KAUNIIDEN UNIEN METSÄ
Sanders oli pysähtynyt ottamaan puita ollessaan matkalla kokoamaan veroja ja jakamaan oikeutta sen kansan keskuudessa, joka asuu Isisin alajuoksun varrella.
Hänen laivansa oli kiinnitetty joen rantaan. Tässä oli pieni lahti, ja joen nopeat pyörteet olivat tässä muuttuneet tasaiseksi virraksi; siitä huolimatta hän tarkasti köysien rannalla olevat kiinnikkeet, ennen kuin astui »Zairen» kannelle johtavalle kapealle lankulle. Kannelle oli pinottu puita valmiiksi huomenna alkavaa matkaa varten. Joka, koneenkäyttäjä, oli asettanut uuden vesimittarin, niinkuin hän oli käskenyt, ja koneet olivat puhdistetut. Sanders nyökkäsi hyväksyvästi. Hän astui parin tai kolmen nukkuvan yli ja tuli rannalle. — Taitaapa olla aika mennä sisään, mutisi hän ja katsoi kelloa. Se oli yhdeksän. Hän seisoi hetken jyrkän rinteen harjalla ja katsoi joen yli. Yö oli synkkä, mutta hän näki toisella rannalla olevan metsän piirteet. Hän näki tähdikkään taivaan ja tähtien kalpean heijastuksen vedessä. Sitten hän meni telttaansa ja pukeutui hiljalleen yöpukuunsa. Hän nieli kaksi pilleriä, joi lasin vettä ja pisti päänsä ulos teltan ovesta. — Ho, Sokani, hän sanoi puhuen murretta, — anna lokalin soida!
Hän kävi nukkumaan.
Hän kuuli liikkuvien miesten äänet, naurunpurskahdukset, kun hänen leikinlaskuaan kerrottiin, sillä kambulilaiset ovat pilantekoa ymmärtävää väkeä, ja sitten keppien terävän rätinän alkuasukasrummun — onton puunrungon — kylkeen. Se löi tulisesti — kiihkeästi, elottomasti, silloin tällöin matalammin, kun rumpali, käyttäen koko taitonsa, lähetti unenviestiä leiriin.
Muutamassa kiihkeässä paikassa lokali vaikeni, ja Sanders kääntyi huoaten tyytyväisenä ja sulki silmänsä äkkiä hän nousi istualleen. Hän oli torkkunut, mutta nyt hän oli aivan valveilla.
Hän kuunteli, sitten hän nousi vuoteesta, ja veti jalkaan hyttyssaappaansa. Hän astui yön pimeyteen ja tapasi N'keman, koneenkäyttäjän, odottamasta.
— Kuulitko, herra? kysyi alkuasukas.
— Kuulin, sanoi Sanders hämmästynyt ilme kasvoillaan, — mutta emmehän ole minkään kylän lähettyvillä.
Hän kuunteli.
Yöstä kuului sata kuisketta, mutta niiden yli kuului selvästi vastaavan rummun heikko pärinä. Valkea mies rypisti otsaansa kärsimättömästi. — Ei yhtään kylää lähempänä kuin Bongindanga, sanoi hän, — ei edes kalakyliä, metsät ovat autiot.
Alkuasukas kohotti sormeaan varoittavasti ja kumarsi päätään, kuulostellen. Hän luki rummun lähettämää viestiä. Sanders odotti; hän tiesi tämän alkuasukkaiden sähkölennättimen kantavan viestiä poluttomilla mailla.
— Täällä on yksi valkea mies, luki alkuasukas, hän on sairas.
— Valkea mies!
Pimeässä Sandersin kulmat kohosivat ihmettelevästi.
— Hän on hullu, luki N'kema, — hän istuu Onnellisten ajatusten metsässä eikä tahdo liikkua.
Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi. — Ei yksikään valkea mies istu Onnellisten ajatusten metsässä, sanoi hän puoliksi itsekseen, — ellei hän ole hullu.
