Iltalampun ääressä I

by Edith Forssman

USKONHEIMOLAISIA.

Kaksi henkilöä oli pysähtynyt kadunkulmaan puhelemaan.

— Sehän tulee kokous tänä iltana Montellien luona — virkkoi toinen, muuan vanttera rouva, eloisine ruskeine silmineen — Fredriikka aikonee luultavasti sinne?

— Luonnollisesti — vastasi toinen, viidenkymmenen ikäinen naimaton nainen — tuo herttainen Liina lähettää aina minulle kutsut, milloin vaan on tilaisuutta kuulla kelvollista jumalansanaa heidän luonaan. Jumala tätä armon sisarta siunatkoon!

Hän nosti hartaasti vesiharmajat silmänsä taivasta kohden, puristaen kätensä lujasti pienen neylelippaansa ympäri.

— Todellakin on tuo Liina Montell kelpo ihminen, sitä en tahdo kieltää, hän se kerkii kaikkialle. Mutta nyt pitää minun mennä tänne Rödliniin kuulemaan joko sinne on saapunut tuota hyvää chesterjuustoa, josta minun ukkoni pitää niin tavattomasti. Me tapaamme illalla Montellien luona, hyvästi siihen asti.

— Hyvästi — sanoi neiti Fredriikka Fager jotenkin kuivasti ja kun neuvoksetar Hellsbergin huomattava vartalo oli kadonnut puodinoven taa, loivat nuo vesiharmajat silmät terävän, tutkivan katseen hänen jälkeensä. — Ja tuommoisiakin tahraisia lampaita kun pitää kärsiä ainoassa todellisessa lammaslaumassa — mutisi hän — minä en voi ollenkaan ymmärtää Montelleja, anitenkaan Liinaa, joka viitsii kutsua moista maailmanlasta meidän hartaushetkiimme. — Neiti Fager työnsi jotenkin kärttyisenä vanhanaikuisen sateenvarjonsa kannan maahan, astellen sitte sotaisin askelin edelleen katua, kunnes kääntyi erääsen syyssateen tähden vesikkoiseksi ja kuraiseksi käyneesen katusolaan, jonka varrella hänen vaatimaton majansa oli. Vanhassa X:ssä ei oltu kovin tarkkoja katujen puhtauden suhteen, varsinkin näin syyshämärässä katselivat kaupungin hallitusmiehet näitä asioita läpi sormiensa ja toivoivat lunta, marraskuu kun oli jo käsillä.

Muutamia tuntia myöhemmin, äsken sytytettyjen katulyhtyjen unisesti tuikottaessa, tuiverti neiti Fager taasen ulkona syyslo'assa. Tällä kertaa kulki hän pitkin Suurtakatua muutamaa pitkähköä puurakennusta kohti, jonka toisessa päässä oli komea myymälä akkunoissaan upeilevine, kaikenlaisine nykyaikaisine korutavaroineen, ja jonka oven päälle Esaias Montellin nimi kultakirjaimin oli maalattu.

Pääkäytävä oli pihan puolella. Sen muodosti joka puolelta verhottu lasisuojus, joka kesäisin tavallisesti oli aivan täynnä kukkia. Eteisen ovi oli lukitsematta, vaan kattolamppu oli jo kuitenkin sytytetty. Neiti Fager ripusti vanhan, sumun kostuttaman sadevaippansa tavalliseen naulaansa kakluunin luo ja silitteli juuri parhaillaan harmajankellervää tukkaansa, kun läheisen salin ovi avautui ja talon emäntä tuli ulos, toivotellen ystävällisesti vierastaan tervetulleeksi.

Rouva Montell oli kaupungin varakkaimpia ja arvokkaimpia kauppiaanrouvia, olipa häntä nuorempana pidetty aivan sen kukkeimpana impenä. Viidestä viidettä vuodestaan huolimatta oli hän vielä nytkin vehmaan ihonsa, ruskean, viljavan tukkansa ja kirkkaiden, viisasten silmiensä vuoksi varsin pulskan näköinen. Hän oli pitkä ja soleva sekä käytökseltään sulava, tehden itsensä huomatuksi kaikissa liikkeissään ilmautuvalla voimakkuudella ja rivakkuudella.

— Hyvää iltaa, hyvää iltaa, sinä teit varsin kiltisti, Fredriikka, tullessasi hiukan aikaisemmin, nyt saan esittää sinut meidän nuorelle pastorillemme. Hän söi meillä päivällistä ja on nyt ollut hetkisen itsekseen tuolla sisässä. Ole hyvä ja käy sisälle!

— Kiitoksia, Liina herttaiseni; sinä olet aina niin ystävällinen — ja neiti Fager puristi useampia kertoja hänen kättään.

— Pastori Törne harjoittaa parhaallaan erästä virttä ja minä toimitin Annan häntä säestämään ruokasalin harmoonilla. Kenties menemmekin sinne?

— Mutta mehän voimme häiritä — kuiskasi neiti Fager, pidättäen emäntää heidän seisoessaan suureen, ilmakkaasen, vaaleankiiltävillä tuoleilla ja siroiksi maalatuilla penkeillä sisustettuun huoneesen johtavan kynnyksen ääressä. Nurkkaan oli asetettu viteettäin pieni lumivalkealla liinalla verhottu pöytä, jota muutamat kukkivat ruukkukasvit somistivat, vienosti valaiseva lamppu heitti väikettään heidän ylitsensä, heijastuen pieneen hopeatarjottimeen, jolla oli lasi raikasta vettä.

— Miten miellyttävästi sinä aina osaat kaikki asettaa, hyvä Liina!

Rouva Montell kumartihe kaunista päätään, hän tiesi hyvin, että se oli totta.

