MONROVIAN BOSAMBO
Monta vuotta ovat Ochorin miehet olleet äitelänä komediana Afrikan siirtomaamurhenäytelmässä. Nyt ei enää voida nauraa ochorilaisille. Eikä yön pikkutunneilla kalatulien ääressä keskusteleva pieni unelias seurue saata ilostua kuullessaan tarinoita Ochorista ja ochorilaisista. Kaikki tämä on tapahtunut Liberian hallituksen suosiollisella myötävaikutuksella, vaikkakaan Liberian hallitus ei ole siitä tietoinen.
Kaikella kunnioituksella Liberian tasavaltaa kohtaan sanon, että monrovialaiset, Liberian pääkaupungin asukkaat, ovat suuria valehtelijoita ja varkaita luonnostaan.
Kerran, sanottakoon se valtion kunniaksi, hankittiin sotalaiva — muistaakseni sen lahjoitti joku laivanomistaja, joka ei siitä välittänyt. Hallitus nimitti kolme amiraalia, neljätoista kapteenia ja niin monta upseeria kuin laivaan sopi, ja kaikilla oli mitä loistavin virkapuku. Hallitus aikoi nimittää myös miehistön, mutta laiva ei ollut tarpeeksi suuri, että siihen olisi mahtunut upseerien lisäksi ainoatakaan miestä.
Kerran tämä mustan tasavallan pieni sotalaiva meni merelle, amiraalit ja kapteenit lämmittivät ja ohjasivat sitä — tämä jälkimmäinen oli uutta ja viehättävää.
Takaisin satamaan tultaessa eräs amiraali sanoi:
— Nyt on minun vuoroni pitää perää, ja otti ruorin.
Laiva törmäsi kariin sataman suulla ja meni pohjaan. Upseerit pelastuivat helposti, sillä monrovialaiset uivat kuin kalat mutta merivesi pilasi heidän kauniit pukunsa. Esitykseen, että ryhdyttäisiin laivaa pelastamaan, hallitus viisaasti sanoi:
— Ei, emme luule sen olevan tarpeellista.
— Me tiedämme, missä se on, sanoi presidentti (hän istui Hallituspalatsissa syöden sardiineja sormineen), — ja jos joskus sitä tarvitsemme, on hyvä tietää sen olevan niin lähellä.
Asiassa ei olisi tehty mitään enempää, mutta Britannian amiraliteetti sanoi, että hylky oli laivankululle vaarallinen, ja määräsi hylyn paikalle pantavaksi poijun.
Liberian hallitus murisi jotakin kulungeista, mutta painostuksesta (luulen sotalaiva »Dwarfin» kapteenin, joka oli kirpeäkielinen mies, sanoneen jotakin) he suostuivat, ja paikalle asetettiin kellopoiju.
Se soi kauniisti ja rauhoittavasti — poijun kello nimittäin — ja monrovialaiset pitivät sitä kulunkien veroisena.
Mutta kaikki monrovialaiset eivät ole v. 1821 vapautettuja amerikkalaisia orjia, jotka ovat asettuneet Liberiaan. On myös kansalaisia, joita liberialaiset sanovat »alkuasukkaiksi», ja näistä huomatuimpia ovat krulaiset, jotka eivät maksa veroja, kiusaavat hallitusta ja niistävät silloin tällöin virallisen tasavallan nenää.
Poijun paikoilleen asettamisen jälkeisenä päivänä Monrovia heräsi huomaten, että täydellinen hiljaisuus vallitsi lahdella huolimatta korkeasta merenkäynnistä. Kello oli vaiti, ja kaksi ent. amiraalia, jotka myivät kaloja rannalla, lainasi veneen ja souti tarkastamaan. Selitys oli yksinkertainen: kello oli varastettu.
Liberian tasavallan presidentti sanoi kiivaasti;
— Tulkoon Belsebubi, joka on kaiken synnin alku ja juuri, varastelevien krulaisten päälle!
