TURVATON.
"Sillä Sinä olet minun kallioni ja minun linnani," Ps. 31:3.
Vapaaherran suuressa, upeasti sisustetussa asunnossa oli ilo ylimmillään. Oli syntynyt pieni tyttö, kauvan odotettu, sydämmellisesti tervehditty vieras, ja kohottanut talossa asustavan onnen kukkuroilleen.
Kaikkia, mitä elämä voi tarjota, oli täällä ennestään yllin kyllin: rikkautta, arvoa, terveyttä, kunniaa ja — rakkautta. Ei voinut tavata onnellisempaa ja sirompaa paria kuin vapaaherra ja hänen sinisilmäinen rouvansa. Jospahan vain olisi ollut perillinen, kaiken tämän loiston ja rikkauden tuleva perijä, niin olisi heidän onnensa ollut täydellinen. Ja nyt oli syntynyt pieni tyttö.
Isästä oli uusi tulokas maailman kauniin lapsi ja äiti oli siitä aivan ylpeä. Mutta kumpainenkaan heistä ei muistanut tämän kalliin lahjan antajaa, kumpaisellekin oli rukous ja kiitos tuntematon.
Lapsi makasi kuin prinsessa uusimpain piirustusten mukaan tehdyllä erinomaisella vuoteella, missä lakanat olivat hienointa liinaa, tyynyset pitsitettyjä ja ohut peite sinistä silkkiä. Mikään ei ollut liiaksi tälle pienoiselle. Mutta se ei tajunnut vähintäkään tästä komeudesta, se vain uinaili aivan samalla tavalla kuin uinailee mikä hyvänsä ryysyinen mökkiläisen lapsi. Vanhemmat nimittivät häntä "ainoisekseen", hänellä kun ei vielä ollut mitään oikeaa nimeä. Mutta muutamain viikkojen päästä tuli nimikysymyskin päivän polttavimmaksi. Isän mielestä oli koko ristiminen vain vanhanaikuinen palvemeno, vaan isoäidin tähden piti sekin kuitenkin toimittaa, hän kun itsepintaisesti riippuu kiinni kaikissa vanhanaikaisuuksissa. Ja tarvitseehan tyttö luonnollisesti jonkun nimenkin, ja siinä se juuri onkin kasteen merkitys, tuumine hän. — Siten tuli "ainoinen", kuten muutkin ikäisensä, eräänä päivänä kastetuksi pieneksi kristityksi, vaikka ainoa, mikä vanhempain mieleen jäi koko tästä tärkeästä toimituksesta, oli tytön nimi Aino. — Aino makasi koko kastamisajan aivan hiljaan, tähyillen avoimin silmin pappia, juuri kuin hänkin olisi "jotain ymmärtänyt", sanoi hoitajatar, muuan vanha eukko, joka päivät pääksytysten vakuutteli "herra vapaaherralle" ja "rouva vapaaherrattarelle" että heidän pienoisensa oli itse täydellisyys ikäisekseen.
Ja jälkeenpäin näytti kuin olisi tuo vanha ollut oikeassa, sillä Aino oli todellakin jonkunlainen ihmelapsi muidenkin mielestä. Hänellä oli mitä ihanimmat pikku kasvot, musta tukka, suuret kirkkaat silmät ja hipiä sametin hienoinen. Jo neljän vuotiaana opettelihe hän eräästä kuvakirjasta aakkoset, teki kysymyksiä, jotka olivat liian syvällisiä aikuistenkaan vastata ja laulaa liverteli sievällä, heläjävällä äänellä talon vierasten huviksi.