Sivuseinän vieressä oli komea urkuharmoonio, jonka pronssisissa kynttilähaarakkeissa paloivat kynttilät. Muuan nuori tyttö istui näppäimistön yli kumartuneena, soitellen ihania, juhlallisia säveleitä; hänen vieressään seisoi sirkeä mies, mustat silmät kädessään olevaan virsikirjaan kiinnitettynä.

— Voi Jumala, mikä miehen kuva! sopersi neiti Fager.

— Niin, hän on tosiaankin saanut Herralta suuret sekä ruumiin että sielun lahjat — vastasi emäntä hieman nuhtelevalla äänellä.

— Toden totta, hän on yksi harvoja valittuja, huokasi neiti Fager, kohottaen taasen hartaan katseen kohden kattoa.

Nuori urkuri lopetti soittonsa vienolla, sulavalla sävelellä, pastori kääntyi ympäri ja rouva Montell esitteli vieraansa.

Pastori Törne oli kasvoiltaan laiha ja parraton, korkeaa kaunista otsaa varjosti tumma tukka, mutta mustat, syvällä asuvat silmät antoivat tavallisesti milt'ei synkän sävyn noille kalvakoille piirteille, paitsi silloin kun voittava hymyily niitä lievensi. Hän puheli tavallisessa seurustelussa matalalla ja yksitoikkoisella äänellä, antaen mielellään silmäluomien vaipua alas, mutta ne, jotka olivat nähneet hänen saarnatuolissa tai puhujalavalla, tiesivät että tuo ääni voi kohota tavattomalla voimuudella sekä paisua mitä soinnukkaimmaksi helkkeeksi ja että hänen mustat silmänsä semmoisina hetkinä säteilivät sisäisen innostuksen liekehtivää tulta. Semmoinen oli tämä X:n uusi pastori, joka viimme sunnuntaina piti tulosaarnansa seurakunnan kirkossa ylhäisille ja alhaisille, maailmanlapsille ja uskovaisille, mutta joka nyt aikoi puhua pienelle valittujen sielujen joukolle — tuolle ainoalle todelliselle laumalle, kuten neiti Fager sitä nimitti.

Rouva Montell sytytti itse kaikki kynttilät ja lamput, pastori kuunteli jotenkin hajamielisenä neiti Fagerin sokeroitua puhetta hänen sunnuntaisesta saarnastaan ja harmoonion luona oleva talon tytär järjesteli, väsähtänyt ilme kasvoillaan, lähenevään hartaushetkeen tarvittavia nuotteja.

Tuo suuri huone alkoi vähitellen täyttyä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvasta väestä, siinä rouvaa undenaikuisissa syyshatuissaan, matammia mustissa päähineissään, nenäliina tiukkaan nahkakantisen virsikirjan ympäri kierrettynä, siinä siistittyä käsityöläistä, jotka aivan paistoivat veden ja saipuan äskettäisestä käytännästä. Rouva Montell toivotti ystävällisesti kaikki tervetulleiksi ilman eroitusta, kaikkialla näyttäysi hänen korkea vartensa, järjestäen istumatiloja jokaiselle sekä jakaen virsikirjoja oikealle ja vasemmalle. Kaikki kävi ripeästi ja toimekkaasti. Pastori oli tällä välin sijoittunut tuon pienen, lampun valaiseman ja kukkien somistaman pöydän taakse ja äiti antoi tyttärelleen vihjauksen virren alottamiseksi. Eräästä sivuovesta astui aivan hiljalleen sisään lyhyehkö, suurilla vaaleanpullakoilla, harvan punervan poskiparran ympäröimillä kasvoilla varustettu mies. Punerva tukka oli alkanut jo harventua päälaelta, tehden lakean otsan tavattoman pitkähkön näköiseksi. Hänen esiintymisessään ja liikunnossaan ilmausi samalla kertaa jotain pöyhkeää itsetietoisuutta sekä kaihtelevaa arkamaisuutta ja nähtävällä huolekkuudella koki hän peitellä tavattoman punaisia käsiään. Se oli talon isäntä, rikas kauppias Esaias Montell.

Lähinnä istuvat rouvat tervehtivät häntä kohteliaalla hymyllä kun hän suoltihe istuutumaan tavalliselle paikalleen heidän taakseen, minkään muunlainen tervehtiminen ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä valtavana ja juhlallisena kaikui urkujen ääni jo huoneessa ja sävelet näyttivät tempaavan ihmismielen ja ajatukset kohti korkeutta, ainakin levittihe harras, rauhaisa ilme useille kasvoille, joilla tavallisesti jonkun verran karkeampi, arkipäiväinen sävy asusti.

Laulun vai'ettua kumartihe saarnaaja syvään rukoukseen ja moniaita hetkiä vallitsi äänetön hiljaisuus ääriään myöten täyttyneessä huoneessa, sitte kuului yksinäinen ääni, alkaen jotenkin hiljaisesti lukea muutamia värsyjä eräästä Siionin laulusta. Kaikki kuuntelivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella, useampain kasvojen ilmeissä voi havaita odottavaisuutta, tuota odottavaisuutta, joka on niin tavallista odotellessa uuden kehutun puhujan esiintymistä. Ja pastori Törneä oli aivan ylistelty muutamissa ankaran uskonnollisissa piireissä, jolla taasen oli huomattava vaikutus, varsinkin X:ssä. Ja puolueviehätyksen vaikutustapa oli suurimmaksi osaksi hänen tänne tulonsakin.

