Iltalampun ääressä I

by Edith Forssman

MAGNA.

Veitsien ja haarukoiden kilinän säestämää puhelua ja aikavälistäisiä naurunpyrskähdyksiä kuului ruokailuhuoneesta. Kapteeninrouva Cederkvist istui ruokapöydässä perheineen ja ruokailijoineen ja tämän talon päivällispöydässä oli tavallisesti aika eloisata.

Vanhin tytär, neiti Alli, ja ylioppilas Witikka johtivat puhelua, kuten tavallisesti; Sanni, "sanasutkailija", suikautti joukkoon silloin tällöin ja molemmat lyseolaiset hymyilivät itsemahtavasti. Emäntä, lihava ja hellottava, piti huolta, että jokainen sai osansa höyryävää lihamuherrusta ja levitteli salapäin kelpo voileivän viipaleita lemmikkitytölleen, Kertulle, vaikka voi oikeastaan oli pöytyeen vanhempia jäseniä, musiikinopettajatarta neiti Schneideriä, herra Witikkaa ja professoria varten. Viimmemainittu oli ainoa, joka istui vaiti, akkiloiden jotakin oppinutta probleemia, kuten neiti Schneider arveli. Neiti Schneider ei nimittäin ollut kyllin tarkkasilmäinen huomatakseen niitä ivallisia eleitä, jotka väreilivät professorin vakavan suun ympärillä ja jotka kyllin todistivat, että hän oli seurannut keskustelua ja omalla hiljaisella tavallaan nauttinut päivän "uutisista".

— Neiti Lilli menee kaiketi iltamaan? kysyi herra Witikka.

— Luonnollisestikin, minähän annoin teille lupaukseni jo kolme viikkoa takaperin.

— Iltamaan! — ehätti kapteeninrouva pitkäveteisesti — ja minä kun juuri aijoin pyytää teitä, nuoret, tänä iltana alas asemalle neiti Roosia vastaanottamaan.

— Ei sovellu, äiti; minä en aijo menettää hauskaa iltaani juoksemalla semmoista jumalatonta matkaa asemalle — ja Alli neiti pudisti kieltävästi huolekkaasti käherrettyä päätään, heittäen Witikkaan silmäyksen, huomauttaakseen tälle miten ihmeteltävän mainiosti hän osaa käyttää itsenäisyyttään.

— Kenties Oskar tai Rolf menisi? tuumasi rouva sävyisästi.

— Anteeksi, meillä on konventti tänä iltana — vastasivat herrat lyseolaiset ja katsoivat toisiinsa.

— Mutta hyvänen aika, kenen minä sitte saan? huokasi emäntä.

— Eikö äiti voi lähettää Eriikkaa? sanoi Lilli kärsimättömästi.

— Rakkaani, meillähän on pesu tänään ja sitä paitsi pitää Eriikan mennä hakemaan Ellaa ja Sannia, jotka menevät lasteniltamaan valtioneuvoksen luokse, kuten tiedät.

— Minä käyn hakemassa neiti Roosin, sanoi professori äkkiä. Pieni kävely luennon jälkeen virkistää minua.

— Sinäkö, vaivaisitko tosiaankin itseäsi? puheli kapteeninrouva. Ei, ei, kyllä minä koetan tulla muuten aikaan jollakin tavoin.

— Jätä se asia minun huolekseni, paras äiti, sehän on perin vähäpätöinen — ja niin puhein työnsi professori tuoliaan hiukan taaksepäin, sillä hän se tavallisesti antoi merkin pöydästä nousemiseen.

Neiti Schneider istui pianinon viereen saliin ja alkoi soittaa "ijankaikkista Beethoveniaan", kuten suulas Sanni sitä nimitti, ja professori heittäysi sanomalehti kädessä keinutuoliin. Neiti Schneider arveli, että hänen soitossaan pitäisi olla kyllin nauttimista, mutta professori oli vanhojen tapojensa orja: hän rakasti pehmeäksi verhottua keinutuolia ja aikaisemmin, kun tuo vaaleaverinen saksatar ei vielä ollut talossa ruokailijana, oli hän keinutuolissaan vetäissyt pienen päivällisunenkin.

Viereisestä huoneesta kuului kinastelevia ääniä. Selvimpänä kuului
Allin kimakka ääni:

— Minä vaan en rupea uuninloukossa asumaan tuommoisen vennonvieraan tytön tähden, jolla äiti minua alinomaa kiusottelee. Minun huoneeni on perin pieni, ja ensi viikolla tulee tänne Witikan sisar, jolle minä olen luvannut luonani asunnon niiksi päiviksi, jotka hän viipyy täällä kaupungissa.

— Vai niin, vai semmoisia sinä olet luvannut, puhumatta minulle sanaakaan — moitiskeli äiti. — Mutta mihin luulet minun voivan sijoittaa neiti Roosin; muistahan toki, että hänen vanhempansa pyysivät hänet meille jo kesällä, kun minä olin tädin luona maalla!

— Mutta hänhän voi asua Ellan ja Sannin huoneessa, se on kyllin suuri.

— Uh, miten kiusallinen tuo Alli aina on, huusi Sanni, ei suinkaan ole mitään hauskaa saada tuntematon tyttö samaan huoneeseen, silloinhan loppuu kaikki iltarupatukset ja tärkeät salaisuuksien uskomiset.

— Niin, ja isä sanoo ilman pilaumiseen nähden kauhean epäterveelliseksi, että useita henkilöitä asuu samassa huoneessa, huomautti Ella Tenlén julkeasti.

— Voi hyvä lapsi, meillähän on niin erinomaiset ilman vaihtajat.

— Niin, siinä nyt näette, äiti, mimmoisia tuhmuuksia te teette luvatessanne edeltäpäin, harmitteli Alli. Ja tuo neiti Roos sitte kuuluu olevan oikea maalaislötys, aivan parasta sorttia, ja "herännyt" kaupanpäälle. Vanhemmat ovat hihhuleita tai mitä lienevätkään ja tyttö ei ole käynyt mitään koulua, saamme luultavasti hyvinkin hävetä hänen tähtensä.

— Minusta näytti pastori Roosin perhe kerrassaan aito ihmisiltä, tuumasi kapteeninrouva, piittaamatta vähääkään kauniin tyttärensä vihasta. Neiti Roos tulee Sannin ja Ellan huoneeseen; minä menen nyt sanomaan Eriikalle, että hän tuo rautasängyn alas, sitte asetamme sen ympärille varjostimet, niin että hän saa oman pienen nurkkasensa. Siten sopii se kyllä hyvästi, pikku tyttöseni; saattepas nähdä.

— Mutta eikö yhtä sänkyä voisi yönajaksi nostaa saliin? mutisi Sanni. Kapteeninrouva ei kuitenkaan enää kuunnellut mitään vastaväitteitä, vaan hyväntuulen häiritsemätön sävy kasvoillaan poistui hän voitollisena taistelusta.

— Äiti on kuin luotu ruokaväkeä pitämään, tuumaili professori hymyillen; on oikein opettavaa kuulla, miten hän pujottaupi kaikkien vaikeuksien läpi. Mutta tuota vierasta neitirukkaa minä surkuttelen, hän ei näy olevan kovinkaan tervetullut. Sitä paitsi on tämä seura siksi itsekseen elävää, ett'ei oudon ole tänne kovinkaan helppoa koteutua.

Professori laski sanomalehden pöydälle, kohensi silmälasiaan ja meni omalle puolelleen. Hänellä oli nimittäin kaksi kaunista huonetta salin toisella puolella ja ne olivat niin rauhoitettuja, että itse kapteeninrouvakin astui sinne jonkunmoisella varovaisuudella. Muuten hän antoikin professorille — pojalleen ensi naimisista — niin suuren arvon, että tämän tahto oli hänelle melkein poikkeamattomana lakina. Hän oli pojalleen niin äärettömän kiitollinen siitä, että tämä tyytyi asumaan hänen luonaan; hän tiesi hyvin, ett'ei monetkaan nuoret miehet hänen asemassaan olisi tehneet niin, ja se summa, minkä professoripoika antoi hänelle asunnosta ja hoidosta, ei ollut niinkään turha hänen taloudellisissa asioissaan. Ja aivan merkitystä vailla ei ollut sekään, että nyt oli saatavilla rahapussi, joka avautui aina, milloin hänen asiansa niin vaativat.

Professorin isä, aitohikas tiedemies tohtori Bruun, oli jättänyt melkoisen omaisuuden nuorelle leskelleen ja ainoalle, puolikasvuiselle pojalleen. Rouva Bruun olisi voinut viettää huoletonta elämää kuolinpäiväänsä asti, mutta hänellä oli, sen pahempi, kovin myöstävä sydän, niin että hän muutamana heikkona hetkenään lupautui naimisiin nuoren kapteenin kanssa, jolla ei ollut mitään muuta merkikkyyttä kuin ihastuttavat viikset ja uljas ryhti.

Kun kapteeni oli menettänyt terveytensä ja samalla varansa oli hän itsekin melkein mennyttä kalua. Mutta hän eli kuitenkin siksi kauvan, jotta kerkesi kuluttaa vaimonsakin omaisuuden niin tarkkaan, että tämä hänen kuoltuaan jäi puille paljaille kolmen pienen lapsen kanssa.

Nykyinen professori ei ollut silloin vielä laillisessa ijässä ja holhooja — isän vanha ystävä — piti tarkalla, ett'ei ainoatakaan penniä pojan omaisuudesta kietoutunut isäpuolen asioihin. Hän ei antanut pojan edes asua kotona ja vasta isäpuolen kuoleman jälkeen sai nuori Bruun muuttaa äitinsä luo, tukeakseen hänen taloudellista asemaansa.

Äiti ja poika olivat perin erilaisia luonteeltaan. Mutta he antoivat kuitenkin toisilleen arvoa ja kapteeninrouva ihaili salassa oppinutta poikaansa, joka vuosi vuodelta tuli yhä kuuluisammaksi. Hän piti poikaansa arvossa, mutta se ei estänyt hänen kertomasta tälle mitä jokapäiväisimpiä pikkujuttuja ja nurkkahuhuja sekä kaupungilta että kyökistä. Hänelle ei nimittäin koskaan johtunut edes mieleenkään, että tämmöiset pikkusalaisuudet voisivat tuntua pojasta vähäpätöisiltä ja joutavilta ja jos professoripoika joskus vastasi jotain välinpitämätöntä, selitti hän asian, jotta "Hugo on aina ollut harvasanainen, semmoinen oikea kirjatoukka". Muista sitä vastoin oli professori jäykän käytöksensä ja ainaisen ivallisen tyyneytensä vuoksi perin itsemahtava ja mahdoton henkilö — mutta sitä asiaa ei kapteeninrouva voinut päättää. Hän itse oli kauttaaltaan oikea ehta arki-ihminen, mitään varsinaista sivistystä hän ei ollut koskaan saanut, eipä ollut edes ulkokuorikaan aina kyllin siloisa. Kukaan ei käsittänyt miten tuo filosoofinen tohtori oli aikoinaan valinnut hänet puolisokseen, joll'emme tahdo syyttää juuri tätä hänen filosofiataan, jolla näyttää olevan aivan ominaisuutena hiukan petkutella oppilaitaan puhtaasti käytännöllisissä asioissa.

Minkä verran kapteeninrouvalla lie ollut punaa poskillaan nuorempana, oli tietämätöntä, vaan nyt hän helakanpunaisine, hyllyvine kasvoineen ja muodottomine muosimaisine muotoineen oli oikean jokapäiväisen ruokatädin perikuva, suuttumaton ja hyväntahtoinen, mutta jotenkin pintapuolinen.

Professori oli aikoja sitte sytyttänyt lampun ja istui pöydän ääressä kirjoituksensa yli kumartuneena, kun ovi avautui ja äiti hiukan yskähdellen astui kahvitarjottimineen sisään. Professori tiesi vanhastaan, että milloin äiti itse toi iltapuoliskahvin, oli hänellä myös jotain erikoista puhuttavaa. Siksi panikin hän heti kynän pois kädestään ja kysyi ystävällisesti, vaikka hiukan hillitysti: — No, äiti hyvä, mitä nyt?

— Oi, äidillä ovat omat huolensa, puhalteli kapteeninrouva, vaipuen vastapäätä poikaansa nojatuoliin istumaan. — Tänään on ollut tiukka päivä, tiedätsä, Alli on ollut kauhean huonolla tuulella sentähden kun ompelija pilasi hänen iltamapukunsa. Enkä minäkään voi käsittää miten voidaan niin katalasti reunustaa, se on aivan vanhanaikuinen, kukaan ihminen ei ole sitte syksyn semmoista käyttänyt ja — ja sitte on minulle vielä tullut vastuksia uudesta hoidokkaastamme.

— Minä kuulin, että teillä oli iltapäivällä kiistaa siitä, mihin tuo uusi tulokas sijoitettaisiin asumaan, vastasi professori, juoden kahviaan pikku siemauksin, ja katsellen koko ajan rakkaan kirjoituksensa viimmeisiä rivejä.

— Luonnollisestikin täytyy minun aluksi ottaa hänet vastaan, mutta katsottaneeko sitä sanansasyömiseksi jos minä hankin hänelle toisen paikan siinä tapauksessa että täällä syntyy ikävyyksiä?

— Mikäpä juuri estäisi teidän niin tekemästä, äiti hyvä, tuumasi professori.

— Niinpä kyllä, mutta ikävältä se tuntuu kaikissa tapauksissa, sillä pastori aivan rukousti minua ottamaan tytön hoitooni. Heillä on tuskin nimeksi tuttavia täällä kaupungissa ja täti on suosittanut minua.

— Jos äiti pitää sitä omantunnon asiana, niin saa se luonnollisesti kokonaan toisen merkityksen.

— Tiesipä juuri omastatunnostakaan, — mutta tuo kiusallinen Alli kun ei voinut ottaa häntä huoneeseensa — — muka ahtauden tähden, juurikuin tässä muilla olisi niin erittäin väljää. Mutta enin minua huolettaa Ella Tenlén. Hän on minun paras hoitolaiseni, kunnallisneuvoksetar lähettää aina syksyisin niin runsaalla kädellä voita, lihan ja makkaraa, ja jos Ella kirjoittaa kotiinsa ja valittaa, että neiti Roos on ahdettu asumaan heidän kanssaan. Minä en tahtoisi loukata hänen vanhempiaan, ja jos kunnallisneuvos luulee, ett'ei Ellalla ole kaikki parhain päin, syntyy siitä varmaan ikävyyksiä, sillä ukko on aika kierä mies.

— Siinä tapauksessa saa neiti Roos muuttaa!

— Mutta rahatkin ovat hyviä, se on pieni lisäys kassaan ja sitä paitsi on tyttö niin nuori ja ensi kertaa poissa kotoa — näyttiin erikoisesti pidettävän silmällä, että tyttö joutuisi kelpo ihmisiin ja saisi hyvän hoidon, ja enpä tiedä tosiaankaan ketä tässä kiireessä voisin siihen nähden suosittaa.

— Minä luulen, ett'ei meidänkään talo siinä suhteessa ole liioin kadehdittava, sanoi professori kuivasti.

— Kuinka sinä, Hugo, voit niin sanoa, — kapteeninrouva melkein nyyhkytti — minä vakuutan, ett'ei kukaan tarjoo voimakkaampaa ruokaa kuin minä. Tiedätkö sinä, miten minä juoksen ympäri kaupunkia, etsien tuoretta lihaa ja munia, mutta ketään ihmistä ei moitita niin paljon kuin sitä, joka pitää ruokavieraita. Herra Witikka saarnaa jok'ainoa ateria ruokien ravintoarvosta ja maistelee maitoa, joka ei hänen mielestään koskaan ole kyllin voimakasta, Ella tahtoisi kakaota, hän kun on heikko, neiti Schneider ei saa syödä perunoita vatsakatarrinsa tähden ja omat tyttöni sitte eivät tee muuta kuin tonkivat ruokia, vähemmästäkin sitä jo voi itkeä.

