KIVENPITÄJÄT
Afrikan metsissä Ikeli-joen varrella Ochorissa elää kansa, jota alkuasukaskielillä sanotaan »kivenpitäjiksi».
Tarina kertoo, että kala-kala, monta vuotta sitten, oli olemassa kummallinen laakakivi, »johon oli piirretty paholaisen merkit» (niin sanoo vakava alkuasukastarinoitsija kirjoituksesta) ja joka oli hyvin kunnioitettu ja ylistetty osaksi suuren taikavoimansa ja osaksi sen vuoksi, että sitä vartioi kaksi mahtavaa henkeä.
Se oli suuren metsän ihmiselle erityisen arvokas jumala, mutta akasavalaiset, jotka eivät olleet hentomielisiä eivätkä alistuvaisia ja jotka sitä paitsi olivat jumalien tarpeessa, hyökkäsivät eräänä punaisena aamuna Ochoriin ja veivät mennessään kiven ja muun, mitä irti saivat. Otaksuttavasti »messinkihenget» menivät myös mukana. Kiven anastus oli suuritöinen homma, sillä se oli kiinnitetty kallioon harmaalla laastilla, ja monta keihäänkärkeä katkesi, ennen kuin se oli saatu irti. Mutta lopuksi se oli kuitenkin viety pois, ja useita vuosia saivat akasavalaiset nauttia tämän pyhän omaisuuden tuottamia siunauksia. Sitten yhtäkkiä kivi katosi, ja sen mukana meni myös omistajain onni. Sillä kiven katoamiseen liittyy brittiläisten tulo, ja se oli akasavalaisille paha asia.
Noina kaukaisina aikoina tuli maahan mitätön mies, jolla oli yllään valkoinen puku, ja hänen seurassaan oli kuusi sotilasta, Hän toi rauhan ja hyvän ystävyyden sanoman, puhui uudesta kuninkaasta ja uudesta laista. Akasavalaiset kuuntelivat hämmästyneinä ja pyöräpäisinä, mutta kun he selvisivät, he leikkasivat hänen päänsä poikki, samoin sotilaiden. Se näytti ainoalta keinolta silloisessa tilanteessa.
Sitten eräänä aamuna Akasava heräsi huomatakseen koko kylän olevan täynnä outoa valkoista väkeä, joka oli tullut jokea vastavirtaa höyrylaivoilla. Heitä oli liian monta, jotta olisi voitu väitellä, ja niinpä kansa istui vaiteliaana, hieman peloissaan ja hyvin kummissaan, kun kaksi mustaa sotilasta sitoi akasavalaisten silloisen päällikön kädet ja jalat ja piti häntä kaulasta nuorassa riippumassa, kunnes hän kuoli.
Paha onni ei loppunut edes siihen: tuli huono vuosi, jolloin maniokkijuuri oli täynnä kuolemanvettä (sinihappoa), vuohet kuolivat ja odottamaton hirmumyrsky hävitti tähkäpäät. Tällaisissa tapauksissa on olemassa aina yksi korvauskeino. Jos ei ole, mitä tarvitaan, mennään ja otetaan. Niinkuin lukemattomat kerrat ennenkin akasavalaiset menivät Ochoriin, ottivat runsaasti viljaa ja jättivät paikalle monta kuollutta miestä ja miestä, jotka rukoilivat kuolemaa. Aikanaan tulivat sitten valkoiset miehet höyrylaivoineen, pienine messinkitykkeineen ja tuttuine väkipyörineen ja köysineen, jotka he kiinnittivät tuttuun puuhun ja käyttivät tuttuun tapaan.
— Näyttää siltä, sanoi uusi päällikkö (joka myöhemmin hirtettiin Isisin kuninkaan tappamisesta), — että valkeain miesten laki on säädetty, jotta heikko mies saisi voiton vahvemmasta. Se on hullua, mutta lienee heidän mieleensä.
Ensi työkseen hän kaatoi hirttopuun; se oli liian hirveä ja muistutti liian paljon edesmenneiden kohtalosta. Sitten hän ryhtyi tutkimaan akasavalaisten onnettomuuden syytä. Asia selvisi pian. Suuri kivi oli varastettu, niinkuin hän hyvin tiesi, ja parannus riippui yksinomaan varkaan löytämisestä. Onnettomia ochorilaisia epäiltiin.