Tuo jotenkin hento ja väritön ääni oli alkanut paisua ja ensimmäinen aavistus salatusta voimasta kävi rauhoittavana puistutuksena läpi seurakunnan. Siinä seisoi hän, kädet pienen raamattunsa ympäri ristittyinä, liikkumatonna, ainoankaan eleen värähtämättä; vaalea lampun valo loi hänen mustan päänsä jyrkkäpiirteisenä seinän valoisalle ta'ustalle. Ja sanoja ei häneltä puuttunut, kuni vuolas, yhä voimakkaammasti tulviva virta kumpusivat ne hänen huuliltaan ja kuta korkeammaksi ääni paisui, sitä suuremmaksi avautuivat nuo mustat silmät, alkaen säteillen loistaa kauniinkaarevain silmäluomien alta. Vaan mikä oli saarnan ydin? Se oli itse evankeliumin ydin, Jeesuksen Kristuksen ääretön rakkaus, jonka tähden hän antautui kuolemaan syntisten edestä, ansaitakseen heille autuuden armosta, ilman ansiota. Milloin lempeän kehoittavana, milloin myrskyisen tulvivana pyysi ja rukoili hän kuulijoitaan ottamaan vastaan tämän suloisen sanoman, hyljäämään kaiken muun ja yksin Hänet omistamaan, joka sulasta armostaan lahjoitti heille elämän ja autuuden ijankaikkisiksi ajoiksi.

Kaikkialla kuului hillittyjä nyyhkytyksiä kokouneitten kesken ja akkojen nenäliinat olivat ahkerassa käytännössä.

Anna Montell oli jättänyt huomattavan paikkansa urkujen vieressä ja vetäynyt taaksepäin muutamaan nurkkaan, jossa hän istui pää käteen nojanneena. Hän näytti vieläkin väsyneeltä, mutta hänen silmänsä tarkastelivat herkeämättä tutkivasti saarnajaa. Hänellä oli äidin kirkkaat sinisilmät, jonka lisäksi niissä väikehtivä haaveellisuus teki ne vieläkin kauniimmiksi. Pintapuolinen katselija olisi voinut luulla, että hän sulatti pastorin esitelmää hyvinkin suurella hartaudella, mutta syvemmälle tunkeva silmäys ilmaisi kuitenkin aivan toista. Ajattelevana ja tutkivana tarkasteli hän nuorta pappia, ja mikäli puhe eteni, sikäli hiipi jonkunlainen alakuloisuuden ja angervon ilme hänen kasvoilleen. Joskus käänsi hän vaistomaisesti kasvonsa toisaalle, mutta silloin kohtasi häntä aina äidin katse, joka aivan kuin pakotti hänet niin tekemään. Rouva Montell ei katsellut tytärtään kylmyydellä eikä ankaruudella — hän ei tehnyt koskaan niin — hän katseli tyttöään tuolla valtavalla mahdilla, joka aivan tietämättä näytti tekevän Annaan vaikutuksen, saaden hänet jok'ainoa kerta, kuin heidän silmänsä kohtasivat, hienoisesti ailahtamaan. Kuitenkin kääntyi hän yhä uudelleen, kiinnittäen katseensa puhujaan.

Tiesiköhän äiti miten tämä esitelmä, joka näytti täyttävän kaikki muut ihastuksella, jätti tämän nuoren sydänrukan tyhjäksi ja lohduttomaksi. Hän oli puristanut kätensä lujasti yhteen ja tuo alakuloisuuden ilme muuntihe syväksi apeaksi.

— Tule Vapahtajan luo sinä viheliäinen, synnin raskauttama sielu — kuului pastorin lempeästi väreilevä ääni — tule sinä, jota velkakuormasi taakka painaa alas tomuun, kaikki on pyyhitty pois, kaikki sovitettu, sinä olet vapahdettu ja autuutettu armosta uskon kautta. Itse sinä et voi mitään tehdä, sinun työsi ovat kuin saastainen puku, ota vastaan autuus sulasta armosta. Herra ottaa syntisiä vastaan!

Eikö se ollut ihanaa puhetta, oi, niin ihmeen ihanaa, mutta — ainoastaan niille, jotka voivat sen omata itselleen. Pastori puhui juuri synnin raskauttamille, niille, jotka tuntivat syntinsä, siis niille, jotka jo olivat palanneet, ei ollenkaan niille raukoille, jotka eivät mitään tunteneet eikä voineet uskoa. Hän puhui siis aivan samaa kuin kaikki muutkin opettajat, joilla oli tapana esiintyä heidän kokouksissaan. Anna ei tietänyt miksi hän oli odottanut tältä puhujalta jotain toista. Mutta jos hänen puheensa olisikin ollut toisenlaista, niin ei hän myöskään olisi kuulunut tähän joukkoon eikä saarnannut tässä huoneessa.

Uskoa ja tuntea, ne olivat kaksi aivan pientä sanaa, vaan miten polttivatkaan ne hänen sydäntään, hän tiesi varmaan olevansa ainoa tässä joukossa, joka ei tuntenut syntejään eikä omannut uskoa. Voi, jos hän olisi edes kerrankaan sanonut:

— Tule semmoisena kuin olet, Jumala ei kysy sinun tunteitasi, usko ei ole joka miehen, se on Jumalan kallis lahja huokaileville, ikävöiville ihmislapsille, ja nöyrässä, palavassa rukouksessa tulee heidän halata tuota lahjaa. Mutta niin hän ei sanonut.

Sitä, mitä hänen sielunsa isosi, ei tämä saarnaaja antanut, hänen puheensa sisälsi ainoastaan rikkaan sanat kerjäläiselle: "menkää, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", antamatta hänelle kuitenkaan mitään, mitä ruumis tarvitsee.

Kuin unissaan kuuli Anna pastorin sanat "aamen, Jeesuksen nimeen aamen", ja nousi konemaisesti, mennäkseen urkujen luo. Viimmeisten sävelten vaiettua seurasi hetkisen häiritsemätön hiljaisuus, sitte kuului äänien sorina, tuolien ramina ja jalkojen poljenta semmoinen, kuin jos olisi suuren vesisulun avannut. Kaikki tungeksivat puristamaan isäntäväen ja pastorin kättä; sen jälkeen läksivät useimmat pois ja ainoastaan ani harvat valitut pyydettiin jäämään teenjuontiin. Hajauttiin viereiseen saliin ja neuvoksetar Hellsberg, muuan noita kutsutuita, viittasi Annan luokseen ja kysyi sydämmellisesti:

— Miten minun rakas kummi tyttäreni voi, minusta näyttää kuin posket olisivat hiukan vaaleat?

