TANSSIKIVET
Sankarien tulisi olla kookkaita ja viehättäviä, tulisilmäisiä; Sanders ei ollut erittäin kookas, hän oli keltakasvoinen ja sitä paitsi harmaatukkainen. Sankarien tulisi olla jalosukuisia ja täynnä korulauseita, sillä sellaiset lumoavat naisia, jotka tulevat heidän näköpiiriinsä; Sanders oli kärsimätön mies, joka kiroili pienimmästäkin syystä, eikä hän lainkaan sopinut naisille.
Kun joku asettaa miehen valtaistuimelle, vaikka se olisikin vain lantin arvoinen puujakkara, hän ottaa niskoilleen vastuun, joka painaa paljon enemmän kuin se henkilökohtainen kunnioitus, jota hän nauttii teoistaan. Toledossa on suuren kuninkaantekijän hauta, joka kuninkaantekijä eli tarpeeksi kauan huomatakseen merkityksettömyytensä. Messinkilevyyn kaiverrettu muistokirjoitus julistaa kaunopuheisesti elämän ja inhimillisten pyrkimysten viisautta.
PULVIS et NIHIL
sanoo kaiverrus, ja tomu ja tyhjä on kuninkaantekijäin viimeinen onni.
Sanders oli alkuaikoinaan kuninkaantekijä. Hän oli avullisena muutamia kukistettaessa, joten hänen hyvityksen lakia seuraten oli otettava osaa jälleenrakentamistyöhön.
Hän kukisti Esindinin, Matabinin, Tsakin — mainitakseni kolme — ja avusti ammoisina aikoina Lo Benguelan, Suuren Härän, kukistamista.
Hän oli epäämättä kuninkaantekijä — voisi lukea selvin kirjaimin: »Tasavaltalaisuus» siitä hyväntahtoisesta irvistyksestä, jolla hän heitä teki — mutta ne kuninkaat olivat pieniä — se on brittiläisen Afrikan-hallinnon tapa: he kukistivat suuret kuninkaat ja asettavat sijalle useita pieniä, mikä on varmempaa.
Jossakin 12. pohjoisella leveys- ja 0. pituusasteella on maa, joka on siitä omituinen, että se on englantilainen, ranskalainen, saksalainen ja italialainen riippuen siitä, mistä kartasta katsotaan.
Sinä aikana, josta kirjoitan, se ei kuulunut kenellekään, vaan sitä hallitsi Suuren kuninkaan puolesta Mensikilimbili. Suuri kuningas oli voimakas itsevaltias ja hyvin julma. Hänen alueensa ulottui »kuunnoususta auringonlaskuun», ja hänellä oli rajaton valta.
Hänellä oli hovi, ja hän istui norsunluisella valtaistuimella pitäen arvonsa mukaisen leopardinnahan yllä kultaisista ja helakanpunaisista langoista kudottua vaippaa. Hänellä oli kolmesataa vaimoa ja neljäkymmentätuhatta sotamiestä, ja hänen tuttavuutensa valkoisten miesten kanssa alkoi ranskalaisen lähetyskunnan tullessa, joka lahjoitti hänelle silinterihatun, posetiivin ja satatuhatta frangia kullassa.
Tämä oli Limbili, Jitingin suuri kuningas.
Eteläisten maiden pikku kuninkaat puhuivat hänestä henkeään pidättäen, hänen nimeänsä mainittiin kuiskaten kuin jumalaa, hän oli vallan ja voiman symboli — isisiläiset, jotka itse olivat jommoinenkin kansa ja sillä kerskailivat, tunnustivat itsensä alemmiksi, kun Jitingin kuningaskunta mainittiin.
Ranskalaisen lähetyskunnan jälkeen Sanders meni Limbiluun vieden ystävyyden lahjoja ja hyvän tahdon viestiä.
Kaksi päivää odotettuaan hän sai tietää, että majesteetti halusi nähdä hänet, ja hänet vietiin kuninkaan eteen.