— Jos menemme heidän luokseen ja tapamme heitä vain vähän, mutta poltamme paljon, sanoi Akasavan päällikkö miettiväisesti, — niin he epäilemättä kertovat meille, missä tämä jumalakivi on, ja ehkä Suuret antavat meille anteeksi.
— Kun minun nuoruusvuosinani, sanoi eräs vanha neuvonantaja, — pahat miehet eivät kertoneet, mihin varastettu tavara oli kätketty, pantiin kuumia kekäleitä heidän käsiinsä ja ne sidottiin lujasti.
— Se on erinomaisen hyvä tapa, sanoi toinen mies ja nyökäytti päätään mieltymystä osoittaakseen. — Myös miesten sitominen sotilasmuurahaisten tielle on erinomainen keino saada heidät puheliaiksi.
— Kuitenkaan emme voi mennä Ochoria vastaan monesta syystä, sanoi päällikkö, — ja niistä tärkein on se, ettemme pääse helposti heidän kimppuunsa kiveä vartioivien henkien tähden, vaikka en muista henkien olleen kovin voimakkaita, kun kivi oli meidän hallussamme, hän lisäsi toiveikkaasti.
Seurannut pieni sotaretki on kerrottu, samoin kuin kiven etsintäkin, lyhyesti virallisissa tiedonannoissa. Etsintä oli tuloksetonta, ja akasavalaisten oli tyydyttävä ottamaan mukaansa mitä käteen osui.
Siitä, miten alikomissaari Niceman ja sitten Sanders itse tulivat, olen jo kertonut. Se tapahtui kauan sitten, niinkuin alkuasukkaat sanovat: kala-kala, ja sen jälkeen tapahtui monta asiaa, jotka saattoivat kiven häipymään ihmisten ajatuksista.
Aikain vieriessä Akasavan päällikkö sai kuolemanrangaistuksen monista pahoista töistään ja rauha tuli siihen maahan, joka on Togo-maan liepeillä.
* * * * *
Sanders on hämmästynyt kaksi kertaa eläissään. Toinen tapahtui Ikelillä, joka paikallisella kielellä merkitsee »pikku jokea». Se ei ole lainkaan pieni joki, vaan päinvastoin leveä, väkevä, voimakas ja mahtava virta, joka kohisee, kihisee ja pauhaa vyöryessään mutkaista tietään merta kohden. Sanders istui pienen laivansa kannella katoksen alla ja katseli nopeasti kiitävää virtaa. Hän oli tyytyväinen mies, sillä maa oli hiljainen ja tähkäpäät olivat kypsät. Ei mitään rikkomuksiakaan ollut tehty. Bofabissa vain oli unitautia ja Akasavassa beriberiä ja Isisissä joku oli keksinyt uuden jumalan, jota he jokea päämajaan tulleitten tietojen mukaan palvoivat yötä päivää.
Hän ei moittinut uusia jumalia, sillä kaikki jumalat olivat hyvin avuliaita. Milini, Isisin uusi päällikkö, oli lähettänyt hänelle sanan:
— Herra, sanoi hänen sanantuojansa, — tämä uusi jumala elää laatikossa, jota papit kantavat olkapäillään. Se on pitkä ja niin leveä, että siinä on neljä lovea, joihin seipäät pannaan, ja sen sisällä oleva jumala on hyvin vahva ja täynnä suuruutta.
— Ko-ko, sanoi Sanders kohteliaasti, — kerro kuninkaalle, sinun herrallesi, että niin kauan kuin tämä jumala noudattaa lakia, hän saa elää Isisin maassa veroa maksamatta. Mutta jos hän kehoittaa nuoria miehiä lähtemään sotaan, tulen minä ja tuon tullessani paljon vahvemman jumalan, joka syö teidän jumalanne. Palaver on päättynyt.