Annan silmiin herahti kyynelet: — Minä tunsin itseni niin ahdistetulta äskeisen selityksen aikana — sanoi hän hiljaan. Rakas kummi, minä olen häijy tyttö, sinun ei pidä välittää minusta vähääkään!

— Ettäkö en välittäisi pienestä laululintusestani, kaikkiakin. — Hän suuteli tyttöä otsalle: — tule meille huomenna laulamaan kummi-ukollesi, satakieliseni!

— Ah, miten voi minun kiltti kummini? virkkoi Anna.

— Häntä on kolotus taasen ilkeästi kiusotellut, mutta hän on tyytyväinen, kuten tavallisesti, vastasi neuvoksetar, tarttuen nuoren tytön käsivarteen ja astuen isännän kehoitusta seuraten ruokasaliin. Siellä oli Liinan rivakasta toimesta kadonnut jok'ainoa jälki äsken pidetystä hartaushetkestä. Penkkirivejä ei ollut enää ja tuolit olivat asetetut tavallisille paikoilleen; huone oli tuuletettu ja keskellä sitä oli nyt komea teepöytä, jossa talon rouva emännöi höyryävän teekeittiön ääressä.

— Anna minulle anteeksi, rakas äiti, nyt olen taasen unohtanut auttaa sinua, huusi Anna katuvasti.

— Niin, eikö tosiaankin minulla ole laiska tytär, hyvä kummitäti? kysyi äiti hymyillen.

— Enpä juuri tiedä, kenties hän ei ole aivan yhtä käytännöllinen ja ripeä kuin sinä, kelpo Liinaseni.

Rouva Montell katseli tyynen itsetietoisesti ympärilleen, hän tiesi hyvin mihin hän kelpasi, ja minkä vuoksi tahtoisi hän kieltää sitä.

— Pastori ei tahtonut jäädä teelle — sanoi rouva — hän ei halua olla seurassa heti sen jälkeen, kun hän on jakanut jumalan sanaa, vaikkapa kohta seuranpitäjät olisivatkin uskonheimolaisia, kuten me.

Neuvoksetar nyökäytti päätään: — Tuomas Kemppi puhuu myös "huoneesensa sulkeutumisesta", ja kaiken kuullen itsekseen tutkistelemisesta; kenties kaipaa opettaja yksinäisyyttä yhtä paljon kuin kuulijatkin.

— Minä en luule pastori Törnellä olevan paljonkaan yhteistä Tuomas Kempin kanssa — sanoi rouva Montell opettavaisella äänellä — Hän ei ole mikään töitten mies, hän näyttää kokonaan uskon ihmiseltä.

— Olkoonpa niinkin, ystäväiseni, kuitenkin toivon minä, että hän nuorilla voimillaan tulee vaikuttamaan paljon hyvää seurakunnassamme; minusta hän näyttää varsin hyvältä ja rakastettavalta ihmiseltä.

— Niin, ainakin hänestä tulee meille hehkuva ja valaiseva kynttilä — kuppi teetä, paras kummitäti!

— Kiitoksia — kohteliaasti päätään nyökäyttäen otti neuvoksetar tarjotun kupin, mutta hänen ilmeikkäillä huulillaan väikehti hieno, tuskin huomattava hymy, ajatellessaan tuota erikoista äänenpainoa, jonka rouva Montell pani sanalle — meille —. Rakas ulkokullattu! ajatteli hän. Talon isäntä läheni samalla:

— Mikä kunnia meidän matalalle majallemme, kun serkku malttoi jäädä meille teetä juomaan, sanoi hän omituisella honottavalla äänellä.

— Kas serkkua, kun on liian kohtelias, kuten tavallisesti, vastasi neuvoksetar, päästäen raikkaan naurun, jolloin kaksi riviä hyvin hoidettuja hampaita paljastui, antaen hänelle, kaikesta ruumiinsa vantteruudesta huolimatta, vielä aivan nuorehkon näön.

— Miltä tunnustaa meidän uusi pastori?

— Varsin pidettävältä, mutta vaikeaahan tuo on lausua mitään päättävää jonkun papin lahjoista näin lyhyen tuttavuuden perusteella.

Rouva Montell ja neiti Fager vaihtoivat salaymmärteisen silmäyksen, he huomasivat selvästi neuvoksettaren kykenemättömyyden arvostelemaan semmoista opettajaa kuin pastori Törne.

Herra Montell osoitti tällä aikaa neiti Fagerin katkeraksi mieliharmiksi mitä huomaavaisinta kohteliaisuutta tälle vieraalleen, kunnes tämä nousi heittääkseen hyvästinsä.

— Hyvästi, pieni kummityttöseni, — hän suuteli Annaa sydämmellisesti — ja huomennahan sinä tulet kummiukkoasi tervehtämään?

Ennenkun Anna ennätti vastata, sanoi Liina rouva ystävällisesti, mutta vakavan painokkaasti: — Kiitoksia Annan puolesta, paras kummitäti, mutta huomenna kokoontuu ompeluseura ja pastori Törne on luvannut tulla sinne pitämään meille puheen, eikä Annan sovi jäädä sieltä pois.

— Ei luonnollisestikaan, ehätti neiti Fager väliin.

— Niin, mutta jos kummitäti niin haluaa, väitti herra Montell tehden kumarruksen, joka oli olevinaan hyvin ritarillinen.

— No kaikkiakin, Anna on yhtä tervetullut ylihuomennakin, vastasi neuvoksetar hyväntahtoisesti. Hyvää yötä, ystäväiseni!