Toinen kello asetettiin. Se varastettiin samana yönä. Pantiin vielä yksi kello, ja veneellinen amiraaleja asetettiin vartioimaan sitä. He istuivat läpi yön keinuen aalloilla ja yksitoikkoinen kling-klang-klong oli musiikkia heidän korvissaan. Se soi koko yön, mutta aamulla varhain, pimeänä hetkenä ennen auringon nousua, kellon ääni tuntui heikkenevän.
— Veljet, sanoi yksi amiraaleista, — olemme kulkemassa kellolta poispäin.
Mutta selitys oli se, että kello oli kulkenut heistä poispäin, sillä puolinaisiin toimenpiteihin kyllästyneinä krulaiset olivat ottaneet koko poijun mukaansa kelloineen ja kaikkineen, eikä vielä tänäkään päivänä ole paikalla merkkiä osoittamassa, missä kohdin Monrovian satamassa muinainen sotalaiva mätänee.
Tämän varkauden suunnittelija ja toimeenpanija oli muuan Bosambo, jolla oli kolme vaimoa. Näistä yksi, syntyään kongolainen ja uskoton, ilmoitti asiasta poliisille, ja muodollisuuksien mukaan Bosambo vangittiin ja vietiin korkeimpaan oikeuteen, jossa hänet havaittiin syylliseksi »varkauteen ja valtionkavallukseen» ja tuomittiin kymmenen vuoden pakkotyöhön.
He veivät Bosambon vankilaan, ja Bosambo haastatteli mustaa vartijaa.
— Ystäväni, sanoi hän, — minulla on metsässä suuri ju-ju, ja jos sinä et heti laske minua vapaaksi, sinä ja vaimosi kuolette kurjan kuoleman.
— Sinun ju-justasi minä en tiedä mitään, sanoi vartija mietteliäästi. — Minä saan kaksi dollaria viikossa vartijantoimestani, mutta jos lasken sinut vapaaksi, en saa mitään.
— Tiedän paikan, johon on kätketty paljon hopeaa, sanoi Bosambo ylpeästi. — Sinä ja minä menemme siihen paikkaan, ja me tulemme rikkaiksi.
— Jos sinä tiesit, missä on hopeaa, miksi varastit kelloja, jotka ovat messinkiä ja melkein arvottomia? kysyi hänen mielikuvitukseton vartijansa.
— Huomaan, että sinun sydämesi on kivinen, sanoi Bosambo ja meni metsäalueelle hakkaamaan puita valtion laskuun.
Neljä kuukautta tämän jälkeen sai Sanders, Isisin, Ikelin ja Akasavan maiden pääkomissaari, monistetun kuvauksen ja ilmoituksen:
»Sille, jota tämä koskee.
Tiedustellaan — H. Y. Liberian Presidentin julkaisemalla kuulutuksella Bosambo Krulaista, joka pakeni pakkotyölaitoksesta lähellä Monroviaa, tapettuaan vartijan. Hänen otaksutaan tulevan teidän maitanne kohti.»
Seurasi kuvaus.
Sanders pani asiakirjan muiden samanlaisten joukkoon — ne eivät olleet harvinaisia tapauksia — ja ryhtyi jälleen pohtimaan ikuista Ochorin arvoitusta.
Nyt, niinkuin aina, ochorilaiset olivat pahassa pulassa. Koko Afrikassa ei ole niin onnetonta kansaa kuin ochorilaiset. Fingot, jotka olivat orjia nimeltään ja tavoiltaan, olivat julmia kuin masait verrattuina ochorilaisiin.
Sanders oli hieman kärsimätön, ja kolmimiehinen lähetystö, joka oli matkannut päämajaan valittamaan kansan vaivoja, tapasi hänet epäystävällisenä.
Hän puhutteli heitä parvekkeellaan.
— Herra, ei kukaan jätä meitä rauhaan, sanoi yksi. — Isisiläiset, ngombilaiset kaukaisista maista, kaikki tulevat luoksemme vaatien sitä ja tätä, ja me annamme peloissamme.
