ERITYISKIRJEENVAIHTAJA
Hänen jalosukuisuudellaan George Tacklella oli onni olla isänsä poika; ja täytyykin sanoa, että hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Isässään, joka oli sanomalehden omistaja (ties miten monen kuolleen ja hävinneen Lontoon lehden kokoomus), Georgella oli omalaatuinen »voima», jossa ei ollut paljonkaan toivomisen varaa, ja kun parlamentissa käsiteltiin Lukatissa tapahtuneita hirmutöitä, George avasi kirjansa, huomasi, että brittiläisellä alueella oli sen niminen paikka, ja vaati heti, että hänet oli lähetettävä tutkimaan näitä hirmutöitä, jotka olivat englantilaisen sivistyksen häpeäpilkku.
Hänen isänsä, jolla oli aivan väärät käsitykset poikansa kyvyistä, suostui ja ehdotti, että George menisi toimitukseen ja »ottaisi selvän asianhaaroista». Georgea hymyilytti, että häntä neuvottiin asiassa, josta hän oli täysin selvillä, ja lupasi; mutta sanomalehden toimitus ei nähnyt häntä, ja toimitussihteeri, joka oli varustautunut runsaalla saksitus-, lentolehtis-, kartta- ja terveysneuvovarastolla, närkästyi kuultuaan, että lupaava nuorukainen oli matkustanut ottamatta asiasta sen tarkempaa selvää kuin minkä tavallinen kuolevainen sai lukemalla ohimennen jokapäiväisiä sanomalehtiä.
H.J. George Tackle on varoittava esimerkki kaikille sanomalehtimiehille siitä, miten voi käydä, kun sanomalehden omistaja antaa isäntunteiden vaikuttaa enemmän kuin terveen järjen arvostelun.
Kaikki, mitä George Tackle tiesi asiasta, oli se, että Lukatissa oli sattunut neljä hirveää barbarismin ilmausta alkuasukkaita kohtaan ja että paikallinen komissaari oli syyllinen tapahtumiin. George Tackle ajatteli, että tässä oli kaikki, mitä oli tarpeen tietää. Mutta siinä hän teki suuren erehdyksen.
Lukatissa tapahtui, kuten komissaari Sanders vallan hyvin tiesi, kaikenlaisia asioita hänen laskuunsa. Kerran hän kävi seudulla jättäen sen mitä syvimmän rauhan valtaan, ja Carterille, hänen apulaiselleen, joka jäi paikalle, asukkaat rakensivat kauniin majan ja istuttivat sen ympärille kauniin puutarhan, kaiken omasta aloitteestaan.
Eräänä päivänä, kun Carter juuri oli kirjoittanut lämpimän raportin väkensä kehityksestä ja siitä, miten sydämenasiakseen he olivat ottaneet uuden hallituksensa hyvinvoinnin, kylän päällikkö Olari tuli hänen luokseen.
Carter oli kävelyllä kylän hyvinlakaistulla kadulla kädet taskuissa ja aurinkokypärä työnnettynä niskaan, sillä aurinko laski hänen taakseen.
— Isä, sanoi päällikkö Olari, — olen tuonut nämä miehet katsomaan sinua.
Hän viittasi kädellään kuuteen vieraaseen sotilaaseen, joilla oli keihäät ja kilvet ja jotka tarkastelivat häntä osoittaen mielenkiinnon merkkejä.
Carter nyökkäsi.
— He haluavat, sanoi Olari, — nähdä sen ihmeellisen pienen mustan jumalan, joka on minun isäni taskussa, jotta he voivat kertoa kansalleen sen ihmeellisestä voimasta.
— Sano miehillesi, sanoi Carter hyväntuulisena, että jumala ei ole minun mukanani. Jos he tulevat minun majaani, niin näytän heille sen ihmeet.