— Rauhoitu, äiti, enhän minä ruokaa tarkoittanut, sinä tiedät, että minä aina olen kehunut sinun keittotaitoasi ja meidän pöytämme on kyllin hyvä tuommoiselle vaatimattomalle, yksinkertaiselle maalaispappilan tytölle. Minä tarkoitin tyttöjen vastenmielisyyttä uutta tulokasta kohtaan, varmaankin tapaa hän täällä mitä epäilevimpiä silmäyksiä.

— Sen luulen kyllä korjautuvan, vastasi kapteeninrouva, jonka sydän nyt oli keventynyt ja jolle kaikki näyttäytyi nyt mitä heleimmissä väreissä. — Kenties on hän kiltti ja mukautuva tyttö, ja niin menee kaikki hyvin.

— Ja joll'ei mene, löydät sinä varmaan hänelle jonkun toisen paikan, lopetti professori, joka oli ottanut kellonsa ja laski levottomasti miten paljon hänen kallista aikaansa oli mennyt turhaan.

— Saamme nähdä! sanoi kapteeninrouva, otti kahvitarjottimen ja vaaperti ulos.

* * * * *

Luento oli loppunut, mutta professori oli hiukan viivähtänyt puhelussa muutaman tuttavansa kanssa, niin että tornikello näytti jo puolta kymmentä kun hän astui ulos. Hänellä oli siis aika kiire, jos mieli pitää äidille antamansa lupaus ja noutaa neiti Roos asemalta.

Oli sovittu, että neiti Roos odottaisi kolmannen luokan odotussalin ovella kapteenin rouvan lähettämää noutajaa ja tämän oli äiti monta monituista kertaa teroittanut professorin mieleen. Siksi menikin hän suoraa päätä mainitulle ovelle heti kun matkustajia alkoi tulvata etusillalta sisään. Hänen mustat, hiukan tuikeakatseiset silmänsä tarkkasivat jokaista ohimenijää. Tungoksen keskellä pysähtyi muuan, jonka ulkomuoto oli siihen suuntaan, joksi hän oli tulokkaan ajatellut: pitkä, kaiskera vartalo, harhaileva, ujo sävy kasvoilla; hän se täytyi olla. Professori meni suoraan häntä kohden, mutta samalla olikin jo tyttö hävinnyt tungokseen. Hän katseli hiukan ällistyneenä ympärilleen ja huomasi samalla nuoren tytön, joka seisoi samalla paikalla oven luona kuin hän itse äsken. Sillä oli pienenpyöreät, vehmaat kasvot, vaalea palmikko riippui hartioilla ja hän tähyili avoimin, reippain katsein kirjavaa, tungeskelevaa joukkoa. Mahtoiko tämä nyt olla oikea? Professori läheni, kumarsi ja kysyi kohteliaasti oliko hänellä kunnia tavata neiti Roos'ia!

Tyttö, joka ei ollut häntä ennen huomannut, näytti hieman hämmästyneeltä ja vastasi myöntävästi.

— Siinä tapauksessa saan esittää itseni. Olen professori Bruun, äitini, kapteeninrouva Cederqvistin lähettämä neitiä noutamaan.

Hänen kirkkaat silmänsä katselivat avonaisesti professoria kun hän ojensi luottavasti kätensä.

— Olkaa hyvä, jättäkää minulle matkakapine-numeronne!

— Täällä, antakaa anteeksi, jotta vaivaan teitä niin paljon, mutta minä en oikein tiedä, miten tästä omin neuvoin selviäisin.

— Oo, antakaa minun pitää siitä huolta, neitiseni; olkaa hyvä ja ainoastaan seuratkaa minua niin ett'en kadota teitä ahdingossa.

— Olkaa varma, siitä minä kyllä olen varuillani!

— Kas niin, nyt tulemme juuri parhaaseen aikaan luukulle. Onko tämä teidän matkalaukkunne?

— Juuri se!

— Hyvä! Professori vihjasi kantajan luokseen, ajurista oli hän jo edeltäpäin pitänyt huolta; eikä aikaakaan kun hän jo auttoi kohteliaasti pikku naisensa rekeen, istuen itse viereen.

— Lieneehän neiti vain hyvin puettu, meillä on jotenkin pitkä matka ja ilta tuntuu olevan kylmä.

— Minä en ole ollenkaan arka kylmälle, vakuutti hän. — Mutta miten kummalliselta tuntuu olla nyt pääkaupungissa; minä olen usein uneksinut tätä hetkeä, mutta nyt en minä tahdo saada tajuuni, että todellakin olen täällä. Miten valoisaa kaikkialla, luulenpa, ett'ei täällä unta muistetakaan. — Tuoko se sitten on Ateeneumi, todellako? Miten suurenmoista! Mikä on tuon kadun nimi, jolle nyt juuri käännymme?

Kysymys seurasi kysymystä ja professori vastasi kaikkiin mitä sävyisimmin, hymyillen koko ajan. Jos noissa kysymyksissä olisi iimautunut kipinäkään keikailevaisuutta, hitunenkaan halua näyttäytyä lapsellisen alkuperäiseltä, olisi hänkin vastannut tavallisella kylmällä välinpitämättömyydellään, mutta hänen esiintymisensä eheä luontaisuus huvitti professoria. Hän istui käsi suojelevasti ojennettuna reen laidalle tytön taakse ja kuunteli noita keskeytymättömiä, vilkkaita ihmettelyn ja ihastuksen huudahduksia, katsellen hymyillen noihin nuoriin kasvoihin, jotka kaihtelematta kääntyivät häneen, pyytäen selitystä kaikelle oudolle tässä uudessa, tuntemattomassa maailmassa. Professori ei ollut nähnyt moisia kasvoja moniin aikoihin, eikä niitä tavatakaan aivan joka päivä, kaikkein vähimmän suurissa kaupungeissa, joissa ympäristö painaa leimansa ihmisiin, eritotenkin herkkään nuorisoon.

Pikaisesti muisteli hän mielessään kaikkia niitä kasvoja, joita hän oli ollut tilaisuudessa lähemmin tarkastelemaan, varsinkin kotonaan. Mutta semmoisia kuin nämä ei hän muistanut koskaan nähneensä. Ei siskoilla, kaikkein vähimmin juuri niillä; Alli oli oikullinen, keikaileva Sanni taasen suulas pikkuvanha. Hän tunsi äkkiä osanottoa tuon nuoren tytön kohtaloon, ajatellessaan sitä kotia ja sitä seurapiiriä, johon hän hänet nyt vei. Jos hän todellakin oli niin turmeltumaton ja kokematon kuin näytti, olipa toden totta synti tämmöinen kohtalo!

Ajuri pysäytti. — Jaha, me olemme perillä nyt!

— Joko nyt, oi sepä oli vahinko, minä olisin mieluusti ajellut pari tuntia tulematta uniseksi. Se oli niin lumoavan hauskaa, aivan kuin sadussa.

Professori tahtoi auttaa häntä reestä, mutta tyttö oli jo hypännyt maahan ja seisoi häntä odottaen portilla.

— Asuuko täällä muitakin vieraita? kysyi hän heidän noustessaan rappusia.

— Asuu, muuan saksalainen musiikinopettajatar, eräs koulutyttö, kaksi lyseolaista ja yksi ylioppilas. Meitä onkin koko joukko ja tämän lisäksi on minulla vielä kolme sisarpuolta, kuten neiti kenties tietänee.

— Aivan niin, minä tiedän. Miten hauskaa onkaan asua samanikäisten kanssa!

— Aivan erinomaista, kunpa hän tuntisi heidät, ajatteli professori. Tytön ihastus vaikutti hänessä aivan tietämättään vastenmielisen tunteen.

Kapteeninrouva tuli heille vastaan eteisessä ja toivotti mitä sydämmellisimmin nuoren hoidokkaansa tervetulleeksi, pyytäen hänet saliin teenjuontiin. Aamiainen ja iltanen tarjottiin nimittäin salissa, koska Kerttu tähän aikaan jo makasi viattomuuden unta varsinaisessa ruokailuhuoneessa, joka samalla oli sekä hänen että äitinsä makuuhuoneena.

Professori tuli myöskin sisään ja istuen teelasin ääressä katseli hän nyt täydessä lampun valossa nuorta saattovierastaan. Ilman päähinettä näytti hän pienemmältä ja lapsellisemmalta, jota vaikutusta hartioilla riippuva palmikko vielä jonkun verran lisäsi. Hänen poskillaan oli vielä lapsuuden pehmeä pyöreys ja hipiä oli rusottava, mutta ei liian valkea. Kokonaisuudessaan olivat piirteet säännölliset; miksikään "sieviksi" olisi niitä tuskin vaativampi arvostelija sanonut, mutta kasvojen luomusten tutkijan huomiota olisi hänen ilmeikäs suunsa kyllä herättänyt ja ihmisvihaaja olisi varmaan kadehtinut hänen reipasta hymyään ja iloisten sinisilmäinsä loistetta. Kapteeninrouva järjesti iltasen, kehottaen syömään ja tuosta nuoresta tytöstä näytti kaikki maistuvan hyvältä. Voileipä toisensa perästä hupeni hänen punaisten huuliensa lomitse ja näkkileipä ratisi valkeain luonnonhampaitten välissä. — Erinomainen ruokahalu, hänen eloisissa kasvoissaan voi lukea: — se maistaa hyvältä ja minä jaksan syödä hyvin. Professori katseli neiti Schneideriä, joka yhä vielä leikellä nipisteli ensimmäistä sillipalastaan, neiti rukka, on toki ihanaa omata terve ruokahalu. Vaan tylystipä tuomitseekin tyrannimaisen muodin vaatimukset tuon maalais-immen. Hänen vyötäisensä ovat auttamattomasti suvaittavaa mittaa paksummat, näkyi, ettei ollut kureliivi kahlehtinut hänen voimakasta kasvantaansa eikä pilannut ruuansulatusta. Löytyy siis vieläkin järkeviä ihmisiä maailmassa, vaikka professori oli sitä melkein epäillyt, ja terveysoppi ja luonnonmukainen puku olivat juuri hänen lempiaatteitaan. Mutta jotta tuon maalaisimmen kotikutoinen matkapuku näytti professorista vallan ihanteelliselta, siitä ei hänellä itsellään ollut aavistustakaan.

Professorin tarkastelut keskeytyivät, sillä kapteeninrouva selitti hyväntahtoisesti että hän oli tässä talossa "kaikkein täti" ja pyysi sen vuoksi tietää "pienen ystävänsä" nimeä.

— Minun nimeni on Manghild, vastasi nuori tyttö.

— Oi, miten runollista, kuiskasi neiti Schneider.

— Kotona nimitetään minua kuitenkin aivan yksinkertaisesti Magnaksi.
Isä on Magnus ja minä olen saanut hänestä nimeni.

— Sepä tunnustaa omituiselta, sanoi professori.

— Meillä on kaikilla perin harvinaiset nimet, vastasi hän hymyillen; veljeni nimi on Cyril ja sisarieni Berith ja Aida.

— Niin ihmeen alkuperäisiä, lallatti pieni musiikinopettajatar, kohottaen siniset silmänsä kattoa kohden.

— Saanko tarjota jotakin lisää?

— Ei, ei millään muotoa, täti kulta, minähän olen tehnyt jo oikeaa hävitystä illallispöydälle, mutta minulla oli sitte semmoinen nälkäkin, tunnusti hän ujoilematta.

— Miten kauvan pikkutytöt viipyvät, valitteli kapteeninrouva. — Eriika on saanut odottaa jo ainakin tunnin. Ne syönevät iltaista vasta yhdentoista aikaan.

— Lasteniltamaksi erinomaisen järkevästi järjestetty! muhoili professori pilkallisesti.

— Sitä nyt sanotaankin lasten iltamaksi vain sen vuoksi, että valtioneuvoksen vanhin tyttö vasta äskettäin täytti kaksitoista vuotta. Ellalta sen sijaan kuulin, että sinne tulee ylioppilaitakin tanssin tähden.

— Yhä vain parempaa — mutisi professori.

— Allia en voi odottaa kotiin ennen kello yhtä, sillä täällä kaikki huvit loppuvat niin myöhään.

— Se tuntuu minusta hiukan nurinkuriselta, sanoi Magna, kääntyen professoriin, he kun olivat jo vanhoja tuttuja. Siellä kotona sammutetaan tuli aina ennen kymmentä ja makuulla lukeminen oli kokonaan kielletty.

— Teidän isänne, neitiseni, täytyy olla tavattoman järkevä mies?

— Hyvin hyvä hän ainakin on, vastasi Magna hymyillen.

— Eikö meillä olisi vielä hauska puhella tässä lampun ääressä, ehdotteli neiti Schneider, ottaen kudoksen käteensä. Magna katsoi häntä ihmetellen ja professori kiirehti sanomaan: — Paras neiti, älkäämme näyttäkö vieraallemme nurinkurisia pääkaupunkilaistapojamme heti ensi iltana, sillä tässäkin talossa erotaan tavallisissa oloissa hiukan aikaisemmin. Hyvää yötä!

Kapteeninrouva saattoi Magnan pikkutyttöjen kamariin ja näytti hänelle vastaisen pienen nurkkansa. Nuori tyttö oli kiitollinen ja tyytyväinen kaikkeen, niin että tuo hyväntahtoinen rouva tuli aivan liikutetuksi. Muutamia minuutteja myöhemmin oli Magnan pää jo vaipunut tyynyyn ja hän nukkui kuin hyvä lapsi ainakin.

Tosin havahtui hän hetkisen perästä verhon takaa kuuluvaan naurunkiherrykseen ja vähää jälemmin tuntui kuin olisi tuuliaispää kiitänyt läpi huoneen: se oli Alli neiti, joka tuli kotiin. Mutta Magna oli liian väsynyt häiriytyäkseen tästä ja hänen unensa, ensimmäinen kaupungissa, oli yhtä rauhaisa ja uneksimisista vapaa kuin ennen kotona maalla.

* * * * *

Seuraavana aamuna havahtui Magna tapansa mukaan aikaiseen. Hän nousi ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui. Vuoteilla vastaisen seinän vieressä nukkuivat vielä nuo eiliset tanssiaistytöt: Sanni pörhöisiä, poltetuita suortuvia otsalleen valahtaneena, Ella harmaankalpeana, väännähdellen edestakaisin levottomasti vuoteellaan. Ehdottomasti muistui hänelle mieleen omat pikku siskonsa: Aida, joka nukkuessaan näytti uinailevalta enkeliltä ja Berith musta hiuspalmikko pyöreän käsivarren ympäri kierrettynä; mitä viehättävimpiä olentoja molemmat.

Häneltä pääsi kaipauksen huokaus, oma koti ja rakkaimmat siellä — hän alkoi palmikoida tuuheaa tukkaansa, tarvitsematta ollenkaan peilin apua. Sen tehtyä otti Magna matkalaukustaan Raamatun. Koko talossa vallitsi vielä hiljaisuus, hän ajatteli, että aamuhetket varmaankin olisivat rauhallisimmat eikä hän tahtonut niitä turhaan hukata; täällä kaukana, poissa kotoa ja yksinäisenä tarvitsee hänen enemmin kuin ennen turvautua taivaalliseen ystäväänsä. Hän kumarsi päätään ja rukoili hiljaa, mutta sydämmellisesti: "Ota minut suojaas ja johdata minua!"

Kun hän astui saliin, paloi täällä jo iloinen valkea uunissa ja Eriikka valmisti parhaillaan aamiaispöytää. Magna tervehti ja istui sitte iloisen valkean ääreen kudin kourassaan. Hän ei ollut tottunut jouten haaveilemaan.

Vihdoin tuli kapteeninrouvakin näkyviin kirjavassa aamunutussaan, kodikas myssy kampaamattomassa päässään. — No hyvä ihme, oletko sinä jo pukeutunut ja täydessä työntouhussa, sinähän olet oikea muurahainen! huudahti hän aivan hämmästyneenä. Sinä varmaankin haluaisit juoda kahvin aikaisemmin? Kunhan nyt vain Eriikalla olisi kahvileipää kotona!