— Mitä te pelkäätte? kysyi Sanders kyllääntyneenä.
— Pelkäämme kuolemaa ja kipua ja polttamista ja vaimojemme ryöstämistä, sanoi toinen.
— Kuka on päällikkönne? kysyi Sanders hurjana.
— Minä olen päällikkö, sanoi vanhanpuoleinen mies, jolla oli leopardinnahka yllään.
— Mene takaisin kansasi luo, päällikkö, jos todellakin olet päällikkö etkä vanha hävytön akka; mene takaisin ja vie mennessäsi jumala — voimakas jumala — joka katsoo sinun etujasi ja vartioi sinua niinkuin minä. Tämä jumala sinun pitää asettaa kyläsi laitaan niin, että aurinko puolen päivän aikana tulee olemaan sitä vastapäätä. Merkitse paikka, johon sinun on se asetettava, ja puolen yön aikana sinun pitää se menoin ja uhritoimituksin asettaa paikalleen. Ja sen jälkeen sinun ja sinun kansasi ryöstäjät joutuvat tämän jumalan vihan alaisiksi.
Sanders sanoi tämän hyvin vakavasti, ja lähetystön jäsenet olivat hyvin liikutuksissaan. Mutta enemmän he olivat liikuttuneita, kun Sanders ennen heidän lähtöään antoi heille paksun seipään, jonka päähän oli kiinnitetty lauta. Lautaan oli piirretty merkkejä.
He kantoivat aarrettaan kuusi päivää metsän läpi ja kuljettivat sitä kanootissa neljä päivää ylös jokea, kunnes tulivat Ochoriin. Siellä se kuun valossa ja uhraten yhden vuohen sijasta kaksi (varmuuden vuoksi) asetettiin siten, että taulu salaperäisine kirjoituksineen oli keskipäivällä aurinkoon päin.
Uutiset kulkevat takamaissa nopeasti, ja Isisin ja Akasavan kylissä kerrottiin pian, että ochorilaiset olivat valkean taikavoiman erityisessä suojeluksessa. He olivat aina olleet suojatut, sillä moni mies, joka oli viehättynyt tappamaan ochorilaisia, oli kuollut valkoisen miehen käden kautta.
— Minä en usko, että Sandi on tehnyt tämän, sanoi Akasavan päällikkö. — Mennään joen poikki ja katsotaan omin silmin, ja jos he ovat valehdelleet, pieksämme heitä kepeillä, vaikkakaan emme voi tappaa yhtään miestä Sandin ja hänen hirmuisuutensa vuoksi.
Niin he menivät joen yli ja marssivat, kunnes tulivat Ochorin kaupungin näkyville, ja ochorilaiset kuullessaan akasavalaisten olevan tulossa pakenivat metsiin ja kätkeytyivät tapansa mukaan.
Akasavalaiset etenivät, kunnes tulivat maahan pystytetylle seipäälle ja näkivät laudan, johon oli piirretty »paholaisen merkit».
Sen edessä he seisoivat hiljaa ja peloissaan, ja sitä palvottuaan ja uhrattuaan sille kanan (joka oli ochorilaisten laillista omaisuutta) he palasivat.
Tämän jälkeen tuli joukko Isisistä, ja heidän täytyi kulkea Akasavan kautta.
He toivat näille lahjoja ja viettivät yön akasavalaisten luona.
— Mitä on tämä puhe Ochorista? kysyi isisiläisten päällikkö, ja
Akasavan päällikkö kertoi hänelle.
— Voit säästää matkan itseltäsi, sillä me olemme nähneet sen.
— Sen, sanoi Isisin päällikkö, — uskon vasta nähtyäni.
— Se on pahaa puhetta, sanoivat akasavalaiset, jotka kokoontuivat neuvotteluun. — Nämä Isisin koirat sanovat meitä valehtelijoiksi.
Kuitenkaan ei tullut verenvuodatusta, ja aamulla isisiläiset jatkoivat matkaansa.