Aino oli todellakin "ihmelapsi", siitä olivat kaikki yksimielisiä. Mutta mikä kummempi, hänen kehityksensä ei tyrehtynyt puolitiehen, kuten tavallisesti tämmöisten ihmelasten, vaan mikäli vuodet vierivät, sikäli kehittyi hänkin kaikin puolin. Vanhemmat — anitenkin isä — olivat älykkäitä ja hienosti sivistyneitä, samoin oli seurustelupiirinsäkin huolekkaasti valittu. Tieto ja valistus oli heidän mielestään kaikki kaikessa ja kaikkia nykyajan suuria kysymyksiä pohdittiin täällä älyllä ja terävällä havaitsemiskyvyllä. Semmoisissa oloissa kasvoi Aino. Hänen isänsä oli siveellisessä katseessa oikea miehen ihanne, hänen ilmeikkäissä kasvonpiirteissään säteili elämänhalua ja hänen sorja, voimakas vartalonsa osoitti parhaiten, miten huolekkaasti hän sitä hoiti. Siveellinen puhtaus ja henkinen sopusointu oli hänen tunnussanansa ja tähän yhtynyt ruumiin terveyshoidollinen kehittäminen oli hänen mielestään kasvatuksen perus. Näiden periaatteiden mukaan kasvatettiin Ainoa. Äiti — kaunis, hieno hoidokaskukka, kasvanut suuren maailman ilmassa — tunsi toisinaan halua vastustaa miehensä kasvatussuunnitelmia, jotka tunnustivat hiukan mahdottomilta. Mutta hän ihaili miestään siihen määrään, että kaikki syvempi aattelu häipyi sikseen. Ja isän ihanteiden mukaanpa se oli koko Ainon elämäkin järjestetty: hän söi, joi, kylpi, lepäsi ja liikkui ohjeiden mukaan, kuitenkin ilman pakotusta. Tästä seurasi, että hän tottui aina kääntymään kaikkine toiveineen ja pyyntöineen isänsä puoleen ja yhtä luonnollista oli, että hän myös ajan pitkään oli kiintyvä häneen sisällisellä luottamuksella.
Isä ohjasi hänen lukujaan, auttoi häntä vaikeakäsitteisissä läksyissä ja oli hänelle tukena kaikin puolin. Mutta hän ei ollut vain hyvä opettaja, vaan yhtä aulis myös ottamaan osaa hänen iloihinsa ja huveihinsa, joiden etupäässä tuli avustaa hänen ruumiinsa kehkiämistä, niinkuin luistelu, hiihtäminen, jalkamatkat j.n.e. Jo pienestä pitäin sai Aino olla paljon ulkona, kehitys ja karkaiseminen tapahtui taitavasti, siksipä sukeusikin hänestä nuori tyttö, sopusointuinen sekä kasvultaan että ulkonäöltään, kevätpirteä kuin äsken puhjennut kukannuppu. Isä oli hänestä aivan rajattomiin asti ylpeä; kaikki hänen ihanteensa olivat toteutuneet hänessä ja kaiken sen kauniin elonhehkuisena hengettärenä, josta hän oli ajatellut ja uneksinut, seisoi tuo armas tyttönen nyt hänen ihailtavanaan.
Yhtä runsaat ja kehjenneet olivat tytön henkisetkin lahjat. Isä ei ollut milloinkaan tavannut naista — vielä vähemmin nuorta tyttöä — jolla olisi ollut semmoinen johdonmukainen ajatuksen terävyys, semmoinen kyky tunkeutua tieteen syvyyksiin; mutta hänpä olikin itse ollut tytön ohjaajana. Yhdessä olivat he pelanneet shakkia, yhdessä ihastelleet kaikkea suurta ja kaunista taiteessa ja tieteessä sekä omaksuneet suurten ajattelijain rikkaita aatelmia.
Oli kuitenkin yksi aine, josta isä ei koskaan puhunut, jota hän melkein väitteli. — Ainolle ei koskaan opetettu uskontoa.
Äiti oli tosin joskus vienyt hänen mukanaan n.s. "hengellisiin esitelmiin", joissa esiintyi maailmankuuluja saarnaajia. Sitä vaati hyvä tapa, ja vapaaherratar ei suinkaan tahtonut olla "hyviä tapoja" vastaan, mutta kirkossakäynti Herraa ylistävine menoineen oli tälle nuorelle tytölle aivan tuntematon.