Kuningas oli vanha mies, siveetön ukko, jos Sanders yleensä oli luonteentutkija, ja hän osoitti selviä kiukun ja halveksumisen merkkejä, kun komissaari levitti lahjansa.
— Ja mitä nämä ovat, valkea mies? sanoi kuningas. — Leikkikaluja naisilleni vai lahjoja pikku päälliköilleni?
— Nämä ovat sinun ylhäisyydellesi, sanoi Sanders hiljaa, — kansalta, joka ei mittaa ystävyyttä lahjojen kalleuden mukaan.
Kuningas tuhahti nenäänsä.
— Sano, valkea mies, sanoi hän, — oletko vaelluksillasi koskaan nähnyt yhtä suurta kuningasta kuin minä?
— Herra ja kuningas, sanoi Sanders vilpittömästi, olen nähnyt suurempia.
Kuningas rypisti kulmiaan, ja häntä ympäröivät pyhät miehet tuhisivat vihasta.
— Sen valehtelet, sanoi kuningas kylmästi, — sillä ei ole suurempaa kuningasta kuin minä olen.
— Antakaa valkoisen miehen sanoa, kuka on suurempi, ärähti eräs vanhempi neuvonantaja, ja kuului hyväksymisen mutinaa.
— Herra, sanoi Sanders katsoen valtaistuimella istuvaa iäkästä miestä silmiin, — olen nähnyt Lo Benin.
Hän tarkoitti Lo Benguelaa, Matabelen kuningasta.
Kuningas rypisti jälleen ja nyökkäsi.
— Hänestä olen kuullut, sanoi hän, — hän oli suuri kuningas ja kansojen syöjä — kenet vielä?
— Kuningas, valehteli Sanders, — myös Ketsevaion.
— Humaus kävi läpi joukon, sillä nimi Ketsevaio oli eräs sellainen, jonka maine kantautui pohjoiseen.
— Mutta valkeita kuninkaita! intti kuningas. — Onko maailmassa valkeata kuningasta, jonka nimi saa miehet vapisemaan, kun se mainitaan?
Sanders hymyili sisimmässään, hän tiesi kyllä sellaisen kuninkaan, mutta hän vastasi, ettei ollut koskaan nähnyt sellaista kuningasta.
— Ja sotajoukko, sanoi kuningas, — oletko koskaan nähnyt sellaista sotajoukkoa kuin minun?
Ja niin hän kävi läpi koko omaisuutensa; ja Sanders huomatessaan valheen säästävän hänet selkkauksista valehteli ja julisti kuningas Limbilin maailman suurimmaksi kuninkaaksi, parhaan armeijan päälliköksi ja mahtavan kuningaskunnan valtiaaksi.
Sanottakoon, että Jitingin hallitsijalla oli virheissäänkin oikeamielisyyttä, sillä tyytyen alueittensa laajuuteen suuri kuningas teki julmuutensa, epäoikeutetut tekonsa ja kävi pikku sotansa oman valtakuntansa rajojen sisäpuolella. Hän haki siitä huvitusta.
Eräänä päivänä, kun maailma oli viileä ja ilma oli täynnä Afrikan kevään hienoa tuoksua, Sanders oli matkalla pienten maakuntien halki. Ne ovat niitä maita, jotka ovat kaukana suurilta joilta. Maita, jotka ovat kansainvälisten rajojen halkomia tai ulottuvat jonnekin erämaihin ja joihin kartoittaja on merkinnyt: »Englannin suojeluksen alla».
Se oli aina hupaisa matka — Sanders teki sen kerran vuodessa — sillä tie kulki outoja jokia myöten harvinaisten maisemien halki ohi kylien, joissa ei koskaan ollut nähty muita valkoisia miehiä kuin Sanders. Kuukauden matkattuaan komissaari tuli Ikeliin, joka on suuren kuninkaan valtion vieressä, ja vanhimmat ja päälliköt ottivat hänet kohteliaasti vastaan.