Minkä jälkeen Olari kohotti keihäänsä ja lävisti Carterin, ja kuusi sotilasta hyökkäsi myös esiin. Carter taisteli urheasti, mutta hän oli aseeton.
Kun Sanders kuuli alaisensa kuolemasta, ei hän raivostunut eikä alkanut kiroilla. Hän istui leveällä kuistillaan päämajassa, kun pölyinen sanantuoja saapui. Hän nousi huulet yhteenpuristettuina ja kulmat rypyssä sormien kirjettä — se oli Tollemachelta, Bokarin poliisipäälliköltä — ja alkoi kävellä verannalla.
— Poikaparka, poikaparka! sanoi hän vain.
Hän ei lähettänyt viestiä Olarille; hän ei valmistellut kostoretkeä; hän jatkoi asiakirjain kirjoittamista, hausain katsastusta, päivällisensä syömistä, niinkuin Carter ei olisi koskaan elänyt eikä kuollut. Kaiken tämän kertoivat Olarin vakoojat, ja päällikkö oli kiitollinen.
Kun Lukati oli kahdensadan mailin päässä päämajasta, villin ja vuorisen taipaleen takana, ei ollut helppoa varustaa retkikuntaa, ja Britannian hallitus, niin rikas kuin se onkin, ei voi kuluttaa sataatuhatta puntaa alivirkamiehensä kuoleman kostamiseen. Sanders tiesi tämän vallan hyvin, joten hän käytti aikansa ottamalla selville Carterin murhaajain nimet. Kun hänellä oli ne tiedossaan, hän meni seitsemänkymmenen mailin päähän viidakkoon poppamies Kelebin luo, jonka nimi oli tunnettu koko rannikolla Dakarista aina itäisen Togo-maan rajoille asti.
— Tässä ovat niiden miesten nimet, jotka ovat tehneet minulle häpeän, sanoi hän, — mutta eritoten Olari, Lukatin kansan päällikkö.
— Tahdon lukea loitsut Olarille, sanoi poppamies, — hyvin pahat loitsut, ja näille miehille. Maksu on kuusi puntaa.
Sanders antoi rahan ja »pudotti» kaksi viinapulloa ja palasen oikeaa kangasta. Sitten hän palasi päämajaan.
Eräänä yönä kävi kuiske Lukatin kylän läpi, ja miehet kertoivat uutista väristen kauhusta ja silmäillen taaksensa.
— Olari, päällikkö, on kirottu!
Olari kuuli uutiset naisiltaan ja tuli majastaan ulos kuunvaloon kauheasti hourien.
Seuraavana päivänä hän sairastui ja viidentenä päivänä hän oli vähällä kuolla tuskiin, samoin kuin ne kuusi miestä, jotka olivat avullisina Carterin tappamisessa. Että he eivät kuolleet, ei ollut poppamiehen vika, joka selitti matkan hänen ja hänen uhriensa välillä olevan liian pitkän.
Sanders puolestaan oli tyytyväinen sanoen, että tuskatkin olivat halpoja ja että hänelle tuottaisi tyydytystä vielä kirjoittaa »finis» Olarille omalla kädellään.
Viikko tämän jälkeen Abibu, Sandersin paras palvelija, sairastui.
Kuumeesta ei ollut merkkiäkään, mies alkoi vain muuten kuihtua.
Tiedusteltuaan Sanders sai selville, että Abibu oli suututtanut poppamies Kelebin ja että tohtori oli lähettänyt hänelle kuolemansanoman.
Sanders vei viisikymmentä hausaa viidakkoon ja haastatteli poppamiestä.
— Minulla on syytä luulla, sanoi hän, — että sinä et ole taitava miesten tappamisessa.
— Herra, sanoi Kelebi puolustellen, — minun taikani eivät mene vuorien yli, muuten Olari ja hänen ystävänsä olisivat kuolleet.
— Olkoon sen laita miten tahansa, sanoi Sanders, — puhun nyt läheisemmästä taiasta, ja sanon sinulle, että sinä päivänä, jona Abibu kuolee, minä hirtän sinut.