Isän puhe Jumalasta oli perin häilyvää, se oli puhetta "korkeimmasta olennosta" ja antoi Ainolle sen käsityksen, että Jumala olisi jossain äärettömässä avaruudessa, josta maa kaikkineen on äärettömiin eroitettu. Isä oli sanonut, että ihmisessä asustaa siveellinen voima, jonka avulla hänen tulee taistella saastaisia himoja, kaikkea alhaista, pimeää ja epäjaloa vastaan, ja siten saavuttaa se rauha ja selvyys, jonka vapaa, valistunut ihmishenki tulee omata.
Semmoista uskontoa opetettiin Ainolle, uskontoa, jota hän ymmärsi ja voi omata, sillä koko tuon autuuden voi kuka hyvänsä itse luoda, kunhan vain oli tahdonlujuutta. Olla hyvä, sehän oli varsin helppoa — kateus, luottamattomuus ja ylpeys, miten alhaista se olikaan; vapaa henki tahtoo kohota korkealle, korkeammalle kaikkia pikkumaisuuksia, ja sieltä korkeudestaan katsella, huomaamatta niitä, jotka täällä alempana vielä kilvoitellen kulkevat. Tämmöinen ajatussuunta kajasti Ainon varmassa katseessa, hän kulki tietään tyyneenä, huoletonna, aivan kuin eroitettuna häntä ympäröivästä surujen, kärsimysten, synnin ja taistelun maailmasta, jossa kuitenkin itää jumalainen elonsiemen monessa kurjassa ihmissydämmessä.
* * * * *
Kun Aino tuli rippikoulu ikään, sanoi äiti erään kerran: — Mutta pitäisi kai meidän toimittaa tyttö rippikouluunkin; se nyt on kerran tapana ja tarpeellinenkin maailman tähden. Me kyllä puolestamme panemme sille hyvin vähän arvoa, vaan eihän se pääse tyttö naimisiinkaan ripille lukematta.
— Tarkoitat kai, ett'ei hän saa kirkollista vihkimistä, sanoi mies ivallisesti hymyillen. — Mutta sanohan, ystäväiseni, onko tuokin sinusta olevinaan jotain niin tärkeää. Kun me vietimme häitämme ja seisoimme papin edessä, tunsin vain vastenmielisyyttä ja inhoa koko tuota naurettavaa temppuilemista kohtaan. Toivoin silloin pääseväni rauhaan kaikilta kysymyksiltä ja saavani sinut vaimokseni ilman moisia mutkia.
Vapaaherratar teki kädellään torjuvan liikkeen: — Mutta vihkimisessä on kuitenkin jotain juhlallista!
— Tottumuksen mahtia kaikki, ystäväiseni, sanoi vapaaherra kylmästi. — Jos Ainolla itsellään ei ole halua ripillekäyntiin, niin en suinkaan häntä milloinkaan siihen pakoita, kaikkein vähimmän vastaisen avioliiton tähden. Kun kerran tulemme niin pitkälle, selvinnemme siitä jollain muullakin tavalla. Valistus kohoo päivä päivältä jätin askelin, kuka tietää miksi tämäkin kohta vielä muuttuu?
Vapaaherratar nyökkäsi päällään suostumuksensa merkiksi.
Ja Ainolla ei ollut mitään halua rippikouluun, miksipä hän semmoista olisi halunnut, hän, joka ei koskaan vähintäkään kaivannut "pappien uskontoa", joksi isä sitä nimitti. Sehän olisi ollut vain hengen polkemista, tuumihe tyttö. Isä oli perin onnellinen tämän päätöksen tähden.
