AKASAVALAISET
Joka ei ymmärrä, miten hyvästä voi nousta paha, ottakoon lapion ja menköön rehevälle nurmikolle, jota ei ihmiskäsi ole koskenut sitten aikojen alun. Siinä on pehmeätä, hienoa ruohoa, mutta ei nokkosia eikä voimakkaita, pahoja rikkaruohoja. Se on Jumalan käden jäljeltä. Kääntäkää sen pinta lapiolla parantaaksenne Hänen kättensä työtä, ja seuraavana kesänä — maan peitteenä on rikkaruohoa ja nokkosia, rönsyjä ja karkealehtisiä kasveja.
Lapio on herättänyt piilevän paheen siemenen, antanut voimaa sille tuhoavalle elämälle, joka on vuosia nukkunut näkymättömissä… Kahdessakymmenessä vuodessa, jos harjoitetaan järkiperäistä viljelystä, voidaan rikkaruohot hävittää ja saada ruohikko ennalleen, mutta siinä on paljon työtä.
Hyvässä aikomuksessa voidaan ruveta kääntämään alkukantaista turvetta; voidaan kuvitella, että siinä kasvaa ruusupensaita, missä ennen oli pelkkä nurmikko; tulos on melkein aina sama.
Kerron tämän vertauksena lähetyssaarnaajasta ja hänen työstään. Lähetyssaarnaaja oli kelpo mies, mutta vääränvärinen. Hänellä oli suuria ajatuksia velvollisuuksistaan veljiänsä kohtaan; hän oli innostunut pappispukunsa mukaiseen työhön, mutta, kuten Sanders aivan oikein sanoi, Intia ei ole Afrikka.
Kenneth McDolan tuli komissaari Sandersin luo mukanaan suosituskirje uudelta hallitukselta.
Sanders oli aterioimassa eräänä aamuna, kun hänen palvelijansa, joka oli samalla kersantti, Abibu, toi hänelle kortin. Se oli hieno kortti, pyöreäkulmainen ja kultareunainen, ja keskelle oli painettu vanhanaikaisilla kirjaimilla:
Past. Kenneth McDolan.
Alle oli piirretty lyijykynällä: »Lyhyellä käynnillä». — Sanders tuhahti kärsimättömästi, sillä »pastori» tarkoitti »lähetyssaarnaajaa», ja lähetyssaarnaaja voi tarkoittaa vaikka mitä. Hän katsoi uudestaan korttia ja rypisti. Vanhanmallinen kirjasinlaji ja pastorius ei sopinut pyöreihin kulmiin ja kullattuihin reunoihin.
— Missä hän on?
— Herra, sanoi Abibu, — hän on kuistilla. Potkinko hänet ulos? — Abibu sanoi tämän hyvin luonnollisesti ja suorasukaisesti, ja Sanders tuijotti häneen.
— Synnin lapsi! sanoi hän vakavasti, — sillä tavoinko sinä puhut
Jumalan miehistä ja samalla valkeista miehistä.
— Tällä miehellä on Jumalan miehen puku, sanoi Abibu rauhallisesti, — mutta hän musta mies ja sen vuoksi merkityksetön.
Sanders veti hyttyskengät yöpukunsa ylle ja kirosi itsekseen.
— Valkeita lähetyssaarnaajia kyllä, sanoi hän äkäisenä, — mutta mustia lähetyssaarnaajia minä en kärsi.
Pastori Kenneth istui Sandersin nojatuolissa, jalka huolimattomasti heitettynä tuolin laidan yli, niin että silkkisukka tuli näkyviin. Hänen sormiensa päät olivat toisiaan vasten, ja hyväntahtoisen kärsivällisesti hän tarkasteli pientä vihreätä puutarhaa, joka oli komissaarin erityinen ilo.
Hän oli hyvin musta, hyvin musta, mutta hänen käytöksensä oli vaivaton ja maltillinen.
Hän nyökkäsi hymyillen Sandersille ja ojensi velton käden.
— Ah, herra komissaari, sanoi hän virheettömällä englannin kielellä, — olen kuullut teistä paljon.