— Älkää mitenkään vaivatko itseänne minun tähteni, hyvä täti; äiti ei olisi hyvillään jos minusta olisi jotain erikoista puuhaa, vakuutti Magna innokkaasti. Minä olen vain tottunut nousemaan aikaisin ylös ja täällä oli niin lämmin ja iloinen valkea.

— Hyvä, pikku ystäväiseni; mutta täälläpä onkin nyt Eriika saanut kaikki kuntoon — minun pitää vain juosta Ellaa herättämään, muuten hän taasen myöhästyy koulusta.

Samassa tuli hän aivan hengästyneenä takaisin: — Se lapsi rukka on aivan unenhoureissa, läähätti hän. Ne tulivat myöhään kotiin ja sitä paitsi alkaa Ellan koulu aikaisempaan. Niin, rakas ystäväiseni, sinä onnellinen maalainen et ollenkaan tiedä, miltä tuntuu semmoisen kaupunkilaisperheen huoltaminen, jossa on useita jäseniä, jossa melkein jok'ainoa on erikseen herätettävä ja jokainen syö ateriansa eri aikoina. Minä saan juosta koko päivän ympäri kuin vanha kyytihevonen pitääkseni silmällä, että kaikki on kuin olla pitää ja iltasin olen minä niin väsynyt, että jalat tahtovat uupua. Kas niin, siinähän se on Ella, Jumalan kiitos.

— Kiiruhda pikku tyttöni, täällä on sinun kakaosi valmiiksi sekoitettuna ja lämmin ranskanleipäsi; syö nyt, äläkä hukkaa aikaa. Ai, sinä seisot ja katselet saamatonna uutta huonetoveriasi, minä unohdin esittää. Rakas Magna, tässä on meidän pikku Ella. Mutta nyt sinun täytyy rientää, aika kyytiä. Sen jälkeen tuli kahvipöydän ääreen herrat lyseolaiset ja esitettiin nuorina Levineinä. Neiti Schneider joi vatsakatarrinsa tähden ainoastaan lämmintä vettä. Tuli yksi ja toinen, eikä rouva rukka kerjennyt muuta kuin myötään tarjota ja kehoittaa. Magna tunsi oikeaa osanottavaisuutta tuota paljohuolista rouvaa kohtaan, joka tuskin kerkesi lähentää kahvikupin huuliaan kohden kun jo taasen joku uusi vieras ilmautui kahvinjuontiin. Ja kun aamukahvi oli juotu, alkoi aamiaisen laittaminen. Jokainen söi miten hänelle soveltui ja viimmeiset tavallisesti niin myöhään, että päivällisvalmistukset olivat jo täydessä käynnissä. Pöytä sai siten olla katettuna lähes koko päivän.

Vasta aamiaisella tuli professori näkyviin. Hän oli kylpenyt, voimistellut ja tehnyt kävelymatkan — kukaan ei hoitanut itseään niin huolekkaasti kuin hän — mutta siksipä olikin hän ikäisekseen erittäin hyvin säilynyt. Magna tuli varsin iloiseksi nähtyään hänen ja tervehti häntä vapaasti, neiti Schneider, Ella, yksinpä tuo rohkea Sannikin ihmettelivät häntä, jokainen antoi hänelle arvoa. Tuon nuoren tytön avomielinen käytös miellytti professoria niin, että hän antautui puhelemaan hänen kanssaan harvinaisella eloisuudella.

Professori kyseli yhtä ja toista niistä luvuista, joita varten hän oli tullut pääkaupunkiin ja kun Magna luonnollisestikin oli epävarma kuinka hän ne oikein järjestäisi ja varsin kiitollinen hyvistä neuvoista, tarjoutui professori järjestämään hänelle soveliaan kurssin ja suosittamaan opettajan.

Magna oli ihastuksissaan. — Kaikki sujuu kuin itsestään, huudahti hän. Isä oli aivan huolissaan minusta, mutta minä koetin rauhoittaa häntä; nähkääs, herra professori, minä olen sunnuntailapsi ja semmoisilla on onni kaikkialla.

Professori nauroi tuolle lausumamuodolle: — Jos neiti vain luottaa minuun — — —

— Tuhansia kiitoksia!

Alli, joka nyt — happamana ja huonolla tuulella havahtuneena — oli saapunut joukkoon ja tullut esitellyksi, kääntyi Magnaan ja töykeällä, säädyttömällä tavallaan kysyä tokasi:

— Neiti ei tietääkseni ole saanut juuri mitään kasvatusta?

Nuori tyttö karahti punaiseksi ja professori loi julmistuneen silmäyksen sisareensa, purren huuliaan.

— Minä tarkoitan: käynyt mitään koulua — oikaisi Alli hitaasti.

— En, minä en ole koskaan käynyt mitään koulua, vastasi Magna alasvaipunein katsein, mutta, lisäsi hän kohottaen päätään, rohkea ilme kirkkaissa, lapsellisissa silmissään, isäni, vanha koulunopettaja on antanut minulle opetusta, eikä minusta tunnu mikään onnellisemmalta kuin saada opetusta omalta isältään.

— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi professori lyhyesti.

Alli näytti epäilevältä, mutta vaikeni, sitten kallistausi hän takaisin tuolin selustaa vasten ja huusi: — Onko herra Vitikka jo syönyt?

— Ei, mutta täälläpä hän juuri tuleekin.

Tuo nuori ylioppilas oli vasta parinkymmenen ijässä, laiha ja hoikka, hiukset mustat ja omituinen kiiluvaisuus silmissä, piirteet olivat jyrkät ja viisaat, mutta näyttivät melkoisesti riutuneilta. Professori esitti hänet Magnalle jonkun verran juhlallisesti ja hän taasen, joka oli asianymmärtäjä milloin oli kysymys nuorista naisista, katseli uutta tulokasta jonkunlaisella kiintymyksellä. Mutta Alli pani tälle pian sulun tielle, alkaen pauhuisan puhelun edellisen illan huveista.

Professori kutsuttiin pois muutaman käynnin tähden, joten Magna jäi yksin ja kun Alli jatkoi puheluaan hänelle aivan tuntemattomista aineista, katsoi hän itsensä liikavieraaksi ja meni takaisin makuuhuoneeseen. Siellä istui Sanni kyynelet silmissä peilin edessä, kampa kun ei ottanut mennäkseen eilisiltana takkaloituneen tukan läpi.

— Saako uusi huonekumppanisi auttaa sinua hiukan? kysyi Magna ystävällisesti. Tästä tarjouksesta tuli Sanni niin kiitolliseksi, että unohti kokonaan vastenmielisyytensä heidän vapautensa häiritsijää kohtaan. Tyytyväisenä otti hän tarjouksen vastaan ja tuli paljon leppeämmälle tuulelle tuntiessaan miten hellävaroen hänen tukkaraukkaansa käsiteltiin. Ehkä tuosta uudesta tulokkaasta on hiukan hyötyäkin, tuumiskeli Sanni neiti, joka kernaasti antoi passata itseään, milloin siihen vain oli tilaisuutta.

Pikku Kerttu — kymmenvuotias tyttönen, jonka eräänlaisen katarrin tähden täytyi näinä aikoina pysytelläidä sisällä, tuli myöskin huoneeseen, niin että Magna vähitellen tuli tuntemaan koko perheen jäsenet.

Sitte kun kaikki olivat hajauneet tehtäviinsä — Allillakin oli pieni kirjurin toimi — ja rouva ruvennut valmistamaan pasteijitaikinaa seuraavaa päivää, sunnuntaita, varten, puuhasi Magna Kertun kanssa, joka oli kalpea ja hiukan ruikutteleva, mutta pohjiltaan kuitenkin kiltti tyttö. Magna opetti hänelle helpompaa harsokutomista, kertoi hänelle pienistä siskoistaan ja sai tällä ystävyydellään talon pienintä kohtaan äidin niin heltymään, ett'ei tullut edes mieleenkään hankkia hänelle uutta asuntoa.

Tämä ensimmäinen aamupäivä tuntui Magnasta kovin pitkällä. Hän loi ikävöiviä silmäyksiä ulos ikkunasta, hän olisi niin mielellään tahtonut lähteä pienelle kävelylle tutustuakseen lähemmin kaupunkiin. Mutta hän oli vieras eikä siis uskaltanut omin päin, hänen olisi pitänyt saada ainakin joitakuita neuvoja ja ohjeita. Päivällispöydässä kääntyi hän vieruskumppaniinsa, Alli neitiin, kysyen olisiko hänellä kaupungin asemakarttaa ja voisiko hän saada sitä katseltavakseen. Herra Vitikka arveli, että Magna oli ensi kertaa pääkaupungissa ja Ella Tenlén katseli häntä säälitellen, muistamatta, että hän itse pari vuotta takaperin, tänne kouluun tullessaan, oli aivan yhtäläinen tomppeli.

Professori istui tapansa mukaan vaiti koko ruoka-ajan, mutta Magna, joka istui häntä vastapäätä, oli varma, että hän kuuli kaikki, mitä sanottiin.

Aterialta päästyä toi Alli kartan, jonka hän pikemmin huolettomasti kuin kohteliaasti viskasi salin sohvapöydälle. Magna kiitti häntä sydämmellisesti ja antausi innolla katuja selvittelemään Oskar Levinin johdolla, joka heti näytti halukkaalta häntä auttamaan. Professori istui keinutuolissa tavallisine terävine katseineen, mutta kun Magna nyt selitti mielestään olevansa koko selvillä kaupungista ja näytti valmistautuvan kävelylle, nousi hän äkkiä ylös ja meni omalle puolelleen.

Hiukkaa myöhemmin kulki hän hattuun ja turkkeihin puettuna edestakaisin käytävällä pääportin edessä, aivan kuin hän odottaisi ovea avautuvaksi ja siitä pientä tyttöä, jota hän rientäisi vastaan. Mutta Magna astui kadulle nuoren Levinin seuraamana, joka puhellen kulki hänen sivullaan.

Professori kääntyi reippaasti nurkan taa ja syvä poimu ilmestyi äkkiä hänen silmäkulmainsa väliin: hän pettyi hiukan, hän olisi niin mielellään halunnut näyttää hänelle kaupunkia ensi kertaa. Mutta "lapset leikkivät mieluimmin keskenään", sitä paitsi oli Magna eilen ollut niin onnellisen iloinen kuullessaan, että talossa oli nuorta väkeä, ja professorihan ei toki enää voinut laskea itseään tähän joukkoon. — No niin, hän on vielä lapsi ja on jätetty meidän suojeltavaksemme, minä tahdon koettaa parastani. Professorin katse kirkastui, hänen askeleensa tulivat varmemmiksi; ja olihan hänellä tehtävä, hän päätti järjestää Magnan luvut sen suunnitelman mukaan, jonka hän tänään oli tehnyt. Magna saa nähdä, että hän voi turvallisesti luottaa häneen.

Magna tuli takaisin rusoittavin poskin ja loistavin silmin, he olivat laukanneet melkein koko kaupungin ympäri ja nähneet niin paljon, vakuutti hän. Oli ollut niin erinomaisen hauskaa ja nyt hän luuli varmasti osaavansa vaikka mihin. Kun professori tuli teenjuontiin, pulppusi Magna hänellekin iloisuuttaan ja ihastustaan, huomaamatta ollenkaan, että tämä oli "pohjoisnapatuulellaan", kuten Sanni kuiskasi Ellalle. Kumma kyllä, oli Magnan puhelulla erinomainen voima sulattaa hänenkin mieltään, varsinkin kun hän huomasi, miten tuo nuori tyttö kohteli äskeistä saattajaansa. Hän nimittäin käyttäytyi sekä häntä että hänen nuorempaa veljeään kohtaan niin toverimaisesti ja luonnollisesti, että professori ajatteli: — jos lienee perää siinä väitteessä, että jokainen nainen tieten tai tietämättään koettaa olla viehättävä, niin on ainakin tämä tyttö siitä poikkeus.

* * * * *

Seuraava päivä oli, kuten jo mainittiin, sunnuntai ja Magna, joka oli tottunut säännölliseen kirkonkäyntiin, piti varsin luonnollisena, että myös täällä noudatettiin samaa tapaa. Mutta hän kävi varsin kummiinsa, kysellessään aamiaispöydässä minä aikoina eri jumalanpalvelukset alkoivat ja huomatessaan, ett'ei kellään ollut aikomusta mennä kirkkoon. Sanni vakuutti, että hän ja Ella eivät käy koskaan muulloin kirkossa kuin ensimmäisenä Adventtina, jolloin Hosianna lauletaan; rouva sanoi päivällispuuhansa esteeksi ja ainoastaan neiti Schneider tarjoutui lähtemään hänen kanssaan, jos hän nimittäin tahtoi mennä saksalaiseen jumalanpalvelukseen. Tämän tarjouksen täytyi hänen kuitenkin hyljätä, koska hän ei tainnut kieltä siksi hyvin, että olisi voinut "hartaudella" seurata saarnaa. Hän ei aavistanut, että Alli hänen selkänsä takana näytti merkeillä Vitikalle, jotta hän oli lopultakin ollut oikeassa nimittäessään neiti Roosia "jumaliseksi." Magnassa sen sijaan heräsi apean tunne, huomatessaan miten välinpitämättömiä täällä oltiin sapatin viettoon. Hän seisoi hetkisen kahden vaiheella kumpaanko jumalanpalvelukseen menisi, silloin sanoi rouva hiukan hämillään: — Eriikka saa mennä kahdentoista kirkkoon, kenties tahdot sinä mennä hänen mukaansa, hän voi opastaa sinua.

— Kiitoksia, täti hyvä; minä olen siitä varsin kiitollinen, vastasi hän iloisesti.

Professori oli huonolla tuulella, häntä vaivasi se, ett'ei kukaan hänen omaisistaan, ei edes äiti, tahtonut ottaa ainoataan askelta tuon nuoren vieraan mieliksi. Jos hän olisi voinut, niin hän olisi itse mielellään tarjonnut hänelle seuraansa; ei häntä pidättänyt se, että hän näyttäisi naurettavalta muiden silmissä, vaan se, että kirkko hänestä oli ainoastaan uskovaisia varten. Kenties vaikutti häneen tottumuskin, sillä hänen kotonaan ei pyhäpäivä ollut koskaan eronnut arkipäivistä muuten kuin tavallista herkullisemman päivällisensä kautta.

Magna meni siis palvelijattaren kanssa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi. Iltapäivällä puuhaili professori pitkät ajat hänen kanssaan, esitti hänelle tekemänsä lukusuunnitelman ja ilmoitti, että hän voisi alkaa jo huomispäivänä. Professori toivoi, että hän tämän mukaan menetellessään ennättäisi pisimmälle tänä lukukautena ja pyysi saada auttaa häntä, milloin jotain vaikeuksia sattuisi.

Magna kiitti häntä mitä sydämmellisimmin ja kun hän illalla kirjoitti ensi kirjeen kotiinsa, kuvasi hän innostuneesti professori Bruunin hyväntahtoisuutta ja vakuutti löytäneensä hänessä parhaimman neuvonantajansa, aivanpa todellisen ystävän.

Vanhemmat luonnollisestikin aivan ihastuivat näistä hyvistä uutisista, heistä näytti professori vanhalta, harmaapäiseltä kunnon mieheltä, arvokkaalta ja isälliseltä suojelijalta heidän nuorelle tyttärelleen, tuolle pienelle, livertävälle linnunpojalle, joka monet rukoukset rukoustettuaan oli saanut hiukan loitontua pesästä.

Magnalla oli todellakin kerrassaan iloinen luonne — hän oli nyt täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Mutta hänen iloisuudessaan oli samalla jotain vakavaa, järkähtämätöntä älykkyyttä. Hän oli saanut perin vakavan kasvatuksen ja kasvanut oloissa, jotka olivat omiaan kehittämään niitä rikkaita lahjoja, jotka uinailivat tuossa nuoressa sielussa.