Sanders ojensi jalkansa laivan reunukselle ja pohti tämän uuden jumalan ilmestymistä. Milloin olikaan viimeinen ilmestynyt? Ngombin maassa oli vuosia sitten yksi, ilkeä jumala, joka eli majassa kenenkään uskaltamatta sitä lähestyä; olipa ollut toinenkin, joka tuli pauhulla vaatien uhria, ihmisuhria. Se oli erittäin paha jumala ja maksoi Britannian hallitukselle kuusisataatuhatta puntaa, koska viidakossa taisteltiin ja maa oli rauhaton. Mutta ylipäänsä jumalat olivat hyviä, eivät tehneet pahaa kenellekään, sillä uusien jumalien tapana on saapua heti, kun jyvät ovat kypsät eikä sadekausi vielä ole alkanut.
Näin Sanders ajatteli istuessaan pienen »Zairen» keulakannella, pingotetun kangaskatoksen alla.
Seuraavana päivänä ennen auringon nousua hän käänsi höyrylaivan keulan vastavirtaan haluten nähdä Ochorin vointia. Ochori oli liian lähellä Akasavaa, jotta sillä olisi ollut hyvät oltavat, ja sitä paitsi puuttui hyvää ohjausta. Hyvin hitaasti kulki laiva, sillä virta oli vastainen ja voimakas. Kahden päivän päästä Sanders tuli Lukatiin, jossa nuorella Carterilla oli asemapaikka.
Alikomissaari tuli rannalle yöpukeissaan, iso aurinkohattu takaraivolla ja tervehti päällikköään meluisasti.
— No? sanoi Sanders, ja Carter kertoi hänelle kaikki uutiset. Ebidissä oli neuvottelu, Bofabin Otabo oli kuollut sairauteen, kaksi leopardia hätyytteli ulkokyliä, ja…
— Tiedättekö mitään Isisin jumalasta? hän kysyi äkkiä; ja Sanders sanoi, että hän oli kuullut siitä.
— Se on teidän vanha ystävänne, sanoi Carter. — Minun mieheni kertovat, että tämä vanha jumalalaatikko sisältää Ochorin kiven.
— Oh, sanoi Sanders, ja hänen mielenkiintonsa heräsi äkkiä.
Hän nautti aamiaisen alaisensa kanssa, tarkasti hänen pienen, kolmikymmenmiehisen joukkueensa, kävi hänen talossaan, ihmetteli hänen makeita perunoitaan ja maisteli hänen tomaattejaan.
Sitten hän meni takaisin laivalle ja kirjoitti lyhyen tiedonannon mitä tiheimmällä käsialalla mitä kapeimmalle paperiliuskalle.
— Tuo minulle n:o 14, sanoi hän palvelijalleen, ja Abibu toi hänelle kyyhkysen.
— Pieni lintu, sanoi Sanders käärien huolellisesti kirjeensä pienen pikalähetin punaisen jalan ympäri ja kiinnittäen sen kuminauhalla, — sinun on lennettävä kaksisataa mailia ennen huomisen auringon nousua — ja varo haukkoja.
Sitten hän otti kyyhkysen käteensä, meni laivan perään ja heitti linnun ilmaan.
Hänen kaksitoistamiehinen -miehistönsä istui patansa vieressä — sen padan, joka aina kiehuu.
— Joka! kutsui hän, ja hänen puolialaston koneenkäyttäjänsä tuli hyppien alas rinnettä.
— Höyrytä, sanoi Sanders. — Ota puusi laivaan, olen matkalla Isisiin.
* * * * *
Ei ollut epäilemistäkään tämän uuden jumalan äärettömästä voimasta. Kolmen tunnin päässä kaupungista »Zaire» saavutti pitkän kanootin, jota neljä miestä meloi vastavirtaa laulaen surulaulua. Sanders muisti sivuuttaneensa kylän, jossa naiset itkivät Joen rannalla vihreät lehvät ruumiinsa peittona.
Hän hiljensi, kunnes tuli heidän kohdalleen, ja huomasi kanootin pohjalla kuolleen ja jäykistyneen miehen.
— Mihin viette tätä ruumista? kysyi Sanders.
— Isisiin, herra, oli vastaus.
— Joki ja pikku saaret ovat kuolleita varten, sanoi Sanders ärtyisästi.