Mutta kaukainen rumpu kertasi yksitoikkoisesti uutistaan. Täällä on todellakin, Afrikan ihanimmassa osassa, leiriytyneenä keskelle Vihreää kuoleman tietä, valkea mies — Onnellisten ajatusten metsässä — sairas valkea mies.
Niin rumpu jatkoi ja jatkoi, kunnes Sanders kutsui oman lokali-miehensä ja lähetti vastauksen joen poikki; sitten hän alkoi kiireesti pukeutua.
Metsässä makasi hyvin sairas mies. Hän oli itse valinnut leiripaikkansa. Se oli aukealla, lähellä särkkää, joka pistäytyi korkean norsunheinän välistä rantaan. Mainward valitsi sen juuri ennen kuin sairaus tuli, koska se oli kaunis. Tämä ei ollut mikään pätevä syy; mutta Mainward oli haaveellinen luonne, ja hänen elämänsä oli ollut kauniiden leiripaikkojen valintaa ja vaaran halveksumista. — Hän oli, sanoi eräs sanomalehti kertoessaan siitä tapauksesta, joka oli pakottanut hänet pakenemaan lain kouraa Afrikan villeihin maihin, mielikuvituksen uhri. Mainward luotti liiaksi paljon itseensä; se oli yksi syy, miksi hän valitsi tämän kuoleman alueen Iturissa, jota alkuasukkaat sanovat »Maaksi, jossa kaikki pahat ajatukset tulevat hyviksi ajatuksiksi» ja jonka kauppiaat ja matkailijat ovat runollisesti nimittäneet »Kauniiden unien metsäksi». Liiallinen itseluottamus oli pääasiallisesti syynä Mainwardin kohtaloon — liiallinen luottamus omien hevostensa hyvyyteen ja voittamattomuuteen, liiallinen luottamus omaan kykyynsä hankkia rahaa tappioittensa peittämiseksi — hän oli ollut erään pankin johtaja — liiallinen luottamus omaan voimaan hankkia itselleen erään naisen rakkaus, naisen, joka miehen kukistuessa katsoi häneen kylmästi ja pyysi anteeksi, mutta hän ei ollut uskonut Mainwardilla todella olleen sellaisia tunteita häntä kohtaan.
Nyt Mainward kohotti pakottavaa päätänsä ja kirosi ääneen.
— Miksi sinä pidät sellaista kirotunmoista elämää, hä? tiuskaisi hän. —
Olet hyvin hullu mies, Abibu.
— Si, señor, myönsi Abibu, kanolaispoika, tyynesti.
— Lakkaa, kuulitko? raivosi raskaspäinen mies. Tuo ääni tekee minut hulluksi! Sano heille, että lopettavat rummuttamisen.
Lokali lakkasi muutenkin, sillä kuuntelijat sairaan miehen leirissä olivat kuulleet Sandersin kaukaisen vastauksen.
— Tule tänne, Abibu — tahdon hieman maitoa; avaa uusi tölkki ja käske kokin laittaa minulle hieman lientä.
Palvelija jätti hänet mutisemaan ja kierittelemään kyljeltä toiselle vaapperalla leirivuoteella. Mainwardilla oli ajateltavana monta omituista asiaa. Kummallista, miten kaikki melusivat äänekkäästi; kummallista, miten kaikki työnsivät syrjään toinen toisiaan huutaen omia asioitaan. Olihan siinä tosin vararikko ja pankissa tehty huomio — siitä tarkastajasta oli vaikea selvitä — ja Ethel ja hevoset ja — ja…
Kauniiden unien laakso! Siitä olisi tullut kaunis kirja, jos Mainward olisi osannut kirjoittaa, mutta onnettomuudeksi hän ei osannut. Hän saattoi allekirjoittaa papereita, hän saattoi kirjoittaa nimensä: »Kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä maksakaa -». Hän osasi myös kirjoittaa toisten nimiä; hän kirosi ja päivitteli sitä ajatellessaan.