Elämänkysymykset, joita monet joutuvat ajattelemaan vasta aikuisempina, olivat jo aikaisin kiinnittäneet hänen huomiotaan ja ajatustaan. Siksi olikin hän, astuessaan ensi kerran maailmaan, kehittyneempi vastustamaan sen huonoja vaikutuksia kuin tuhannet muut. Hänellä oli vahva, horjumaton kallioperustus jalkainsa alla ja kun hän, ollessaan ensi aamua kotoa poissa, rukoili: — "ota minut suojaas ja johdata minua", kuuli hän sydämmessään uskollisen vastauksen: — "minä en hyljää enkä unhota sinua!"

Magna ei ollut mikään nuori ihannoitsija, mikään elävä runoelma, kuten runosepät niin viehkeästi sanovat. Hän oli vain huolellisesti kasvatettu, totuudellinen ja ajatteleva tyttö, joka uurasti täydellisyyttä ja taisteli omia virheitään vastaan, koettaen voittaa tuon kaikkein vaikeimman voiton — oman itsensä.

Väsymättömällä innolla antautui hän nyt lukuihin, kuunteli esitelmiä, teki muistiinpanoja, luki ja vertaili. Vanhemmilla ei ollut liikoja varoja tuhlata, hän tiesi sen, ja kun he uhrauksia tehden olivat hänelle hankkineet tämmöisen kehittymistilaisuuden, tunsi hän velvollisuudekseen myös kaikin voimin käyttää sitä hyväkseen.

Ja professori oli koko ajan hänelle apuna sekä työllä että neuvolla, hän joka ennen usein antoi ihmisten huomata, että he hävittivät hänen kallista aikaansa, ei näyttänyt nyt ollenkaan ajattelevan niitä monia tunteja, jotka hän uhrasi Magnan hyväksi. Usein istui hän myöhään yöhön kirjoitellen pientä esitystä tai tehden muistiinpanoja, jotka olisivat Magnalle helpotukseksi perehtyäkseen aineisiinsa tai etsi kirjakokoelmastaan tärkeitä elämäkerrallis- tai asiallistietoja, joista hänelle oli hyötyä.

Koko siinä nuorten naisten parvessa, jotka vuosien kuluessa olivat olleet kapteeninrouvan äidillisessä hoidossa oli Magna professorin mielestä ainoa, joka omasi mehiläisen uutteruuden, kooten tieteen hunajaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Hän oli iloinen, ett'ei äiti ottanut edes suulleen toisen hoitopaikan hankkimista ja tuo hänen ensiaikainen pelkonsa pintapuolisen ja teeskentelevän ympäristön turmiollisesta vaikutuksesta hälveni vähitellen, tultuaan vakuutetuksi Magnan luonnonpirteän luonteen voimakkaasta vastustuskyvystä.

Toisinaan uskoi professori, että Magna oli kyllin tarkkasilmäinen katsomaan pohjiaan myöten kaikkien seurapiirinsä jäsenten sisimpään olemukseen. Mutta toisinaan taasen tuntui liialliselta, että tämä lapsi omaisi semmoisen maailmanviisauden ja hän käsitti pikemminkin asian niin, että Magna oli muuan niitä onnellisia, jotka herättävät kaikissa, joiden kanssa he tulevat tekemisiin, olemuksen jaloimmat puolet eleille. Kuinka esim. pikku Kerttu, tuo entinen itkusuu kaikertelija, johon kaikki tuskaantuivat, oli kokonaan muuttunut, ja ainoastaan houkuttelemalla luonteen parempi puoli eleille. Yksinpä Sanninkin ilkeät hyökkäykset kuoleutuivat huulille kun Magna ihmetellen katsoi hänen silmiinsä ja neiti Schneideriin vaikutti hänen seuransa erittäin tehokkaasti.

Tosin kyllä tähyilivät hänen raukeat silmänsä vielä joskus professoria, mutta hänen teeskennellyssä luonteessaan oli tapahtunut melkoinen muutos. Kun Magnan lämmin sydän osaaottavasti läheni tuota vierasta, kaukaisesta kotimaastaan tänne vanhalle äidilleen niukkaa leipää ansaitsemaan lähtenyttä naista, häipyi ehdottomasti kaikki petollisuus, hän tuli avomieliseksi ja totuudelliseksi ja hänen sielunsa aitohelmet: omaa etua katsomaton hellyys ja tavaton uhraamiskyky hijoutuivat esille. Magna ei nauranut "vanhan Schneiderin" omituisuuksille, kuten muut, ei väsynyt kuulemaan hänen "ijankaikkista Beethoveniaan" ja luki ihastuksella hänen kanssaan hänen jumaloimaansa Schilleriä.

Nuorten Levinien kanssa oli hän ensi päivästä pitäin mitä parhaimmissa väleissä. He saattelivat häntä luistinradalle, kilpailivat keskenään pikku palveluksilla ja hankkivat "nekkoja", herkkuja, joille Magna antoi yhtä suuren arvon kuin mikä entis-aikain koulutyttö hyvänsä.

Kapteeninrouva piti paljon "pikku ystäväisestään", joka hänen omain tottelemattomain lastensa suhteen oli oikea enkeli, ja kun Magna oli näppärä käsistään ja kotonaan oppinut olemaan apuna kyökissä, riensi hän usein tarpeen hetkenä tuon rasitetun rouva rukan avuksi. Eriikka taasen piti pitkiä ylistyspuheita siitä, miten Magna autteli häntä jokapäiväisissä puuhissaan. Mutta nuori Ella Tenlén, hän yhä vain oli epäluuloinen tuota vasten hänen tahtoaan taloon tullutta huonetoveria kohtaan; hänellä oli valheellinen, itsekäs luonne ja hän se tiesi panna arvoa neljäntoista vuoden ijälleen. Perin piloille lelliteltynä, kuten useat rikkaiden kotien ainoat lapset, oli hän Magnalle kovin jyrkkänä vastakohtana, niin ett'ei mikään sopusointu heidän keskellän voinut tulla kysymykseenkään. Melkein samallainen oli suhde Alliin, joka ei välittänyt vähääkään toisista, oli pintapuolinen ja ajatteli ainoastaan omaa huviaan. Herra Vitikka oli hänen palveleva seuraajahenkensä ja he kahden huvittelivat usein toisten kustannuksella rehellisen Magnan harmiksi. Allilla ei ollut mitään hyvää päätä, mutta hän oli kekseliäs ja hänen ihailijansa käsitti helposti naurettavat puolet ja käytti niitä hyväkseen, välittämättä useinkaan minkälaisia kolauksia muut saivat.

Joskus voi tuo nuori ylioppilas olla varsin huvittavakin ja Magna oli monet illat kiintymyksellä seurannut hänen vilkkaita, hiukan äkkinäisen mahtavia kuvauksiaan henkilöistä ja oloista, silloin nimittäin kuin hänen omatuntonsa ei tehnyt mitään vastaväitteitä. Tämä ei ollut jäänyt Vitikalta huomaamatta, hän kun luonnollisesti oli yhtä heikko kuin kaikki muutkin ihmiset tuntemaan tyydytystä muiden suosiosta. Mutta myöhemmin huomasi hän, että tuolla vaatimattomalla tytöllä oli terävä tarkastelukyky ja kehittynyt älykkyys, ominaisuuksia, jotka tekivät hänen puheensa miellyttäviksi yksin niinkin riutuneelle miehelle kuin hänelle. Mutta Alli katseli hänen tuolle "maalaistollolle" osoittamaansa huomaavaisuutta jotenkin armottomasti ja tuli Magnaa kohden vieläkin kärsimättömämmäksi, osoittaen sitä loukkaavalla välinpitämättömyydellä ja vastenmielisyydellä.

Niinpä tarvitsi Magna eräänä päivänä ostaa muutamia pieniä vaatetustarpeita ja luullen varmasti kääntyvänsä asiaan perehtyneeseen henkilöön, pyysi hän Allin neuvomaan itselleen mistä hän saisi paraita halvimmalla hinnalla. Professorikin sattui juuri olemaan salissa ja kuuli tuon kysymyksen samoinkuin sisaren yrmeän vastauksen: — Semmoista romua saa ostaa kaikkialta, minulla ei todellakaan ole aikaa juosta sinun kanssasi puodista puotiin, siitä minun täytyy tehdä kerrassaan loppu.

— Niin paljoa minä en olisi pyytänytkään, vastasi Magna, — minä toivoin ainoastaan saavani joitakuita hyviä neuvoja, mutta se asia selviää kyllä muutenkin hyvin. Professori huomasi Magnan säkenöivistä silmistä ja punaa hehkuvista poskista, että tulinen vastustus kohoili hänen rinnassaan, mutta että hän koetti sitä kaikin voimin tukahuttaa.

Alli oli välinpitämättömänä mennyt omaa tietään romaani kourassaan, hän arveli, että Magna oli liian lauhkea tullakseen huonolle tuulelle — hän itse ei ollut koskaan oppinut tulisuuttaan hillitsemään. Mutta professori ymmärsi Magnaa paremmin ja kun tyttö heti tämän jälkeen lähti kaupunkiin, seurasi professori häntä loitolta ja näki hänen käyvän useammissa myymälöissä.

Professori sovitti niin, että hän tapasi Magnan juuri kun tämä, useampia paketteja kädessään, näytti kääntyvän kotiin päin. — Joko neiti on tehnyt ostoksensa? kysyi hän ystävällisesti.

Magna katsahti iloisesti häneen ja vastasi myöntävästi, mutta professori huomasi, että hänen hymyilynsä oli teennäistä ja silmissään näkyi kyynelten jälkiä.

— Minä olen kovin pahoillani Allin tämänpäiväisen tylyyden tähden, sanoi hän matalasti. Sen pahempi en minä parhaimmallakaan tahdollani voi olla teille avuksi naisten vaatetustarpeiden suhteen, sillä se ala on todellakin minulle aivan "terra incognita", mutta kaikissa muissa toivon minä teidän kääntyvän puoleeni.

— Tuhansia kiitoksia, te ette tiedä, herra professori, kuinka sydämmellisesti…

Professori keskeytti hänen innokkaat kiitoksensa kysymällä: — kuinka onnistui kauppa?

— Oi, varsin hyvin, minä sain hyviä neuvoja eräältä hyväluontoiselta puotiherralta, hän tunsi minun siltä kerralta kuin olin hänen puodissaan tädin kanssa. Ja muutenhan ei pienistä vastoinkäymisistä pidä huolehtiakaan, lisäsi hän.

— Helppo sanoa, mutta ei aina yhtä helppo täyttää, vastasi professori.
Minä näen kyllä, ett'ei neiti ole aivan yhtä iloinen kuin ennen. —
Magnan huulet vapisivat.

— Ei, ei, älkää sanoko mitään, pyysi professori. Minulla ei ole oikeutta urkkia teidän tunteitanne — lapsi.

Professori ei tietänyt, että hän ei juuri nyt halunnut mitään muuta kuin saada purkaa tunteensa. Ystävällisesti otti professori hänen pakettinsa ja työnsi ne päällysnuttunsa taskuun. Sitte ehdotteli hän, että he kääntyisivät ympäri pienemmälle kävelylle, hän tiesi, että raitis ilma oli paras lääke epäsoinnun karkoittamiseksi.

— Miten hyvä te olette, tahtoessanne kävellä minun kanssani, huudahti
Magna.

— Minä ajattelen, että juuri nyt kävely vaikuttaa virkistävästi neitiin!

— Niin luulen itsekin — ja katsoen kiitollisesti professoria silmiin käveli hän kevein askelin hänen rinnallaan.

— Nähkääs, professori, alkoi hän sitte äkkiä, minulla on niin tavattoman tulinen luonne ja aina kun minua kohtaa vastus, olen minä aivan tulisissa tappuroissa.

— Mahdollista kyllä, mutta ainakin tänään te taistelitte sitä vastaan, sen näin minä.

— Näittekö; niin, minä voin kyllä niellä nuo tulvivat sanat, mutta nuo ilkeät ajatukset, niitä on vaikea hillitä, niitä saa aina katua. — Hän katseli alas huoaisten.

— Niinpä kyllä, voitollakin on siis katkerat puolensa, sanoi professori hymyillen. Mutta nyt pitää meidän koettaa hälventää tuon epäsovun synnyttämiä vastenmielisiä tunteita. Mitä arvelette, emmekö joisi kuppia suklaata tuossa uudessa kahvilassa? Magna luonnollisesti suostui, hän hymyili taas kuten ennenkin ja pian istuivat he iloisesti puhellen höyryävien kuppien ääressä.

Kun he sitten, tehtyään ensin pitkän kävelyn Kaisaniemen lehdossa, palasivat kotiin, alkoi sataa lunta, suuria pehmeitä höytyviä pudotellen. Magna oli ihastuksissaan, lumisäällä oli hän aina oikeassa olennossaan. Hän käänsi rusottavat poskensa tuulta vasten ja tavotteli leikkien suuria lumihiutaleita käteensä.

Professori katseli häntä herkeämättä, Magna näytti hänestä yhtä puhtoselta ja rakastettavalta kuin tuo valkea lumi. Hänet valtasi käsittämätön surumielisyyden tunne: säilyisikö tuo nuori tyttö aina yhtä vapaana maailman vaikutukselta? Ja niin ollen, miten suuri eroitus heidän välillään olikaan olemassa, hän itse elänyt ja nauttinut elämää, ei tosin pohjiaan myöten, vaan siksi runsaasti kuitenkin, että hän kadehtien ja arastellen katsoi noihin nuoriin kasvoihin, jotka nyt niin luottavasti olivat häneen kohotettuna.

Jokaisen ihmisen elämässä sattuu hetkiä, jolloin haluaisimme alkaa elämämme uudelleen alusta pitäin, tahtoisimme elää paremmin. Juuri semmoista tunsi professori, hän tunsi, ett'ei hän koskaan voisi unohtaa tätä kävelyään lumisateessa.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kauniina, auringonpaisteisena sunnuntaipäivänä, ilmoitti Alli aamiaispöydässä, että hän useiden nuorien neitojen kanssa lähtisi kävelylle Alppilaan ja joisi siellä kahvia. Hanki oli mainio ja muutamat herrat — muiden joukossa myös Witikka — ajattelivat saada pienen hiihtokilpailun toimeen.

— Ah, minä tahdon myöskin tulla mukaan, huudahti Sanni eloisasti.

— Nulikat eivät tule kysymykseenkään tälle matkalle, oikasi Alli.

— Sinä olet aina niin hirveän julma, sinä ajattelet ainoastaan omaa huviasi, äyskäsi Sanni kiihottuneena. Mutta minä ja Magnapas mennäänkin omin päin Eläintarhaan, kenties saamme mekin nähdä hiihtokilpailun — hän vilkasi salavihkaa herra Witikkaan, joka hymyili myöntyvästi vastaukseksi.

— Siitä tulee hauskaa, Magna, eikö niin?

— Kiitoksia ystävällisestä suunnitelmastasi, mutta sinä unohdat, että minä aijon kirkkoon.

— Voi miten kiusallista, pitääkö sinun nyt välttämättömästi mennä sinne? Miks'et mennyt yhdeksän kirkkoon, niin olisi — — —

— Niin olisi kirkko jo ennättänyt saada kymmenyksensä, ehätti ilkamoinen Rolf Levin.

— Vaiti Rolf — mutta miks'et sinä vastaa Magna?

Mutta Magna vain hymyili, häntä ei haluttanut kertoa, miten hän oli koko aamunsa puuhannut kyökissä, jotta Eriikka sai käydä aikaisemmassa jumalanpalveluksessa. Keskustelu muistutti professorille mieleen ensi sunnuntain, minkä Magna vietti kaupungissa: hän ei ollut milloinkaan unohtanut kirkonkäyntiään, niin paljon kun häntä olikin koeteltu houkutella. Professori tuli ehdottomasti verranneeksi muiden kylmiä, välinpitämättömiä kasvoja tuohon säteilevään rauhaan, joka sunnuntaiaamuisin kuvastui Magnan avoimella otsalla. Hänelle näytti sapatti olevan eri merkityksestä, pyhitetty päivä, siitä ei epäilystäkään. Professori olisi tahtonut astua hänen luokseen ja sanoa: — Opeta minullekin tuon rauhan salaisuus, elämä on saastaista, pimeää ja taistelua täynnä; täytyy olla jotain, jota ihminen kaipaa, vaikka me maailmallisten vetovoimain sokaisemina emme ymmärrä sitä etsiä.