— Myös minä kammoon kaikkea pakkoa, sanoi hän; — papit tahtovat puristaa sielut ainoaan autuaaksi tekevään haarniskaansa, mutta se vain sitoo ja kuristaa sieluja. Sinä olet omasta vapaasta tahdostasi vapautunut vanhentuneista omantunnon siteistä, ja minä onnittelen sinua sentähden. Nyt tahdomme me kahden rientää avaraan maailmaan ja sinä saat ihmetellä kaikkea ihanaa mitä nerokkaat ihmiset ovat keksineet maallisen elämän kaunistamiseksi ja jalostamiseksi.
Aino riemuitsi: hänen isänsä oli sittekin parhain ja jaloin ihminen, ei löytynyt ketään hänen vertaistaan, ei ketään, joka olisi tehnyt niin paljon hänen hyväkseen. Isä ei ollut koskaan kieltänyt häneltä mitään huvia eikä koskaan käskenyt häntä luotaan, milloin hän etsi apua ja lohtua lapsellisille huolilleen — ja muunlaisia huolia ei hänellä ollut tähän asti ollutkaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin päilyvä virta, jota hymyilevät rannat somistavat ja joka aina oli virrannut niinkuin hän oli ajatellut ja toivonut. — Onnellinen Aino, sanoivat hänen ystävänsä, — onnellinen, kadehdittava!
Vanhempainsa seuraamina antausi tuo nuori tyttö nyt ensi matkalleen maailmaan. Äiti, joka oli heikko eikä sen vuoksi ollut juuri halukas tuommoiseen paikasta toiseen muuttelemiseen, asettui hetimmiten muutamaan uudenaikaiseen kylpylään. Mutta isä ja tytär — nuo kaksi, joiden välillä vallitsi sydämmellisin sopusointu ja jotka ymmärsivät toisiaan — jatkoivat iloisin mielin matkaansa eteenpäin kaupungista kaupunkiin, paikasta paikkaan, kaikkialle, missä vain silmällä tai korvalla oli jotain nauttimista. Ainon sydän sykki runsainta riemua, hän ei ollut milloinkaan nauttinut semmoista onnea, milloinkaan tuntenut niin pulppuavaa elonhalua kuin nyt jumaloidun isänsä seurassa, joka aivan kuin siivin kiidätti häntä ihanaan, päivänpaisteiseen maailmaan. Hänen isänsä oli niin uljas, niin miehekkään kaunis, hänen olemuksensa herätti kaikkialla huomiota ja tuttavallisuutta. Miten ylpeältä tuntuikaan olla semmoisen isän tytär. Ja niin kulkivat he kahden yhä edemmäs, heidän eteensä avautui taulu toisensa perästä kirjavaa elämää, nerokasta taidetta ja pulppuavaa maailmaniloa. Mutta sitä mukaa kuin aika vieri, tunkeutui myös Ainon avoimeen sieluun uusia, outoja ajatuksia. Dresdenin mahtavassa galleriassa näki hän Pyhän neitsyen maailmankuulun kuvan ja hänet valtasi tuo sama selittämätön pyhyyden tunne, jonka taiteilija oli loihtinut esille Jumalan äidin ja Jesuslapsen jaloissa piirteissä. Jumalallisen voiman ja ihanuuden tuulahdus väreilytti ensi kerran tätä nuorta sielua, ei ilon väreillä vaan pikemminkin levottomuuden ja pelvon. Hän tunsi olevansa juureton kukka, joka häilyelee maailman meren aallokossa. — Sitte tuli hän vanhaan Roomaan, näki paikan, missä tuhansien marttyyrien veri oli vuotanut, kulki katakombeissa ja katseli todistusmerkkejä ensimmäisten kristittyjen uskosta, uskosta mihin, uskosta kehen?
Lukemattomia kysymyksiä alkoi syntyä hänessä, eikä hän saanut niihin koskaan vastausta, kaikkein vähimmän sieltä, mistä hän aina ennen oli tottunut saamaan valaistusta — isältään.