— Herra, olet tullut hyvään aikaan, sanoi päällikkö, — tänä iltana
Daihili tanssii.
— Ja kuka on Daihili? kysyi Sanders.
He kertoivat hänelle; myöhemmin he toivat hänet komissaarin nähtäväksi, itsetietoisen tytön, hävyttömän nenäkkään, hän ajatteli, alkuasukkaaksi.
Hento tyttö, tavallisia naisia hieman pitempi, muodoltaan säännöllinen, eivätkä hänen kasvonsa olleet eurooppalaiseltakaan kannalta epämiellyttävät, ja hän oli käytökseltään hieno, jokaiselta liikkeeltään sopusuhtainen. Sikariaan imeskelevä Sanders heitti häneen yhden silmäyksen.
— Tyttö, sinun kerrotaan tanssivan, sanoi hän.
— Niin, sanoi tyttö, — olen maailman suurin tanssija.
— Sitä en luule, sanoi varovainen komissaari, — mutta epäilemättä sinun tanssisi on hyvin ihmeellistä.
— Herra, sanoi tyttö ylpeähkösti, — kun minä tanssin, miehet tulevat hulluiksi ja menettävät järkensä. Tänä iltana, kun kuu on korkealla, näytän sinulle kolmen rakastajan tanssin.
— Tänä iltana, sanoi Sanders lyhyesti, — minä olen vuoteessa ja luullakseni — nukun.
Tyttö rypisti otsaansa hieman, otti hieman nenäänsä, sillä hän oli viidentoista ikäinen nainen eikä millään muotoa toisenlainen kuin maailman muut naiset. Tätä Sanders ei tietänyt, ja vaikka olisi tietänytkin, tokkopa se olisi häntä paljoa auttanut.
Maatessaan sinä iltana vuoteessaan hän kuuli tomtomin äänen ja käsien tahdikkaan taputuksen ja nukahti ajatellen, mikä olisi sellaisen tytön loppu, joka tanssi niin, että miehet tulevat hulluiksi.
Hän oli päällikön tytär, ja lähtiessään Sanders sanoi muutaman sanan hänestä.
— Tämä sinun tyttäresi on viidentoista vanha, ja olisi parempi, että hän olisi naimisissa.
— Herra, hänellä on monta rakastajaa, mutta kukaan ei ole tarpeeksi rikas voidakseen ostaa hänet, sanoi ylpeä isä, — sillä hän on suuri tanssija. Kaukaiset päämiehet ja päälliköt tulevat katsomaan häntä. — Hän alensi ääntään ja katsoi ympärilleen. — Sanotaan, kuiskasi hän, että Suuri on puhunut hänestä. Ehkä hän lähettää noutamaan tyttöä ja lahjoittaa sitä ja tätä. Siinä tapauksessa, lisäsi päällikkö toiveikkaasti, — minä tingin ja kaupitsen, pidän häntä jännityksessä, ja joka päivä hinta nousee…
— Jos Suuri tarvitsee häntä, niin anna hänen mennä, sanoi Sanders, — sillä rahalahjan sijasta hän voi lähettää armeijan. En tahdo sotia enkä naisjupakkaa, joka on pahempi kuin sota, maassani — huomaa se päällikkö.
— Herra, sinun sanasi on minun tahtoni, sanoi päällikkö alistuvasti.
Sanders palasi oman väkensä luo hiljoilleen. Hän viipyi yli viikon Isisissä selvittelemässä erästä poppajuttua; Belembissä (Isisin maassa) hän pysähtyi kolmeksi päiväksi selvittämään erästä puujumalan tekemää murhaa. Hän jakoi oikeutta ja Abibu, poliisikersantti, valikoi ja käytteli kankeimpia ruokojaan tuomitun pieksämiseen, kun Ikelin päällikkö tuli paeten jokea myötävirtaa kolmella kanootilla, ja Sanders, joka paikaltaan näki loputtoman joen, arvasi, että oli sattunut selkkaus, ja tiesi, millainen selkkaus se oli.