Mutta tämä oli metsä, jossa pahat ajatukset tulivat hyviksi ajatuksiksi, ja, Jumala tietää, hänen päänsä oli täynnä. Hän halusi rauhaa ja unta ja onnea — hän ikävöi onnea suuresti. Otaksutaan, että ori olisi voittanut suuren kilpa-ajon? Se ei ollut voittanut (hän kirosi pahaa muistoa), mutta otaksutaan? Otaksutaan, että hän olisi tavannut ystävän, joka olisi lainannut hänelle kuusitoistatuhatta puntaa, tai vaikkapa vain Ethel..
— Herra, sanoi Abibun ääni, — puk-a-puk, hän tulee.
— Äh, mitä se on?
Mainward kääntyi melkein raivoisana mieheen.
— Puk-a-puk — kuulethan.
Mutta sairas mies ei kuullut »Zairen» perärattaan loisketta, kun pieni laiva halkoi virtaa — häntä ihmetytti, että aamu koitti, ja vastenmielisesti hän tunnusti itselleen, että hän oli nukkunut. Hän sulki silmänsä jälleen ja näki ihmeellistä unta. Tuli lyhyt, ruskettunut mies, jolla oli sileäksi ajellut kasvot ja valkea aurinkokypärä ja keltainen päällystakki yöpuvun päällä.
— Miltä teistä tuntuu? kysyi vieras.
— Roskaiselta, sanoo Mainward, — erittäinkin Ethelin vuoksi; luuletteko hänen tehneen kauniisti, kun johti minut siihen luuloon, että pitää minusta hirveästi, ja sitten viime hetkellä puijasi minua?
— Kauheaa, sanoo vieras valkea mies vakavasti, mutta heittäkää hänet mielestänne nyt; hän ei ole ajattelemisen arvoinen. Mitä sanotte tästä?
Hän näytti pientä, vihertävää pilleriä, joka oli hänen etusormensa ja peukalonsa välissä, ja Mainward nauroi heikosti.
— Roskaa, sanoi hän. — Olette Kauniiden unien metsän tonttuja. Mikä se on? Rakkauspilleri?
Hän nauroi hysteerisesti sukkeluudelleen.
Sanders nyökkäsi.
— Rakkaus tai elämä, sanoi hän vakavasti, — se on sama. Nielkää!
Mainward tirskui ja totteli.
— Ja nyt, sanoi vieras (tämä tapahtui kuusi tuntia myöhemmin), — on parasta, että poikani sijoittavat teidät laivaan ja vievät rannikolle.
Mainward pudisti päätään. Hän oli herännyt ärtyisänä ja surkean heikkona.
— Kunnon mies, teette kovin ystävällisesti, kun tulette luokseni — kai olette tohtori.
Sanders pudisti päätään.
— Päinvastoin, olen tämän alueen komissaari, sanoi hän ajattelemattomasti, — mutta sanoitte…
— Haluan jäädä tänne — tämä on pahuksen kaunis paikka.
— Pahuksen on juuri se sana, jota minäkin olisin käyttänyt. Hyvä mies, tämä on Kongon ruttopesä, tämä on Afrikan kaikkien kuolemaa tuottavien kärpästen ja lutikoiden koti.
Hän viittasi kädellään tuoreenvihreän metsänaukion kätkettyihin näköaloihin, suuriin köynnöskasveihin, joita leirituli valaisi.
— Katsokaa tuota ruohoa, sanoi hän, — se on kotimaan ruohoa — siinä on tämän houkutteleva puoli; olin itse melkein leiriytyä tänne. Tulkaa, ystäväni, antakaa minun viedä teidät omaan leiriini.
Mainward pudisti päätään päättävästi.
— Olen hyvin kiitollinen, mutta aion viipyä täällä päivän tai pari. Haluan nähdä tämän paikan yliluonnollisen vaikutuksen, sanoi hän väsyneesti hymyillen. Minulla on paljon parannusta kaipaavia ajatuksia.