Tuo ääretön riemu, joka oli äskettäin hänen sielunsa täyttänyt, hälveni vähitellen kuin yhä etääntyvän laineen kohu, ja elämä, joka hänestä vast'ikään näytti rikkaalta ja ihanalta, verhoutui äkkiä harmajaan hämyyn. Näytti kuin hänen silmänsä nyt vasta olisivat avautuneet kaikelle synkälle ja surulliselle, kaikelle inhimilliselle viheliäisyydelle, joka tuhansissa muodoissa nyt hänelle ilmausi. Hän näki sokeita, joiden silmät eivät koskaan saaneet nauttia auringon valoa, hän näki viheliäisiä raajarikkoja, houruja, sortuneita ja kärsiviä olennoita kaikkialla. Voi, maailma ei ollutkaan enää mikään ihanuuksien ruusutarha, se oli valituksen, surkeuden pesä — kuinka hän ei ollut sitä ennen huomannut, kuullut tuota angervon ääntä, jota maailma kauttaaltaan kaikui?
Hänen isänsä huomasi kyllä tapahtuneen muutoksen, se ilmausi varsinkin tuona tutkivana levottomuutena hänen ennen niin iloisessa, varmassa katseessaan. Mutta kaikkiin isänsä kysymyksiin vastasi Aino ainoastaan, että häntä painusti kaikkien noiden uusien vaikutteiden moninaisuus, kunhan ne vain ennättävät koteutua hänen sieluunsa, silloin hän myös taasen on ennallaan. Tähän täytyi isän tyytyä, ja kun Aino huomasi mielentilansa vaikuttavan isässä levottomuutta, koetti hän väkisinkin näyttäytyä iloiselta. Ja se onnistuikin niin hyvin, että isä piammiten huomasi tytön voittaneen entisen mielensävynsä ja iloisuutensa. Voi, miten surkeasti pettyykään isä, ajatteli nuori tyttö katkeran suruisesti. Isä rankka, hän varmaan tuntisi itsensä kovin alakuloiseksi ja murretuksi, jos hän tietäisi, että tyttärensä, jonka onneksi hän oli niin paljon tehnyt, tunsi itsensä perin onnettomaksi, tunsi häilyvänsä syvän, mustan pohjattomuuden partaalla, havaitsematta ainoatakaan auttavaa kättä. Miten tämä oli tapahtunut, sitä ei hän itsekään voinut selittää, mutta nyt hän ei enää uskonut isänsä uskontoa, ihmisvoiman mahtia, hengen valtaa aineellisuuden yli, sillä mihin hän katsoikaan, näki hän sen tappioita, siksi peloittavia, ett'ei mikään kohoominen tullut kysymykseenkään. Maailmaa kaijuttava valitushuuto puistutti hänen koko olemustaan, hän ei voinut tukkia siltä korviaan, eikä missään enää nähdä tuota kukkulaa, jolta vapautunut henki katseleisi ihmisten alhaisia hyörinnöitä.
Nuo ihannekukkulat häipyivät hämyyn hänen etsiväin silmäinsä edessä; hän näki ympärillään miljoonittain ojennettuja, apua hapuilevia käsiä, miljoonittain etsiviä silmäyksiä, kuvastaen kysymyksiä, joihin kukaan ei vastannut.
Teaatterisaleissa, musiikin säveleissä, galleriain taideteoksissa, kaikkialla ympäröivät häntä nuo kysymykset ja hänen omassa murtuneessa rinnassaan kaikui sama tyhjyys. Selittämätön tyhjyys valtasi hänet ja suurimmalta huojennukselta tuntui hänestä silloin kiitää eteenpäin nopealla pikajunalla, varsinkin yön aikaan, jolloin häntä usein vaivasi unettomuus. Se helpotti, tuntui kuin kiitäisi hän omia ajatuksiaan pakoon.
* * * * *
Monta kuukautta oli kulunut kun he taasen palasivat kotimaahansa. Kotona pääkaupungissa olivat talvihuvit ylimmillään. Tähän kevyeen seuraelämään vietiin Ainokin, hän kun oli nyt täysinkehjennyt nuori neiti.