— Isä, sanoi Kelebi painavasti, — jos niin on, niin Abibu jää elämään.
Sanders antoi hänelle punnan ja ratsasti takaisin päämajaan tavaten palvelijansa tervehtymässä.
Kerron tämän palan Sandersin historiaa, koska se on omiaan kuvaamaan, miten Sanders vietti suurimman osan elämästään ja koska siten paremmin voi arvostella aseman huvittavuutta jalosuk. George Tacklen tullessa.
Sanders oli aamiaisella talonsa parvekkeella. Paikaltaan hän näki puutarhansa kauneuden läpi palan laveaa, henkäilevää, öljymäistä merta, joka levittäytyi kultaisen auringon polttavan paahteen alla. Kolmen mailin päässä oli höyrylaiva (vain viisisylisessä vedessä), ja Sanders tunsi sen kaukoputkellaan Elder Dempster-linjan laivaksi, joka toi tavallisesti hänen kuukausipostinsa. Kun hänen pöydällään ei vielä ollut yhtään kirjettä, vaikka laiva oli ollut siellä jo kaksi tuntia, hän oli kiitollinen, sillä hän oli jo elänyt loppuun sen kaihoisan elämänosan, jolloin kirjeet ovat iloisia tapahtumia.
Kun ei ollut kirjeitä, ei hän odottanut vieraitakaan, joten jalosuk.
Georgen ilmestyminen puutarhaan oli hämmästyttävä.
George huolittelihe, tarkisti hattunsa ja hankaili tahroja puhtaasta valkeasta puvustaan ja astui kuistin ylimmälle portaalle.
— Terve! sanoi tulija. — Nimeni on Tackle — George Tackle. — Hän hymyili, niinkuin liiat sanat olisivat olleet vaarallisia kuulijan mielenkiinnolle.
Sanders kumarsi (se oli hänelle liiaksi juhlallista). Hän arveli, että tulija odotti sitä.
— Olen tutkimusmatkalla, jatkoi jalosuk. George. Kuten epäilemättä olette kuullut, isäni on »Courier»-nimisen sanomalehden omistaja, joten katsoin parhaaksi tulla katsomaan asiaa itse. En epäile lainkaan, etteikö koko juttu olisi liioiteltu…
— Odottakaapa, sanoi Sanders, joka hieman aavisti. Luullakseni olette jonkinlainen sanomalehden kirjeenvaihtaja?
— Juuri.
— Että olette tullut tutkimaan.
— Alkuasukkaiden kohtelua ja sen sellaista, sanoi jalosuk. George helpottuneena.
— Ja onko alkuasukkaiden kohtelussa jotakin vikaa? kysyi Sanders makeasti.
Herrasmies otti arvokkaan muodon.
— Tiedätte — sanomalehtikertomukset — lähetyssaarnaajat, hän nopeasti sanoi hämmästyen joltisestikin todetessaan, että juuri tämä mies jos kukaan oli vastuussa niistä teoista, joita hän oli tullut tutkimaan.
— En lue koskaan sanomalehtiä, sanoi Sanders, — ja…
— Tietysti, keskeytti George innokkaasti, — käännämme kaiken hyvin, mikäli se teitä koskee.
— Kiitoksia paljon! — Sandersin kiitollisuus oli hieman väkinäistä, mutta hän ojensi kätensä. — No niin, toivotan teille onnea — kertokaapa, miten pääsette alkuun.
George Tackle oli kuin puulla päähän lyöty.
— Mutta, anteeksi, sanoi hän, — heittäkää pois tuollaiset. Mihin minä asetun?
— Tännekö?
— Niin, sanokaa, minun arkkuni on rannalla! Minä ajattelin…
— Ajattelitte, että majoitan teidät?
— Niin, ajattelin, että…
— Että kävisin teidän kaulaanne ja toivottaisin teidät tervetulleeksi?
— Ei juuri, mutta…
— No, sanoi Sanders käärien huolellisesti ruokaliinansa, — en ole läheskään niin iloinen teidän tulostanne.
— Luulen niin, sanoi hra George rehennellen.
— Koska olette minun vastuullani — vihaan liikaa vastuunalaisuutta. Pystyttäkää telttanne mihin tahdotte — mutta minä en osoita teille minkäänlaista vieraanvaraisuutta, niinkuin näytte toivovan.
— Ilmoitan tästä hallitukselle, sanoi George uhittelevasti.
— Ilmoittakaa siitä minun isoäitini neititädille, sanoi Sanders kohteliaasti.
Puoli tuntia myöhemmin hän näki jalosuk. George Tacklen palaavan laivalle, joka oli tuonut hänet Isisi Bassamiin, ja nauroi. George menee hallitukseen ja saa siellä kokea myrskyn, jonka rinnalla Saharan samumit ovat Arabian länsituulosia.
Sanders oli sekä hämmästynyt että loukkaantunut. Hänen alueellaan ei ollut koskaan ollut puhettakaan julmuuksista, ja hän oli kummissaan, sillä hän ei aavistanut, mitkä huhut olivat tuoneet »erityiskirjeenvaihtajan» tutkimusmatkoille — olisiko se johtunut Olarin rankaisemisesta?
— Mene nopeasti laivalle ja vie kirje sille herralle, joka juuri lähti täältä, sanoi hän palvelijalle ja kiiruhti kirjoittamaan paperilappua:
— Olen pahoillani, kirjoitti hän, — olin Teille melkein raaka — tietämättä, mitä pahusta täältä haitte. Ylenmääräinen uteliaisuus kehoittaa minua tarjoamaan Teille asunnon majassani siihen asti, kunnes saatte tilaisuuden toimittaa tutkimuksenne.
Jalos. George luki tämän tuntien itsetyytyväistä mielihyvää.
— Oikea tapa kohdella näitä miehiä, sanoi hän Elder Dempster-kapteenille, — on osoittaa heille, ettei olla aivan tyhjästä kotoisin. Luulen hänen nöyrtyneen.
Elder Dempster-kapteeni, joka tunsi Sandersin, hymyili salaa, mutta ei puhunut mitään. Toistamiseen erityiskirjeenvaihtajan matkatavarapaljous sälytettiin hyökyveneeseen, ja hra George viittasi jäähyväiset laivassa oleville ystävilleen.
Elder Dempster-laivuri, joka nojasi komentosillan kaiteeseen, katseli mainingeissa nousevaa ja laskevaa venettä.
— Siellä menee mies, joka hakee rettelöitä, sanoi hän, — enkä ottaisi vastatakseni puolestakaan siitä sopasta, mitä hän keittää. Onko se siunattu ankkuri ylhäällä, herra Simmons? Puoli vauhtia eteenpäin, kurssi länsi, herra, mikä onkaan nimenne…
Se oli voittokulku H. J. Georgelle. Kymmenen virkapukuista poliisimiestä odotti rannalla ottaakseen haltuunsa hänen tavaransa, ja Sanders tuli puutarhan veräjälle vastaanottamaan häntä.
— Asia on niin… aloitti Sanders kömpelösti, mutta mahtava hra George viittasi kädellään.
— Antakaa menneiden, sanoi hän, — olla menneinä.
Sanders oli hämmästynyt, mutta enemmän hän hämmästyi, kun kirjeenvaihtaja ei enää ruvennut puhumaan koko asiasta.
— Koska olen teidän vieraananne, sanoi hra George jalosti, — tunnen, että on parempi, jos kuulustelen riippumattomia henkilöitä. Aion mikäli mahdollista koettaa asettua teidän sijaanne, ottaa selvän kaikista vallinneista olosuhteista…
— Oh, ottakaa ryyppy, sanoi Sanders karkeasti, — väsytätte minua.
— Katsokaas, sanoi hän myöhemmin, — kysyn teiltä vain kahta asiaa.
Missä otaksutaan näiden raakuuksien tapahtuneen?
— Lukatin alueella, sanoi H. J. George.
Olari, ajatteli Sanders. — Kuka oli uhri?
— Niitä oli monta, sanoi kirjeenvaihtaja ja otti esiin muistikirjansa. — Ymmärrätte, että mieluummin olisin keskustelematta kanssanne tästä asiasta, mutta kuten tahdotte. Hän luki:— Wastambon Efembi.
— Oh! sanoi Sanders, ja hänen kulmansa kohosivat.
— Matsembin Kabindo.
— Herra varjelkoon! sanoi Sanders.
Hra George luki kuusi muuta tapausta, joista jokainen tasoitti rypyn
Sandersin otsalta.
Kun luetteleminen oli loppunut, sanoi komissaari hitaasti:
— Voin ilmoittaa teille erään asian, joka säästää teiltä paljon vaivaa.
— Olen sitä mieltä, ettette puhuisi mitään, sanoi hra George parhaimmalla tuomarintyylillään.
— Sangen hyvä, vastasi Sanders poistuen ja viheltäen päivällistä.
Aterian aikana hän sanoi kirjeenvaihtajalle:
— Tällä asemalla on lukuisia miehiä, jotka ovat minun ystäviäni. En halua salata teiltä totuutta — täällä on O'Neill, joka palvelee hausaväessä, tohtori Kennedy, tutkimusjoukkueen päällikkö, ja puoli tusinaa muita. Ettekö halua kuulustella heitä?
— He ovat teidän ystäviänne?
— Mitä parhaita ystäviä.
— Sitten, sanoi hra George, — lienee parasta, että en näe heitä.
— Kuten haluatte, sanoi Sanders.
Neljän hausan saattamana ja mukanaan viisikymmentä naapurikylistä pestattua kantajaa hra George painui sisämaahan, ja Sanders katseli hänen lähtöään.
— En voi tietenkään taata teidän henkeänne, sanoi hän erottaessa, — ja minun täytyy huomauttaa teille, että hallitus ei vastaa teille matkan varrella sattuvista vahingoista.
— Ymmärrän, sanoi hra George, — mutta minua ei pelotella. Minä polveudun…
— Huomaan sen, keskeytti Sanders hänen sukumuistelonsa. — Mutta viimeinen matkailija, joka 'syötiin' viidakossa, oli d'Argy, ja hän polveutui Vilhelm Valloittajasta.
Kirjeenvaihtaja valitsi suoran tien Lukatiin ja saapui kolmen päivän päästä Mfabon kylään, jossa asui kuuluisa poppamies Kelebi.
George pystytti telttansa kylän ulkopuolelle ja meni neljän hausansa saattamana tervehtimään päällikköä, mikä oli hänen ensimmäinen erehdyksensä, sillä hänen olisi pitänyt kutsua päällikkö luokseen; ja jos hän meni jonkun luo, hänen olisi pitänyt mennä poppamiehen luo, joka oli suurempi mies kuin neljäkymmentä päällikköä yhteensä.
Jonkin ajan kuluttua hän huomasi kuitenkin istuvansa kyykyllään maassa poppamiehen majan edessä keskustellen Sierra Leonesta tuomansa tulkin välityksellä tämän kuuluisan henkilön kanssa.
— Sano hänelle, sanoi George tulkilleen, — että olen suuri valkoinen päällikkö, jonka sydän vuotaa verta alkuasukkaiden puolesta.
— Onko komissaari hyvä mies? kysyi George.
Poppamies, muistellen Sandersilta saamaansa kohtelua, sanoi:
— Ei!
— Miksi? kysyi George innokkaasti. — Lyökö hän ihmisiä?