Ochorilaiset näkivät heidän tulevan ja kätkeytyivät metsään, mutta varovaisuus oli tarpeeton, sillä isisiläiset lähtivät heti takaisin. Muut kansat tekivät pyhiinvaellusretkiä Ochoriin, ngombit, bokelit ja metsän pikkumiehet, jotka olivat niin arkoja, että tulivat yöllä, ja ochorilaiset alkoivat tuntea suuren tärkeytensä.
Sitten Bosambo, krulainen ja suuri seikkailija, ilmestyi näyttämölle kuljettuaan kahdeksansataa mailia villejä maita hartaasti toivoen, että aika pimentäisi Liberian hallituksen muistin ja toisi hänet sattumalta maahan, jossa rieska ja hunaja vuotaa.
Bosambo oli eläissään kokenut monia. Hän oli ollut kyökkimestarina Elder Dempster linjalla, koulumestarina lähetyskoulussa — hän oli ylpeä siitä, että hän omisti kirjan »Pyhimysten elämä», tunnustus edistyksestä — hänen varastossaan oli hieman englannin kielen taitoakin.
Vieraanvarainen Ochori otti hänet vastaan sydämellisesti, ruokki häntä manokilla ja sokeriruo'olla ja kertoi hänelle Sandin taikuudesta. Syötyään Bosambo käveli seipään luo ja luki kirjoituksen:
PÄÄSY KIELLETTY!
Hän ei hämmästynyt, vaan tuli takaisin syvissä mietteissä.
— Tämä taika, sanoi hän päällikölle, — on hyvä taika. Minä tiedän sen, sillä minulla on valkean miehen verta suonissani.
Todistaakseen tämän hän häväisi aivan viattoman Sierra Leonessa palvelevan brittiläisen virkamiehen tekemällä hänet isäkseen.
Ochori oli syvästi liikuttunut. He kaivoivat esiin tarinoita omista urotöistään, jotka alkoivat siitä, että Tiganobeni, suuri kuningas, tuli ammoisina aikoina pohjoisesta ja hävitti kaiken maan Isisiin asti.
Bosambo kuunteli — tarinan kertominen vei kaksi yötä ja niiden välisen päivän, sillä Ochorin virallisella kertojalla on vain yksi kertomatapa — ja kun se oli lopussa, Bosambo sanoi itselleen:
— Näitä ihmisiä minä olen etsinyt kauan. Minä jään tänne.
Ääneen hän kysyi:
— Ja miten usein Sandi tulee tänne?
— Kerran vuodessa, herra, sanoi päällikkö, — kahdentenatoista kuukautena tai vähän myöhemmin.
— Milloin hän kävi viimeksi?
— Kun nykyinen kuu on täysi, kolme kuukautta sitten; hän käy suurien sateiden jälkeen.
— Sitten, sanoi Bosambo jälleen itsekseen, — minä olen turvassa yhdeksäksi kuukaudeksi.
He rakensivat hänelle majan, istuttivat hänelle banaanitarhan ja kylvivät hänelle siemenen. Sitten hän pyysi vaimokseen päällikön tytärtä, ja vaikka hänellä ei ollut millä maksaa, tuli tytär hänelle. Muut kansat huomasivat, että vieras asui Ochorissa, sillä uutiset leviävät nopeasti, mutta sitten, kun hän meni naimisiin, ja vielä päällikön tyttären kanssa, oli miehen pakosta oltava ochorilainen, ja sellaisena tuli tieto päämajaan. Sitten Ochorin päällikkö kuoli. Hän kuoli äkkiä joihinkin tuskiin, mutta sellaiset kuolemat ovat yleisiä, ja hänen poikansa rupesi hallitsemaan. Lyhyen hallitusajan jälkeen poikakin kuoli, ja Bosambo kutsui koolle vanhat ja viisaat miehet ja maan päämiehet.