— On hullua viedä kuollutta elävien luo.
— Herra, sanoi mies, joka oli puhunut, — Isisissä on jumala, joka henkii elämää. Tämä mies — hän osoitti ruumista sormellaan — on minun veljeni, joka kuoli äkkiä leopardin kautta. Hän kuoli niin nopeasti, ettei hän ehtinyt meille kertoa, mihin oli kätkenyt suolansa ja putkensa. Viemme sen tähden hänet Isisiin, että uusi jumala antaisi häneen juuri niin paljon henkeä kuin tarvitaan, että hän tekisi sukulaisilleen hyvin.
— Keskelle jokea, sanoi Sanders tyynesti ja osoitti sellaiselle yksinäiselle saarelle, joka oli mitä runsaimman viheriän kasvullisuuden peittämä ja juuri kuin tehty hautausmaaksi. — Mikä on nimesi?
— Herra, nimeni on Nkema, vastasi mies hiljaa.
— Mene sitten, Nkema, hän sanoi antaen laivan mennä hiljaa eteenpäin ja katsellen, miten kanootti käänsi keulansa osoitettua saarta kohti ja jätti lastinsa sinne.
Sitten hän soitti koneen täyteen vauhtiin, ohjasi kauemmas hiekkasärkistä ja tuli kulkuväylälle.
Hän oli ajatuksissaan.
Tämä kivi oli aivan erikoinen fetissi ja vaati erityistä käsittelyä. Hän tiesi, että kivi oli olemassa. Siitä oli lukemattomia tarinoita, ja eräs tutkija oli katsellut sitä suurennuslasinsa läpi. Myös hän oli kuullut »messinkiputkisista hengistä» — noista mielikuvituksellisista ja sotaisista varjoista, jotka johtivat rauhan miehet taiston teille — paitsi ei ochorilaisia, jotka eivät koskaan sotineet ja joita ei mikään henkien paljous voinut johtaa väkivallan töihin.
Niinkuin huomataan, Sanders otti luonnonkansat vakavalta kannalta, mikä sivumennen sanoen on hyvän hallitsemistaidon salaisuus. Hänelle henget olivat tekijöitä ja epäjumalat toimivia olioita. Vähemmän tietävä mies olisi hymyillyt, mutta Sanders ei hymyillyt, sillä hänellä oli suuri vastuu niskoillaan. Hän saapui Isisin kaupunkiin iltapäivällä ja huomasi jo kaukaa, että jotakin erityistä oli tekeillä. Tavallisesti häntä vastassa oli suuri joukko naisia ja lapsia, kun hän saapui rannalle, mutta nyt ei ollut muita kuin kuningas ja kourallinen miehiä, kun hän käänsi laivansa keskivirrasta rantaan.
— Herra, sanoi kuningas, — minä en ole tämän kaupungin kuningas uuden jumalan vuoksi; ihmiset ovat kokoontuneet kukkulan tuonnemmalle rinteelle ja he istuvat yöt ja päivät katselemassa jumalalaatikkoa.
Sanders puraisi huultaan ajattelevasti eikä sanonut mitään.
— Viime yönä, sanoi kuningas, — 'kivenpitäjät' näyttäytyivät kulkien kylän läpi.
Hän värisi, ja suuret hikikarpalot vierivät hänen otsalleen, sillä henget ovat kauhea asia.
— Koko tämä juttu kivenpitäjistä on hullutusta, sanoi Sanders kylmästi.
— Pikkulapset ja naiset ovat nähneet ne.
— Herra, näin ne itse, sanoi kuningas yksivakaasti, ja Sanders hämmästyi, sillä kuningas oli vakava mies.
— Teissä on itse paholainen! sanoi Sanders englanniksi; sitten: —
Minkälaisia henkiä ne olivat?
— Herra, sanoi kuningas, — ne olivat valkonaamaisia, niinkuin sinun ylhäisyytesi. Heillä oli messinki päässään ja messinkiä rinnassaan Heidän reitensä olivat paljaat, mutta sääret olivat messingillä peitetyt.
— Kaikenlaisiin henkiin on yleensäkin vaikea uskoa, sanoi Sanders ärtyneenä, — mutta messinkihenkiin en usko millään ehdolla. — Hän puhui jälleen englantia kuten aina, kun hän puhui itsekseen, ja kuningas oli vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt sitä.
— Mitä muuta? kysyi Sanders.
— Niillä oli miekat, sanoi kuningas, — samanlaiset kuin ne, joita Ngombin norsunmetsästäjät käyttävät. Leveä ja lyhyt, ja heidän kädessään oli kilpi. — Sanders oli hämmästynyt.
— Ja ne huusivat 'sotaa', jatkoi päällikkö. — Tämä on suurin häpeä, sillä minun nuoret mieheni tanssivat kuolontanssia ja maalaavat ruumistaan maalilla ja puhuvat hurjasti.
— Mene majaasi, sanoi Sanders, — minä tulen pian luoksesi.
Hän ajatteli polttaen mustan sikarin toisen jälkeen; sitten hän kutsui
Abibun, palvelijansa.
— Abibu, sanoi hän, — nähdäkseni olen aina ollut sinulle hyvä isäntä.
— Niin olet, herra.
— Nyt luotan sinuun. Mene miesten luo ja ota selvä heidän jumalistaan. Jos kysyn heiltä itse, niin he kohteliaisuudesta valehtelevat ja mainitsevat sen tai tämän jumalan, koska luulevat minun pitävän siitä.
Abibu valitsi ateria-ajan, kun aurinko oli mennyt pois ja maailma oli harmaa ja puut liikkumattomat. Hän tuli takaisin tietoineen, kun Sanders oli juomassa toista kahvikuppiaan pienen kansihytin yksinäisyydessä.
— Herra, hän ilmoitti; — kolmella miehellä ei ole lainkaan jumalaa, kolmella on erityinen perhejumala, kaksi on enemmän tai vähemmän kristittyä ja neljä hausaa on minun uskoani.
— Entä sinä?
Abibu, kanolaispoika, hymyili Sandersin viattomuudenilmaukselle.
— Herra, hän sanoi, — minä seuraan profeettaa, uskon vain yhteen
Jumalaan, voimakkaaseen ja laupiaaseen.
— Se on hyvä, sanoi Sanders. — Anna nyt miesten lastata puita, ja Joka saa pitää höyryä kuun nousuun, jolloin kaikki on valmista lähtöön.
Kymmenen aikaan kellonsa mukaan hän kutsui neljä hausaansa, antoi heille kullekin lyhyen karbiinin ja olkavyön. Sitten joukko lähti maalle.
Kuningas kärsimyksineen istui majassaan, josta Sanders löysi hänet.
— Sinä pysyt täällä, Milini, hän komensi, — eikä sinua syytetä milloinkaan siitä, mitä tapahtuu tänä yönä.
— Mitä tapahtuu, herra?
— Ken tietää! sanoi Sanders syvällisesti.
Kadut olivat sysimustat, mutta Abibu valaisi lyhdyllä tietä. Vain silloin tällöin he sivuuttivat majan, jossa oltiin kotona. Tavallisesti he näkivät hiilloksen hohteesta, että asunnot olivat tyhjiä. Kerran sairas nainen huusi heille, kun he menivät ohi. Hänen aikansa oli lähellä, sanoi hän, eikä ketään ollut auttamassa häntä hänen vaikeana hetkenään.
— Jumala auttaa sinua, sisar! sanoi Sanders, joka pelkäsi syntymisen salaisuutta. — Minä lähetän naisen sinun luoksesi. Mikä on nimesi?
— He eivät tule, sanoi kärsivä ääni. — Tänä yönä miehet lähtevät sotaan, ja naiset odottavat suurta tanssia.
— Tänä yönä?
— Tänä yönä, herra — niin ovat messinkihenget määränneet.
Sanders maiskautti suullaan.
— Sen tahdon nähdä, sanoi hän ja jatkoi matkaansa.
Joukko tuli kylän laitaan. Heidän edessään taivaan pronssikajastusta vasten piirtyi pienen kummun tumma muoto, ja sitä he hakivat.