Oikeutta, vaati päällikkö, kasvot vihasta ja pelosta väristen, — oikeutta Suurta vastaan, tyttöjen varasta, kaupunkien hävittäjää — tulkoon kuolema hänelle, Iwa!
Vielä samana päivänä, jona Sanders oli lähtenyt, oli suuren kuninkaan sanantuoja tullut mukanaan sata sotilasta, vaatimaan tanssivaa tyttöä. Suunnitelmansa mukaan päällikkö oli alkanut tinkiä ehtoja. Tarjotut lahjat olivat aivan liian pienet. Tyttö oli sadantuhannen putken — ei, tuhannen suolasäkin arvoinen.
— Olit hullu, sanoi Sanders kylmästi. — Ei mikään nainen ole tuhannen suolasäkin arvoinen.
— No, voi niin olla, myönsi vihastunut isä, — mutta olisihan ollut hullua sanoa ensin liian pieni hinta.
Tinkimistä oli jatkunut koko yön ja seuraavan päivän, ja lopuksi suuren kuninkaan lähetystö oli käynyt kärsimättömäksi.
— Lähettäkää hakemaan naista, sanoi lähetti, ja kutsuttuna saapui Daihili, kylläkin kainona, mutta luoden tunteettomaan lähettiin rohkaisevia silmäyksiä ja pannen liikkeelle koko hurmausvoimansa.
— Nainen, sanoi lähetti, — Suuri kuningas haluaa sinua, tahdotko tulla?
— Herra, sanoi tyttö, — en halua mitään mieluummin.
Minkä jälkeen neuvottelussa läsnä olleet aseistetut sotilaat saarsivat tytön.
— Ja niin, sanoi Sanders, — sinä et saanut mitään.
— Herra, niinkuin sanot, huokasi isä.
— On selvää, sanoi Sanders, — että on tehty vääryyttä, sillä ei kukaan mies saa naista maksamatta siitä. Ajattelen, lisäsi hän harrastaen eräänlaatuista huumoria, joka joskus sai hänet valtaansa, — että miehen tulee maksaa kahdesti, kerran naisen isälle ja sitten koko ikänsä vaimolleen — mutta olkoon sen laita miten tahansa.
Kuusi viikkoa myöhemmin, miettimisen jälkeen, Sanders lähetti sananviejän Suuren kuninkaan luo vaatimaan naisen hintaa.
Mitä sanantuojalle tapahtui, jätän mieluummin kertomatta. Mies tapettiin, on ainakin sanottava. Juuri ennen kuolemaansa, kun kuoleman tuntu jo oli hänen kasvoillaan ja hänen kurja ruumiinsa oli laskeutumassa ikuiseen lepoon, hänet vietiin erääseen paikkaan kuninkaan majan eteen, ja Daihili tanssi henkien tanssin. Tämä tiedetään.
Sanders ei tehnyt mitään; eikä Britannian hallitus tehnyt mitään, mutta kiireellisiä nootteja vaihdettiin lähettiläiden ja ministerien kesken Pariisissa, ja siihen loppui koko juttu.
Kaksi Ikelin vakoojaa meni suuren kuninkaan maahan. Toinen tuli takaisin kertoen, että tanssiva tyttö oli kuninkaan mielivaimo ja että hänen oikkunsa hallitsivat kansojen kohtaloita. Hän ilmoitti myös, että tämän solakan tanssivan tytön vuoksi monet miehet, neuvonantajat ja sodanpäämiehet olivat kuolleet kuoleman.
Toinen vakooja ei palannut.
Nähtävästi hänen kiinnisaamisensa aiheutti sen, että tyttö lähetti sotajoukon Ikeliin, sillä hän ehkä luuli oman kansansa vakoilevan häntä.
Eräänä päivänä suuren kuninkaan soturit saartoivat Ikelin kylän, eikä yksikään mies, nainen eikä lapsi välttänyt kohtaloaan.