— Ylös siitä tuolista! sanoi Sanders, josta pikkuasiat eivät olleet mainitsemisen arvoisia. — Ja nouskaa, kun tulen luoksenne! Mitä haluatte?
Pastori Kenneth nousi vikkelästi, hän käsitti tilanteen niin nopeasti, ettei sitä arvaa se, joka ei tiedä, kuinka syvä on sivistyneen raakalaisen sivistys.
— Olen lyhyellä käynnillä, hän sanoi nöyrällä äänellä. — Otan rannikon pikku kaupungit ja kylät pitäen jumalanpalveluksia ja pyydän lupaa saada puhua alaisillenne ihmisille.
Tämä ei ollut se puhe, jonka hän oli valmistanut. Hän oli tullut suoraan Englannista, jossa hän oli Bayswater-yhdistyksen päämiehiä ja jossa myös hänen jumaluusopilliset saavutuksensa olivat tehneet hänet huomatuksi ja melko kuuluisaksi laajemmissakin piireissä.
— Saatte puhua alaisilleni, sanoi Sanders, — mutta ette saa häiritä kanomiehiä ettekä hausoja, koska he ovat profeetanuskoisia.
Saaden tasapainonsa takaisin lähetyssaarnaaja hymyili.
— Viedä valoa pimeihin paikkoihin… aloitti hän.
— Lopettakaa, sanoi Sanders lyhyeen, — keskustelu on lopussa. — Hän pyörähti kantapäillään ja meni huoneeseensa.
Sitten hänen mielessään välähti jotakin.
— Hei! huusi hän, ja poistuva lähetyssaarnaaja palasi.
— Mistä olette poiminut nimen »Kenneth McDolan?»
Neekeri hymyili jälleen.
— Sukunimen antoi minulle Sierra Leonessa eräs hyväsydäminen valkea mies, joka otti minut hoiviinsa ja kasvatti minut kuin oman poikansa, vastasi hän.
Sanders näytti hampaansa.
— Olen kuullut sellaisista tapauksista, hän sanoi epämiellyttävästi.
Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle. Hän tuli katsomaan Sandersia kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkä hän luuli komissaarin hieman häpeävän, mutta jos hän niin luuli, hän erehtyi, sillä Sanders oli parantumaton.
— Teillä on suosituskirje hallitukselta, niin etten voi teitä estää, sanoi hän.
— Täällä on minulle työtä, sanoi lähetyssaarnaaja, — auttavaa ja pelastavaa työtä. Intiassa suunnilleen neljäsataatuhatta…
— Tämä ei ole Intia, sanoi Sanders lyhyesti; ja niine hyvineen neekerisaarnaaja marssi tiehensä.
Ne, jotka tuntevat akasavalaiset, tuntevat heidät pääasiallisesti laiskuudestaan — tai verikostostaan tai heitä kohtaavien sukuhäväistysten sovittamisesta tai toisten vuohien varastamisesta, joissa kaikissa he osoittavat tarmoa ja selittämätöntä reippautta. »Hän on akasavalainen — hän osoittaa jalallaan» on sananpartena Yläjoella, ja tämä sananparsi juontaa alkunsa hämärästä muinaisuudesta, jolloin (niinkuin tarina kertoo) muuan vieras tapasi tämän heimon miehen makaamasta metsässä.
— Ystävä, sanoi vieras, — olen eksyksissä. Näytä tie joelle. — Ja akasavalainen soturi kohotti toisen jalkansa maasta ja osoitti varpaallaan polkua.
Vaikka tästä jutusta puuttuukin hieman huumoria, sitä pidetään hilpeyttä herättävien juttujen parhaana aina Bamasta Lado-maahan asti.
Kuusi kuukautta sen jälkeen kun pastori Kenneth McDolan oli lähtenyt asemapaikalleen, Sandersin päämajaan tuli surullinen lähetystö saapuen kahdella kanootilla sydänyöllä ja odottaen häntä, kun hän tuli kylvystään talonsa leveälle kuistille aamulla — juroja ja synkkiä miehiä, jotka kyyköttivät puisella verannalla ja silmäilivät häntä mitä surkeimmin ilmein.