Pronssi tuli punaiseksi ja kohosi, muuttui jälleen pronssiksi tulen hulmutessa kummun takana milloin kirkkaammin, milloin himmeämmin. Tultuaan kukkulan harjalle Sanders näki edessään koko näytelmän.
Metsän laidan ja kukkulan juuren välillä oli laajahko tasanko.
Vasemmalla oli joki, oikealla taas oli metsä ja suo.
Aivan tasangon keskellä paloi suuri tuli. Sen edessä, seipäillä, oli laatikko.
Mutta ihmiset!
Suuri piiri, istuen liikkumatta kyykyllään, vaiteliaana; miehiä, naisia, lapsia, pienokaisia, jotka riippuivat äideissään; suuri ihmiskehä, jonka napana oli tuli ja laatikko.
Keskellä oli aukea, josta pääsi käsiksi laatikkoon — aukea, jossa alastomia miehiä kulki kulkueessa. Nämä pitivät yllä tulta, ja Sanders näki heidän kuljettavan polttoainetta. Pysyen joukon takana hän raivasi tien aukealle. Sitten hän silmäsi miehiinsä.
— On kirjoitettu, sanoi hän kanolaisten kummallisella arabian kielellä, — että meidän on kannettava pois tämä väärä jumala. Pääseekö kukaan meistä tästä seikkailusta elävänä, vai kuolemmeko tässä, on Allahin vallassa, joka tietää kaiken.
Sitten hän astui päättävästi aukeata pitkin. Hän oli vaihtanut valkean pukunsa virkapukuun, eikä joukko huomannut häntä, ennen kuin hän tuli hausainsa kanssa laatikon luo. Tulen kuumuus oli kauhea, polttava. Läheltä hän näki laatikon lautojen taipuneen kuumuudesta ja raosta hän näki ohuen laakakiven.
— Ottakaa laatikko nopeasti, ja hausat kohottivat sen olkapäilleen. Siihen asti koko ihmisjoukko oli istunut äänetönnä ihmetellen, mutta kun sotilaat kohottivat taakkansa, kajahti vihan huuto tuhansista kurkuista, ja miehet hypähtivät seisomaan.
Sanders seisoi tulen edessä toinen käsi kohotettuna, ja hiljaisuus palasi.
— Isisin kansa, sanoi Sanders, — älköön yksikään liikahtako, kunnes jumalakivi on mennyt ohi, sillä kuolema kohtaa nopeasti sen, joka asettuu jumalien tielle.
Hänellä oli pistooli kummassakin kädessään, ja se jumaluus, jota hän ajatteli, ei ollut laatikossa.
Kansa epäröi liikehtien kärsimättömänä, niinkuin joukko liikehtii epäröidessään.
Nopein askelin miehet veivät kuormansa aukeaman läpi; he olivat jo häiriytymättä menneet melkein joukon ohi, kun eräs vanha nainen astui esiin ja tarttui Sandersin käteen.
— Herra, herra! hän huusi, — mitä teet meidän jumalallemme?
— Vien hänet oikeaan paikkaan, sanoi Sanders, — sillä hallitus on määrännyt minut sen pitäjäksi.
— Anna tunnus! karjui nainen, ja kansa huusi hänen mukanaan: — Tunnus, herra!
— Tämä olkoon teille tunnukseksi, sanoi Sanders, muistaen kärsivän naisen, — Jumalan armosta Ifabille, Adakon puolisolle, syntyy poikalapsi.
Hän kuuli puheen sorinaa; hän kuuli viestiään kerrattavan suusta suuhun kautta koko joukon, hän näki ryhmän naisia kiiruhtavan takaisin kylään, sitten hän antoi käskyn marssia eteenpäin. Kuului murinaa, ja joku syvä-ääninen mies aloitti sotalaulun, mutta kukaan ei yhtynyt häneen. Joku — mahdollisesti sama mies — kalautti keihästä kilpeä vasten, mutta hänen esimerkkiään ei seurattu. Sanders tuli kylän kadulle. Hänen ympärillään oli sellainen tungos, että hän vaivoin saattoi seurata laatikkoa. Joki oli näkyvissä; kuu nousi kelmeänä, kultaisena pallona yli puiden, levitti hopeataan veteen, ja sitten kuului vihan mylvintä.
— Hän valehtelee! Hän valehtelee! Ifabille, Akadon vaimolle, syntyi tyttölapsi.
Sanders kääntyi äkkiä; hänen huulensa vetäytyivät irvistykseen, ja hänen valkeat hampaansa välkkyivät.
— Jos joku mies kohottaa keihäänsä, sanoi hän puhuen hyvin nopeasti, — niin hän on kuoleman oma.
Jälleen he seisoivat epäröiden, ja Sanders antoi käskyn olkansa yli.
Hetken vain joukko epäröi, sitten, kun sotilaat ottivat jumalalaatikon olalleen, hyökkäsivät kaikki karjuen eteenpäin.
Muuan ääni huusi jotain; kuin taikavoimasta melu vaimeni, kansanjoukko hajaantui taaksepäin ja sivuille rynnäten toinen toisensa yli ja pyrki nopeasti pakoon.
Sanders seisoi ladattu pistooli kummassakin kädessään ja ihmetteli suu avoinna.
Paitsi miehiään hän oli yksin, ja sitten hän näki.
Keskellä katua tuli kävellen kaksi miestä. He olivat pukeutuneet lyhyisiin hameihin, jotka jättivät polvet paljaiksi; päässä oli suuri messinkikypäri, ja messinkihaarniska suojeli rintaa.
Sanders katseli heitä, kun he tulivat lähemmäs, sitten hän sanoi:
— Ellei tämä ole kuumetta, niin se on hulluutta, sillä hän näki kaksi roomalaista centuriota, raskas miekka kupeella riippuen.
Hän seisoi vielä, ja he sivuuttivat hänet niin läheltä, että hän näki kilvestä karkeat kirjaimet:
AUGUSTUS CAE.
— Kuumetta, sanoi hän hervottomasti ja seurasi laatikkoa laivaan.
* * * * *
Kun laiva tuli Lukatiin, Sanders ei vielä ollut oikein selvillä, sillä hänen ruumiinlämpönsä oli normaali eikä kuumetta enempää kuin aurinkoa voinut syyttää harhanäyn aiheuttajaksi. Sitä paitsi hänen miehensä olivat nähneet saman ilmestyksen.
Hän löysi valtuudet, jotka kyyhkynen oli tuonut, mutta ne olivat nyt tarpeettomat.
— Ihmeellinen juttu, sanoi hän Carterille kertoessaan tarinaa, — mutta otetaanpa kivi, ehkä se voi tuoda selityksen asiaan. Centurioita — pah!
Otettuna päivänvaloon kivi näytti olevan harmaata graniittia, jota
Sanders ei ollut nähnyt ennen.
— Tässä on 'paholaisen merkkejä', sanoi hän, kun kivi pyöräytettiin ympäri. — Mahdollisesti — ah!
Ei ihme, että hän hämmästyi, sillä kivessä oli kirjaimia, ja Carter näki puhallettuaan tomun pois:
MARIUS ET AUGUSTUS CENT NERO IMPERAT IN DEUS DULCE
Sinä yönä Sanders käyttelemällä unohtunutta latinaansa ja täyttämällä kuluneet paikat arvaamalla sai kokoon seuraavan käännöksen:
»Marius ja Augustus, Neron, keisarin ja hallitsijan,
centuriot, nukkukaa rauhassa jumalien kanssa.
»Me olemme ne, jotka tulivat Hanno Karthagolaisen löytämien villien maiden taa…
»Marcus Septimus meni Egyptiin, ja hänen kanssaan Decimus Superbus, mutta keisarin tahdosta ja jumalien armosta me purjehdimme takaisin mustiin meriin… Täällä me elimme aluksemme kärsittyä haaksirikon barbaarien kunnioittamina ja opettaen heille sotataitoa.
»… Te, jotka tulette jälkeemme… viekää tervehdys Roomaan Cato
Hippocritukselle, joka asuu… portin luona…»
Sanders pudisti päätään, kun oli lukemisen lopettanut, ja sanoi, että se oli »vallan kummallista».