Tihutyöstä ei Sanders kuullut pitkiin aikoihin mitään. Syy oli yksinkertainen: ei ollut ketään, joka olisi tuonut tiedon, sillä Ikeli on syrjäinen. Eräänä päivänä kuitenkin, kun isisiläinen metsästysjoukko oli norsuja hakemassa, se tuli paikalle, jossa oli palaneen haju ja paljon luurankoja — ja siten Sanders sai tietää…
— Emme voi, kirjoitti monsieur Léon Marchassa, siirtomaaministeri, — ottaa vastuullemme Jitingin kuninkaan tekoja, ja hallitukseni suhtautuu mitä suurimmalla myötätunnolla jokaiseen yritykseen, jonka Hänen Majesteettinsa hallitus tekee maan rauhoittamiseksi.
Mutta Britannian hallitus ei tehnyt mitään, sillä sota on kallista lystiä, ja Sanders päivitteli ja kiroili isäntiään sydämensä pohjasta.
Hän meni henkensä uhalla Jitingin rajalle mukanaan kaksikymmentä poliisimiestä ja lähetti sananviejän — jitingiläisen sananviejän — kuninkaan luo. Häikäilemättömyydellä, joka ei ollut hänen pienimpiä avujaan, hän vaati kuningasta neuvotteluun.
Tämä seikkailu näytti alun pitäen menestyksettömältä, sillä juuri kun »Zaire» höyrysi rajan yli, Sanders odottamatta tuli erään rosvojoukkueen jäljille. Joukkueen merkeistä ei voitu erehtyä.
— Mieleni tekee palata takaisin ja rangaista tuota kirottua Bosamboa, Ochorin päällikköä, sanoi hän kersantti Abibulle, — sillä vannottuaan lukuisten jumalien ja paholaisten kautta pitävänsä rauhan, kas — hän käy ryöstämässä vieraissa valtakunnissa.
— Hän ei pääse mihinkään, sanoi Abibu. — Sitä paitsi hän on lähellä, sillä hänen tulensa ovat vielä lämpimät.
Niin Sanders jatkoi matkaansa ja lähetti viestinsä kuninkaalle.
Hän piti höyryä pikku laivassaan — hän oli valinnut ainoan paikan, jossa joki koski Jitingin rajaa — ja odotti valmiina tekemään häpeällisen, vaikka laillisen leikkauksen.
Hänen ällistyksekseen hänen vakoojansa toivat sanan, että kuningas oli tulossa. Hän arveli tämän olevan tanssivan tytön ansiota, sillä tällä, niinkuin naisilla ainakin, oli hyvä muisti, ja hänellä oli jonkin verran selvittämättömiä asioita komissaari Sandersin kanssa.
Suuri kuningas saapui, ja jokea ympäröivien ketojen poikki Sanders katseli kulkuetta sekavin tuntein. Kuningas pysähtyi sadan metrin päähän joesta, ja hänen suuri punainen sateenvarjonsa oli keskellä sotilasriviä, joka ulottui kolmesataa metriä kummallekin kädelle.
Sitten yksi ryhmä erkani joukosta ja tuli joen rannalla olevan puun luo, johon oli kiinnitetty Englannin lippu.
— Täällä, sanoi Sanders, — minä kerran kuljen kuolleena.
— Suuri kuningas odottaa sinua, valkea mies, ja tarjoaa sinulle varjonsa suojaa, sanoi kuninkaan lähetti, ja Sanders nyökkäsi. Hän käveli hitaasti joukkoa kohti ja tuli vanhan miehen eteen, joka istui taljakasalla kuin apina päivänpaisteessa.
— Herra kuningas, elä ikuisesti, sanoi Sanders kohottaessaan kätensä tervehdykseen ja huomasi samalla tytön tarkastelevan häntä kulmat rypyssä.