Illalla olivat kaikki kokoutuneet saliin. Kapteeninrouva tarjosi päivällisherkkujen jäännöksiä, neiti Schneider soitteli ja Witikka huvitti seuraa lukemalla kaskuja pilalehdestä.

Professori istui keinutuolissa sikaaria poltellen ja katseli sinisten savukiemurain lävitse Magnan vakavia kasvoja. Hän ja pikku Kerttu huvittelivat professorin valokuvakokoelmalla ja kuuntelivat väliin soittoa, välittämättä vähääkään herra Witikan esitelmistä, joita muut palkitsivat äänekkäillä naurunpyrskähdyksillä. Päin vastoin näytti Magna häirityltä tuon kimisevän äänen tähden, joka epäsointuisesti sotki soittoa. Professori nousi ylös, ja tullen Magnan viereen istumaan, alkoi hän kertoa noiden kauniiden taulunjäljennösten aiheista, hän kun laajoilla matkoillaan oli omin silmin nähnyt useita alkuperäisessä muodossaan. Magna oli niin ihastunut professorin miellyttävään kuvailuun, että hän melkein tykkänään unohti muun seuran. Siksipä hän hiukan kavahti kun herra Witikka huusi hänelle: — Neiti Roos, täällä on jotain teille! Magna katsoi kysyvästi Witikkaa. — Täällä on oiva pala lahkolaisista ja kun teidän kotipaikkanne on, voimme sanoa, lahkolaisten kehto, niin kai tämä herättänee teidän mielenkiintoanne. Ilkamoisella innostuksella luki hän sitte muutaman kaskun, jossa jotenkin paksuin värein kuvailtiin erään tunnetun maallikkosaarnaajan esiintymistä; kasku oli kauttaaltaan ivaileva. Useimmat kuulijoista nauroivat huutaen: — erinomaista! Magna oli hetkisen vaiti, sitte sanoi hän tyynen varmasti: — Koko juttu on valetta alusta loppuun, minä tunnen hyvin herra X:n.

Witikan kasvoilla kuvastui: — Tuonhan tiesi jo edeltäpäin! ja Alli nyökkäsi vakuuttavasti päätään. Mutta Ella Tenlén vetäysi pois Magnan vierestä, jossa hän tähän asti oli istunut, selvästi huomauttaen, ett'ei hän tahdo olla missään tekemisessä henkilön kanssa, jolla on niin ala-arvoisia tuttavia. Isällään oli arvoa ja äitinsä oli hyvästä perheestä — sitä ei hän unohtanut koskaan.

— Voiko neiti todellakin kumota tuon pisteliään kaskun? kysyi ylioppilas ivallisesti.

— Ainakin voin totuudenmukaisesti vakuuttaa, ett'ei herra X ole kumpikaan, ei ulkokullattu eikä jesuiitti, hän on ainoastaan lämpimästi innostunut uskonnollisiin asioihin, jonka vuoksi hän on antaunut siunausta tuottavaan kutsumukseen ja alkanut matkustaa ympäri saarnaamassa.

— No niin, mutta minä luulen, että neitiinkin on lahkolaisuus vaikuttanut jonkun verran; ja sehän on aivan luonnollista siihen ilmanalaan katsoen, missä olette kasvanut. Mutta suokaa minun vakuuttaa, ett'ei kaikki herra X:n hengenheimolaiset — jotka, sivumennen sanoen, ovat kerrassaan onnellisia omatessaan niin mainion puolustajan — menettele aivan niin jalosti kuin neiti luulee. Tuo vanha lause, "tarkoitus pyhittää keinot", ei näytä heidän keskuudessaan juuri pannaan julistetulta; niinpä olen esim. kuullut kerrottavan, että mainitun herran uskolaiset hartausiltamissaan tarjoovat "valituille" teetä ja kun tahdotaan oikein tuntuvasti vaikuttaa, niin herneitä sianlihan kanssa, mutta takkuiset lampaat saavat mennä kuivin suin matkoihinsa. Ha, ha, haa!

Puhujaa tervehdittiin kaikuvilla hyvähuudoilla ja Alli kiinnitti Magnaan riemuitsevan katseen, ilmaisten siten pitävänsä hänen nyt voitettuna. Mutta nuori tyttö ei hämmästynyt, hän näytti ainoastaan ajattelevalta.

— Oletteko aivan varma, että tuota kestitystä tarjotaan uusien uskonheimolaisten voittamiseksi? kysyi hän.

— Aivanko aijotte kuulustella minua valan perusteella? nauroi ylioppilas.

— En, mutta ruokavaroja voidaan kyllä jakaa seudun köyhille muussakin tarkoituksessa. Ainakin näyttää se minusta selvältä, mutta pahoinsuominen kääntää kaikki asiat nurinpäin.

— Minä huomaan, että lahkolaiskaskujen kertomisesta ei tule mitään, sanoi Witikka pilkallisesti, neiti kun näyttää pitävän meitä oikeina pyhän häväisijöinä.

Magna katsahti ympärilleen, professori ei istunut enää hänen vieressään, vaan oli istunut neiti Schneiderin jälkeen pianon ääreen, jossa hän nyt silloin tällöin näppäytteli hajanaisia sointuja — Magna ei tiennyt vieläkö hän seurasi keskustelua. Lukuunottamatta tuota hyväluontoista saksatarta ja kapteeninrouvaa, joka istui sohvannurkassa ja nyökäytteli päätään, kuvastui muiden kasvoilla salainen ilkamoisuus ja odotettiin, että hän seuran huviksi puhuisi edelleen, puhuin itsensä pussiin. Heidän mielestään näytti hän turhamaiselta ja naurettavalta. Hän tunsi ahdistusta rinnassaan; usein ennen, kun oli ilkkuen käsitelty vakavia kysymyksiä tai ne välinpitämättömästi sivuutettu, oli hän kysynyt itseltään tulisiko hänen avomielisesti lausua ajatuksensa — vaikeneminen kun oli melkein myöntämistä. Mutta häveliäisyys oli häntä aina pidättänyt, se olisi näyttänyt esiintymishalulta, omain ajatusten esittämiskiihkolta. Nyt syntyi hänessä taasen sama kysymys, tuliko hänen puhua, ilmaista suoraan ajatuksensa asiassa? Erinomaisen helppoa ja kaunista tosin olisi ollut vaijeta ja hän oli muuten hyvin arkatuntoinen ivan pistoksille. Mutta pelkuri ei hän myöskään tahtonut olla, se olisi ollut oman itsensä, elinperustustensa kieltämistä.

— Herra Witikka mainitsi äsken minun kotiseutuani lahkolaisuuden pesäksi, alkoi hän päättävästi, vienon punastuksen kohotessa poskille, — mutta siitä huolimatta olen minä vapaa kaikesta puolue-uskosta. Minulle ei vanha, rakas kirkkomme ole liian ahdas, mutta minä olen myötätuntoinen kaikkia kohtaan, jotka taistelevat omantunnon rauhan vuoksi enkä voi sietää, että heitä syyttömästi panetellaan. Minä voisin kyllä kertoa joukon kuvauksia lahkolaisten elämästä, mutta aivan toisenlaisia kuin herra Witikan pilajutut. Luulen, ett'ei löydy mitään suuntaa, jossa olisi niin paljon mieltä kiinnittävää, kuin juuri hengellinen suunta.

— Kun isäni tuli virkaansa P:n pitäjässä, oli hänellä kyllin vaikeuksia niistä, jotka mielipiteiltään erosivat kirkosta. Nyt on kuitenkin kaikki muuttunut, useat kiivaimmistakin ovat itse suostuutuneet häneen ja kukaan ei häntä enään vihaa. Hän ei ole koskaan sulkenut ovea toisin ajattelevilta, päin vastoin avannut ne seljälleen mitä erillaisimpain uskonsuuntien tunnustajille. Jokainen on saanut tulla hänen luokseen epäilyksineen, kysymyksineen ja hän on heidän antanut puhua vapaasti, koskaan en ole hänen nähnyt sivuuttavan heidän asioitaan tai katsovan heidän arvoonsa. Mutta kuitenkaan ei hän koskaan ole hairahtunut velvollisuuden ja totuuden tieltä. Minä vakuutan teille, että olen useasti mitä syvimmällä mielihartaudella kuunnellut keskusteluja uskonnollisista asioista isäni luona, olen tarkastellut noita miehiä, joilla on rypyt kasvoilla ja ankara vakavuus koko olemuksessa, jotka sisimpänsä ikävöimisellä etsivät sielulleen ravintoa, ijankaikkista autuutta. On jotain suuremmoista monenkin heidän olennossaan, huomaa, että he ovat taistelleet omantunnon taisteluja, joista ei maailmallismielisellä ole käsitystäkään. Kaikkia heitä on isäni kohdellut samalla tavalla, kaikkia kohtaan on hän koettanut täyttää suurta veljenrakkauskäskyä, ja minä olen varma, että ne rukoukset, joita valtiokirkon tunnustajat ja eriuskolaiset yhdessä ovat rukoilleet, eivät tämän tähden ole olleet vähemmin otollisia meidän Jumalamme edessä. — En tiedä, oletteko minua ymmärtäneet, sillä usein näyttää minusta, kuin olisin nykyään keskuudessa, jolle minun elämänaatelmani ovat kokonaan vieraita. Älkää luulko, että minä tahdon esiintyä uskonkäännyttäjänä — lisäsi hän, vakava hymyily kasvoillaan — pelkään, että olen kehno siihen tehtävään. Mutta Herran asiaa en tahdo milloinkaan jättää puolustamatta enkä myöskään hävetä tunnustaa sitä uskoa ja toivoa, joka on minun elämäni peruksena. — Magna vaikeni, mutta hänen kasvoillaan hehkui tuo sama innostus, jonka elähyttämänä hän puhui.

Seurasi sitte pitkä äänettömyys, Alli oli raivoissaan Magnalle, tämä kun lopultakin oli jäänyt voittajaksi, Witikan istuessa sanatonna. Alli ei huomannut, että ivanilme ylioppilaan huulilla oli muuttunut synkäksi, melkein surulliseksi piirteeksi. Ella haukotteli kuuluvasti, kapteeninrouva havahtui ja tahtoen näyttää, että hän koko ajan oli seurannut keskustelua — ominaisuus, jonka huomaamme kaikilla, joilla on tapana nukahtaa seurassa ollessaan — vakuutti hän, että herneet ja sianliha olivat hänen lempiruokaansa, selitys, joka sai koko seuran pyrskähtämään leveään nauruun ja siten useampain mielihyväksi lopetti tuon vakavan mielialan.

Magnan sanat eivät vaikuttaneetkaan sitä kuin alussa luultiin: ei edes Sannia eikä Rolf Leviniä haluttanut hymyillä, saati nauraa; he eivät ymmärtäneet miksi, mutta syitä siihen he eivät myöskään viitsineet ruveta ajattelemaan.

Pian rupatteli Magna taasen pienen Kertun kanssa, iloisesti kuten tavallisesti. Mutta kuitenkin oli koko hänen olemuksessaan vielä vakavuutta, vakavuutta, joka kaunisti häntä. Herra Witikka nousi, jättääkseen seuran, mutta ensi tuli hän Magnan luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi melkein arvoa antaen: — Suokaa, neiti, minun lausua teille syvimmän kunnioitukseni siitä uljuudesta, millä vastustatte kaikkea, pysyäksenne lujana vakuutuksellenne.

— Se on minusta aivan luonnollista, sanoi nuori tyttö ihmetellen.

— Suokaa anteeksi — ylioppilas katseli häntä ystävällisesti — teidän nykyinen ajatuskantanne johtuu siitä, ett'ette tunne maailmaa; siellä mukautuu näkökannat saavutettavien etujen mukaan, siellä vallitsee omanedun etsintä itsevaltiaana. — Hän kumarsi ja jätti huoneen äkkiä; samoin katosi Alli — seura oli hänen mielestään menettänyt viehätyksensä — ja pianpa olivat Magna, neiti Schneider ja professori kolmisin jälellä. Professori oli jättänyt pianinon ja käveli nyt levottomin askelin edes takaisin. Magna huomasi, että hän oli liikutettu ja kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, havaitsi hän professorin mustissa silmissä raskasmielisyyden ilmauksen. Mistä mahtoi se johtua?

— Ah, sanoi neiti Schneider ja katsoi pyytävästi professoria, — jos professori tahtoisi meidän iloksemme laulaa jonkun virren, siitä on jo niin pitkä aika kuin minulla on ollut onni saada — — —

Professori pysähtyi äkkiä ja huolimatta hänen pyynnöstään sen enempää, kääntyi hän Magnaan ja kysyi yht'äkkiä: — Pidättekö laulusta, neiti Roos; tahdotteko, että laulan?

— Ah, niin mielelläni, minä olisin niin kiitollinen.

Professori istuutui jälleen pianinon ääreen ja soitellen muutamia kauniita sointuja, alkoi hän kauniilla baritoni-äänellään laulaa erästä Schumanin pikku laulua. Neiti Schneider oli liikutettu, hän puristi Magnan käsiä, vuoroin nauraen, vuoroin itkien: — Eikö ole ihana ääni, kerrassaan erinomainen? kyseli hän tuon tuostakin. Mutta tuo nuori tyttö ei kyennyt vastamaan: kun hän nautti jotain kaunista, varsinkin laulua tai soittoa, ei hänen tunteensa koskaan puhjenneet sanoiksi. Siksi hiipikin hän hiljaa pois, työnsi ikkunan uudinta syrjään ja nojausi kyynäspäillään ikkunanlautaan, kuten hänellä oli tapana kotonaan aina kun hän tahtoi ajatella yksikseen, oikein yksikseen. Kadulla oli aution hiljaista, mutta hän ei katsellut katua, vaan ylös korkeaa taivaan lakea, joka tähditettynä holvikattona kaareusi kaupungin ylitse. Samassa kuuli hän takanaan hiljaista etusoittoa ja kohta sen jälkeen kaikui Schubertin ihana "Wanderer" valtavana hiljaisessa huoneessa: "Ich komme vom gebirge her". — Magna kuunteli henkeään vetämättä, yhä syvällisemmin, yhä vaikuttavammin kaikui professorin ääni, kunnes se sanoissa "Wo bist du, wo bist du, mein geliebtes Land, gesucht, geahnt, unt nie gekannt" kohosi tuskaiseksi huudoksi ja loppui ikävöivään huokaukseen.

Magna oli painanut kätensä sydämmelleen ja oli niin vaipunut tuon valtavan laulun herättämiin tunteisiin, ett'ei hän huomannut ollenkaan kun professori nousi ylös ja läheni häntä. Kohottaessaan katseensa, huomasi hän professorin seisovan vieressään ja katselevan häntä tutkivin silmäyksin.

— Te olette tehnyt minun niin onnelliseksi! huudahti hän, ojentaen molemmat kätensä professorille.

Professori tarttui niihin kiihkeästi, mutta antoi niiden jälleen vaipua alas: — Oi, neiti Magna, älkää minua kiittäkö, teillä ei ole mitään kiittämistä, vaan minä sen sijaan olen teille suuressa kiitollisuuden velassa. Älkää katsoko niin kummastellen, te ette ymmärrä, miten ihanaa on kuunnella semmoista, joka vielä seisoo elämän aamukoitteessa, sydän täynnä lämmintä uskoa ja luottoisaa toivoa! Lapsi, lapsi, te ette tiedä, kuinka onnellinen te oikeastaan olette, kun elämä kääntyy ehtoopäivälleen, lankee sille illan varjot.

— Ah, mutta juuri vähää ennen laskuaan aurinko useinkin säteileekin suloisimmin, vastasi hän riemuisesti hymyillen.

Professori ravisti suruisesti päätään ja meni. Tänä iltana oli Magna kauvan hereillä, professorin viimme sanat ja varsinkin tuo ilme, joka kaikui kauttaaltaan hänen laulussaan, antoi Magnan eloisalle ajatukselle paljon askartamista.

Heti ensi hetkestä pitäin oli professori osoittanut hänelle suurta hyväntahtoisuutta, Magna oli varma, että hän oli hyvä ja lahjakas, etevä tiedemies oli hän myöskin, mutta kuitenkin puuttui häneltä jotakin, jo ensi päivänä oli hän selvästi huomannut ja saanut selville mitä se oli. Hän kaipasi elämänsä perustusta, uskon kalliota, jonka turvissa hän, Magna, niin nuori kuin olikin, tunsi itsensä turvatuksi kuin lapsi isänsä sydämmen läheisyydessä.

Hän, pieni, oppimaton, kokematon tyttöraiska omisti siis kuitenkin jotain, jota professori kadehti. Voi, miten hän sinä hetkenä olisi tahtonut jakaa rikkaudestaan tuolle kelpo professorille, ojentaa kätensä ja osoittaa hänelle sen maan, jota hän etsi ja aavisti olevaksi, vaan jota hän ei löytänyt. — Kuumat kyynelet vierivät hiljalleen, tietämättä hänen kirkkaista silmistään ja kostuttivat päänalaisen. Hän käänsi kuivan puolen päälle ja kohensi hiukset otsaltaan. Olipa tosiaankin kummallista: hän oli kyllä havainnut, miten suuresti hänen nykyinen seuruspiirinsä erosi hänestä itsestään uskonnollisissa kysymyksissä ja että heidän elämänaatoksensa olivat perin toisenlaiset; hän oli kenties joskus sydämmestään säälinnytkin heitä ja toivonut, että he kaikki tulisivat yhtä onnellisiksi kuin hän itse. Mutta nyt vasta havaitsi hän sisimmässään palavan ikävöimisen voidakseen tehdä jotain professorin eteen, nyt hän vasta oikein häpesi, miten välinpitämätön hän oli ollut muiden onnen suhteen. Miten vaikeaa onkaan noudattaa tuota ihanaa rakkauden käskyä; niiden edestä, joita kohtaan tunnemme myötätuntoisuutta, olemme kyllä valmiit uhrautumaan, mutta yleinen ihmisrakkaus, lähimmäisen-rakkaus, se saa olla kuinka sattuu.

Magna ummisti silmänsä huoahtain, sitte painoi hän pehmeän poskensa tyynyyn ja nukkui vihdoinkin.

* * * * *

Pitkä talvi alkoi muuttua kauniiksi kevääksi, lumi kaduilla oli jo aikoja sitte kadottanut valkean värinsä ja ajettiin nyt likaisen-harmaana sohjona ulos kaupungista, jääkin satamassa näytti petolliselta. Nuoriso kuljeksi kaupungin ympäristössä, poimi pajunkissoja ja somisti itseään vuokoilla.

Magnasta oli lukukausi ollut kuin lyhyt unelma, hänellä oli vielä niin paljon tekemättä, paljon semmoista, johon hän olisi tahtonut perehtyä. Mutta päivä vierähti toisensa jälkeen ja kevät-ilma herätti hänessä koti-ikävän, kaipuun maalle, missä valveutunut elonsuoni sykki voimakkaampana ja raikkaampana kuin täällä kaupungissa. Isä kirjoitti tekevänsä parhaillaan suunnitelmaa hänen tulevaisuudelleen — jotain lukutiellä, arveli Magna — äiti kaipasi oikeaa kättänsä ja siskot olivat aivan menehtyä ikävästä. Tuntui niin hyvältä kun kaikki pitivät häntä tarpeellisena ja kaivattuna.

Eipä ollut Magnan talvi turhiin kuulunut, siitä kiitos professorin väsymättömälle avuliaisuudella. Hän oli oppinut paljon, sitä paitsi oli professori järjestänyt hänen kesälukunsa ja luvannut hankkia hänelle kirjoja. Professorin huolenpito oli todellakin ihmeteltävää, mutta kuitenkin tuntui Magnasta kuin olisi heidän välinsä hiukan muuttunut. Kenties rasitti häntä nykyään työ enemmin kuin tavallisesti, kenties — hän ei tiennyt, mikä oikeastaan syynä oli, mutta, niin ystävällinen kuin hän ainakin oli, näyttäysi hänessä nykyään jonkunlaista kylmyyttä, niin ett'ei Magna enää uskaltanut lähetä häntä entisellä avomielisyydellä, niinä harvoina hetkinä kun professori nykyään vietti perheen piirissä. Vasta ensi kertaa johtui nyt Magnan mieleen, että professori todellakin oli perin mahtava henkilö, joka sulasta hyväntahtoisuudesta oli uhrannut niin paljon kallista aikaansa hänen hyväkseen. Hän ajatteli häveten, miten monta kertaa professori lieneekään väsynyt hänen lapsellisiin rupatuksiinsa ja tämä vaikutti, että Magnakin puoleltaan alkoi pysytellä loitompana. Talossa oli tänä kevännä tavattoman vilkas liike, useampia matkustajia oli täällä lyhyemmän ajan vieraisilla, muun muassa Witikan veli ja tämän nuori toveri, jotka olivat ylioppilastutkintoa suorittamassa. Molemmat nuorukaiset koteutuivat pian talossa, ollen tavattoman eloisia, ja Magna, joka aina näyttäysi iloisena eikä milloin minkinnäköisenä, kuten Sanni ja Alli, muuttui tuota pikaa molempain poikain ihanteeksi. He aivan hehkuivat hänelle ja hän taasen otti heidän vilpittömän suosionsa ilomielin vastaan.

Kaikki on kuin olla pitää, ajatteli professori heidän raikkaan, heläjävän naurunsa kaikuessa hänen hiljaiseen lukukamariinsa — nuoruus ja ilo seuraavat toisiaan, ne kuuluvat eroittamattomasti toisilleen. — Voi, hän ei ollutkaan tähän aikaan kaikiste niin uutterassa työssä kuin luultiin, usein maleksi kynä liikkumatonna hänen kädessään ajatusten askarrellessa suruisissa mietteissä. Mutta kun nuo salissa kaikuvat iloiset äänet ja Magnan heleä nauru tunkeusivat hänen korviinsa, kohosi hänen otsalleen tumma varjo, tehden hänet perin synkän näköiseksi.

Oliko Magnalla hauskaa, oliko hän onnellinen ikäistensä parissa? kyseli hän toisinaan itsekseen. Ja vastaus oli aina myöntävä. Ja miksikä hän ei saisi olla iloinen, oliko tuossa viattomassa iloisuudessa jotain pahaa? hänen päänsä vaipui käden nojaan ja hän häpesi, että oli melkein kadehtinut Magnan iloisuutta. Ei, ei, sitä hän ei tahtonut, Magnahan oli vielä onnellinen lapsi ja jos hän auttoikin häntä neuvoillaan, niin se ei ollut koskaan tapahtunut missään palkan toivossa. Päin vastoin oli hänestä tuntunut niin viattomalta ja puhtaan riemuiselta johtaa tämän nuoren sielun ensi askeleita tietojen polulla. Hänelle olisivat nämä kuukaudet elämänsä valoisimpana muistona, vaikkapa sitte Magna ei hänestä sen enempää välittäisikään. Mutta tätä ajatellessaan hiipi hänen mieleensä sanomaton katkeruus, selittämätön angervon tunne. Magna seisoi vielä, kuten hän kerran sanoi, elämän aamuhohteessa, kun hän itse vaelsi iltapäivän varjojen keskellä. Hän ei voinut vetää tuota aamukoiton lasta mukaansa, ja jos hän olisi voinutkin, olisiko hän tahtonutkaan. Tuon kuuluisan, oppineen professorin katse vaipui alas nuoren, vaatimattoman maalaistytön edessä. Hän pelkäsi varomattomuudellaan hävittävänsä kevättuoksun perhosen siiviltä. Magna oli talven kuluessa käynyt hyvin harvoin yleisissä huveissa, mutta sitä innokkaammin oli hän tutustunut kaikkeen muuhun näkemistä ansaitsevaan ja kiintymyksellä seurannut jokaista professorin suosittamaa esitelmää. Viimme viikkojen kuluessa oli professori itse pitänyt sarjan erillaisia, päivän tärkeitä kysymyksiä käsitteleviä esitelmiä ja siten koonnut lukuisan kuulijakunnan ympärilleen. Mutta tässä joukossa ei ollut ketään, joka olisi suuremmalla tarkkuudella kuunnellut hänen heleää ääntään, kuin tuo yksinkertaiseen hattuun ja vaatimattomaan sadevaippaan pukeutunut nuori tyttö. Magna saapui aina aikaiseen ja istuutui aina samalle, vaatimattomalle paikalle kaukaisessa, hämärässä nurkassa, voidakseen oikein rauhassa nauttia esitelmästä. Kuitenkin näytti hänestä toisinaan kuin professorin mustat silmät etsisivät juuri häntä, kuin puhuisi hän hänelle yksin, sillä kaiken sen, mitä hän nyt esitelmänä puhui, oli hän monet kerrat puhunut hänelle kahden kesken. Hän istui niin liikkumattomana, että olisi melkein luullut hänen nukahtavan, mutta vaipuneiden silmäluomien alta vierähti usein liikutuksen kyyneliä. Niin pian kun professori oli lopettanut, hiipi hän heti kiireesti ulos; heillä tosin oli sama tie, mutta hän pelkäsi professorin piankin luulevan, että hän tahtoi tupata hänen seuraansa.

Eräänä kauniina toukokuun iltana sattui kuitenkin niin, että Magna tuli viivähtäneeksi erään tuttavansa vuoksi, ja kun hän tuli kadulle, seisoi professori rappusten luona, nähtävästi odotellen. — Meneekö neiti suoraa päätä kotiin? kysyi hän.

— Niin olen ajatellut.

— No sittepä voimme mennä yhdessä.

Magna sävähti varsin iloiseksi, hän toivoi varmaan taasen kerran saavansa puhella hauskasti hänen kanssaan. Mutta toivo petti, professori käveli äänetönnä hänen rinnallaan. Magna tunsi vallan häpeävänsä häntä, mutta kiitollisuus hänen esitelmistään — jotka juuri nyt loppuivat — täytti hänen lämmintunteisen, nuoren sydämmensä. Hän ei voinut vaijeta: — En tiedä, kuinka teitä oikein kiittäisinkään, herra professori, sanoi hän vihdoin hiljaa. Nämä hetket, joina olen teitä kuunnellut, ovat olleet minulle oikeita juhlahetkiä, te olette antanut minun hengelleni siivet.

Lempeä hymyily kirkasti äkkiä professorin vakavia kasvoja: — Se oli kaunis tunnustus, se palkitsee minun uutterat valmistukseni, vastasi hän. Mutta tiedättekö vaikka teilläkin olisi ollut osaa sen onnistumiseen?

— Ah voi, mitenkä se olisi — te unohdatte kuinka tietämätön minä olen! huudahti hän iloisesti. — Kaikki, mitä täällä olen oppinut, sen olen oppinut teiltä.

— Oletteko kuulleet tuota hiukan kulunutta vertausta hammasrattaasta suuressa maailmankoneessa, jossa kaikki hampaat suuremmassa tai vähemmässä määrässä tarttuvat toisiinsa?

Magna nyökäytti päätään.

— Se sisältää syvän totuuden. Elontiellä tapaavat ihmiset toisensa ja aivan tietämättään vaikuttaa yksi toiseen arvaamattoman tuntuvasti. Heidän tiensä ei jälemmin useinkaan enää satu yhteen, mutta tuo ainoa kohtaus on vaikuttanut kentiespä koko elämän juoksuun.

Magna näytti kummastuneelta: — Luulen ymmärtäväni teitä, sanoi hän. Kun minä vanhenen ja katsahdan kehitykseni vaiheisiin, niin en koskaan voi unohtaa sitä hyötyä kuin meidän tapaamisestamme on ollut minulle, mutta miten voin minä olla teille hyödyksi?

Magnan kysymys saattoi hänet melkein epäilykseen. — Te olette lapsi, te ette ymmärrä minua enkä minä voi selittää sitä teille! huudahti hän melkein kiihkeästi.

Magna katseli häntä ihmetellen, mutta hänestä tuntui pahalta, että professori aina vaan piti häntä lapsena, joka ei häntä ymmärtäisi. Ja kuitenkin luuli hän tuntevansa yhtä tarkkaan kuin hänkin, tuntevansa jokaisen suonenlyönnin, jokaisen hermon sisimmässään. Hän olisi niin mielellään tahtonut ilmaista sen hänelle, mutta professori oli jo rauhoittunut ja käveli ainoastaan hiukan nopeammin.

— Suokaa anteeksi, pyysi professori, katsellen häntä sanomattomalla lempeydellä. Luulen hiukan hermostuneeni rasittavasta työstä, äiti sitä juuri eilen surkutteli. Ja hän oli oikeassa, ainakaan teidän, lapsen, nähden ei minun sopisi kiivastua, mutta itse asiassa tarkoitan minä teille hyvää — parempaa kuin te kenties voinette aavistaakaan. Minä tahtoisin itse mielelläni kärsiä, kunhan vain teidän nuoruudenilonne ja kevyt sydämmenne säilyisi.

Professori hymyili hänelle, mutta tuo hymyily sai Magnan melkein kyyneliin, nyt oli hän taas tuo sama ystävällinen, rakastettava, ihmeteltävä professori. Magna otti hänen kätensä omiinsa ja puristi sitä sydämmellisesti, sitte juoksi hän professorin edellä rappusia ylös, he olivat jo kotona.

* * * * *

— Oliko sinulla hauskaa eilen keilanheitossa, Magna? kysyi Sanni eräänä iltapäivänä kun tytöt puuhailivat käsitöittensä kanssa salissa.

— Kyllä, varsin hauskaa, vastasi puhuteltu, kokonaan vaipuneena uuden pitsikudoksen salaisuuksiin, joita neiti Schneider hänelle paraillaan opetti.

— Eikö keilanheitto sitte Magnasta olisikaan synnillistä? huomautti
Alli terävästi. — Kaikki huvithan sinun mielestäsi ovat hyljättäviä.

— Enpä tiedä sitä niin tarkoin, vastasi Magna hyväluontoisesti.

— Mutta sinähän et käy koskaan teaatterissa ja vihaat tanssia kuin ruttoa.

— Päin vastoin — päin vastoin — jos vain minun ilontunnelmani etsisi niin raisun ilmaisutavan, niin ei omatuntoni suinkaan panisi sille esteitä, selitti Magna nauraen.

Professori istui keinutuolissa ja seurasi tarkkaavasti keskustelua levitetyn sanomalehtensä takaa.

— Minä en ole koskaan opetellut tanssimaan, sanoi Magna; vanhemmat arvelivat kaiketi, että minulla on muuta hyödyllisempääkin opittavaa. Mutta joulukuusen ympärillä ja heinärukojen päällitse osaan minä kyllä hypähdellä; ja se on tanssia sekin.

— Villikansoilla on myöskin uhritanssinsa! — Alli nykäytti olkapäitään ylenkatseellisesti.

— Siitäpä sen näet, että tanssia on niin perin monta lajia.

Kaikkien täytyi nauraa, Magnan iloisuus oli aivan vastustamaton.

— Mutta vakavasti puhuen, miks'et sinä käy teaatterissa? kysyi Sanni, kumartuen pöydän yli.

— Niin, vakavasti puhuen, kuten sinä sanot — vastasi nuori tyttö ystävällisesti — on minulla useita ja tähdellisiä syitä pysyä poissa. Minun isäni ei käy koskaan teaatterissa periaatteen vuoksi, hän ei tosin ole minua kieltänyt menemästä, mutta minä tiedän miten hän toivoo minun menettelevän sen suhteen. Näepäs, ystäväiseni, tuntuu niin hauskalta noudattaa niiden tahtoa, joita rakastamme ja kunnioitamme.

Sanni näytti ällistyneeltä: oman huvinsa, omain mielitekojensa uhraaminen jonkun elävän olennon edestä maan päällä, näytti hänestä kerrassaan ihmeeltä.

— Luonnollisesti pidät sinä itsekin teaatteria tuommoisena syntisenä huvituksena, sinä kun olet semmoinen pyhimys, sanoi Alli.

— Teaatterin suhteen olen minä liian kokematon, voidakseni lausua mitään varmaa, vastasi Magna, jonka onnistui hillitä Allin pistelevän puheen synnyttämä närkästys. Sitä paitsi arvelen, että jokaisen pitäisi tämmöisissä tapauksissa ottaa omatuntonsa neuvonantajaksi, sillä se, joka jo on toiselle vahingoksi, ei toiselle ole miksikään haitaksi.

— Sinä olet liiaksi totuuden ystävä, pikku ystäväni, voidaksesi pitää semmoisista huveista, tuumaili neiti Schneider.

— Mutta me emme halua enää useampia siveyssaarnaajia! kivahti Alli.

Professori oli tällä välin lähennyt ja istuutunut Magnan viereen. — Teaatteri on kuitenkin sivistyksen välittäjä, lieneekö isänne katsellut asiaa koskaan siltä kannalta — alkoi hän. En tarkoita, että papin tulisi käydä oopperoita kuuntelemassa, sillä se soveltuu huonosti hänen arvokkuudelleen, mutta myöntää täytyy, että draamallisen taiteen suurteokset ovat aina ammoisista ajoista vaikuttaneet hienon ja jalon havaitsemisaistin kohottamiseksi. Sillä on syvällinen vaikutus, se tahtoo elävänä luoda katselijan eteen ihmiselämän monen monissa kirjavissa värivivahduksissaan. Se loihtee eteemme todellisuuden valtavalla voimallaan, sekä hyvän että pahan, rakkauden, vihan, sankariuden ja raukkamaisuuden, salakavalimmat vehkeet sekä suuremmoisimmat sankarityöt.

— Niin kyllä, jos ms vain saamme nähdä puhdasluontoisia kappaleita, vaikuttaa kyllä teaatteri jalostavasti, sanoi neiti Schneider.

— Minä en myöskään ajattele mitään semmoista viheliäistä nurkkatuotetta, jota voidaan tarjota ylen hienostuneelle, pilauneelle yleisölle, sanoi professori lämpimästi. Minä tahdon vain huomauttaa, mikä suuri tarkoitusperä teaatterilla on sivistyneiden kansojen keskuudessa, nimittäin elävin piirtein kuvata kansojen elämää ja vaiheita ihmishengen elähyttämiseksi ja jalostamiseksi.

— Mutta miksi sinä itse käyt niin perin harvoin teaatterissa, kun kerran sitä niin innokkaasti puolustat? kysyi Alli.

Professori antoi katseensa vaipua ja istui hetken äänettä. — Minä pelkään näyttäväni epäjohdonmukaiselta, sanoi hän viimmein. Minusta ei teaatteri ole likimainkaan semmoinen kuin se pitäisi olla ja sen lisäksi en minä voi pitää siitä hairahduttavasta tavasta, millä draamallisia kappaleita esitetään. Jos minä esim. menen katsomaan jotain lemmikkirunoilijani teosta, jota minä yksin lukeissani olen ihastuneena ihmetellyt; minä näen kappaleen henkilöiden esiintyvän ja alan seurata kiintymyksellä kappaleen kulkua, mutta silloin — hän pysäytti puheensa hetkiseksi — silloin himmenee kappaleen loisto. Minä en näe ruhtinaita enkä valtiomiehiä, jaloja sankarittaria tai viheliäisiä juonittelijoita, vaan — taiteilijoita, joita mahdollisesti edellisenä päivänä olen tavannut jossain juomalassa tai taiteilijattaria, jotka — hänen kasvoilleen hivahti sievonen pimento.

— Miks'et jatka? huudahti Alli, — minä toivoin juuri saavani kuulla jonkun pisteliään kaskun elämästä kulissien takana.

— Anteeksi, niitä asioita en minä ole koskaan liioin tuntenut, sanoi hän kylmästi.

— Oi, ja minä kun luulin, että sinä kerrankin olisit puhunut oikein suoraa kieltä, sanoi Alli nauraen. — Me nykyajan tytöt kyllä voimme kuulla yhtä ja toista haitatta, sen voin sinulle vakuuttaa, ja jos Magna punastuu, niin eipä haitaksi, jos hänenkin silmänsä avautuisivat. Ihanteiden aika on mennyt!

Professori katseli häntä kylmästi: — En epäile ollenkaan, että ainakin sinä, Alli sisko, olet kokonaan unohtanut punehtumisen, vastasi hän terävästi.

— Mutta etkö tiedä, että meidän aika vaatii, ett'ei nainenkaan saa kulkea peitetyin silmin, sanoi Alli kärsimättömästi. — Kaikki kulkee eteenpäin, pitäisikö meidän yksin seisoa paikallamme. Ei, kiitos herra Vitikan, joka hankki minulle ajanmukaisia kirjoja, näen nyt varsin selvästi.

— Ja nämä kirjat — mainittakoon sivumennen Arne Garborg ja Zola — ovat luonnollisesti tehneet sinut äärettömän onnelliseksi, sanoi professori musertavan ivallisesti — elämän vihlovin viheliäisyys, sen kurjin loka, puettuna pessimismin mustimpaan pukuun, se on varmaankin ollut suureksi siunaukseksi sinun siveelliselle olemuksellesi.

— Niin, luonnollisestikin vaadit myös sinä tuota suloista naisellisuutta, viattomuutta kyyhkyslakassa, semmoista, joka ei tiedä mitään eikä saa tietää mitään.

— En, Alli, sitä moitetta minä en omista — professori oli kohonnut seisoalleen. Päin vastoin tahdon minä, että tiede tarjoo rikkaita aarteitaan tasan sekä miehelle että naiselle, että se tarjoo heille parhainta ja jalointa, mitä se aartehistossaan omaa. Mutta se tiede, jota sinä harrastat, ei opeta kellekään elämän syvyyksiä — sakoisessa lähteessä on aina likaista vettä.

— Meidän ei siis tule edes aavistaa, että pahaa on olemassa, sitä vähemmin olla sitä näkevinämme, sanoi Alli. — Suo anteeksi, mutta semmoinen ulkokullattu minä en tahdo olla. Ainoastaan silloin, kun tunnemme maailmaa kaikin puolin, voimme olla apuna maailman parantamisessa.

— Mutta sinusta ei ole semmoisiin suurtöihin, vastasi professori kuivasti. Sitä paitsi luulen, että kypsyneelle naiselle näyttää elämä itse synnin, syvine, surullisine seurauksineen, hän tuntee ja kärsii noiden pahuuden voimien alla huokailevien olentojen kanssa ja semmoisella naisella on useita keinoja niiden auttamiseksi. Ei tietämätön, mutta tahraton, niin minä tahtoisin sen olevaksi, lisäsi professori vakavasti; — älkää luulko myöskään, että minä pidän miehiä onnellisina sen vuoksi, että olot saattavat heidät useammin pahan kanssa tekemisiin, sillä kukaan, joka rapakkoisella tiellä käy, ei säily aivan tahratonna. Elämän peloittavin puoli onkin juuri se, että paha tunkeutuu kaikkialle, yksinpä jaloimpiinkin harrastuksiin, ja sitä emme voi auttaa. Mutta palataksemme puheemme alkuun, myöskin teaatterin jaloa tarkoitusta pyrkii saastuttamaan tuo sama turmiota tuottava voima. Se vaikuttaa jossain määrin turmelevasti yleisöön, mutta sitäkin enemmin itse taiteen harjoittajiin.

— Niin, teaatteri on luisu ja ohdakkeinen tie monelle, sanoi neiti
Schneider.

— Korvaako sitte sen tarkoitus noiden monien ihmissielujen perikadon? kysyi Magna hiljaan.

— Siitä asiasta kirjoittavat siveysopettajat vielä aikaa myöten tutkimuksia, vastasi professori vältellen.

Magna katseli ajatellen häntä, hän piti paljon useimmista professorin ajatuksista, niissä oli henkistä terveyttä ja raittiutta, mutta kuitenkin puhui ja ajatteli hän kuin siveellisesti puhdasaatteinen ihminen, ei niinkuin kristitty, ei niinkuin hänen isänsä. Hän huomasi kyllä kaiken inhimillisen puutteellisuuden, tunsi synnin ylivallan, mutta ei tahtonut tietää mitään Hänestä, joka oli tullut puutteellisuuksia poistamaan ja kukistamaan pahuuden juuria.

Professori huomasi selvästi nämä ajatukset Magnan ilmeikkäillä kasvoilla ja hänen huulensa liikahtivat, juuri kuin hän olisi tahtonut jotain sanoa. Mutta hän loi pikaisen silmäyksen ympäristöönsä eikä virkkanut mitään, vaan nousi ylös ja otti sanomalehtensä.

Sanni, joka tämän hänen mielestään ikävän keskustelun aikana pikimmiten oli silmännyt muutamia sivuja erästä romaania, kumartihe taasen pöydän yli ja sanoi: — Mutta ylioppilaskonserttiin sinä tulet huomenna kaikissa tapauksissa, Magna, niin vähän kun muuten välitätkin huveista. Ja sinähän olet jo useita viikkoja iloinnut siitä. Muistatko miten ihastunut sinä olit jousineljäkön esitykseen talvella ja simfoniaan, jota kuunnellessa minä olin vähällä nukkua.

— Se oli todellakin ihanaa! huudahti Magna eloisasti.

— Herra Vitikka lupasi hankkia meille pääsyliput, niistä tulee varmaankin tiukka, sanoi Alli.

— Mitäpä vielä, minä luulen varmasti, että Levinit kyllä hankkivat
Magnalle pääsylipun, heidän serkkunsa on M. M:sti, korjasi Sanni.

— Kiitoksia, mutta minä en aijo mennä sinne, sanoi Magna matalalla äänellä.

— Miksikä et?

— Minä tiedän kyllä — huusi pieni Kerttu, joka juuri tuli sisään — Magna sanoi muuan päivä, ett'ei hänen varansa riitä konserteissa käyntiin, sillä hän aikoo kotiinmennessään ostaa niin kalliin kirjan isälleen tuliaisiksi.

— Vaiti, pikku ystäväiseni!

— Niin, mutta se on ihan totta, sinä itse sanoit.

— Vaikka, mutta —

— Etkä sinä aijo ostaa uutta hattuakaan, sillä sinä aijot — — —

Magna painoi hymyellen sormensa tuon pikku rupattelijan huulille. — Kas niin, kiitoksia, hyvä neiti — luulenpa, että tämän pitsin salaisuus on jo muistissani. Miten iloiseksi äiti tuleekaan, hän tarvitsi juuri tämmöisen reunuksen nukkatäkkiinsä. Tuhansia kiitoksia!

Keskustelu loppui ja seura hajausi pian tämän jälkeen salista.

* * * * *

Seuraavana iltapäivänä istui Magna yksinään salin ikkunan ääressä ja kirjoitti kirjettä kotiinsa, ilmoittaakseen omaisilleen kotiintulopäivänsä. Kapteeninrouva valmisti keittiössä sillisallaatia iltaseksi ja muut olivat jo aikoja sitten lähteneet konserttiin, saadakseen hyvät istumatilat.

Hän ei tosin tahtonut sitä itselleenkään myöntää, mutta sittekin tuntui hänen rinnassaan jonkunlainen kaipaus noihin kauvan odotettuihin huveihin. Mutta hän oli kerran tehnyt päätöksensä, hän tahtoi hankkia isälleen muutaman arvokkaan jumaluusopillisen teoksen, jota hän kauvan oli halunnut itselleen ja jonka Magna äskettäin oli sattunut huomaamaan kirjakaupan ikkunassa. Mutta sitä hän ei voinut ostaa ilman pienittä uhrauksitta, varsinkaan kun hänellä oli menoja kaikenlaisiin kesää varten ostettaviin koulukirjoihin ja työaineihin. Mutta mikäli hän eteni kirjeensä kirjoittamisessa ja lausui ilonsa lähenevästä jälleennäkemisestä, sikäli kirkastui heidän olemuksensa hänen sisäisen silmänsä edessä. Hänen sydämmensä alkoi sykkiä niin nopeasti ja hän tunsi, että paljon suuremmatkin uhraukset niiden edestä, joita hän rakasti, olisivat tuntuneet hänestä vähäpätöisiltä.

Hän pysäytti hetkiseksi kirjoituksensa ja hänen silmänsä seurasivat pienen auerpilven kulkua kevättaivaalla. Samalla avautui ovi ja professori astui kiireisesti sisään: — Oletteko valmis seuraamaan minua konserttiin, neiti Roos?

Magna hymyili: — Minä en ole aikonut mennä sinne ollenkaan, sanoi hän.

— Mutta minä olen ostanut jo meille pääsyliput, samoin äidille, jos häntä haluttaa tulla; meillä on hyvät numeroidut tilat. Mutta kaikissa tapauksissa on jo aika lähteä, jos mieli kuulla alusta pitäin.

Magnan silmät loistivat, hän ei löytänyt sanoja ilmaistakseen iloaan ja kiitollisuuttaan, hän ainoastaan tarttui professorin molempiin käsiin, kuten tapansa oli, ja puristi niitä kiihkeästi.

Professori hymyili: — Kunhan minä saisin vain äidistä selvän.

— Minä menen häntä hakemaan! ja tuulena riensi hän pois, mutta tuli kohta takaisin, hengästynyt kapteeninrouva mukanaan.

— Mitä nyt on oikein kysymyksessä, Hugo, Magna puhuu jostain laulajaislipuista, minä en käsitä ollenkaan — läähätti eukko.

— Minä olen ostanut teitä varten, äiti, pääsylipun tämä illan laulajaisiin, mutta kenties teitä ei haluta tulla mukaan?

— Ettäkö minua ei haluttaisi! — Mutta katsohan, Hugo, Eriikan täytyy mennä hakemaan tärkkivaatteita ja Allin kenkiä ja muuten minulla ei ole edes hattua, ompelijatar kun näki hyväksi narrata minua. Ja aivan avopäin minä en voi tulla, ymmärräthän.

— Siinä tapauksessa vaihetamme pääsylipun joksikin muuksi, joka sopii paremmin äidille, sanoi professori pilaillen — hänestä oli äidin kielto milt'ei mieleen. Mutta Magna juoksi päällysvaippaansa hakemaan ja oli iloissaan jotta hän äskettäin oli tullut ostaneeksi uudet, vaaleanharmajat hansikkaat; nyt ne olivat parhaiksi. Vasta kun he tulivat kadulle, johtui hänen mieleensä, miten jokapäiväiseltä hän näyttäneekään tuon aito hienon, uljaan professorin rinnalla ja perin alakuloisena kääntyi hän seuraajaansa ja sanoi lapsellisesti: — Voi, miten hyvä te sentään olette, kun tulette laulajaisiin minun kanssani; ajatelkaahan, että minulla on päässäni vanha talvihattu, ainoastaan hansikkaat menevät mukiin, lisäsi hän empien.

Professori loi häneen kummallisen katseen: — Luuletteko, lapsi, että minä katselen hattuanne muulla kuin ilolla, ajatellessani, että nuori tyttö voi kieltää jonkun korukappaleen hämmästyttääkseen isäänsä rakkaalla lahjalla. Minusta nähden te olette varsin hyvin puettu.