— Katsokaas, sanoi Sanders lujasti, — tiedätte erinomaisen hyvin, mistä tämä paikka on saanut nimensä. Sitä sanotaan Onnellisten unien metsäksi, koska täällä kuume liikuskelee; täällä asuvat sitä paitsi kaikki taudit beriberistä aina unitautiin asti. Ette herää niistä unista, joita täällä näette. Mies, minä tunnen tämän maan, ja te olette tulokas; olette tullut tänne päästäksenne maailmasta ja aloittaaksenne uudelleen.
— Anteeksi. — Mainward punastui ja hänen äänensä oli pistävä.
— Oh, tiedän kaikki — enkö sanonut, että olen komissaari? Olin Englannissa niihin aikoihin, kun teidän alkoi käydä huonosti, ja lopun olen lukenut sanomalehdistä, joita silloin tällöin saan. Mutta se ei merkitse minulle mitään. Olen täällä auttaakseni teitä alkuun. Jos haluatte tehdä itsemurhan, niin miksi tulitte Afrikkaan sitä tekemään? Olkaa järkevä ja muuttakaa leirinne. Lähetän laivan takaisin noutamaan miehiänne. Tuletteko?
— En, sanoi Mainward jörösti. — En halua, en kykene; sitä paitsi en ole varustautunut matkaan.
Näin perusteltua kieltoa Sanders ei voinut vastustaa. Hän ei ollut siinä suhteessa liian varma itsestäänkään, ja hän mietti, ennen kuin jatkoi.
— Hyvä, sanoi hän vihdoin, — sanotaan, että viivytte päivän valmistuaksenne. Tulen huomenna ja tuon sairastuolin teitä varten — onko sovittu?
Mainward ojensi kätensä ja hymyn väre näkyi hänen silmäkulmassaan.
— Sovittu, hän sanoi.
Hän näki komissaarin kävelevän läpi leirin puhuen miehelle toisensa jälkeen oudolla kielellä. Mestarillinen mies, ajatteli Mainward. Olisiko hän voittanut Ethelin? Hän tarkasteli vierasta oudoin silmin ja näki omien laiskojen kantajiensa hyppivän hänen sanoistaan.
— Hyvää yötä, sanoi Sandersin ääni, ja Mainward kohotti katseensa. —
Ottakaa toinen pilleri, niin olette huomenna yhtä terve kuin nostokone.
Minun täytyy palata leirilleni tänä yönä, muuten minun varastostani on
puolet huomenna varastettu; mutta jos teitä huvittaa, niin minä jään…
— Ei, ei, vastasi toinen nopeasti. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli paljon asioita selviteltävänä itselleen. Esimerkiksi Ethelin pulma.
— Ettehän unohda pilleriä?
— En. Kiitän teitä tulostanne. Olette kunnon valkea kansalainen.
Sanders hymyili. — Älkää puhuko tyhmyyksiä! sanoi hän hyväntuulisesti. — Tämä on kaikki veljenrakkautta. Valkea valkoisen, heimo heimon puolesta, eikö niin? Olemme aivan yksin täällä, eikä meidän väristämme ihmistä ole viidensadan mailin matkalla. Hyvää yötä, ja muistakaa ottaa pilleri…
Mainward paneutui pitkäkseen, kun kuuli lähdön. Hän luuli kuulevansa kellon helähtävän. Se oli varmaan konehuoneen merkinantolaite. Sitten hän kuuli rattaan puk-a-puk-äänen — siitä oli siis höyrylaiva saanut nimensä.
Abibu tuli tuoden maitoa. — Otatteko lääkettä, herra, tiedusteli hän.
— Minä otin, mutisi Mainward, mutta pilleri oli hänen tyynynsä alla.
Sitten häneen alkoi hiipiä kummallinen tunne. Hän ei havainnut, milloin se alkoi. Hänellä oli tänä päivänä ollut kylliksi kokemuksia. Senpä vuoksi hän vavahti mielihyvästä todetessaan olevansa onnellinen.