Nuoruus ja kauneus, yhdistettynä arvoon ja rikkauteen, tekee aina syvän vaikutuksen. Niinpä veti tämäkin nuori tyttö ensi hetkestä pitäin tuntuvaa huomiota puoleensa. Päivän sankarit liehuivat hänen ympärillään, häntä ihailtiin ja ihmeteltiin, ja näyttipä kuin olisi tämä häntä miellyttänyt, sillä melkein kiihkeällä innolla antausi hän huvien pyörteeseen. Seuraelämä vei häneltä päivät, usein pitkältä öitäkin jatkoksi, ja niin suloiselta kuin tuntuikin isästä nähdä lemmikkinsä voittokulkuja, nähdä hänet iloisena, kauniina ja ihailtuna, tuntui melkein pettymykseltä, että juuri hänen Ainonsa, hänen ylpeytensä, niin kaikkineen antausi huveille, juuri kuin ei hänellä ja noilla muilla tytöillä mitään eroa olisikaan. Aino ei puhunut nyt enään milloinkaan luvuista eikä tullut enään hänen luokseen tutkimaan ja kyselemään, kuten entisaikaan.
Surulla ajatteli hän, että elämällä aina on pettymyksensäkin. Vaan senhän voi jo edeltäpäinkin aavistaa, kunhan ei tytön terveys vain kärsisi. Hän ei nimittäin ollut tottunut semmoiseen luonnottomaan elintapaan; mutta nyt vallitsi kuosi houkkamaisine vaatimuksineen ja vaati sokeaa kuuliaisuutta.
Tätä menoa oli kestänyt jo useita kuukausia, kun Aino eräänä iltana valitti päänsärkyä, pistoa rinnassa ja vilunpuistutuksia.
Vanhemmat, jotka eivät olleet tottuneet näkemään häntä kipeänä, lähettivät heti lääkärin. Tämä selitti, että Ainossa oli vilustumisesta johtunut lievä keuhkotulehdus. Hän ei ollut tottunut koskaan mitään kärsimään, hän valitti ja oli kärsimätön kuin pieni lapsi, osoittaen lukemattomia oikkuja. Mutta mikäli voimat heikkonivat, sikäli tuli hän myös rauhallisemmaksi, maaten vihdoin tuntikausia aivan hiljaa, silmät suljettuina.
Lääkärillä oli aluksi mitä parhaimmat toiveet taudin pikaisesta parantumisesta, varsinkin kun Ainolla oli harvinaisen vahva ruumiinrakennus. Mutta pian tuli hän levottomaksi ja huomasi velvollisuudekseen ilmoittaa vanhemmille, että tauti oli tuimentunut.
Hämmästys, melkein toivottomuus valtasi heidät, luonnatenkin isän. Koskihan tuo hänen lemmikkiään, hänen aitohelmyttään; ja vaikk'ei ainoatakaan pelvon sanaa päässyt hänen huuliltaan, kuvautui kuitenkin hänen kalpeissa, riutuneissa kasvoissaan kalvava levottomuus. Aino huomasi sen ja alkoi akkiloita syytä tähän, vakoellen jokaista vanhempainsa silmäystä, jokaista hänen läheisyydessään puoliääneen kuiskattua sanaa. Syynä täytyi olla jotain — jotain hirveää, isän kasvonsävystä ja äidin itkeneistä silmistä päättäen.
Koskisiko se hänen sairauttaan? Jos se olisikin vaarallista! Ei, hän karkoitti nuo ajatukset mielestään. Mutta ne tulivat takaisin yhä uudelleen ja yhä uhkaavampina, ja unettomien öiden pitkinä tunteina, kun kuume tulisimmin poltteli, kaikui lakkaamatta hänen korviinsa pieni, varsin pieni sana: kuolema, kuolema! Voisiko niin tapahtua, voisiko näin nuori ihminen kuolla? Voi, liiankin mahdollista! kuului joka puolelta, sitä puhuivat kaikki ne ruumissaatot, kaikki ne surevat isät ja itkevät äidit, jotka nyt muistuivat hänen mieleensä.