Hän ei vain lyönyt ihmisiä, selitti poppamies avoimesti, vaan oli tapauksia, että hän poltti heitä elävältä.
— Tämä on vakava syytös, sanoi George pudistaen päätään varoittavasti, mutta siitä huolimatta hän kirjoitti muistikirjaansa: »Haastatellut Kelebiä, arvossapidettyä alkuasukastohtoria, joka kertoo:— Olen koko ikäni asunut tällä alueella enkä ole koskaan tavannut niin julmaa miestä kuin Sandi (Sanders). Muistan tapauksen, jolloin hän hukutti miehen; hänen nimensä olen unohtanut; toisen kerran hän poltti arvokkaan alkuasukkaan elävältä, kun tämä kieltäytyi opastamasta häntä ja hänen hausojaan metsän läpi. Muistan myös, miten hän kerran poltti koko kylän aiheuttaen asukkaille suuren vahingon.
»Alueen koko kansa huokaa hänen ikeensä alla, sillä kerran toisensa jälkeen hän tulee vaatien rahaa ja viljaa, ja jos hän ei saa, mitä vaatii, hän pieksää asukkaita, kunnes he huutavat ääneen.»
(Melkein luulen, että tämä oli totta, sillä Sanders ei hevillä saanut kerätyksi majaveroa, joka oli saatava hallitukselle.)
George pudisti päätään, kun hän lopetti kirjoituksensa.
— Tämä, sanoi hän, — näyttää hyvin pahalta.
Hän pudisti poppamiehen kättä, ja tämä iäkäs villi näytti hämmästyneeltä ja kysyi jotakin bomongoksi.
— Ettekö paiskaa hänelle jotain, sanoi tulkki.
— Paiskaa hänelle?
— Anna hänelle lahjaa — viinapulloa?
— En suinkaan, sanoi George. — Hän saa olla tyytyväinen siihen, että hän palvelee ihmisyyttä, että hän auttaa vajonneita ihmisiä.
Poppamies sanoi jotakin, mutta tulkki oli kyllin viisas jättääkseen sen kääntämättä.
* * * * *
— Miten tutkimukset edistyvät? kysyi hausakapteeni viikkoa myöhemmin.
— Mikäli minä huomaan, sanoi Sanders, — hän kokoaa sellaista kuolonsaalisluetteloa, että sen rinnalla suuren ruttoajan luettelot näyttävät terveyskylpylän ilmoitukselta.
— Missä hän nykyisin on?
— Hän on mennyt Lukatiin, ja minä olen huolissani, — ja Sanders näyttikin siltä.
Hausakapteeni nyökkäsi, sillä kaikenlaisia tietoja oli tullut Lukatista. Siellä oli saatu hyvä sato, ja hyvä sato tuo laiskuuden, ja laiskuus tuo pahat ajatukset. Siellä oli myös tanssittu paholaistansseja, ja Bokarin alueen hiljaiset miehet, jotka asuvat Lukatin naapureina, olivat kadottaneet naisia.
— Olen saanut vapaat kädet kukistaa kapinan alueellani, sanoi Sanders, — ja merkit viittaavat kapinaan. Mitä sanotte? Ilmoitammeko ja pyydämme apuväkeä, vai luotammeko onneemme?
— Se on teidän niskoillanne, sanoi hausakapteeni, enkä halua neuvoa teitä. Jos asiat menevät sekaisin, saatte potkut; mutta jos asia olisi minun, niin menisin kuin ammuttu — tietysti.
— Sataneljäkymmentä miestä, mutisi Sanders.
— Ja kaksi konekivääriä, ehdotti toinen.
— Lähdetään, sanoi Sanders ja puolta tuntia, myöhemmin viesti kulki hausariveissä, ja Sanders kirjoitti viestiä päällikölleen kaukaiseen Lagokseen.
* * * * *
George, sanottakoon se, ei ajatellut muuta kuin olevansa tervetullut
Lukatin kylään.
Päällikkö Olari oli tervehtinyt häntä kohteliaasti ja kertonut hänelle tarinoita Sandersin raakuudesta — tarinoita, niinkuin George kirjoitti, »jotka, jos olivat tosia, ovat kuolemanisku brittiläiselle rehellisyydelle mustissa siirtomaissa».
Mitä tämä oikein tarkoitti, en voi arvata.
George oli kuukauden vieraana Lukatissa. Hän oli ajatellut viipyä enintään kolme päivää, mutta aina oli ollut syitä hänen viipymiseensä.
Kerran kantajat karkasivat, toisen kerran tiet eivät olleet turvalliset, kerran Olari pyysi häntä jäämään näkemään nuorten miesten tanssia. George ei tietänyt, että hänen nelimiehinen hausajoukkonsa oli levoton, koska hänen tulkkinsa — samanlainen hullu kuin hän itsekin ei voinut tulkita ennustuksia. George ei tietänyt sellaisen tanssin merkitystä, johon ainakin kuusi poppamiestä otti osaa, eikä sen rappeutuneen majan tarinaa, joka oli kylän laidassa. Jos hän olisi vaivautunut tutkimaan majaa, hän olisi löytänyt pöydän, tuolin, vuoteen ja pöydältä raportin, pölyn ja sateen tuhriman, joka alkoi:
»Minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Ylhäisyydellenne, että alkuasukkaat yhä edelleenkin jatkavat toimeliasta ja rauhallista elämäänsä!»
Sillä, tässä majassa oli elänyt Carter, alikomissaari; ja alkuasukkaat, joilla on oma käsityksensä kuolemasta, eivät olleet kajonneet mihinkään.
Kuukausi läheni loppuaan, kun George haistoi isäntänsä äänessä jonkinlaista julkeutta ja villien kohtelussa jotakin tunkeilevaa.
Tanssit olivat nyt jokaöisiä, ja tahdikas jalkojen töminä, keihäiden kalistaminen ruokokilpiä vasten ja tanssijain laulun loppumaton melu pitivät hänet valveilla läpi yön. Sanantuojia tuli Olarin luo päivittäin hyvin kaukaa, ja kerran hän heräsi keskellä yötä huutoihin. Hän hyppäsi ylös vuoteestaan ja veti syrjään telttansa oviverhon ja näki kuutta alastonta naista raahattavan kylän läpi — Bokariin tehdyn ryöstöretken saalis. Hän pukeutui tuskan ja kauhunhien valuessa selkää pitkin ja meni päällikön majaan, onneksi ilman tulkkia, sillä se, mitä päällikkö sanoi, olisi tuottanut hänelle halvauksen.
Aamulla tuon epämiellyttävän tapauksen jälkeen hän marssitti neljä hausaansa ja vielä saatavissa olevat kantajansa ja valmistautui matkaan.
— Herra, sanoi Olari, kun vaatimus oli tulkittu, mieluummin toivoisin sinun jäävän. Maa on täynnä pahoja ihmisiä, ja minulla on vielä sinulle paljon kertomista Sandin pirullisuudesta. Sitä paitsi, sanoi päällikkö, tänä yönä on sinun kunniaksesi suuri tanssi.
Hän osoitti kolmea orjaa, jotka pystyttivät suurta paalua keskelle kylän katua.
— Tämän jälkeen annan sinun mennä, sanoi Olari, — sillä sinä olet minun isäni ja minun äitini.
Hra George epäröi, kun yhtäkkiä kadun kumpaankin päähän ilmestyi kuin taikaiskusta kaksikymmentä matkalla nuhrautunutta hausaa. He seisoivat hetken asennossa, hajaantuivat sivuillepäin, ja kummankin joukon keskellä kiilsi konekiväärin vesivaippa.
Päällikkö ei sanonut mitään, katsoi vain ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen, ja hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat likaisenharmaiksi. Sanders asteli hitaasti ryhmää kohti. Hänen partansa oli ajamaton, hänen pukunsa oli okaitten repimä, kädessä hänellä oli pitkäpiippuinen pistooli.
— Olari, sanoi hän hiljaa, ja päällikkö astui esiin.
— Luulen, Olari, sanoi Sanders, — että sinä olet ollut päällikkönä liian kauan.
— Herra, isäni oli päällikkönä ennen minua, ja sitä ennen hänen isänsä,
Olari sanoi kasvot vääristyneinä.
— Entä Tagondo, minun ystäväni? kysyi Sanders käyttäen Carterista hänen alkuasukasnimitystään.
— Herra, hän kuoli, sanoi Olari, — hän kuoli mongotautiin — aivan tautiin.
— Varmaan, sanoi Sanders nyökäyttäen päätään, varmaan sinä kuolet samaan tautiin.
Olari katseli ympärilleen etsien pakotietä.
Hän näki hra Georgen katsovan toisesta toiseen hämmästyneenä ja heittäytyi kirjeenvaihtajan jalkoihin.
— Herra, sanoi hän, — pelasta minut tästä miehestä, joka vihaa minua!
George ymmärsi asian; hänen tulkkinsa sanoi hänelle lopun; ja kun hausapalvelija ojensi kätensä tarttuakseen päällikköön, hän työnsi sen pois, sillä hän oli jo unohtanut päällikköä kohtaan tuntemansa pelon.
— Kuulkaahan, Sanders — sanon, että olette jo rangaissut tätä raukkaa tarpeeksi!
— Ottakaa tuo mies, kersantti, sanoi Sanders terävästi; ja hausa tarttui Olariin ja heitti hänet menemään.
— Saatte vastata tästä! karjui jalosuk. George Tackle pyhän vihan vallassa.
Hän hypähti eteenpäin, mutta hausa tarttui häneen ja pysäytti hänet.
— Siitä, mitä olette tehnyt, sanoi kirjeenvaihtaja (tämä tapahtui kuukautta myöhemmin, ja hän oli menossa kotimatkalla olevalle höyrylaivalle), — saatte vastata!
— Haluan vain huomauttaa teille, sanoi Sanders, että jollen olisi saapunut viime hetkessä, olisitte te saanut vastata — he olivat aikeissa uhrata teidät seuraavana yönä. Ettekö nähnyt paalua?
— Se on valhe! sanoi toinen. — Tiedoitan kautta Englannin teidän töitänne. Teidän alueenne tila on sivistyksen tahra!
* * * * *
— Ei ole epäilemistäkään, sanoi tuomari, joka istui oikeutta Sandersin jutussa »Courieria» ym. vastaan, että syytetty Tackle kirjoitti joukon häväiseviä ja herjaavia kirjoituksia, ja minun nähdäkseni raskauttavin asianhaara jutussa on se, että kun hän oli menossa tutkimaan Lukatissa vallitsevaa asiaintilaa, hän ei edes ottanut selvää, missä Lukati oli. Kuten teille on sanottu, arvoisa lautakunta, on Länsi-Afrikassa kokonaista neljä Lukatia, ja se, jonne vastaajan piti mennä, oli Togo-maassa. En tiedä, miten hän erehtyi menemään Britannian Länsi-Afrikan Lukatiin saksalaisen Togo-maan Lukatin asemesta, mutta osoittaakseen täydellisesti viattoman brittiläisen viranomaisen syyllisyyttä hän on esiintuonut joukon todistamattomia väitteitä, joista jokainen on kantajaa häpäisevä, mutta vielä enemmän häpeällinen sille sanomalehdelle, joka suuressa tietämättömyydessään julkaisi ne.
Lautakunta tuomitsi Sandersille maksettavaksi yhdeksäntuhattaseitsemänsataaviisikymmentä puntaa.