Hän avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Hänen vuoteensa oli kannettu aukealle, ja hän avasi hyttysverkon nähdäkseen paremmin, Pieni mies tuli ripeästi hänen luokseen kävellen sametinhienolla ruoholla, joka vietti aukealta poispäin, ja Mainward vihelsi!
— Atty, hän ihmetteli. — Mutta tämäpä ihmeellistä.
Se oli todellakin Atty: sama ryppyinen Atty kuin muinoin, mutta ei enää niin nolo kuin mihin Mainward oli tottunut. Pieni mies oli pukeutunut valkeaan ajopukuunsa, hänen pienet kaulussaappaansa olivat mutaiset, ja hänen silkkitakillaan oli jälkiä kovasta ajosta. Hän kosketti kevyesti piiskallaan lakkiaan ja heitti toisella käsivarrellaan olleen kilparatsastussatulan maahan.
— Mitä, Atty, sanoi Mainward hymyillen, — mitä ihmettä sinä teet täällä?
— Ajajien huoneeseen on vain lyhyt matka, herra, sanoi pieni mies. — Minut on juuri punnittu. Minä arvelin, että hevonen tekisi sen, ja se teki.
Mainward nyökkäsi viisaasti. — Minä tiesin, että se tekee, hän sanoi. —
Oliko sinun hyvä ratsastaa sillä?
— Sillä ei koskaan ole hyvä ratsastaa, irvisti jockey. — Mutta se juoksi kyllä sievästi. Päästyään johtoon se hieman epäröi, mutta kun minä näytin sille piiskaa, niin se juoksi kuin nuoli. Luulin kerran, että muuan toinen voittaisi meidät — jouduin sisään, mutta minä pyöräytin sen ympäri, eikä meillä ollut lainkaan vaikeuksia. Voitimme kymmenen pituuden verran.
— Voitit kymmenen pituuden verran, ihmetteli Mainward. — Hyvä, sinä olet tehnyt minulle hyvän työn, Atty. Tämä voitto pelastaa minut suurimmasta pulasta, mihin huoleton mies on koskaan joutunut — en unohda sinua, Atty.
— Olen siitä varma, herra, sanoi pieni jockey kiitollisena. — Mutta suokaa nyt anteeksi…
Mainward nyökkäsi ja katseli häntä, kun hän liikkui nopeasti puiden välitse.
Aukealla oli nyt paljon ihmisiä, ja Mainward silmäili murheellisena pukuaan. — Mikä aasi minä olin, kun tulin tänne tässä asussa, mutisi hän hämmennyksissään. — Pitihän minun tietää, että tapaan täällä kaikki nämä.
Yksi oli, jota hän ei halunnut nähdä, ja nähdessään arkasilmäisen ja isonenäisen Venn-vekkulin Mainward koetti välttää huomatuksi tulemista. Mutta Venn huomasi hänet ja tuli kompastellen puihin, suuri käsi ojennettuna ja silmät loistaen.
— Halloo, halloo! hymyili hän, — olen etsinyt sinua.
Mainward mutisi jonkin selittämättömän vastauksen.
— Lämmin paikka, hä? — Venn otti päästään loistavan silkkipytyn ja kuivasi otsaansa laajalla silkkinenäliinalla. — Mutta katsos, siitä rahasta…
— Älä huolehdi, kunnon mies, keskeytti Mainward. — Maksan sen nyt.
— Sitä en tarkoittanut, sanoi toinen. — Jokunen sata sinne tai tänne ei merkitse mitään. Mutta sinä halusit suurempaa summaa…
— Ja sinä sanoit minulle, että sinä näkisit minut…
— Tiedän, tiedän, sanoi Venn nopeasti, — mutta se oli ennen kuin kafferit alkoivat tanssia. Toveri, sinä saat sen!
Hän sanoi tämän eriskummallisella äänellä seisoen sääret hajallaan, hattu työnnettynä takaraivolle ja paksut kädet ojennettuina; ja Mainward nauroi hillittömästi.