Kun lääkäri seuraavana päivänä seisoi hänen vuoteensa vieressä, puhui hän toiveikkaasti, mutta silmänilmeessä ja äänensävyssä kuvastuva vakavuus kaikui hänelle kauheana totuutena, soitti hänelle kuolonkelloja. Kuolema, kuolema!
Lääkärin mentyä tuli isä ja istui hänen viereensä. Hän silitteli Ainon kauniita hiuksia ja hyväili hänen levottomia, kuumia sormiaan: — Sinä voit nyt paremmin, eikö niin?
— Isä, sanoi hän, kohoten kiihkeästi vuoteellaan, — isä, minun täytyy kuolla, minä tiedän sen; olen lukenut sen teidän kasvoistanne, ja tänään näin sen lääkärin silmistä. Kuolema on kauheata, oi, auta isä! Hän kietoi käsivartensa isän ympärille ja painautui suonenvetoisesti vavisten häneen kiinni. Tuota vankkaa miestä puistutti kauttaaltaan raju vilunväristys: — Älä puhu niin, lapseni, sanoi hän, hyväillen yhä innokkaammin noita pieniä kätösiä. — Sinä tulet pian terveeksi!
Aino työnsi hänet hiljaa, melkein torjuen luotaan. — Isä, sanoi hän, katsoen häntä terävästi silmiin — sinä et usko itsekään omia sanojasi. Minä tiedän mitä lääkäri ajattelee, hän langetti tänään minun kuolemantuomioni. Oi, isä, isä, huusi hän toivottomuus äänessä ja katseessa ja heittäysi taaksepäin tyynyille. — Kun viimme yönä makasin valveella, ajattelin mitä kuolema on, näin tuon kamalan, ahtaan ruumisarkun, syvän, kylmän haudan, ja minä vapisin tuskasta. Mutta siinä ei ole kaikki! Joku sanoo sisimmässäni, ett'ei sielu kuole ruumiin mukana, ja jos se elää, isä, mihin se silloin joutuu, mihin joutuu henki? Tuntuu kuin olisi edessäni pohjaton kuilu, johon minun täytyy suistua, havaitsematta mitään pelastuksen mahdollisuutta.
Hän vaikeni, kiinnittäen harhailevan silmäyksensä isän kuolonkalpeille kasvoille, jotka herkeämättä katselivat häntä. — Isä rukka, sanoi hän väsyneesti — sinä olet tehnyt niin paljon minun tähteni, enkä minä sittekään ole ollut onnellinen. Onni kuoli vähitellen meidän matkustellessamme, selittämätön, salainen levottomuus hiipi salamyrkyn tavoin suoniini ja pilasi vereni, hävitti onneni, elämäniloni. Koko maailma näyttäytyi minulle kärsimyksen ja valituksen näyttämöltä, ihmiset kantoivat raskasta taakkaa ja hapuilivat auttajaa, ja minä hapuilin heidän kanssaan. Oi, miten onneton ja rauhaton olen ollut, minä olen heittäytynyt nautintojen pyörteeseen ja siten koettanut tukehuttaa kalvavia tunteitani. Mutta mikään ei auttanut, ja nyt vielä kuolema — — — Hän peitti kuumeisilla käsillään kasvonsa, joilla kylmä hiki helmeili, mutta noissa luonnottoman kirkkaissa silmissä ei kimaltanut ainoatakaan kyyneltä.
Isä kumartui kiihkeästi, kohotti tuon hennon vartalon ja painalsi hänet itseensä ikäänkuin suojatakseen häntä, kuten aina ennenkin. — Lemmikkini, sinun täytyy elää, sinun täytyy tulla onnelliseksi, huudahti hän kiihkoisesti. Sinä olet niin nuori, koko maailma aarteineen on sinulle alttiina ja me vanhempasi, jotka sinua rakastamme, teemme kaikki mitä voimme, huvittaaksemme ja tyydyttääksemme sinua, ja minä, lapseni, Ainoiseni, tahdon temmata sinut kuoleman kourista. Hän vapisi suonenvedon tapaisesti ja melkein hurja voimuuden ilme paloi hänen silmissään.