— Näyttää siltä kuin Ochorin monet jumalat olisivat tyytymättömiä teihin, sanoi hän, — ja minulle on unessa sanottu, että minä tulen Ochorin päämieheksi. Sen vuoksi kumartakaa minua tavan mukaan, ja minä teen teidät suuriksi miehiksi.
Luonteenomaista ochorilaisille oli, ettei kukaan vastustanut, vaikka joukossa oli kolme miestä, jotka tapoja noudattaen olisivat voineet vaatia päällikkyyttä.
Sanders kuuli uudesta päälliköstä ja hämmästyi.
— Etabo? kertasi hän (siten Bosambo nimitti itseään). — En muista miestä — saako hän miehiin selkärankaa; en tiedä, kuka hän on.
Bosambossa oli selkärankaa, juonia tai molempia.
— Hänellä on hyvin omituisia tapoja, ilmoitti alkuasukasvakooja Sandersille. — Joka päivä hän kokoaa kylän miehet ja panee heidät kävelemään pelebin (pöydän) ohi, jolla on monta munaa. Hänen komentonsa mukaan jokainen mies ohikulkiessaan ottaa munan niin nopeasti, ettei yksikään silmä sitä näe. Ja jos mies on kömpelö tai särkee munan tai on hidas, tämä uusi päällikkö panee häpeän hänen päällensä piesten häntä.
— Se on leikkiä, sanoi Sanders; mutta eläissään hän ei ollut nähnyt sellaista leikkiä. Uutinen toisensa jälkeen tämän uuden päällikön hullutuksista tuli hänen korviinsa. Joskus hän vei ochorilaiset yöllä ulos ja opetti heille sellaisia asioita, joista he eivät ennen olleet tietäneet mitään. Siten hän opetti heille, millä tavalla heidän piti ottaa vuohi niin, ettei se voinut huutaa. Ja myös sen, miten he voivat ryömiä vatsallaan tuuma tuumalta aikaansaamatta mitään ääniä. Ochorilaiset tekivät kaiken tämän muristen ääneensä vääryyttä ja ankaraa työtä vastaan.
— Minä repeän, ennen kuin ymmärrän tätä! sanoi Sanders rypistäen kulmiaan, kun viimeiset tiedot tulivat. — Joillekuille muille se olisi sodan merkki, mutta ochorilaiset!
Huolimatta käsityksistään ochorilaisten sotakuntoisuudesta hän piti hausansa valmiina.
Mutta sotaa ei tullut. Sen sijaan akasavalaiset valittivat, että »metsässä oli paljon leopardeja».
Leopardeista ei haittaa, ajatteli Sanders, ja akasavalaiset olivatkin kyllin hyviä metsästäjiä lopettaakseen tämän jupakan ilman apua. Seuraava tieto oli hälyttävä. Kahdessa viikossa nämä leopardit olivat vieneet kuusikymmentä vuohta, kaksikymmentä säkkiä suolaa ja paljon norsunhampaita.
Leopardit syövät vuohia, ja ehkäpä on hienostuneita leopardeja, jotka eivät syö vuohia suolatta, mutta leopardit eivät vie norsunhampaita edes hammastikuikseen. Sanders kiiruhti niin ollen jokea vastavirtaan, koska pikkuasiat ovat tärkeitä seudulla, jossa ihmiset pureksivat hyttystä, mutta nielevät kokonaisen karavaanin.
— Herra, se on totta, sanoi Akasavan päällikkö hieman järkyttyneenä. — Nämä vuohet katoavat yö yöltä, vaikka me vartioimme niitä, samoin suola ja norsunluu, koska me emme niitä vartioineet.
— Mutta leopardit eivät vie näitä esineitä, sanoi Sanders vihaisena. —
Ne ovat varkaita.
Päällikön ällistys oli suuri.
— Kuka voisi varastaa? hän kysyi. — Ngombi on kaukana, samoin Isisi.
Ochorilaiset ovat hulluja ja pelkureita.
Sitten Sanders muisti munaleikit ja ochorilaisten yölliset toimitukset.