— Mikä on halusi, valkea mies? kysyi vanha kuningas. — Mitä suuria lahjoja sinä tuot, kun kutsut minua kulkemaan monen päivän matkan.
— Herra, en tuo lahjoja, sanoi Sanders kopeasti, vaan viestin kuninkaalta, joka on sinua suurempi, jonka sotilaat ovat lukuisammat rannan hiekkaa ja jonka maat ulottuvat etelästä pohjoiseen, lännestä itään.
— Ei ole sellaista kuningasta, kärisi vanha mies. Sinä valehtelet, valkea mies, ja minä leikkaan sinun kielesi viipaleiksi.
— Anna hänen sanoa viestinsä, sanoi tyttö.
— Tämä on viestini, sanoi Sanders. Hän seisoi vapaana, käsi valkean virkapukunsa taskussa, ja kuningas oli lähempänä kuolemaa kuin aavistikaan. — Minun herrani sanoo: Koska tämä jitingin suuri kuningas on syönyt Ikelin kansan, koska hän on mennyt rajain yli ja tehnyt vahinkoa minun kansalleni, minun mieleni on paha. Kuitenkin, jos suuri kuningas tahtoo maksaa sakkoa karjaa tuhat päätä ja sallia alueelleen vapaan pääsyn sotilailleni ja komissaareilleni, tahdon elää rauhassa hänen kanssaan.
Vanha mies nauroi kaakottaen.
— O, ko! hän nikotteli. — Suuri kuningas!
Tyttö astui esiin.
— Sandi, sanoi hän, — kerran sinä tuotit minulle häpeän, sillä kun minä tanssin sinulle, sinä nukuit.
— Sinulle, Daihili, sanoi Sanders yksikantaan, — minä en puhu mitään; en keskustele naisten kanssa, sillä se ei ole tapa. Vielä vähemmän minä puhun tanssivien tyttöjen kanssa. Minulla on asiaa kuningas Limbilille.
Kuningas puhui nopeasti kätensä takaa eräälle hänen puoleensa kumartuneelle miehelle, ja Sanders, jonka käsi yhä oli taskussa, päästi coltpistoolinsa varmistimen.
Tytön puhuessa Sanders katseli koko ajan syrjäsilmin kuninkaan kanssa puhuvaa miestä. Hän näki miehen katoavan sotilaiden joukkoon ja valmistautui pahimpaan.
— Koska minä en saa tanssia sinulle, puhui tyttö, minun herrani kuningas tahtoo, että sinä tanssit minulle.
— Se on hupaista, sanoi Sanders; sitten hän näki sotilasrivin kummankin pään vyöryvän eteenpäin ja veti esiin pistoolinsa.
— Pam! Pam!
Kuninkaaseen tähdätty laukaus meni hänen ohitseen ja mursi takana olevalta sotilaalta jalan.
Juttu oli alusta pitäen ollut toivoton. Sanders totesi sen jotenkin filosofisesti, kun hän makasi pitkänään paljaalla maalla, sidottuna kuin varis ja tuntien olonsa epämukavaksi. Kohta ensimmäisen laukauksen pamahdettua Abibu oli saamiensa ohjeitten mukaan kääntänyt laivan keulan myötävirtaan; tämä oli ainoa vähäinen lohdutus, joka hänellä oli tässä tilanteessa.
Koko pitkän päivän hän makasi aseistetun sotajoukon keskellä paahtavan auringon alla odottaen kuolemaa, joka tulisi yhdessä tai toisessa julmassa muodossa.
Hän ei tuntenut pettymystä, sillä tämä oli seikkailun ajateltavin loppu. Iltapuolella he antoivat hänelle vettä, joka oli mitä tervetulleinta. Vartijain leikinlaskusta hän sai selville, että ilta oli valittu hänen kuolemansa ajaksi, mutta tapaa hän ei voinut arvata.
Makuulta hän saattoi päätään kääntämällä nähdä kuninkaan teltan, ja koko iltapäivän miehet olivat touhussa kooten laakakiviä teltan eteen. Ne olivat kaikki samanmuotoisia, ja niitä näyttiin hakattavan ja muodosteltavan johonkin tarkoitukseen. Hän kysyi vartijalta.
— Ne ovat tanssikivet, valkea mies, sanoi sotilas, ne ovat kaupungin läheiseltä vuorelta.
Pimeän tullen sytytettiin suuri tuli; sitä katsellessaan hän kuuli
»Zairen» paosta ja oli mielissään.
Hän torkkui, kun hänet nostettiin seisomaan, hänen siteensä irrotettiin ja hänet vietiin kuninkaan eteen. Sitten hän näki, miten häntä aiottiin kiduttaa.
Laakakivet otettiin tulesta puuseipäillä ja asetettiin kömpelön lavan muotoon teltan eteen.
— Valkea mies, sanoi kuningas, kun raa'at kädet kiskoivat kengät komissaarin jalasta, — nainen Daihili haluaa nähdä sinun tanssivan.
— Ole varma siitä, kuningas, sanoi Sanders hampaittensa välistä, — että jonakin päivänä sinä saat tanssia helvetissä vähemmän miellyttävässä seurassa tanssittuasi sitä ennen nuoran päässä.
— Jos sinä elät tanssin läpi, sanoi kuningas, — niin sinä tulet surulliseksi.
Lavaa ympäröivät sotilaat, joiden keihäät olivat ojennetut keskustaan päin, ja teltan edessä olevat olivat kyykistyneet, jotteivät estäisi Suuren näköalaa.
— Tanssi! sanoi kuningas, ja Sanders työnnettiin eteenpäin. Ensimmäinen kivi, jolle hän astui, oli vain hieman lämmin, ja hän seisoi sillä, kunnes hänet keihäällä työnnettiin eteenpäin. Seuraava oli tulisen kuuma, ja hän hypähti karjaisten; hän putosi toiselle, joka oli vielä kuumempi, ja hyppäsi jälleen…
— Heittäkää vettä hänen päällensä, sanoi huvittunut kuningas, kun he vetivät kiviltä raukean miehen, jonka vaatteet savusivat hänen maatessaan muodottomassa asennossa.
— Tanssi jälleen, sanoi kuningas uudestaan — kuu metsässä välähti keltainen tulisuihku.
»Ha-ha-ha-ha-a-aa!»
Abibun konekivääri toimi viidenkymmenen metrin päässä, ja hänen mukanaan oli viisisataa Ochorin miestä tuon päällikköjen päällikön, Bosambon, johtamina.
Hetken Jitingi vastusteli, mutta sitten, kun ochorilaiset hyökkäsivät päästäen karjunnan, josta kolmasosa oli pelon aiheuttama, kuninkaan soturit hajaantuivat ja pakenivat.
Sanders kannettiin höyrylaivalle nopeasti, sillä jitingiläiset kokoontuivat, ja he olivat erinomaisia yötaistelijoita. Sanders istui laivan kannella ja hoiteli palaneita jalkojaan kiroillen ahkerasti, kuuli ochorilaisten tölmäävän kanootteihinsa ja hausain äänekkäästi haalaavan konekivääriä laivaan, ja sitten hän jälleen pyörtyi.
— Herra, sanoi Bosambo seuraavana aamuna, monta kuukautta sitten sinä syytit ochorilaisia sanoen, että he eivät osaa tapella. Se oli totta, mutta noina kaukaisina aikoina ei ollut Bosambo päällikkönä. Nyt kun minä olen opettanut heitä ja pannut tulta heidän vatsaansa, he ovat voittaneet Suuren kuninkaan sotilaat.
Hän oli mahtava, sillä hänen hartioillaan oli kultalangoista kudottu ja sinisellä kirjailtu mantteli, joka edellisenä iltana ei vielä ollut hänen.
— Bosambo, sanoi Sanders, — vaikka minulla on sinun kanssasi paljon selviteltäviä asioita siksi, että olet rikkonut lakia lähtemällä sotajalalle, olen kiitollinen, että toisen omaisuuden himoaminen toi sinut näille maille. Mistä sait tuon viitan? tiukkasi hän.
— Varastin sen, sanoi Bosambo peittelemättä, — Suuren kuninkaan teltasta; otin myös mukaani yhden niistä kivistä, joilla minun herrani ei tahtonut seisoa. Toin sen ajatellen, että se olisi todistuskappale.
Sanders nyökkäsi ja pureskeli irvistellen sikariaan. »Jolla minun herrani ei tahtonut seisoa», oli sattuvasti sanottu.
— Näytä se minulle, sanoi hän, ja Bosambo kantoi itse sen hänen eteensä.
Se oli kestänyt kuumuuden kylläkin hyvin, mutta luja käsittely oli murtanut yhden kulman; ja Sanders katsoi tätä murtunutta kulmaa vakavasti ja pitkään.
— Tässä, sanoi hän, — on sellainen todistuskappale, jota yksikään oikea brittiläinen hallitus ei voi sivuuttaa — minä näen Limbilin lopun.
* * * * *
Sadeaika ja kevät olivat tulleet, ennen kuin Sanders jälleen seisoi suuren kuninkaan edessä. Kaikkialla hänen ympärillään oli hävitystä ja kuolemaa. Kenttä oli täynnä kuolleitten ruumiita, ja suuri kaupunki oli savuavina raunioina. Vasemmalla oli leirissä kolme hausarykmenttiä, oikealla kaksi afrikkalaista kivääripataljoonaa, ja heidän leikinlaskunsa kuului läpi ilman.
— Olen vanha mies, mutisi kuningas, mutta tyttö, joka seisoi hänen sivullaan, ei puhunut mitään. Hänen silmänsä eivät vain siirtyneet Sandersin tiilenpunaisilta kasvoilta pois.
— Vanha sinä olet, sanoi tämä, — mutta et kuitenkaan liian vanha kuolemaan.
— Olen suuri kuningas, sanoi toinen, — eikä ole kohtuullista, että suuri kuningas hirtetään.
— Mutta jos sinä jäät elämään, sanoi Sanders, — niin toiset suuret kuninkaat sanovat: Saamme tehdä näitä julmuuksia, ja suuruutemme tähden me saamme elää.
— Entä miten minun käy? sanoi tyttö hiljaa.
— Sinun! sanoi Sanders ja katsoi häneen. — Ho, hi, sanoi hän, kuin olisi vasta huomannut hänet. — Sinä olet tanssiva tyttö? Sinulle emme tee mitään, Daihili, koska sinä et ole mitään.
Hän näki tytön värähtävän kuin ruoskaniskusta.
Työn päätyttyä hausaeversti ja Sanders keskustelivat.
— Minä en voi ymmärtää, sanoi eversti, — miksi meidät niin äkkiä määrättiin tänne. Se on vuosia ollut tarpeen — mutta miksi tämä nopea toiminta?
Sanders irvisti salaperäisesti.
— Ihmeellistä kansaa, ne englantilaiset, sanoi hän myhäillen. — Vanhus Limbili varastaa Britannian alamaisia, ja minä ilmoitan siitä. 'Hyvin paha', sanoo Englanti. Hän hävittää kokonaisen kansan. 'Valitettavaa', sanoo Englanti. Hän panee minut tanssimaan oikeilla Haadeksen kivillä. 'Pitäkää sitä pilana', sanoo Englanti, mutta kun minä sanon, että nämä kivet sisältävät puhdasta kultaa ja että olemme tavanneet Keski-Afrikan rikkaimman alueen, niin täällä on armeija puolessa vuodessa!
Itse puolestani luulen, että Sanders ei ollut aivan oikeassa näin sanoessaan. Joka tapauksessa sodat maksavat rahaa, ja kostosodat ovat tunnetusti hyödyttömiä.