bosambo, — sillä olen luvannut Sandille, joka, niinkuin tiedät, on veljeni vaimon sisaren mies, että yksikään minun miehistäni ei poistu tästä maasta.
Tähän oli Elebin tyytyminen, sillä uusi henki oli tullut Ochoriin sitten hänen viime käyntinsä, ja näiden entisten orjain silmissä oli kiilto, joka pelotti. Sitä paitsi he olivat hyvin aseistetut.
Aamulla joukko lähti matkaan, ja Bosambo, joka ei ottanut mitään vastuulleen, katseli heidän matkalle lähtöään. Hän huomasi, että retkikunnan tavaroiden joukossa oli kaksi suurta koria täynnä pieniä punaisia kankaanpalasia.
— Tämä on minun taikani, sanoi Elebi salaperäisesti, kun häneltä kysyttiin, — jospa vain tietäisit sen voiman.
Bosambo haukotteli ja oli välinpitämätön.
Päivänmatkan päässä Ochorista seurue tuli Suuren metsän ensimmäisille linjoille. Kumipuuryhmä oli metsän laidassa, ja siinä paljastui Elebin kangaskappalekorien taika.
Joka viidensadan askelen päässä joukko pysähtyi, ja Elebi sitoi kangaspalasen puunoksaan.
— Täten, sanoi hän luutnantilleen, — olemme riippumattomat jumalista, eikä meidän tarvitse pelätä paholaisia, sillä jos emme löydä norsunluuta, löydämme ainakin paluutien.
(Lähetyssaarnaajat olivat kerran kokeilleet samalla keinolla Bongindan ja Suuren joen välisissä metsissä, mutta siinä maassa ei ollut paholaisia.)
Kaksi päivää marssittuaan he tulivat hautapaikalle. Siinä oli ollut kylä, sillä Isisin palmut kasvoivat loistavasti, ja kun sysäsi ruohon syrjään, näki mädäntyneitä kattoja. Kookospalmuissa oli myös tuhansia kehrääjälintuja, ja lähellä oli banaanipuutarha.
Elebi löysi särkyneillä padoilla katetut haudat ja oli tyytyväinen.
Metsässä, jonkin matkan päässä kylästä, he tapasivat vanhuksen, niin vanhan, että hänet olisi voinut kohottaa kahdella sormella.
— Mihin käyvät nuoret miehet voimissaan, mutisi hän lapsellisesti, — pienten paholaisten maahan? Kuka johtaa heidät takaisin naistensa luo? Ei kukaan, sillä paholaiset eksyttävät heidät, avaavat uusia teitä ja sulkevat entisiä, O, ko, ko!
Hän vikisi säälitellen.
— Isä, sanoi Elebi, heiluttaen kädessään punaista kangaskappaletta, — tämä on valkean miehen taika; me palaamme samaa tietä kuin tulimmekin.
Silloin mies alkoi kirota ja sinkautti tuhat kuolemaa, ja Elebin seuralaiset peräytyivät kauhistuneina.
— Olet elänyt liian kauan, sanoi Elebi hiljaa ja pisti keihäänsä vanhuksen niskan läpi.
* * * * *
He löysivät norsunluun kuljettuaan kaksi päivää tappopaikalta. Se oli haudattu kumpuun, jonka päällä kasvoi tiheä ruohikko, ja siinä oli tavaraa meikäläisen laskun mukaan miljoonan arvosta.
— Mennään takaisin ja noudetaan kantajia, sanoi Elebi, — ja viedään mukanamme niin monta hammasta kuin jaksamme kantaa.
Kahta tuntia myöhemmin seurue aloitti paluumatkansa seuraten polkua, jolla joka viidensadan askelen päässä oli punainen kankaanpala.
Heillä oli valittavanaan monta polkua, polkuja sellaisia, jotka näyttivät ihmiskäden tekemiltä, ja Elebi oli iloinen turvattuaan paluutien.
Kahdeksan tuntia karavaani liikkui nopeasti, sitten joukko pysähtyi yöksi.
Yöllä Elebi heräsi huutoon ja hypähti pystyyn kohentamaan tulta.
— Se oli veli Olambo Kinhassasta, hänellä on mongotauti, sanoi pelästynyt ääni, ja Elebi kutsui koolle neuvottelun.
— Valkoiset miehet parantavat tätä tautia monella tavalla, sanoi hän viisaasti, — antamalla muutamanlaisia pulvereita ja pistelemällä neuloja käsivarsiin. Mutta lääkkeen antaminen sairaalle silloin, kun hän on jo hullu, on turhaa — niin olen kuullut lähetysaseman isien sanovan, koska hulluus tulee vasta kuoleman lähestyessä.
— Hän oli illalla aivan terve, sanoi pelästynyt ääni. — Metsässä on monenlaisia paholaisia, kysytään häneltä, mitä hän on nähnyt.
Niin joukko meni karjuvan ja vääntelehtivän olennon luo, joka makasi pahoinpideltynä ja sidottuna maassa, ja puhui hänen kanssaan. Heidän oli vaikeata päästä alkuun, sillä hän laverteli, karjui, nauroi ja kirkui herkeämättä.
— Kysymme paholaisista, sanoi viimein Elebi.
— Paholaiset, karjui hullu. — Ji! Näin kuusi paholaista, joilla oli tuli suussa — kuolema sinulle, Elebi! Koira…
Hän sanoi muuta, josta ei saanut selvää.
— Jos tässä olisi vettä, mutisi Elebi, — voisimme hukuttaa hänet, mutta koska ei ole muuta kuin maata ja metsää, niin viekää hänet pois leiristä, ja minä teen hänestä vaiteliaan.
He kantoivat mielipuolen pois — kahdeksan vahvaa miestä kiikutti häntä metsän läpi, ja he tulivat takaisin jätettyään Elebin yksin sairaan kanssa. Huuto lakkasi pian, ja Elebi palasi pyyhkien käsiään leopardinnahkaan.
— Nukutaan! sanoi Elebi ja laskeutui levolle.
Ennen aamun hämärää seurue oli liikkeellä. He marssivat vajaan mailin ja pysähtyivät.
— Ei ole mitään merkkejä, herra, ilmoitti johtaja, ja Elebi sanoi, että hän on hullu.
Mutta punaista kangasta ei ollut, ei merkkiäkään siitä. He kulkivat toisen mailin yhtä huono onni mukanaan.
— Olemme lähteneet väärää polkua. Palataan, sanoi Elebi, ja seurue suuntasi askelensa takaisin yöleiripaikalle. Koko se päivä tutkittiin seutua kolmen mailin laajuudelta, mutta ei yhtään merkkiä ollut jäljistä.
— Olemme kaikki ngombilaisia, sanoi Elebi, — lähdetään huomenna kulkemaan pitäen aurinkoa selkämme takana; ngombilaiset eivät pelkää mitään metsässä mutta en voi sittenkään ymmärtää, miksi valkean miehen taika petti.
— Paholaiset, mutisi hänen apumiehensä hiljaa.
Elebi silmäsi häntä ajattelevasti.
— Paholaiset vaativat joskus uhria, sanoi hän merkitsevästi, — viisas vuohi vaikenee, kun pappi lähestyy laumaa.
Aamulla tehtiin suuri havainto. Kangaskappale löytyi aivan leirin laidasta. Se oli keskellä polkua, ja Elebi huusi ilosta.
Jälleen karavaani lähti matkalle. Mailin päässä toinen pieni kangaskappale sattui hänen silmäänsä, puolen mailin päässä jälleen yksi.
Mutta yksikään niistä ei ollut sillä paikalla, mihin hän oli ne pannut, ja jokaisessa oli merkkejä kovakouraisesta pitelemisestä, mikä ihmetytti uskonveljeä kovasti. Joskus tilkkuja ei ollut lainkaan, mutta ne saatettiin sitten löytää hakemisen jälkeen jonkin matkan päässä polulta, ja matkaa voitiin jatkaa.
Kun aurinko oli jo laskemaisillaan, Elebi pysähtyi ja hämmästyi. Hänen edessään kulki hänen pitkä varjonsa: aurinko oli hänen takanaan, kun sen piti olla edessä.
— Olemme matkalla väärään suuntaan, sanoi hän, ja miehet pudottivat kuormansa ja tuijottivat häneen.
— Epäilemättä, sanoi Elebi hetken kuluttua, — tämä on paholaisen työtä — rukoillaan.
Hän rukoili vakavana ääneen kaksikymmentä minuuttia, ja pimeys oli tullut, ennen kuin hän lopetti.
He jäivät yöksi paikalle, jolla oli viimeinen punainen ohje, ja aamulla he palasivat ennen kulkemaansa tietä. Ruokaa oli paljon, mutta vettä oli vaikeaa saada, ja siinä piili vaara. He olivat kulkeneet vajaan mailin, kun tilkut katosivat tyystin, ja he kulkivat avuttomina ympyrässä.
— Tästä ei nähtävästi pääse enää rukouksella, vaan uhraamalla, päätti
Elebi, ja he teurastivat yhden oppaista.
Kolmantena yönä sen jälkeen Osako, Elebin ystävä, ryömi hiljaa sinne, missä Elebi nukkui, ja ratkaisi edellisenä päivänä nousseen kiistan siitä, kuka oli joukon johtaja.
* * * * *
— Herra, sanoi Monrovian Bosambo, — tein kaiken, mitä minun käskit tehdä.
Sanders istui päällikön majan edessä kokoonpantavassa tuolissaan ja nyökkäsi.
— Kun sain sanasi, että minun oli etsittävä Elebi — hän kun oli hallituksen vihollinen eikä kuullut sinun sanaasi — otin viisikymmentä nuorta miestäni ja seurasin hänen jälkiään. Ensin oli helppoa kulkea, sillä hän oli sitonut puihin punaisia kankaita löytääkseen tien takaisin, mutta sitten se oli vaikeampaa, sillä n'kema, joka elää metsässä…
— Marakatit? Sanders kohotti kulmiaan.
— Marakatit, herra, nyökkäsi Bosambo, — pienet mustat marakatit, jotka pitävät kirkkaista väreistä, ne olivat tulleet puista ja repineet kankaat ja vieneet ne kotiinsa marakattien tavan mukaan. Niin Elebi miehineen eksyi, ja minä löysin heidän luunsa, sillä minä tunnen metsän tiet.
— Mitä muuta löysit? kysyi Sanders.
— En mitään, herra, sanoi Bosambo katsoen häntä suoraan silmiin.
— Se on totisesti valhe! sanoi Sanders.
Bosambo ajatteli majansa lattian alle haudattua norsunluuta eikä väittänyt vastaan.