— Tahdon puhua tämän uuden päällikön kanssa, hän sanoi ja meni joen poikki samana päivänä.
Lähettäen sananviejän ilmoittamaan tulostaan hän odotti kahden mailin päässä kylästä, ja neuvonantajat ja viisaat miehet tulivat häntä vastaan tuoden kalaa ja hedelmiä.
— Missä on päällikkönne? kysyi Sanders.
— Herra, hän on sairas, he sanoivat surullisesti.
— Tänään hän tuli sairaaksi, ja hän kaatui maahan voihkien. Olemme kantaneet hänet majaansa.
Sanders nyökkäsi.
— Haluan nähdä hänet, hän sanoi.
He johtivat hänet päällikön majan ovelle, ja Sanders meni sisään. Oli hyvin pimeä, ja pimeimmässä nurkassa makasi sairas mies. Sanders kumartui hänen ylitseen, koetti hänen valtimoaan, tunnusteli niskasta korvan takaa unitaudin merkkejä, mutta ei havainnut mitään oireita. Mutta paljaalla olkapäällä, kun hänen sormensa hipoivat miehen lihaa, hän tunsi omituisen säännöllisen arven, sitten hän löysi toisen ja pääsi selville niistä. Liberian hallituksen vankien polttomerkki oli hänelle tuttu.
— Arvelin sitä, sanoi Sanders ja potkaisi voihkivaa miestä lujasti.
— Tule ulos valoon, Monrovian Bosambo, sanoi hän; ja Bosambo nousi kuuliaisesti ja seurasi komissaaria ulos majasta.
He seisoivat toisiaan katsellen useita minuutteja; sitten Sanders sanoi
Pippurirannan murteella:
— Mieleni tekee hirttää sinut, Bosambo.
— Se on sinun ylhäisyytesi vallassa, sanoi Bosambo.
Sanders ei sanonut mitään, vaan naputteli kepillään kenkänsä kärkeä ja katseli ajattelevana maahan.
— Kun sinä olet tehnyt näistä varkaita, niin voitko tehdä heistä miehiä? kysyi hän hetken kuluttua.
— Luulen, että he voivat tapella nyt, sillä he ovat ylpeitä ryöstettyään Akasavan, sanoi Bosambo.
Sanders puri keppinsä päätä niinkuin miettivä mies tekee.
— Ei varkautta eikä murhia, hän sanoi. — Päälliköt ja päällikön pojat eivät saa enää kuolla äkkiä, hän lisäsi merkitsevästi.
— Herra, tapahtuu, niinkuin haluat.
— Mitä tulee varastamiinne vuohiin, ne saatte pitää, samoin hampaat ja suolan, sillä jos te viette ne takaisin Akasavaan, niin akasavalaisten vatsa tulee täyteen vihaa, ja se merkitsisi sotaa.
Bosambo nyökkäsi hitaasti.
— Sitten sinä saat jäädä, sillä huomaan sinut toimeliaaksi mieheksi, ja
Ochori tarvitsee sinunlaistasi. Mutta jos…
— Herra, sydänvereni kautta teen kuten toivot, sanoi Bosambo, — sillä minä olen aina toivonut saavani olla brittiläisten alainen päällikkö.
Sanders oli puolimatkassa päämajaan, ennen kuin hän kaipasi kaukoputkeaan ja ihmetteli, minne oli voinut pudottaa sen. Samalla hetkellä Bosambo näytteli kiikaria ihmetteleville miehilleen.
— Tästä päivästä eteenpäin, sanoi Bosambo, — ei enää saa nostaa vuohia eikä varastaa mitään. Olen luvannut sen Sandille, ja rakkautensa merkiksi hän antoi minulle nämä taikalasit, jotka tuovat esineet lähelle, katsokaa.
— Herra, sanoi yksi neuvonantajista, — tunsitko Suuren?
— Minulla on syytä tuntea hänet, sanoi Bosambo ylhäisesti, — sillä olen hänen poikansa.
Onneksi ei Sanders tietänyt mitään tästä keskustelusta.