— Suo, serkkuseni, minun saattaa sinua alas rappusista — herra Montell, joka muulloin oli jotenkin kankea, oli nyt nuortea kuin vitsas; hän näytti pitävän neuvoksetarta erittäin suuressa arvossa. Mutta neiti Fager puristi ohuvia huuliaan yhteen, mumisten: — tarpeetonta hupsuttelua! Hän kietoi vanhan vaippansa ympärilleen ja katosi aivan huomaamatta.

* * * * *

Asia oli kun olikin niin. Neiti Fager ja hänen hengenheimolaisensa kyllä pitivät herra Montellin käytöstä Hellsbergiä kohtaan aivan liian mairittelevana, mutta Liina rouva vaikeni viisaasti, hän tiesi miehellään olevan useita tähdellisiä syitä siihen. Ensinnäkin oli neuvoksetar pormestarin sisar ja hänelle sekä miehelleen antoi koko kaupunki aivan erikoisen arvon, oli siis viisainta olla hyvissä kirjoissa heidän kanssaan, tuumi herra Montell; sitä paitsi olivat nämä perheet Liinan äidin kautta hiukan sukuakin toisilleen ja viho viimmeksi olivat Hellsbergit hyvissä varoissa. He olivat olleet Annan kummeina, olivat ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen jääneet aivan lapsettomiksi ja kukapa tiesi mitä he vielä aikoivat tehdä kummitytölleen. Liina rouva ei kuitenkaan antanut samaa arvoa näille etuisuksille kuin hänen herransa ja miehensä, hän antoi todellista arvoa neuvoksettaren luonteen synnynnäiselle aitohikkuudelle, vaikk'ei heidän uskonnolliset näkökantansa aivan yhteen sulauneetkaan. Mutta heidän välillään oli kuitenkin olemassa joku nikara, joku salainen kilvoittelu, neuvoksettaren puoleltaan antamatta siihen kuitenkaan mitään aihetta.

Vanhemmalla heistä oli luonnollisesti ollut huomattava yhteiskunnallinen asema jo silloin kuin Liina rouva oli vielä nuori tyttö; hänellä oli luottamustoimensa useissa yhdistyksissä, ollen samalla kaiken neron ja sivistyksen edustaja paikkakunnalla. Kauniissa, vierasvaraisessa kodissaan otti hän ja pitkällisen sairauden rasittama miehensä vastaan kaikkia, joita X:ssä pidettiin "sivistyneihin" kuuluvana, sitä paitsi oli heidän talonsa aina kaikkein matkustavain taiteilijain ja muiden kaupungissa käyväin eteväin henkilöitten herttaisin vierailupaikka.

Neuvosmies Hellsberg oli nuorempana lueskellut, mutta rikkaan kauppiaan ainoana poikana sijoittui hän lukunsa päätettyään kotikaupunkiinsa ja antausi isänsä asioita hoitamaan. Hän oli kuitenkin jo aikoja sitte kivulloisuuden vuoksi vetäytynyt hiljaisuuteen ja eleli nyt varakkaana miehenä kodissa, jonka hänen hienosti sivistynyt ja lahjakas vaimonsa järjesteli mitä viehkeimmäksi. Hän oli myös erittäin musikaalinen, olipa nuorempana käytellyt viulunjoustakin melko sulavuudella, kaikki X kaupungin musikaaliset kyvyt voivatkin sen vuoksi luottaa hänen hyväntahtoisuuteensa ja jokaisessa yrityksessä, missä musiikki vain tuli kysymykseen, oli Hellsberg kieltämättä etukynnessä.

Kaikkiin näihin asianhaaroihin nähden olikin neuvosmies ja vaimonsa jonkunlaisia taiteen suojelushengettäriä kaupungissaan. Vaan tämäpä herätti kateenhaimenta eräässä ankaran suljetussa joukkueessa, jossa kauppias Montell ja Liina rouva olivat johtavia. Kaupunki oli jo vuosikausia ollut jaettuna kahteen jyrkästi eroavaan puolueesen, Montellilaiset nimittivät toisia muitta mutkitta "maailmanlapsiksi", vaan itseään "heränneiksi".

X:kaupungin uskonnollinen suunta johtui oikeastaan rouva Montellin suvusta, hänen vanhempainsa kodista. Hänen enonsa oli nimittäin pappi, sekä hyvin innostunut siihen hengelliseen liikkeesen, joka muutamia vuosikymmeniä takaperin alkoi levitä maassamme. Hän vaikutti minkä voi liikkeen edistämiseksi ja juuri hänen vanhempansa olivat ensimmäisiä "pietistejä". Heidän kotonaan pidettiin ahkerasti raamatunselityksiä, joissa samaan suuntaan kuuluvat papit ja maallikot jakoivat jumalan sanaa; he eroittivat itsensä kokonaan kaikista entisistä seurustelututtavistaan, jotka eivät vain yhtyneet heidän uskonnolliseen katsantokantaansa ja liittyivät ainoastaan uskonheimolaisiinsa. Olipa heissä vielä jonkunverran ankaraa tuomitsevaisuuttakin, vaikka tosin heitä, syvää vakavuutta tähtäämänsä totuuden tähden, usein tunnettiin väärinkin ja halveksittiin.

Semmoisissa oloissa oli Liina Ringvall kasvanut; hän oli vanheimpainsa ainoa tytär, kaunis, hyväpäinen ja käytännöllisesti lahjakas. Äiti, joka uskoninnon ensi kuohuissa muuttui melkein ulkokullatuksi, tyyntyi joinkin määrin vuosien vieriessä, mutta kaikissa tapauksissa piti hän kuitenkin tyttärensä tiukoissa ohjaksissa. Aivan itsensä kaltaiseksi ei hän kumminkaan häntä tahtonut muodostaa, hän ei esim. pakottanut häntä käymään muista eroavassa vaatetuksessa. Tyttö sai varsin hyvän kasvatuksen, kehjeten varsinkin käytännöllisillä aloilla huomattavaksi. Täytettyään tuskin kuuttatoista, häntä jo kosi äskettäin kaupunkiin muuttanut kauppias Montell, saamatta kuitenkaan vanhempain myönnytystä, hän kun ei ollut heidän uskonheimolaisiaan. Mutta tuo nuori miespä omasikin melkoisen määrän luontaista sitkeyttä eikä liestynytkään niin helposti kerran tekemästään päätöksestä. Hän alkoi ahkerasti seurustella noiden ankarain uskovaisten piireissä, käyden aina heidän raamatunselityksissään ja joutuen siten tekemisiin vanhan Ringvallin ja sydänvalionsa kanssa. Vähitellen alkoi puolue pitää häntä aivan täyden toden miehenä, ja seuraavana vuonna vei hän kauniin Liinan kotiinsa omana naisenaan. Luonnollisesti herätti tämä avioliitto yleistä kummastelua kaupungissa, varsinkin ihmeteltiin tuon nuoren tytön valintaa, vaan lopulta yhdyttiin yksimielisesti vanhaan totuuteen, että kauniimmat ja etevimmät tytöt usein valitsevat mitä mitättömimmän miehen puolisokseen.

Herra Montellilla oli nimittäin kovin vastenmielinen ulkoluomus: tyvelijäs vartalo, kelmeän pullakat kasvot ja punaiset hiukset; mutta pää oli hänelle paremmin osunut, hän oli niitä miehiä, joita sanotaan asioima-älyiksi ja joille kohoaminen on ihmeteltävän helppoa. Niinpä onnistui hänenkin vuosien kuluessa hankkia itselleen melkoinen omaisuus ja hyvä nimi kaupungin liikemaailmassa, vaikk'ei ollutkaan alku kovin kaksinainen. Appensa kuolema lisäsi vielä hänen menestyksensä vauhtia, vävypoika nimittäin anasti vastuksetta hänen huomattavan asemansa puolueen kesken, aseman, jonka varsinaisena tukipylväänä oli kuitenkin hänen vaimonsa. Vanha Ringvall oli ollut hyvin huonoissa varoissa, mutta Montellilla sitä vastoin oli niitä kyllin ja hän voi kyllä antaa moniaitten kolikoiden soljua sinne tai tänne. Jonkun lemmikki-papin hyväksi koottavan rahankeruun etukynteen asettuminen tai esiintyminen sattuvissa juhlissa oli heille sekä helppoa että haluttua. Varsinkin Liina rouva oli kuin luotu semmoisiin hommiin, kelläpä olisi ollut semmoista järjestävää neroa, oli sitte kysymyksessä joku ompeluseura, raamatunselitys tai lähetysjuhla, ja jos miehensä joskus olisi ollutkin taipuisa nahjusmaisuuteen, niin onnistui hänen aina viisaudellaan se jo aikoinaan korjata.

Ja hänpä se juuri seisoikin kaikkialla etunenässä, hän se otti vastaan matkaavat saarnaajat ja oli heille mitä vieraanvaraisin emäntä. Mies sitä vastoin esiintyi usein kotonaan kuin vieras, tuommoisena omituisen levottomana ja kaihtelijaana, mutta konttoorissaan ja kauppahuoneessaan oli hän itsevaltijas hallitsija, vieläpä tuima hallitsija; konttoori oli hänen maailmansa, jossa hän ennen kaikkea liikkui ja tuoli pulpetin ääressä oli hänen valtaistuimensa.

Perheesen oli jo sikeynyt neljä lastakin, mutta kaksi kuoli jo pikkuruisna; vanhin poika, Juho, istui jo isän konttoorissa ja ainoa tytär Anna oli äskettäin täyttänyt kahdeksannentoista vuotensa. Juho oli sekä isän että äidin suosikki; hän oli kehittynyt aikaisin, ja kenties oli vanhempain hellyys häntä kohtaan kasvanut vielä suuremmaksi sen tähden, että hän jonkun aikaa oli heidän ainoa lapsensa vanhempain sisarestensa kuoltua. Hän edistyi hyvin koulussa, hänellä oli hyvä pää ja terävä käsityskyky, mutta muuten oli hän aika lurjus, tuhansien elkeitten keksijä. Vanhemmat katselivat kuitenkin tavallisesti hänen virheitään sormiensa läpi ja jos maine jostain kovin uskalijaasta kujeesta saapui heidänkin korviinsa, olivat he tavallisesti hyvin taipuisia antamaan hänelle anteeksi.

Anna taasen oli luonteeltaan hiljainen, ollen oppilaana kerrassaan mallikelpoinen, mutta hyvin useinpa kävikin niin, että hän sai kotonaan nuhteita pienemmistäkin virheistä kuin veli sen sijaan pelasti nahkansa. Tämä ei, onneksi kyllä, herättänyt Annassa mitään kateutta, vaan olivat sisarekset päin vastoin mitä hellimmin toisiinsa kiintyneitä.

Molemmat vanhemmat olivat aika tarkkoja Annan uskonnollisen kasvatuksen suhteen, ja jo pienenä pahaisena piti hänen ruveta kulkemaan mukana noissa myötään sattuvissa raamatunselityksissä, kun he sen sijaan tavallisesti huomasivat aina jonkun tähdellisen syyn, jonka nojalla Juho sai jäädä pois. Hän oli niin eloisa, ja mahdotontahan oli pakottaa häntä istumaan paikallaan, selittelivät he; sitten tulivat luvut väliin ja nyt taasen oli konttoori esteenä. Mutta sitä eivät he ollenkaan huomanneet, että nuorella herralla kyllä oli aikaa mennäkseen kaikellaisiin hauskoihin seuroihin, joissa hänen vanhempainsa hartaimmat heränneet hengenheimolaiset — esimerkiksi neiti Fager — olivat usein hänen säälimättömän pilansa esineenä.

Kenties äidin rintaan joskus nousi hiljaisia nuhteita poikaansa kohtaan osoittamansa heikkouten vuoksi, mutta mahdotonta oli hänen kohdella häntä ankarasti, katsellessaan hänen iloisia, vehmaita kasvojaan ja seuratessaan salaisella ihastuksella tuon solevan varren reippaita liikkeitä, liikkeitä, jotka niin suuressa määrin muistuttivat häntä itseään. Poika oli hänelle liian rakas, eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi sitä, että kaikki moitittavat puolet, joita maailmanlapset huomaavat niissä, jotka tahtovat näyttäytyä jumalaapelkääviltä, ei alenna ainoastaan heitä itseään, vaan samalla myös sitä oppia, jota he suosivat. Ylävällä paikalla seisova patsas huomatkoon myös, että kaikkien silmät tähtäävät sitä.

Rouva Montellin äiti eli vielä, joskin kohta hyvin yksinäisyyteen vetäyneenä; hän ei käynyt koskaan ulkona ja otti vieraita vastaan ainoastaan luonaan pidettävinä hartaushetkinä, mutta sittekin nautti hän tuttavapiirissään tavatonta arvoa. Ja arvoa hän todella ansaitsikin. Tuo vanha nainen mustassa, sileässä leningissään ja valkeassa kaulahuivissaan oli vanhemman ajan tarkkapiirteisin ilmaus. Hänen jyrkistä, elähtäneistä piirteistänsä ja jonkun verran ankarasta katseestaan voi lukea kokonaisen historian ihmissielun taistoa ja kamppailua vapauden edestä, mutta voitto oli ollut kallishintainen, kestetyn katkeran taistelun jäljet eivät kadonneet niinkään helposti, vaan loivat jonkunlaisen pimennon hänen elämänsä ehtoolle. Koskaan ei nähty hänen hymyilevän, vaan hänen laihoilla kasvoillaan väikehti sen sijaan jonkunlainen erakkomainen vakavuus ja hänen äänessään oli aina sama määrätty sävel, joka ei kohonnut eikä laskenut. Hän ei ottanut vävyltänsä koskaan vastaan mitään apua, vaan eli äärimmäisimmän tarkasti omilla varoillaan, auttoipa vielä köyhiäkin suuressa määrin, jopa semmoisiakin, jotka eivät kuuluneet hänen omaan hengenheimolaisuuteensa. Hän oli lahjomattoman suora, ankaran harras uskonnollisessa vakaumuksessaan sekä itsensä kieltäväinen, pitämättä tätä kuitenkaan minään ansiohyveenä. "Kääntyneiden" pitää aina olla valmiit eroamaan maasta ja sen hyvyyksistä, meidän ei tule pitää itseämme minään maan asuvaisina eikä riemuita millekään maalliselle, vaan jok'ainoa päivä vaeltaa kohti oikeata päämaalia.

Semmoinen oli hänen elämänkatsantonsa, pohjiaan myöten totuuden mukainen, vaan samalla kertaa järkkymättömän ankaruutensa vuoksi tomuun lannistava. Hänestä oli kaikki kovin ihmismäistä, lapsuus viattomine leikkeineen, nuoruus tuhansine toiveineen ja miehuus vakavine kutsumuksineen, elinvaatimuksineen ei ollut minkään arvoinen. Hän eli omassa suljetussa maailmassaan, ajatukset kiinnitettyinä katoovaisuuden loppukohtaan hautaan ja sitä seuraavaan elämään, hän oli varma maailman kadotuksenalaisuudesta, mutta hän ei vihannut eikä rakastanut sitä.

Kun Anna Montell vielä oli pieni tyttönen, niin hän, väsyttyään kovin pitkien raamatunselitysten aikana, usein katseli tutkiellen nurkastaan isoäitinsä kasvoja, aprikoiden olisiko niissäkin joskus, ollessaan nuoret ja varmaan kauniitkin, hymynväreitäkin väikehtinyt. Mutta koskaan ei hän päässyt mihinkään päätökseen noiden lapsellisten mietiskelyjensä suhteen. Myöhemmin kiinnittyi hänen katseensa erääseen toiseen merkikkäisyyteen tuon vanhan naisen omituisessa ulkoluomuksessa. Istuessaan aivan mustaan puettuna nojatuolissaan, hopeanvalkeat hiukset taaksepäin työnnettyinä, näytti hän tuosta nuoresta tytöstä joltain vanhantestamentin-aikuiselta tietäjä-akalta, yhtä jyrkästi eroavana nykyisestä ajasta kuin elonlämpö eroaa kuolon kylmyydestä. Vieläkin tuntuvammaksi tuli tämä vaikutus sen jälkeen kun isoäitiä kohtasi silmätauti, joka aivan kokonaan turmeli hänen näkönsä, tehden katseen jäykäksi ja lasittavaksi. Kun hän siis tirrotti liikkumatonna eteensä, näytti hän melkein joltain henkiennäkijältä. Hän nimitti kaikkia omaan puolueeseensa kuuluvia miehiä "veljiksi" ja naisia tyttäriksi, tyttärentyttäriksi, tai "rakkaiksi sisariksi", viettäen sokeana päivänsä kädet rukoukseen ristittyinä tai veisaten hengellisiä lauluja äänellä, joka hänen korkeasta ijästään huolimatta vielä oli säilyttänyt kauniin, juhlallisen soinnun.