— Herra, olemme akasavalaisia, sanoi puhemies, ja olemme tulleet pitkän matkan.
— Tiedän sen, sanoi Sanders kuivasti, — ellei Akasava ole muuttanut paikkaa viime yönä. Mitä haette?
— Herra, kärsimme nälkää, sanoi puhuja, — viljamme on mennyt, eikä joessa ole kalaa; sen tähden tulimme luoksesi, sillä sinä olet isämme.
Tämä oli mitä harvinaisin pyyntö, sillä Keski-Afrikan neekeri ei juuri näe nälkää, eikä sitä paitsi Yläjoelta ollut kuulunut tietoja katovuodesta.
— Kaikki tämä tuntuu valheelta, sanoi Sanders miettivästi, — sillä miten voi kato tulla Akasavan maahan, kun Isisissä on sato enemmän kuin riittävä? Sitä paitsi kalat eivät jätä kutupaikkojaan, ja jos jättävätkin, niin niitä voidaan seurata.
Puhemies liikahti hieman.
— Herra, meillä on ollut paljon sairautta, hän sanoi, — ja kun me hoidimme toinen toistamme, niin kylvöaika oli ohi; ja mitä kalaan tulee, niin meidän nuoret miehemme surivat liian paljon kuolleita lähteäkseen niin pitkille matkoille.
Sanders tuijotti hämmästyneenä.
— Sen tähden päällikkömme lähetti meidät pyytämään sinua pelastamaan meidät, sillä me kärsimme nälkää.
Mies puhui jossakin määrin luottavaisena, ja tämä oli kaikkein ihmeellisintä. Sanders oli hämmästynyt ja täydellisesti ymmällä. Sillä hänen päivittäisen elämänsä säännöttömyydelläkin oli säännöllisyytensä. Mutta tämä oli aivan uusi ja outo tilanne. Sellaiset asiat tietävät vaikeuksia, ja hän päätti ottaa asiasta perin juurin selvän.
— Minulla ei ole teille mitään annettavaa, sanoi hän, — paitsi tätä neuvoa: menkää nopeasti takaisin sinne mistä tulittekin, ja viekää minun sanani päällikölle. Tulen itse jälkeenpäin toimittamaan tutkimuksen.
Miehet eivät olleet tyytyväisiä, vaan eräs vanhempi, iän painama mies, jonka pää oli tuhkanharmaa, puhui.
— On sanottu, herra, mutisi hän hampaattomasta suustaan, — että muissa maissa, kun kansa näkee nälkää, tulee monta valkeaa miestä, ja he tuovat viljaa ja hyvää syötävää.
— Hä?
Sandersin silmät kapenivat.
— Odottakaa, sanoi hän ja meni avoimesta ovesta nopeasti huoneeseensa.
Palatessaan hänellä oli suuri sarvikuononnahkainen ruoska, ja lähetystö, joka sen nähdessään menetti juhlallisuutensa, pakeni nopeasti.
Sanders näki kahden kanootin melovan ylös virtaa, ja hänen hymynsä oli epäilemättä hyväntuulen hymyä. Samana yönä »Zaire» lähti akasavalaisten maahan vieden kirjeen pastori Kenneth McDolanille. Kirje oli lyhyt, mutta sävyltään helposti ymmärrettävä.
»Hyvä herra» — kuului se — »te seuraatte tämän tuojaa päämajaan tavaroinenne. Teidän kieltäytyessänne noudattamasta pyyntöäni olen käskenyt kersanttini vangita Teidät. Kunnioittavasti
H. Sanders, komissaari.»
— Ja syy, minkä tähden lähetän teidät pois tästä maasta, sanoi Sanders, — on se, että olette ajanut alaisteni päähän typeriä ajatuksia.
— Vakuutan…
— En kaipaa vakuutuksianne, sanoi Sanders.
— Ette ole Keski-Afrikassa Intian Hyväntekeväisyysyhdistyksen palveluksessa.
— Kansa näki nälkää…
Sanders hymyili.
— Olen lähettänyt heille sanan, että tulen Akasavaan, hän sanoi irvistäen, — ja että otan ensimmäisen kärsivän näköisen miehen, jonka näen, ja pieksän hänet verille.
Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja lähti, pitkin jokivartta hajautuneiden valkeiden lähetyssaarnaajien — sanottakoon se — helpotukseksi, sillä niin oudolta kuin tuntuukin, mustaan takkiin ja silkkisukkiin pukeutunutta neekerisaarnaajaa kohdellaan epäluuloisesti.
Lupauksensa mukaan Sanders teki matkan, mutta hän ei tavannut ketään rangaistavaa, sillä hän tuli kerta kaikkiaan hyvinravittuun yhteiskuntaan, joka oli viettänyt kokonaisen viikon kaivaessaan ruokatavaroita piilopaikoistaan, joihin ne oli liian innokkaan maineenhakijan esityksestä kätketty.
— Tähän, sanoi Sanders veitikkamaisesti, — loppui ensimmäinen läksy.
Mutta hän ei ollut läheskään onnellinen. On huomattava, että kun kajotaan alkuasukaselämän hitaaseen kulkuun, tapahtuu kaikenlaisia asioita. Ei voida suoraan sanoa, että ne tapahtumat, jotka sattuivat pastori Kenneth McDolanin vetäydyttyä julkisesta elämästä, olivat suoranaisia seurauksia hänen pyrinnöistään saavuttaa mainetta Akasavassa. Mutta hän oli kylvänyt siemenen, josta kasvoi käsitys, että joku oli vastuunalainen heidän hyvinvoinnistaan — hän oli pystyttänyt köyhyyden kauniin kuvan, uuden ja ihmeellisen jumalan. Lyhyen oleskelunsa aikana hän oli istuttanut pakanain mieliin hämärän, epämääräisen ja haparoivan käsitteen inhimillisestä veljeydestä.
Sanders havaitsi tämän, kun hän palatessaan tarkastusmatkaltaan tapasi joella ajelehtivan kanootin, jossa mahallaan makaava mies vetelästi ohjaili alustaan laiskoin melanvedoin.
Sanders, joka oli komentosillalla, veti nyöristä, josta höyrypilli saatiin soimaan, sillä kanootti oli hänen väylällään. Varoituksesta huolimatta mies ei yrittänytkään poistua väylältä, ja kun molemmat olivat menossa myötävirtaa, pääsi höyrylaiva vain pyörähtämällä ja särkkää hipaisemalla ajamasta pientä alusta upoksiin.
— Ottakaa mies laivaan, sanoi Sanders, ja kun kanootti oli kursailematta vedetty keksillä laivan viereen ja mies kovakouraisesti kiskottu laivaan, Sanders alkoi raivota.
— Kirotusta laiskuudestasi, sanoi hän, — huomaan sinut akasavalaiseksi; mutta ei sinulla sittenkään ole mitään syytä vallata keskijokea itsellesi.
— Herra, sinun jumaliesi kirjassa on kirjoitettu, sanoi mies, — että joki on kaikkia varten, mustia ja valkeita, koska kaikki olemme yhdenvertaisia valkoisten jumalain silmissä.
Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi.
— Kun sinä olet kuollut ja minä olen kuollut, sanoi hän, — me olemme samanarvoiset, mutta niin kauan kuin minä liikun ja sinä liikut, minä annan sinulle kymmenen iskua ruoskalla oikaistakseni sitä pahaa oppia, joka on sinun sisälläsi.
Hän suoritti ojennuksen. Mutta paha työ oli tehty.
Sanders tunsi, alkuasukkaan mielen paremmin kuin kukaan muu, ja hän vietti tietyn ajan joka päivä seuraavan kuukauden aikana kiroillen pastori Kenneth McDolania. Siihen asti ei kuitenkaan ollut vielä tehty korjaamattomia erehdyksiä, mutta Sanders ei ollut niitä miehiä, jotka yllätetään torkkumasta. Hänen pikku kuningaskuntansa kaukaisimpiin osiin lähetettiin salaisia asiamiehiä, ja Sanders istui odottamassa tietoja.