— Kuusitoistatuhatta? kysyi hän.
— Tai kaksikymmentä, sanoi toinen merkitsevästi. Halusin näyttää sinulle. — Joku kutsui häntä, ja hän kiiruhti ylös vihreää rinnettä, pysähtyi ja kääntyi esittämään havainnollisesti ystävyytensä Mainwardiin ja halunsa palvella tätä.
Mainward nauroi matalaa, käheätä ilon naurua. Venn! Venn ja hänen kirotut kysymyksensä ja puheensa takuista. Hyvä! Hyvä!
Sitten hänen ilonsa keskeytyi, hän vavahti, hänen sydämensä löi kiivaammin ja kiivaammin, ja omituinen heikkous valtasi hänet.
Miten loistavan viileältä tuo nainen näytti.
Hän käveli aukealla, valkea, hento olento. Mainward kuuli hänen hameensa kahinan, kun hän käveli ruoholla — valkea, vyötäisillä vihreä vyö ja ylt'yleensä kultakirjailuja. Mainward tarkasteli jokaista yksityiskohtaa kiihottuneena — hänen vyöstään riippuvia kultakoristeita, hänen kaulaansa peittävää pitsikaulusta…
Hän ei kiiruhtanut Mainwardin luo, se ei ollut hänen tapansa.
Mutta hänen silmistään loisti hellyys — nuo rakkaat silmät painuivat hänen aran katseensa edessä.
— Ethel! kuiskasi hän ja uskalsi ottaa hänen kätensä.
— Eikö sinua ihmetytä? kysyi Ethel.
— Ethel! Täällä!
— Minun — minun oli tultava.
Nainen ei katsonut häneen, mutta hän näki poskien hohtavan ja kuuli väräjävän äänen, ja hänet valtasi hurja toivo. — Minä käyttäydyin pahasti, rakas — niin pahasti.
Ethel laski päänsä.
— Rakas, rakas! mutisi Mainward ja haparoi häntä kohti kuin sokea.
Ethel puristautui hänen rintaansa vasten, ja hänen läheisyytensä sekoitti Mainwardin ajatukset.
— Minun oli tultava. — Ethelin kuuma poski oli hänen poskellaan. —
Rakastan sinua niin.
— Minua — rakastat minua? Tarkoitatko sitä? Hän vapisi onnesta, ja hänen äänensä petti. — Rakas!
Ethel käänsi kasvonsa häneen päin, ja hänen huulensa olivat niin lähellä. Mainward kuuli hänen sydämensä lyövän yhtä kiihkeästi kuin omansakin, suuteli häntä huulia, silmiä ja rakkaita hiuksia…
— Jumalani, olen onnellinen! nyyhkytti hän, — niin — niin onnellinen…
* * * * *
Sanders hyppäsi maalle juuri auringon noustessa ja asteli miettivästi leirille. Abibu, joka kyykötti peitetyn vuoteen ääressä, ei noussut. Sanders tuli vuoteen ääreen, veti hyttysverkon syrjään ja kumartui makaavan miehen yli.
Sitten hän laski verkon paikalleen, sytytti piippunsa hitaasti ja silmäsi Abibuun.
— Milloin hän kuoli? kysyi hän,
— Aamun pimeässä, herra, sanoi mies.
Sanders nyökkäsi hitaasti. — Mikset hakenut minua?
Hetkeen ei kyyköttävä olento vastannut mitään, nousi sitten ja ojentautui.
— Herra, sanoi hän puhuen arabiaa, jolla kielellä voidaan ilmaista paljon kaunista, — tämä mies oli onnellinen; hän käveli Onnellisten ajatusten metsässä; miksi olisin kutsunut hänet maahan, jossa ei ole aurinkoa eikä onnea, vaan yö, kipu ja tuskia.
— Olet filosofi, sanoi Sanders ärtyisenä.
— Olen Profeetan seuraaja, sanoi Abibu, kanopoika, — ja kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu Jumalan viisaasta tahdosta.