Nuori tyttö pudisti suruisesti päätään. — Sitä sinä et voi, isä rukka, sanoi hän sanomaton tuska katseessaan. — Nyt saat sinä itse nähdä ihmisvoiman kehnouden, tuon ponnettoman voiman, jonka sinä esitit minulle niin mahtavaksi.
Hän vaipui takaisin vuoteelleen, sulkien silmänsä raukeasti ja lepäsi lopun päivää unentapaisessa horroksessa. Kun hän illemmalla havahtui, istui isä hänen sänkynsä laidalla kirja kädessään.
— Sinä luet, isä? kysäsi hän.
— Niin, lapseni, olen koko päivän etsinyt lemmikkikirjailijaimme teoksista semmoisia kohtia, jotka sinua elähyttäisivät. Tahdotko kuulla?
Hän nyökkäsi raukeasti ja isä alkoi lukea tuolla täyteläisellä, miehekkäällä äänellään, jota Aino oli aina ihastellut. Hän makasi hetkisen hiljaa ja näytti kuuntelevan, mutta sitte kohosi hän ylös ja työnsi kirjan kiihkeästi luotaan, niin että se vierähti isän käsistä lattialle. Hänen silmänsä salamoivat synkästi, kuumeen hehkuva puna paloi poskilla ja hurjasti huusi hän: — Minä en voi sitä kuulla, se on viheliäistä petosta kaikki tyyni; ei ole mitään siveellistä korkeutta, jossa henki tuntisi itsensä vapaaksi; ei, ei; maailmassa on vain kurjuutta, taistelua, tyhjyyttä, ammottavaa tyhjyyttä. Ja minä suistun sinne, suistun, suistun!
Hän vaipui voimattomana taaksepäin, jäykkä, eloton katse silmissä. — Lääkäriä lähdettiin heti hakemaan ja hän huomasi taudinpuuskauksen kääntyneen aivoihin, koko tauti oli saanut uuden suunnan.
Seuraavat päivät makasi hän milloin horroksissa, milloin rajuissa houreissa, jotka tuntuivat kiihtyvän, milloin hän vain kuuli isänsä äänenkin. Miten sydämmellisesti isä rukoilikin, miten hellästi puhuttelikin, ojensi Aino torjuen kätensä häntä vastaan tai käänsihe seinään päin.
Kolmen päivän ankaran taistelun perästä sammui tämä nuori elämä.
Isän mielentilasta ei saanut kukaan tietoa, ei edes hänen surun murtama vaimonsakaan. Hän sulkeutui huoneeseensa, ei huolinut ruuasta eikä tahtonut nähdä ketään. Kun hän tuli sieltä ulos, olivat hänen mustat hiuksensa käyneet harmaiksi ja syvät rypyt olivat hänen miehekkäille kasvoilleen painaneet vanhan ukon leiman.
* * * * *
Kun Ainon maalliset jäännökset muutamia päiviä myöhemmin laskettiin kylmään, syvään hautaan, jota hän eläissään niin kauheasti pelkäsi, paistoi aurinko lämpimästi. Ilma oli leyhkeä, lumi suli puroiksi ja puiden silmikot näyttivät niin ruskeilta ja elonvoimaisilta — ne olivat kevään hengetärten sanantuojia, tulevan kesän toivehikkaita viestejä.
Oliko tuolla nuorella tyttörukallakin yhtä elähyttäviä toiveita?
Elävien ei sovi tuomita kuolleita, hän oli valoa ja varmuutta etsivä henki, siksi jääköönkin hän sen tuomittavaksi, joka on sanonut: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä".