UNELIAS MIES
Sattui, että kun Sanders joutui silloin tällöin kosketuksiin ulkomaailman kanssa, hän totesi jollakin lailla ärtyen, että kaukaisten metsien ja hiljaisen, väreilevän, sinisen meren takana oli miehiä ja naisia, jotka asuivat taloissa ja tarkasti karttoivat sellaisia asioita kuin väkivaltainen kuolema ja muut kauheat tapaukset, jotka Sandersille olivat jokapäiväisiä.
Hän oli tekemisissä ihmisten kanssa, jotka enimmäkseen olivat epäjohdonmukaisia ja uskoivat henkiin. Kun hallitsee sellaisia heimoja, ovat perustuslain määräykset jokseenkin tarpeettomia.
On olemassa yksi laji miehiä, jotka voivat hallita alkuasukkaita viisaasti, ja sitä lajia esittää tässä Sanders.
On muita tyyppejä, esimerkiksi:
Kerran tuli nuori mies Englannista monet suositukset taskussaan. Siirtomaaministeriö lähetti hänet Sandersin alikomissaarina hallitsemaan muuatta aluetta. Hän oli lainopin kandidaatti, oli lukenut tieteitä ja tottunut järjestelmälliseen työskentelyyn suahelin kielen, bakteriologian ja lääkeopin alalla. Hän oli hyvin vakava nuori mies, ja tulonsa jälkeisen yön hän piti (kauheasti haukottelevaa) Sandersia valveilla esittäessään järjestelmää, jolla alkuasukkaasta voitiin tehdä — ei henkisesti, mutta kuitenkin ulkokohtaisesti kunnon kansalainen.
Sanders ei kohteliaisuudesta tehnyt vastaväitteitä, vaan lähetti nuoren miehen tavaroineen ylämaan asemalle, ja antoi hänelle virallisen siunauksensa.
Torrington — tämä oli nuoren miehen nimi — asettui Etebiin ja aloitti työnsä opettamalla pakanoille koneopin alkeita. Toisin sanoen hän luennoi heille suahelilla — jota he puolinaisesti ymmärsivät — padan avulla höyrystä. He ymmärsivät kattilaa koskevan osan, mutta eivät voineet täysin päästä selville siitä, mitä lihaa hän keitti, ja kun hän neljännenkymmenennen kerran selitti, että hän keitti pelkkää vettä, he silmäilivät toisiinsa merkitsevästi ja olivat yksimielisiä siitä, että hänen päänsä ei ollut aivan selvä.
He eivät sanoneet tätä hänelle vasten naamaa, sillä ihmissyöjillä on tapoja — vaikkakin heidän ruokalistansa jättää paljon toivomisen varaa.
Hra Torrington koetti opettaa heille kemiaa, selvittämällä, miten rikkihappo sokeriin sekoitettuna synnytti Su2, Su4 tai jonkin sellaisen sanan. Palkinnoksi hän voitti suosiota taikurina ja useammassa kuin yhdessä majassa häntä kunnioitettiin ja kohdeltiin Suurena ja Kirkkaana Paholaisena — jollainen hän oli muutamassa suhteessa. Mutta ensi kerralla, kun hänen kemiansa, lakinsa ja teoriansa joutuivat kosketuksiin asukkaiden henkien kanssa, ne menivät päin mäntyyn. Silloin tuli Sanders — Sanders, joka oli unohtanut vähäiset kemian tietonsa ja joka lainopin ylioppilaana oli ollut huonoissa kirjoissa.
Se tapahtui näin.
Isisissä oli nuori mies, joka ennusti eräänä päivänä, että silloin ja silloin, sillä ja sillä tunnilla joki nousee ja hukuttaa ihmiset. Kun hra Torrington kuuli tästä, niin hän hymyili eikä aluksi välittänyt koko jutusta. Mutta hänen mieleensä johtui, että tässä olisi mainio tilaisuus paljastaa raakalaisille osa siitä tieteestä, johon hän oli niin innostunut.
Niin hän piirsi suuren kaavakuvan osoittaen
a) joen uoman,
b) rantojen korkeuden,
c) joen suurimman nousun,
d) ympäröivien maiden korkeuden
ja todisti niin selvästi kuin mahdollista ennustuksen suuren päättömyyden.
Asukkaat eivät tulleet vakuuttuneiksi, vaan valmistautuivat jättämään kylän, kun Sanders tuli näyttämölle. Hän haetti ennustajan, joka oli hermosairas nuorukainen, ja rakennutti joen rannalle puisen vankikopin, johon nuorukainen teljettiin.
— Sinä pysyt täällä, sanoi Sanders, — ja kun joki nousee, sinun täytyy ennustaa sen laskevan jälleen, sillä muuten sinä hukut.
Minkä jälkeen kansa asettui jälleen paikalleen katsomaan, miten joki nousee ja hukuttaa profeetan ja täyttää hänen ennustuksensa. Mutta tähän vuodenaikaan joki säännöllisesti laski, ja profeetta oli monien muiden lailla menettänyt maineen omalla maallaan.
Sanders meni pois, ja hieman myrtyneenä Torrington ryhtyi jatkamaan kokeitaan. Ensin hän otti kokeilun alaiseksi unitaudin ja työskenteli ahkerasti kolme kuukautta, eikä hänestä välittänyt kukaan, paitsi eräs herrasmies, josta tulee puhe seuraavassa. Sitten hän yhtäkkiä lopetti nämä kokeilunsa ja aloitti toisia.
Hän ajatteli rokotusta, mutta ensimmäinen lapsi, jonka hän rokotti, kuoli kuristustautiin, ja Torrington pakeni jokea alas kertomaan Sandersille tarinaa asukkaista, jotka raivosivat ja vaativat hänen vertansa. Sitten Torrington meni Eurooppaan.
— Maa on nyt hiljainen, kirjoitti Sanders hallitukselle kyynillisesti. — On selviteltävä monta jupakkaa, mutta mikään ei ole kiireellinen. Isisiläiset ovat tavallista hiljaisempia, ja Bosambo, monrovialainen, josta olen kirjoittanut Teille, on nykyään Ochorin päällikkönä. Varkauksia ei ole tehty kolmeen kuukauteen. Olisin kiitollinen, jos minulle annettaisiin täydellinen selvitys eräästä matkueesta, joka tällä hetkellä kuljeksii tässä maassa Isisin Etsintäyhtiön lukuun.
Ihmeellistä kyllä Torrington oli unohtanut, että eräs tämän matkueen jäsen oli hänen unitautikokeiluihinsa hyvin kiintynyt.
Isisin Etsintäyhtiö oli syntynyt ja kehkeytynyt eräässä Lontoon hienostokorttelin talossa, jonka omistajan etunimi oli Isidore. Kerran hän söi päivällistä erään hyvän ystävän kanssa, joka nimitti itseään McPhersoniksi muina vuoden päivinä paitsi juutalaisten pääsiäisenä, jolloin hän sanoi olevansa syntyään Isaacs — ja silloin tuli puhe mainioista toiminimistä ja hra McPherson sanoi, että Isisin Etsintä oli ollut hänen mielessään vuosia. Isisi löydettiin kartan avulla. Se oli yksi niistä kartoista, joihin oli merkitty, maan päätuotteet, ja yli Isisin oli kirjoitettu komein kirjaimin: Kumia, Kolapähkinöitä, Mahonkia ja Tupakkaa.
Pyydän lukijaa muistamaan erityisesti tupakan.
— Siellä on eräs päällikkö, jonka kanssa olen ollut kirjeenvaihdossa, sanoi McPherson sikariaan pureskellen, — voisimme saada häneltä jonkinlaisia valtauksia. Se täytyy tehdä hiljaisuudessa, sillä maa on brittiläistä suojelusaluetta. Meidän täytyy lähettää paikalle mies, joka kokoo tavaran ja valtaa alueen, ja saamme yhtiön syntymään ennen kuin kukaan aavistaakaan.
Toimeenpannun etsinnän jälkeen löydettiin Claude Hyall Cuthbert; hän oli nuori mies, joka oli saanut laajoissa piireissä Afrikan-tuntijan maineen, sillä hän oli kerran ollut vähällä ampua leijonan Ugandassa.
Cuthbert, joka pelmusi myötäänsä osakkeissa ja kupongeissa, oli halukas liittymään kaikenkaltaisiin yhtiöihin, ja käsitettyään, että hänen osuutensa yhtiöissä oli toimittaa alueen valtaus, hän ilomielin luovutti yhtiölle seitsemäntuhatta puntaa, joista hrat Isidore ja McPherson palauttivat hänelle hyvin ystävällisesti neljätuhatta matkakulunkien peittämiseksi.
Loput kolmetuhatta käytettäisiin konttorimenoihin.
Kuten hra McPherson sanoi:
— Tapahtui mitä tahansa, me olemme hyvällä puolella, — mikä oli aivan totta.
Ennen kuin Cuthbert matkusti, McPherson antoi hänelle ystävällisen neuvon.
— Mitä tahansa teetkin, pysy erilläsi tuosta kirotusta komissaari Sandersista. Hän on niitä, jotka sekaantuvat joka paikkaan ja sotkevat…
— Tiedän, sanoi Cuthbert viisaasti. — Tämä ei ole minun ensimmäinen
Afrikan-matkani. Enkö ole kertonut teille leijonasta, jonka ammuin
Ugandassa?
Viikkoa myöhemmin hän matkusti.
* * * * *
Outo valkoinen mies tuli Sandersin alueelle. Tämä valkoinen mies, joka oli Cuthbert, kulki Vihreää kuoleman tietä, mutta hän ei sitä tietänyt. Hän »heitti naamansa metsään», kuten alkuasukkaat sanoivat, ja nauroi, ja Otembin kylän väki, joka seisoi majain ovilla, katseli häntä äänetönnä ihmetyksestä.
Se oli lavea polku suurten puiden keskellä, ja vihreä pintakasvullisuus kylpi auringon muodostamissa valoläiskissä, ja kukoistava tie, joka suuresti muistutti puistotietä, oli todella kaunis.
Nbeki, tämän Otembin kylän päällikkö, hyvin vanha mies, meni polulle, kun valkoinen mies lähti matkaan.
— Valkoinen mies, sanoi hän vakavasti, — tämä on helvetin tie, jonka varrella asuu monenlaisia paholaisia. Yön kera tulee katumus ja aamunkoiton kera itseviha, joka on pahempi kuin kuolema.
Cuthbert, jonka suahelin kieli oli vajavaista ja joka ei osannut bomongoa lainkaan, irvisti happamesti, kun hänen rannikkolaistulkkinsa käänsi lauseen hänelle.
— Neekerilurjus sanoo, tämä on paha paikka, ei hyvä; hän sanoo, sinä hyvin pian kuolet.
— Käske hänen mennä pätsiin, sanoi Cuthbert raikkaasti, — ja kuulepa, kysy häneltä, missä kumia on. Sano hänelle, että tutkimme koko metsän, ja kysy, missä norsut ovat. Missä on niiden leikkipaikka?
Cuthbert oli lujaharteinen ja raskasrakenteinen, ja hänen leveän lakin peittämät kasvonsa hohtivat lämpimästi.
— Sano valkoiselle miehelle, sanoi päällikkö hiljaa, että kumia ei ole lähempänä kuin seitsemän päivän päässä, että me emme tiedä norsunluuta; norsuja oli täällä kalakala, mutta ei enää.
— Hän valehtelee, päätteli Cuthbert. — Pane nämä penteleet liikkeelle, tulkki. Hi, alapa', avanti, trek!
»Nämä penteleet», pitkä jono, ottivat taakkansa vastaanpanematta. He olivat hyviä kantajia, ja vain kaksi oli kuollut matkallelähdön jälkeen.
Cuthbert seisoi ja katsoi lähtöä käytellen nahjuksiin säälimättä keppiä. Sitten hän kääntyi lähteäkseen.
— Kysy häneltä, minkä vuoksi hän nimittää tätä tietä sillä lailla?
Vanha mies pudisti päätään.
— Paholaisten vuoksi, hän virkkoi yksinkertaisesti.
— Sano hänelle, että hän on yksinkertainen aasi! sanoi Cuthbert ja seurasi kantajiaan.
Karavaanin seuraama luonnonpolku kulki melkein suoraan metsän poikki. Se oli omituinen tie, sillä se oli hyvin pehmeä, ja ainoa vika oli, että se oli jonkinlainen kärpästen pesäpaikka — pienten mustien kärpästen, jotka olivat kooltaan kuin tutut kotikärpäset, ehkä hieman isompia.
Ne olivat alkuasukkaiden kauhistus monestakin syystä, mutta pääasiassa siksi, että ne pistivät. Ne eivät kauhistuttaneet Cuthbertia, joka oli pukeutunut lujaan pukuun; siitä huolimatta oli kuitenkin hetkiä, jolloin kärpäset löysivät tien hänen panssarinsa läpi ja saattoivat hänet kiukkuiseksi. Tämä polku oli kymmenen mailin pituinen ja kävely sitä myöten oli hupaista. Sitten tutkija poikkesi metsään kulkien toista polkua myöten, joka oli hyvin tehty, mutta vaivalloisempi.
Kiertoteitä hra Cuthbert tuli Sandersin alueelle ja oli iloinen, ettei tavannut tätä. Hänen karavaanissaan oli kuusikymmentä miestä ja tulkki, ja hän pääsi matkansa päämäärään, joka oli huomattavan suurta aluetta hallitsevan kuuluisan päällikön kylä — Bosambon, ochorilaisen, ei vähemmän; ent. krulaisen, Elder Dempster linjan kyökkimestarin, päällikön jumalan armosta, mutta silti mielenkiintoisen henkilön. Bosambo, siitä saatte olla varmat, tuli ulos tervehtimään vierastaan.
— Sano hänelle, sanoi Cuthbert tulkilleen, — että olen iloinen tavatessani suuren päällikön.
— Herra päällikkö, sanoi tulkki Bosambolle, — tämä valkoinen mies on hullu ja hänellä on paljon rahaa.
— Näen sen, sanoi Bosambo.
— Sano hänelle, sanoi Cuthbert lähetin arvokkuudella, — että olen tullut tuomaan hänelle arvokkaita lahjoja.
— Valkoinen mies sanoo, sanoi tulkki, — että jos hän voi olla varma sinun kunnollisuudestasi, niin sinä voit saada häneltä lahjoja. — Sitten tulkki jatkoi varovasti: — Kun olen ainoa mies, joka voin puhua puolestasi, tehdään sopimus. Sinä annat minulle kolmanneksen siitä, mitä hän tarjoaa. Sitten minä kehoitan häntä jatkamaan antamista, sillä hän on hullujen ihmisten isä.
— Ja sinä, sanoi Bosambo lyhyesti, — olet valehtelijain isä.
Hän antoi merkin vartijoilleen, ja nämä ottivat kiinni onnettoman tulkin ja veivät hänet pois. Cuthbert veti raivoissaan pistoolin esiin.
— Herra, sanoi Bosambo, — älä tee pila. Tämä kirottu neekeri, hän paha mies; hän pane sinä puhua paha asia. Minä puhu englanti hyvin. Sinä istu alas. Me puhu.
Niin Cuthbert asettui Ochorin kylään, ja kolme päivää hän antoi lahjoja, ja Bosambo myi hänelle alueita. Bosambo myi Ochorin; se oli pieni asia. Hän myi oikeudet Isisin metsiin, hän myi Akasavan, hän vuokrasi Lulungon ja »sen luonnontuotteet» — kirjoitan tämän nykyään siirtomaaministeriössä säilytettävästä sopimuskirjasta, jonka alla on Bosambon harakanvarvasmerkki — ja hän lisäsi siihen vielä, hieman ajateltuaan, myös Ikelin maat.