Ensimmäiset uutiset olivat hyviä; vakoojat lähettivät rauhansanomia ja tietoja normaaleista oloista; sitten tiedot kävivät vähemmän tyydyttäviksi. Akasava sijaitsi pahassa paikassa, sillä se oli alueen keskellä, mielettömän kiihotuksen keskus, kuten Sanders oli jo ennen huomannut.
Vakoojien lähettämät tai tuomat uutiset koskivat salaisia kokouksia ja heimojen välisiä lähettejä, lähettejä, jotka hiipivät kylistä hiljaisina öinä, metsän syvyydessä toimitetuista uskonnollisista menoista ja muista hälyttävistä asioista.
Sitten tuli käänne.
Tigili, ngombien kuningas, valmisteli salaista matkaa. Hän uhrasi vuohen ja hankki hyvät enteet; samoin kolme poppamiestä antoi vakavina suotuisan ennustuksen.
Päällikkö lähti jokea myötävirtaa eräänä yönä mukanaan neljätoista soutajaa, rumpali, hänen etevimmät päämiehensä ja kaksi hänen vaimoistaan, ja hän tuli Akasavan kaupunkiin seuraavana iltana auringon laskiessa.
Täällä Akasavan päällikkö vastaanotti hänet ja vei hänet majaansa.
— Veli, sanoi Akasavan päällikkö, — olen peittänyt jouseni marakatin nahalla.
Tigili nyökkäsi vakavasti.
— Minun nuolieni hännässä on pieni pilvi, sanoi hän vastaukseksi.
Näin salaperäisellä tavalla he puhuivat melkein koko tunnin, ja se oli heille suureksi avuksi.
Majan varjossa makasi puolialaston mies, joka näytti nukkuvan, pää käsivarrella ja jalat mukavasti ristissä.
Eräs Akasavan vartija näki hänet ja aikoi keihäällä sysäten saada hänet nousemaan, mutta kun hän vain silmäsi unisesti, niin akasavalainen luuli häntä Tigilin miehiksi ja jätti hänet rauhaan.
Kun kuningas ja päällikkö lopettivat neuvottelun, nousi Tigili majan lattialta ja meni takaisin kanoottiinsa, ja Akasavan päällikkö seisoi rannalla katsellen, miten pieni alus poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.
Nukkuja nousi äänettömästi ja meni toista polkua rantaan. Juuri kylän ulkopuolella hänen oli mentävä polun yli kuunvalossa, ja siinä hänet kohtasi mies.
Tämä mies oli akasavalainen soturi ja aseistettu, ja nukkuja seisahtui kuuliaisena kuultuaan käskyn.
— Ken olet?
— Olen vieras, sanoi toinen.
Sotilas tuli lähemmäksi ja katsoi häntä kasvoihin.
— Olet Sandin vakooja, sanoi hän, ja toinen kävi häneen käsiksi.
Sotilas olisi huutanut, mutta teräksenluja käsi kuristi Itänen kurkkuaan. Vartija päästi sellaisen äänen kuin pieni joki aiheuttaa juostessaan viettävää kivikkoa alas, sitten hänen jalkansa taipuivat, ja hän kaatui.
Nukkuja kumartui hänen ylitseen, pyyhki veistään kuolleen paljaaseen olkapäähän ja jatkoi matkaansa joelle. Pensaikosta hän löysi kanootin, irrotti sitä kiinnittävän köyden ja astuen siihen potkaisi sen kulkemaan myötävirtaa.
* * * * *
— Ja mitä kaikesta tästä? kysyi Sanders. Hän seisoi kuistillaan, ja hänen edessään oli vakooja, notkea nuori mies, yllään hausapoliisin kersantinpuku.
— Herra, se on salainen seura, ja he aikovat ryhtyä suureen tappamiseen, sanoi kersantti.
Komissaari käyskeli kuistillaan pää rinnalle laskettuna, kädet selän takana.
Hän tunsi nämä salaseurat kyllä hyvin, vaikka hänen alueensa oli ollut niistä vapaa. Hän tiesi niiden sienennopean kasvun; kuinka ne nousivat tyhjästä valmiiksilaadituin ohjein ja opastuksin. Hän tiesi, mikä vaikutus niillä oli pitkin Liberian rannikkoa; hän tunsi Nigerian »vaiteliaat» ja oli tavannut Kasain »valkonaamat». Ja nyt oli kirous tullut hänen alueelleen. Se tiesi sotaa, kahdenkymmenen vuoden työn tärvelemistä — sellaisten miesten työn, jotka kuolivat ja kuolivat iloisina luottaen siihen, että he olivat tuoneet rauhan maahan — se tiesi koko hänen valtansa kukistumista.
Hän kääntyi Abibuun.
— Ota laiva, sanoi hän, — ja mene nopeasti Ochoriin, kerro Bosambolle, päällikölle, että aion tulla hänen luokseen. Palaver on päättynyt. — Hän tiesi voivansa luottaa Bosamboon, jos pahin tapahtuisi.
Odottaessaan hän lähetti pitkän selonteon hallitukselle, joka eleli rauhassa sata mailia kauempana rannikolla. Hänellä oli maajohto pitkin merenrantaa, ja kun se oli kunnossa, niin se oli suureksi siunaukseksi. Onneksi se oli nyt, mutta oli aikoja, jolloin kulkevat norsulaumat olivat kaataneet pylväät ja sotkeneet johdot mailin tai parin matkalta toivottomaksi vyyhdeksi.
Hänen viestiinsä tuli vastaus nopeasti.
»Ryhtykää mitä pontevimmin hävittämään seuraa. Jos on tarpeen, niin vangitkaa Tigili. Lähetämme teille neljäsataa miestä ja tykkiveneen; kai voitte järjestää asian ilman jalkaväkeä.
Hallitus.»
Sanders käveli pitkän matkan meren rannalla ajatellen tilannetta ja ratkaisua. Jos heimot valmistautuivat sotaan, niin ne aloittaisivat yhtaikaa toiminnan, yleisen nousun. Hän pudisti päätään. Neljäsataa miestä ja tykkivene enemmän tai vähemmän ei vaikuttanut sinne eikä tänne. Saattoi toivoa, että kahakat syntyisivät toinen toisensa jälkeen — hän selviäisi akasavalaisista, hän selviäisi Isisistä ja Akasavasta yhtaikaa; Ochorista hän oli varma — se oli lohdutus — mutta toiset? Jälleen hän pudisti päätään. Ehkä akasavalaisten luontainen laiskuus pitäisi heidät poissa pelistä.
Sellainen mahdollisuus ei kuulunut heidän tapoihinsa.
Hän lienee ratkaissut asian äkkiä, sillä hän pysähtyi kävellessään, seisoi hiljaa ajatellen perusteellisesti pää kumarassa. Sitten hän kääntyi ja palasi nopeasti huoneeseensa.
Mikä päivä oli valittu kapinan yhteiselle alkamiselle, ei ole tarkoin tiedossa. Tiedetään, että akasavalaiset, ngombilaiset, isisiläiset ja bolekilaiset valmistautuivat kaikessa hiljaisuudessa suurta tappamista varten, kun kuultiin suuret uutiset.
Sandi oli kuollut.
Kanootti oli kaatunut Isisi-joella, ja nopea virta oli vienyt komissaarin mennessään, ja vaikka miehet juoksivat rantoja edestakaisin, ei hänestä nähty mitään muuta merkkiä kuin näkyvistä hitaasti pyörähdellen uiva korkkihattu.
Niin kertoi eräs akasavalainen, joka oli kuullut sen hausoilta, ja heti soi lokali terävästi, ja kylien päämiehet tulivat huohottaen neuvottelumajaan tapaamaan Akasavan ylintä päällikköä.
— Sandi on kuollut, sanoi päällikkö vakavasti. — Hän oli meidän isämme ja äitimme ja kantoi meitä käsillään; me rakastimme häntä ja teimme monta vastenmielistä tekoa hänelle rakkautemme tähden. Mutta kun hän nyt on kuollut eikä ole ketään, joka sanoisi meille 'kyllä' tai 'ei', niin se hetki, josta olen teille salaa puhunut, on tullut; otetaan sen vuoksi aseet ja lähdetään, ensiksi jumalanmiesten luo, jotka rukoilevat ja taikovat meitä vettä pirskottaen, sitten Ochorin päällikköä vastaan, joka on monta vuotta tehnyt meille häpeää.
— Herra, sanoi eräs pieni päällikkö Ochorin rajakylistä, — onko se viisasta: herramme Sandihan on sanonut, ettei saa olla sotaa?
— Herramme Sandi on kuollut, sanoi ylin päällikkö viisaasti, — ja kun hän on kuollut, ei meitä suuresti liikuta, mitä hän on sanonut. Sitä paitsi, lisäsi hän, kun hänen päähänsä tuli eräs ajatus, — viime yönä näin Sandin unissani; hän seisoi suuren tulen keskellä ja sanoi minulle: Mene ja tuo minulle Ochorin päällikön pää.
Aikaa ei enää tuhlattu.
Sinä yönä kahdenkymmenen kylän miehet tanssivat tappamistanssin, ja Akasavan suuri tuli paloi punaisena hiekkaisella rannalla läheisessä ruohikossa oleskelevan virtahepoperheen suureksi ihmeeksi.
Harmajana aamuna Akasavan päällikkö kokosi kuusisataa keihästä ja kuusikymmentä kanoottia ja piti puheen:
— Ensiksi me tuhoamme lähetysmiehet, sillä he ovat valkoisia, eikä ole oikein, että he elävät ja Sandi on kuollut; sitten menemme Bosambon, Ochorin päällikön luo. Kun sateet tulivat vohlimisen aikaan, hän, joka on vierasmaalainen eikä ole lainkaan ihmisen sukua, toi monta pahaa miestä kanssaan ja hävitti kalakylämme, ja Sandi sanoi, että sotia ei saa. Nyt Sandi on kuollut ja epäilemättä helvetissä, eikä kukaan ole meitä estämässä.
Joen mutkan ympäri tuli hitaasti vastavirtaa pyrkivän »Zairen» keula. Huomata sopii, että sen liehuva pieni lippu ei ollut puolitangossa. Tämän seikan oikea merkitys ei ollut akasavalaisille oikein selvillä. Hitaasti tuli pieni alus rantaan, lankku sysättiin esiin, ja sitä pitkin tuli hyvin rivakkana ja valkeana, pieni luukeppi hopeanupista sormien välissä heiluen, hra komissaari Sanders hyvin elävänä, ja kaksi kiiltävää konekivääriä oli maalle työnnetyn lankun kummallakin puolen laivan, kannella.
Kansa katseli peloissaan ja hämmästyksissään tätä maihinnousua,
Akasavan päällikkö hieman lähempänä kuin hänen maalatut sotilaansa.
Sandersin kasvoilla oli viaton hämmästys. — Päällikkö, sanoi hän, — teet minulle suuren kunnian, kun kokoat nuoret miehesi vastaanottamaan minua; kuitenkin näkisin heidät mieluummin pelloillaan työssä.
Hän kulki pitkin runsaasti maalattujen sotilaiden muodostamia rivejä sellaisin hitain askelin kuin olisi hän ollut kunniakaartia tarkastava ylhäinen henkilö.
— Minä huomaan, sanoi hän olkansa yli päällikölle, joka odottamattomasta näystä hämmästyneenä seurasi häntä, — että joka miehellä on tappokeihäs, myös sotakilpi ja monella sitä paitsi ngombilaiset miekat.
— Herra, se on totta, sanoi päällikkö päästen järjilleen, — sillä me menemme norsuja metsästämään suureen metsään.
— Monella on myös pieniä ihmisenluita kaulassa riippumassa, ja ne eivät ole norsuja varten.
Hän sanoi tämän venytellen, myhäillen, kun hän jatkoi tarkastustaan, ja päällikkö oli ymmällä.
— Kerrotaan, änkytti hän, — sanotaan… vakooja tuli ja kertoi meille… että ochorilaiset hankkivat sotaa, ja me pelkäsimme…
— Omituinen, sanoi Sanders puoliksi itsekseen, todella omituinen on tämä tarina, sillä tulen suoraan Ochorin kaupungista, enkä nähnyt siellä muuta kuin miehiä, jotka olivat pelloillaan tai metsillä; sitä paitsi päällikkö on sairas, kuumeessa.