Magna, joka ensin punastui, huomatessaan että professori todellakin oli kuullut Kertun ajattelemattoman puheen, rauhoittui tästä hänen vakuutuksestaan ja astui varsin rauhallisena hänen rinnallaan parhaille tiloille täytetyssä laulajaissalissa. Ja nyt tempasi laulu hänet koko taikavoimallaan mukaansa, hän ei huomannut ollenkaan mitä ympärillään tapahtui. Mutta kun professori katseli noita vaihtelevia tunteenilmauksia, jotka kuvastuivat hänen kirkkaissa silmissään, tuntui hänestä, ett'ei komeimpainkaan keväthattujen somistamat kasvot vetäneet vertoja Magnan elontuoreutta ja onnea säteileville piirteille,

Magna ei puhellut paljon eikä koettanut vuolaalla sanatulvalla ilmoittaa tunteitaan, mutta kun hän katsahti professoriin, ilmaisivat hänen kosteat silmänsä paremmin kuin kaunopuheisimmat sanat, miten onnellinen hän oli. Kerran tarttui Magna hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa, professori ailahti hiukan, mutta vastasi sitte lujalla puristuksella, pitäen aivan huomaamattaan koko jälellä olevan illan tuota pientä, vakavaa kätöstä omassaan.

— Minä en voi koskaan unohtaa tätä ihanaa iltaa! huudahti Magna huoahtain heidän palatessaan kotiin kevätillan vaaleassa hämyssä.

— Ja minä, sanoi professori, kadun aina, ett'en ennemmin valmistanut teille hiukan enemmin musikaalista nautintoa — ajattelematon itsekkyys! Myös minulle jää tämä ilta muistoksi koko elämäni ajaksi. Magna katsoi tutkivasti hänen liikutuksen hillitsemistä ilmaiseviin vaaleihin kasvoihinsa.

— Hän ei ymmärrä minua, ajatteli professori, hän on kun hienon, viheriän verhon suojaama kukannuppu, ei tunne auringon suutelojen tenhoa, ja minun ei suinkaan tule herättää häntä niitä tuntemaan.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoi Magna, matkalaukku olalla riippuen, rautatien etusillalla. Hänen ympärillään oli kapteeninrouva, tytöt ja kaikki hoitolaiset, nuo kaksi äskenleivottua ylioppilasta tulisivat hänelle matkatovereiksi.

Nyt tuli professorikin, päivän sanomalehdet kädessään, ja pyysi Magnan seuraamaan häntä siihen vaunuun, jonka professori oli hänelle valinnut. Siellä oli jo Magnan muut kapineet, pieni matkakori seisoi nurkassa makeisilla ja hedelmillä täytettynä — professori oli pitänyt huolta kaikista — ja tavattoman suuresta paperitötteröstä ilmausi äkkiä mitä ihanin ja tuoksuavin, oikeista ruusuista, kieloista ja reseetoista laitettu kukkavihkonen.

Professori laski sen kiireisesti hänen käteensä: — Kukat virkistävät teitä pitkällä matkallanne, sanoi hän. Ne eivät lakastu aivan pian, katsokaahan, minä en voi kärsiä noita luonnottomia teräslankavihkoja, tässä vihkosessa on jokaisella kukalla oma luonnonvartensa.

Magnan silmät kostuivat ja kirkkaita pisaria putoeli kädessään olevalle kukkavihkolle. — Te olette niin tavattoman hyvä minulle, kuiskasi hän, isä ja äiti ovat teille niin kiitollisia; — oi, jospa te kerran tulisitte meille ja antaisitte heidän itse ilmaista kiitollisuutensa, he voisivat tehdä sen paremmin kuin minä!

— Pyydättekö te, Magna, kutsutteko todellakin kotiinne? professorin kasvoilla väikehti säteilevä hymyily.

— Ah, niin, te olisitte meidän rakkain vieraamme!

— No siinä tapauksessa minä vielä tulenkin sinne, hyvästi! Soi kolmannen kerran ja lähtövihellys kuului. — Hyvästi Magna, jos te tietäisitte! Sanokaa yksi ainoa kerta — sanat uupuivat — Hugo, tavoitteli hän.

Hän puristi rajusti Magnan kättä, tämä katsahti ihmetellen häneen, mutta sitte levisi hänen poskilleen syvä puna ja hänen nuoret kasvonsa säteilivät omituisesti. — Hyvästi — Hugo — kuiskasi hän. Mutta professori ei kuullut sitä, hän seisoi jo etusillalla, sillä juna oli alkanut hitaasti liikkumaan.

Magna riensi ikkunaan, hän ei itkenyt enää, vaan vihjoi iloisesti valkealla nenäliinallaan. Mahtoiko professori huomata sitä? — Hänen takanaan seisoivat nuo nuoret ylioppilaat ja heiluttaen valkeita hattujaan, huusivat he: Eläköön Helsinki, eläköön kaikki kauniit tytöt, eläköön, eläköön!

Juna kiiti pois ja professori seisoi yksinään paikallaan yhteen puristetuin huulin. — Minä olin todellakin houkka, mumisi hän, mutta semmoiset jäähyväiset voivat saada ihmisen hupsuksi. Nähnenkö sinua enää koskaan Magna — rakkaani!

* * * * *

Professori Bruunilta Magna Roosille.

Heidelberg 20/VII 188—.

Magna!

Kaksi kuukautta on kohta vierähtänyt siitä kun teidät viimmeksi näin. Kuten tulitte tietämään, olen viettänyt jonkun aikaa matkoilla, rientänyt paikasta toiseen, rientänyt levottomalla nopeudella. Mihin? Sitä en tiedä itsekään, tuntuu vain, kuin olisi joku minua ajanut yhä etenpäin. Vihdoinkin olen asettunut tähän vanhaan yliopistokaupunkiin, jossa ylioppilaat polvi polven jälkeen ovat haaveilleet ja laulaneet Neckarin rannoilla.

Täällä on kaunista; älkää kuitenkaan luulko, että rupeisin teitä vaivaamaan innostuneilla kuvauksilla ja siten houkuttelemaan kauniille huulillenne hymyilyä, hymyilyä kuivalle professorille, joka on antaunut haaveilemaan, nuoruuden-unelmia uinailemaan. Ja kuitenkin on tuo professori houkka, totuuden sanoakseni. Muistatteko meidän jäähyväisiämme, minä olin epätoivoinen, minun sydämmessäni vallitsi silloin yksi ainoa tunne, lämpimin, tulisin rakkaus sitä nuorta tyttöä kohtaan, jonka kohtalo oli minun tielleni johtanut. Älkää kummastelko tätä epäjohdonmukaisuutta, vaan sallikaa minun kertoa erään yksinäisen miesraiskan elämänvaiheet, kenties huomaatte, ett'ei hänen houkkamaisuutensa olekaan niin nurinkurista.

Aina lapsuudesta pitäin on luonteeni ollut suljettu ja erillään pysyttelevä ja kotonani ei kukaan ole ymmärtänyt minua. Minun isäni oli kunnon mies, mutta samalla niin hurjan innokas tiedemies, ett'ei häneltä riittänyt vähääkään aikaa ainoan lapsensa hyväksi. Äitini te tunnette, hän on hyväntahtoinen olento, mutta hänellä ei ollut semmoista lempeää lujuutta, jolla hän olisi osannut kiinnittää itseensä aran, vaiteliaan pojan ja siten koittanut herättää hänessä luottamusta. Isäni kuoleman jälkeen jouduin holhoojani hoitoon. Hän oli lahjomattoman rehellinen ja kunnokas mies, mutta vanhoihin, erakkomaisiin tapoihinsa piintynyt. — Vähää myöhemmin meni äitini toisen kerran naimisiin miehen kanssa, jonka luonteen kehnouden yksin semmoinen kokematon pojannallikka, kuin minä silloin olin, voi helposti huomata, vaikk'en koskaan asunut hänen luonaan. Joukko sisarpuolia kasvoi, kaikki aivan vieraita minulle ja kasvatettiin ilman pontta ja tarkoitusta. Minä jäin yksin ja juuri tämä yksinäisyys synnytti minussa katkeruuden, mikä vihdoin valtasi koko olemukseni.

Minä olin nuori ja taloudellisessa suhteessa turvattu, minua ei kiinnittänyt mikään hellä side; ilman uskonnollisen vakaumuksen tukea, ilman lapsuudenuskon muistoja antausin minä elämän taisteluun. Minä luotin yksinomaan omiin voimiini, eipä siis kummastelemista, jos useammin hävisin kuin voitin. Minuun vaikutti kuitenkin vaistomaisesti siveyden voima, se etsi minua turmion tieltä ja pienintäkin poikkeusta siveyslain vaatimuksista pidin rikoksena. Minä en antaunut viettien orjaksi, vaan minusta tuli epäluuloinen ivailija, joka terävästi tarkkailee maailman monikirjavaista elämää. Kyllästyneenä tuohon halpamaisuuteen ja onttoon tyhjyyteen, jota tarkasteleva silmäni huomasi kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla, antausin vihdoin tieteitä tutkimaan ja aloin ymmärtää isääni, joka tutkimisessa löysi ainoan tyydytyksensä.

Minä olen viettänyt onnellisia hetkiä kirjojeni ääressä, se myönnettäköön, ja minun miehiselle kunnianhimolleni ovat työni hedelmät antaneet tyydytystä. Mutta minun sydämmeni on jäänyt tyhjäksi ja kylmäksi, se aivan suonenvetoisesti kouristui joka kerta kun minussa heräsi kysymys: tämmöistäkö elämä on, eikö sillä ole mitään enempää tarjottavaa. Ja joka kerta tukehutin minä tuon kysymyksen: semmoista on elämä ja semmoiseksi se jää. Minä uurastin eteenpäin — en nopeasti ja kevein askelin, kuten jotkut onnelliset — vaan kuten väsynyt vaeltaja erämaata kulkeissaan. En toivonut koskaan tapaavani tuoksuavaa kukkaa yksinäisellä erakkopolullani, vaan silloin — silloin tapasin minä aavistamatta eräissä viattomissa silmissä tuon puhtaan loisteen.

Ja juuri te, Magna, tuoksuavan metsäkukan tavoin virkistitte nääntyneen vaeltajan sielua. Luottavasti kuin lapsi lähenitte te tuota itseensä sulkeunutta miestä, jota muut väistivät. Minä sain pilkistää teidän sieluunne, lukea kuin selväpainoista kirjaa, jossa ei löytynyt ainoatakaan epäselvää riviä, vaan puhtautta ja totuutta jok'ainoassa sanassa. Ensi kertaa puhalsi minun kylmettyneen sydämmeni lävitse leyhkeä kevättuulahdus, verho putosi silmiltäni ja koko elämä näyttäytyi minulle uudessa valossa.

Te herätitte minussa jälleen uskon totuuden voimaan, osoititte aavistamani ihanteet ja neuvoitte minut runsaille aarteille, joiden arvoa ette kenties itsekään oikein ymmärtänyt. Mutta mikä teille oli yksinkertaista ja luonnollista, kaikki, mitä te uskoitte ja toivoitte, kaikki nuo, joita minä olin koko elämäni turhaan etsinyt, ne voin minä vasta ankaran taistelun jälkeen omata. Mutta ne tulivatkin nyt minun kalliimmaksi omaisuudekseni ja ainoastaan se, joka minun laillani pitkät ajat on saanut kiviä leivän asemesta, voi käsittää iloani.

Niin, minä olin onnellinen, minä olisin tahtonut, että te olisitte ollut aina luonani suuntaamassa ja elähyttämässä elämätäni. Mutta te olitte nuori ja minä en tahtonut eroittaa teitä ikäistenne seurasta; niin vaikealta kuin tämä minusta tuntuikin, oli teidän ilonne kuitenkin minulle kaikkein kallein.

Vaikeammaksi muuttui minulle taistelu kun minun sydämmeni äkkiarvaamatta alkoi sykkiä kauvan uinuneen rakkauden syviä tunteita, kun minä opin rakastamaan teitä, ikämme erilaisuudesta huolimatta. Oli hetkiä, jolloin minun rakkauteni, ensimmäinen rakkauteni — oi, älkää naurako vanhan miehen tunnustukselle — tahtoi katkaista kaikki siteet, kun sanat polttivat huuliani, mutta teidän kirkkaiden lapsensilmienne yksi ainoa katse sai minut pysähtymään.

Voisinko minä häiritä teidän onnellista tietämättömyyttänne, pakottaa teitä selitykseen, joka teidän hienotunteisuudellenne olisi tuntunut mitä tuskallisimmalta, koska tuommoiset tunteet olivat teille vieraita. Ei, minä vaikenin, ja sitä paitsi pakotti eräs toinenkin seikka minun niin menettelemään.

Jos minua suosisikin tuo ääretön, aavistamaton onni, että Magna luottavasti liittyisi minuun, niin olisiko minulla oikeutta ottaa vastaan niin kallisarvoista lahjaa, oikeutta kiinnittää teitä itseeni? Oliko minulla, maailmaa kokeneella miehellä, joka olin nähnyt niin paljon pahaa, jonka mielen oli seoittanut epäilys ja joka olin saanut osani maailman elämän-nautinnoista, oliko semmoisella miehellä oikeutta yhdistää kohtaloaan semmoiseen nuoreen olentoon kuin sinä, semmoiseen lämminlempiseen, kyyhkyslakan kirkassilmäiseen, viattomaan linnunpoikaseen.

Siinä minun kärsimiseni, tuo tuska, joka murti minua ja joka vielä tänäkin päivänä kaivaa sydäntäni. Minä voin vaijeta päivästä toiseen, aina siihen hetkeen asti, jolloin meidän piti erota, kenties ainaiseksi. Minä puristin silloinkin huuleni yhteen, mutta tietämättäni tunkeusi niiden välitse muutamia varomattomia sanoja, minä tunsin itsessäni houkkamaisen päähänpiston saadakseni kerran kuulla sinun armaan äänesi lausuvan nimeni. En tiennyt, mitä sanoin tai tein. Mutta kun jäin yksinäni, muistin tuosta kaikesta vain sen, että sinä kutsuit minua käymään kotonasi ja että minulla siis oli tilaisuus taas nähdä sinua.

Ja kuitenkaan en ole vielä sinua nähnyt. Minä olen vakavasti koetellut itseäni — sen Jumala tietää — ja ensi kertaa olen minä voinut luottaa häneen, antaa kalleimman maallisen asiani hänen huostaansa.

Minulla ei ole sen enempi sanomista! Magna, tässä kunniallisen miehen käsi, tässä sydämmeni, joka ei toivo rakkautta, mutta — myötätuntoisuutta en myöskään pyydä — anna minulle mitä voit, suo minun kuitenkin jäädä ainaisiksi ajoiksi vanhaksi ystäväksesi. — Saanko nyt tulla?

* * * * *

Magna Roosilta professori Bruunille.

P:n pappilassa 10/VIII 188—.

Rakas vaeltaja!

Riennä kotiin pitkältä retkeltäsi, suoraan tuohon "lämminlempiseen kyyhkyslakkaan." Totta on, että Magna on vielä lapsi monessa suhteessa, eikä ansaitse niitä kauniita ajatuksia, joita "eräällä" on häntä kohtaan, vielä vähemmin hänen rakkauttaan. Mutta hän tuntee syvästi, miten paljon häneltä puuttuu ja pyytää jokapäiväisissä sydämmellisissä rukouksissaan, että hän tulisi yhä paremmaksi. Pitkinä, valoisina kesäpäivinä, kun hän makaa nurmikolla riippukoivujen alla ja niiden lävitse tähyää sinitaivaalle, muistuu hänen mieleensä usein tuo hyvä professori. Mutta niitä tunteita, joita hänessä liikkuu tuota kunnon miestä kohtaan, ei hän voi selittää, sillä hän on vain oppimaton tyttöraiska. Jos hänen kuitenkin täytyisi ne selittää, niin sanoisi hän, että ne ovat syvää kaipuuta ja sydämmellistä ikävöimistä tuon oppineen miehen perään — sanottaisiinko semmoista mahdollisesti rakkaudeksi?

Tuo pieni linnunpoika istuu mietiskellen pesän reunalla ja tähyää kaikkiin suuntiin, mutta kun se tulee, jota hän alituiseen ajattelee, kohottaa hän siipensä ja lentää suoraan hänen rehelliselle rinnalleen.

Magna.

P.S. Ja siitä hän on aivan varma, ett'ei sitä omituista tunnetta, joka hänellä on tuota oppinutta professoria kohtaan, milloinkaan voida nimittää myötätuntoisuudeksi.

Tule pian — Hugo!