— Entä oikeus jokeen? kysyi iloinen Cuthbert.
— Mitä sinä maksa? kysyi Bosambo varovaisesti.
— Neljäkymmentä Englannin puntaa, ehdotti Cuthbert.
— Olkoon menneeksi, sanoi Bosambo.
Se oli hyvin yksinkertaista kaupantekoa; tietävämpi mies kuin Cuthbert olisi ruvennut aavistamaan pahaa mainiosta menestyksestään, mutta Cuthbert oli liian tyytyväinen itseensä epäilläkseen mitään.
Kerrotaan, että hänen eronsa Bosambosta oli liikuttava; että Bosambo itki ja syleili hyväntekijänsä jalkoja.
Olkoon sen laita kuinka tahansa, »vuokrakirjat» taskussaan Cuthbert lähti matkaamaan rannikolle karttaen Sandersia. Hän tuli Etebiin ja tapasi alikomissaarin, joka otti hänet vastaan avosylin. Täällä Cuthbert oleili viikon.
Hra Torrington oli näihin aikoihin ahkerassa työssä unitaudin hävittämiseksi: Siihen asti Cuthbert oli ollut siinä käsityksessä, että se oli miellyttävä tauti, jonka pääasiallisin ilmenemismuoto oli kivuton uni. Hän jäi vielä toiseksi viikoksi, sillä Torrington oli perustanut amatöörisairaalan ja otti päivittäin vastaan satakunta sairasta, ja Cuthbert näki kauheita asioita.
— Ja se tulee tsetsekärpäsen puremasta? sanoi Cuthbert. — Näyttäkää minulle tsetse.
Torrington täytti pyynnön, ja kun Cuthbert näki kärpäsen, hän tuli valkeaksi huuliltaankin.
— Jumalani, hän kuiskasi, — tuo on purrut minua!
— Ei siitä seuraa, aloitti Torrington; mutta Cuthbert oli meluten ja kiihkeänä matkalla kantajiensa leiriin.
— Ottakaa kantamuksenne! karjui hän. — Pois tästä kirotusta maasta niin pian kuin pääsemme!
Torrington koetti saada hänet tyyntymään käyttäen filosofista tyyneyttä, mutta hän ei ollut tyynnytettävissä.
Hän jätti Etebin sinä yönä ja leiriytyi metsään. Kolme päivää myöhemmin hän tuli lähetysasemalle, jossa valitti päänkipua ja pistoksia niskassa (hän ei ollut suotta oleillut Torringtonin sairaalassa). Lähetyssaarnaaja, joka päätteli miehen hermostuneisuudesta ja ulkonäöstä, että hän oli sairastunut malariaan, käski hänen levätä jonkin päivän, mutta Cuthbert tahtoi päästä rannikolle. Kahdenkymmenen mailin päässä lähetysasemalta Cuthbert lähetti kantajansa pois ja sanoi, että hän kulkisi viimeiset sata mailia yksin.
Tähän omituiseen ehdotukseen alkuasukkaat suostuivat — sinä päivänä
Cuthbert hävisi ihmisten näkyvistä.
* * * * *
Sanders oli lyhyellä oikomatkalla metsän läpi välttääkseen joen lukemattomia kiemuroita ja mutkia, kun hän äkkiä tuli kuoleman kylään — neljä pientä majaa, jotka oli nopeasti kyhätty kokoon sekavan aluskasvullisuuden keskelle. Hän huudahti, mutta kukaan ei vastannut. Hän oli liian väsynyt mennäkseen mihinkään noista viheliäisistä majoista.
Hän tunsi nämä metsän pikku kylät. Alkuasukkaiden tapa oli viedä vanhat ja kuolevat — erittäinkin ne, jotka kuolivat uneliaasti — kaukaisiin metsiin, ihmisten saavuttamattomiin, ja jättää heidät varustettuina viikon ruoalla ja juomalla kuoleman synkkään yksinäisyyteen.
Hän huusi jälleen, mutta vain metsä vastasi hänelle. Virkeä, äänekäs metsä, joka oli täynnä salaperäistä elämää. Paikalla paloi vielä eloa osoittava tuli.
Sanders jatkoi matkaansa asetettuaan paikalle ruokaa sitä miestä varten, joka oli tehnyt tulen.
Hän oli matkalla tutkimaan Cuthbertin äkillistä katoamista. Se oli laatuaan neljäs matka, jonka hän oli tehnyt. Oli pidetty lukemattomia neuvotteluja.
Bosambo, Ochorin päällikkö, oli vastahakoisesti luovuttanut lahjansa, jotka oli saanut, ja tunnustanut syntinsä.
Herra, sanoi hän, — kun minä olin rannikkoihmisten parissa, minä opin kirjoittamisen konstit — se on kirottu lahja -; muuten koko tätä juttua ei olisi tapahtunutkaan. Sillä kun halusin näyttää miehilleni, miten suuri mies minä olen, niin kirjoitin kirjeen englantilaiseen tyyliin ja lähetin sen viestinviejällä rannikolle ja sieltä edelleen Sierra Leoneen ja kerroin heille menestyksestäni. Sillä tavoin Lontoon ihmiset tulivat tietämään tämän maan rikkaudet.
— Sinä orja ja orjan poika, sanoi Sanders, — jonka minä otin vankilasta johtamaan Ochoria, miksi sinä petit tätä valkoista miestä myymällä hänelle sellaista, mikä ei ollut sinun?
— Herra! sanoi Bosambo yksinkertaisesti, — minulla ei ollut mitään muuta myytävää.
Mutta ei ollut jälkeäkään Cuthbertin olinpaikasta, ei lähetysasemalla eikä kantajilla, jotka pidätettiin epäilyksenalaisina. Yksi mies olisi voinut valaista tilannetta, mutta Torrington oli kotona mekaniikan opettajan apulaisena (enemmän paikallaan siellä) ja käytti joutoaikansa luentoihin »bantuheimojen vaeltelusta».
Niinpä Sandersin neljännen tiedustelun tulos oli yhtä laiha kuin kolmannenkin ja toisen ja ensimmäisen, ja hän lähti omia jälkiään päämajaan jotensakin myrtyneenä.
Hän noudatti ennen kulkemaansa polkua ja tuli Kuoleman leirille myöhään iltapäivällä. Tuli paloi vielä, mutta hänen asettamansa ruoka oli kadonnut. Hän huusi majaan bomongoksi, mutta kukaan ei vastannut. Hän odotti hetken ja antoi sitten käskyn panna paikalle lisää ruokaa.
— Kurja pentele! sanoi Sanders ja käski marssia eteenpäin. Hän oli itse ottanut puolikymmentä askelta, kun hän pysähtyi. Hänen jaloissaan kimalsi jotakin päivänsäteissä. Hän kumartui ja otti sen ylös. Se oli ammuttu patruuna. Hän tutki sitä huolellisesti ja haistoi sitä: se oli ammuttu äskettäin. Sitten hän löysi toisen. Ne oli tehty Lee-Metfordissa ja niissä oli merkki »07», joka merkitsi sitä, että ne eivät olleet vielä vuodenkaan vanhoja.
Hän seisoi vielä pienet messinkihylsyt käsissään, kun Abibu tuli hänen luokseen.
— Herra, sanoi hän, — kuka sitoo marakatteja puihin nuorilla?
— Onko se arvoitus? kysyi Sanders ärtyisästi, sillä hän pohti ammuskysymystä.
Vastaukseksi Abibu vei hänet mukanaan.
Viidenkymmenen metrin päässä oli puu, jonka juurella oli köysiin sidottuina kaksi pientä rimpuilevaa ja kauhistunutta mustaa marakattia.
Ne irvistivät hurjasti, kun Sanders lähestyi niitä. Hän katsoi ammuksista marakatteihin ja marakateista ammuksiin, ja sitten hän alkoi tutkia ruohoa. Hän löysi vielä kaksi tyhjää patruunaa ja ruostuneen veitsen, jollainen on jokaisen tutkijan taskussa.
Sitten hän meni takaisin sen majan luo, jonka edessä tuli paloi, ja sanoi lempeästi:
— Herra Cuthbert!
Ei vastausta, ja Sanders sanoi uudelleen:
— Herra Cuthbert!
Majasta kuului voihkinaa.
— Jättäkää minut rauhaan! Olen tullut tänne kuolemaan! sanoi murtunut ääni.
— Tulkaa ulos ja olkaa ihmisiksi, sanoi Sanders kylmästi. — Kuolla voitte myöhemminkin.
Jonkin hetken kuluttua ilmestyi majasta riutunut mies, jolla oli pitkä tukka ja kuukauden parta, ja hän seisoi avuttomana komissaarin edessä.
— Saanko kysyä, sanoi Sanders, — mitä teidän pikku leikkinne on?
Toinen pudisti päätään väsyneesti. Hän oli säälittävän näköinen. Hänen pukunsa oli likainen; itse hän oli pesemätön.
— Unitautia, sanoi hän väsyneesti. — Tunsin sen tulevan — näin, millainen kauhea tauti se on — en halunnut olla taakkana! Oi Jumalani! Mikä hullu minä olin tullessani tähän viheliäiseen maahan!
— Se on hyvin luultavaa, sanoi Sanders. — Mutta kuka sanoi, että se oli unitautia?
— Tiedän sen — tiedän, sanoi mies.
— Istuutukaa, sanoi Sanders. Toinen totteli ja Sanders aloitti tutkimisen.
— Jos teissä on unitauti, sanoi Sanders tutkimuksensa päätyttyä, — niin minua vaivaa uskonnollinen mania… Mies, olette hupsu!
Cuthbertin näössä oli kuitenkin jotakin hämmästyttävää. Hän oli tylsä, raskas, kömpelö. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja horrosmaiset.
Sanders katseli häntä, kun hän otti repaleisesta taskustaan mustan puupiipun ja piinallisen hitaasti täytti sen tupakkapussistaan.
— Minussa on se, uskokaa pois, mutisi Cuthbert ja sytytti piippunsa tulesta. — Tiesin sen (savut), kun tuo kunnon (savut) Torrington kuvasi tuntomerkit (hän veti savut); — tunsin olevani tylsä ja uninen (savut), otin pari marakattia ja panin niihin vertani — (savut) ja ne tulivat uneliaiksi, nekin — varma merkki…
— Mistä olette saanut tuota tupakkaa? kysyi Sanders äkkiä.
Cuthbert mietti vastausta hetkisen.
— Ystävä antoi minulle — päällikköystävä, Bosambo. Alkuasukkaiden tupakkaa, mutta ei hullumpaa — hän antoi minulle pahuksen paljon.
— Sitä minäkin, sanoi Sanders ja ojentaen kätensä otti pussin ja pisti sen taskuunsa.
* * * * *
Kun Sanders oli saanut Cuthbertin varmasti kotimatkalla olevan höyrylaivan kannelle, hän otti kaksikymmentä hausaa ja lähti Ochoriin vangitsemaan Bosamboa, ja hän luuli Bosambon pakenevan; mutta julkea päällikkö odotti hänen tuloaan ja suoritti tavanmukaiset kunnianosoitukset.
— Minä tunnustan antaneeni valkealle miehelle hamppua, sanoi hän. — Minä poltan sitä itse tulematta sairaaksi. Mistä tiesin, että se saattaisi hänet nukkumaan?
— Miksi annoit sitä hänelle? tiukkasi Sanders.
Bosambo katsoi komissaaria suoraan kasvoihin.
— Viime kuussa, herra, tulit kysymään minulta, miksi annoin hänelle Isisin maat ja oikeudet jokeen, jotka eivät olleet minun annettavissani. Nyt tulet kysymään, miksi annoin valkealle miehelle alkuasukkaan tupakkaa. — Herra, se oli minun antamistani tavaroista ainoa, joka oli minun omaani.