Hän pudisti päätään hyvin teeskennellyn hämmentyneenä.
— Herra, sanoi Akasavan päällikkö, — ehkä miehet ovat meille valehdelleet — sellaistahan tapahtuu…
— Se on tosi, sanoi Sanders vakavasti. — Tämä on valheitten maa; jotkut sanovat minun kuolleen: ja kaikkialla kerrotaan, että maassa ei ole lakia, vaan miehet saavat tappaa ja sotia halunsa mukaan.
— Vaikka minä kuolen tällä minuutilla, sanoi päällikkö, — vaikka joki muuttuisi tuleksi ja täyttäisi minun mahani, vaikka joka puu muuttuisi tiikeriksi ja uhkaisi minua, vannon, etten ole ajatellut sotaa.
Sanders hymyili sisimmässään.
— Varokaa henkeänne, sanoi hän hiljaa, — te, jotka menette metsästämään norsuja, sillä suureen metsään on pitkä matka, monta suota täytyy samota ja monen joen poikki on uitava. Olen mielissäni, että ehdin ajoissa sanomaan teille hyvästit.
Vallitsi syvä hiljaisuus, sillä tämä norsunmetsästys oli päällikön keksimä juttu. Suureen metsään oli kahden kuukauden matka, toinen sinne ja toinen takaisin, ja sitä paitsi se oli kirottua maata, eivätkä akasavalaiset ole miehiä, jotka rakastavat pitkiä matkoja muuten paitsi jokea pitkin myötävirtaan.
Äänettömyyden katkaisi päällikkö.
— Herra, haluamme lykätä matkamme sinun kunniaksesi, sillä jos me menemme, niin kuinka voimme neuvotella kanssasi?
Sanders pudisti päätään.
— Älkööt miehet keskeyttäkö metsästysmatkaansa, sanoi hän. — Mene rauhassa, päällikkö, ja sinä saat monta hammasta. — Hän näki valon välähtävän päällikön kasvoilla, mutta jatkoi:— Minä lähetän kanssanne hausakersantin, joka voi tuoda minulle tiedon sinun urotöistäsi — valo katosi päällikön silmistä — siliä varmaan on monta valehtelijaa, jotka sanovat, ettet sinä ole koskaan käynytkään isossa metsässä, ja minulla täytyy olla todisteita siitä, että olet siellä käynyt.
Vielä epäröi päällikkö, ja odottavat rivit kuuntelivat kumartuen innoissaan eteenpäin, kunnes niissä ei enää ollut järjestetyn armeijan, vaan roskajoukon leima.
— Herra, sanoi päällikkö, — me menemme huomenna…
Sandersin huulilla oli vielä hymy, mutta kasvot olivat vakavat, ja hänen silmissään oli teräksinen kajastus, jonka päällikkö tunsi.
— Sinä menet tänään, mies, sanoi Sanders alentaen ääntään, kunnes hän melkein kuiskaili, — tai sinun sotilaasi marssivat uuden päällikön käskeminä ja sinä roikut puussa.
— Herra, me lähdemme, sanoi mies alistuvasti, vaikka me olemme huonoja marssimaan ja meidän jalkamme ovat hellät.
Sanders, joka muisti akasavalaisten laiskuuden, huomasi hänen kasvojensa väänteet.
— Veristynein jaloin te voitte levätä, sanoi hän merkitsevästi, — mutta veristynein selin ette voi marssia ettekä levätä — menkää!
Seuraavan aamun hämärissä ngombilaiset saapuivat kahdellakymmenellä viidellä sotakanootilla liittyäkseen akasavalaisiin ystäviinsä, mutta tapasivat kylässä vain naiset ja vanhukset, ja yllätetyn Tigilin, kuninkaan, hausat saarsivat rannalla.
— Miten minun käy, herra, kysyi Tigili, kuningas.
Sanders vihelsi ajattelevasti.
— Minulla on sinulle hommaa jossakin, sanoi hän.