* * * * *

Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin pastori Törne piti tuon ennen mainitsemamme esitelmän Montellissa, lähti Liina rouva tyttärineen kello viiden ajoissa iltapäivällä ompeluseuran kokoukseen; hän oli nimittäin sen puheenjohtaja. Sateisesta säästä huolimatta kulkivat molemmat naiset jalkaisin, sillä rouva Montellin perusajatuksena oli ajaa niin harvoin kuin mahdollista — neuvoksetar Hellsberg sitä vastoin ajeli varsin usein, kovin turpea ruumiinsa kun synnytti kävellessä hengästystä. Ja säälle ei Liina rouva pannut koskaan mitään arvoa, vaan oli alituiseen, aivan kuin tuon virkun luonteensa pakottamana liikkeessä, niinpä hän tämmöisenäkin koleana päivänä oli mitä parhaimmalla tuulella astuessaan yhdistyksen suureen kokoussaliin.

Kaikki naiset nousivat melkein yht'aikaa ja tervehtivät arvokkaalla sydämmellisyydellä rakasta puheenjohtajaansa, joka taasen puoleltaan otti tuon kunnioituksen vastaan mitä luonnollisimpana ja asiaan kuuluvimpana, hän kun oli jo monet ajat tottunut olemaan joukon etevimpänä.

Tavallisen reippautensa avustuksella oli hän heti kaikista selvillä, jakoi töitä ja tarkasteli niitä, antoi oikealla ja vasemmalla pyydettyjä neuvoja ja viittaeli välkkyvillä leikkuusaksilla kuin valtikalla.

Mehiläispesälle omituisen surinan tapaista kuului salissa, vaan sielläpä olikin koolla neljättäkymmentä eri ikäistä naista, kaksi ompelukonetta käydä huristi minkä kerkisivät ja aaltoilevan meren tavalla kiihtyi ja hiljeni puhelu.

Pastori Törnen edellisenä iltana pitämää raamatunselitystä ylisteli jokainen seuraan kuuluva, paitsi Anna Montell, joka oli ompelunsa, pakanalapsille aijotun pummulimekon, yli kumartuneena. Tätä paitsi käsiteltiin hyväntekeväisyysiltaman toimeenpanoa jonkun nuoren musikaalisen neron auttamiseksi, jonka homman johtajana tulisi olemaan rouva Hellsberg. Yksin pienimmistäkin seikoista oltiin tavattoman selvillä ja homman toimeenpanija sai sivumennen muutamia kelpo letkauksia. Annasta tuntuivat ne kovin ilkeiltä, hänen äitinsä taasen teki työtä uutterasti, mutta vaitelijaana ja omituinen, viekas ilme viisaissa silmissään.

Kuin ukkosen jymyn vaijentamana hiljenivät äänet: pastori Törne seisoi kynnyksellä. Useat vuolaimmatkin puhujat näyttivät kovin ällistyneiltä, mutta aina malttinsa pitävä Liina rouva toivotti mitä herttaisimmalla tavalla pastorin tervetulleeksi, puhellen vilkkaasti hänen kanssaan, kunnes toisetkin ennättivät tyyntyä. Pastori ilmoitti myös pian, että hän rouva Montellin kehoituksesta oli tullut tänne, esittääkseen hiukan jumalan sanaa arvoisalle kokoukselle. Jokainen antausi taasen uutterasti työhön käsiksi ja nuori pappi sijoittausi heidän keskelleen, istuen Raamattu kädessä ja, kuten näytti, varsin tyyneenä ja ujoilemattomana. Annasta tunnusti hän kokonaan kutsumukseensa hurmauneelta ja hänen suorasta esiintymisestään sekä palavasta rukouksestaan piti hän hyvin paljon. Mutta tekstinselitys ei vaikuttanut häneen nytkään mitään. Se oli kyllä armosanoman lahjomatonta julistusta ja vakavaa kutsumista, mutta jokapäiväiseen elämään ei hän sitä sovittanut, tuohon elämään, joka juuri nytkin mitä erillaisimpina tunteina sykki noissa häntä ympäröivissä sydämmissä.

Esitelmän päätyttyä ehdotti muuan, että laulettaisiin joku "rakas siioninvirsi", kuten ehdottelija sitä nimitti. Pastori yhtyi siihen ja kaikki muut, paitsi Anna, herkesivät veisaamaan. Hän painalsi päin vastoin päättävästi pehmeät huulensa toisiaan vastaan, sillä nämä hartaat, herätykseksi aijotut sanat menettivät kokonaan arvonsa hänen silmissään maailmallisen, aivan jonkun tappelulaulun tapaisen sävelensä kautta. X:n katupojat olivat tälle sävelelle sepinneet toiset sanat ja sen vuoksi juuri tuntuivatkin ne hänestä niin korvia vihlovilta. Mutta erään vanhanpiian loistavista silmistä häntä kohdannut ilme teki uuden vaikutuksen. Tuo hento nainen näytti niin onnelliselta, melkeinpä kirkastetulta, seisoessaan siinä ja laulaessaan kehnolla, sortuneella äänellänsä, että Annan silmiin valahti kyynelet ja tuo kauvan etsimänsä hartaus täytti hänen janoovan sielunsa.

Heti laulun vaijettua hiipi hän hiljaan neiti Biinan viereen, puristi hänen kättään ja kuiskasi: — kiitoksia, tuhansia kiitoksia!

Tuo ikälikkö katsoi ihmetellen häntä: — minkä vuoksi kiittää neiti minua?

— Niin, minulla on suurempi syy kiitollisuuteen kuin te luulettekaan, minun oli äsken niin raskas ollani, mutta nähdessäni miten iloisesti te lauloitte — niin, tuo teidän laulunne, neiti Biina — — —

— Niin, tapahtuuhan tässä maailmassa joskus niinkin, että köyhä voi antaa jotain rikkaalle, sanoi vanhus nöyrästi; sielullakin on kuivat aikansa, jolloin se turhaan ikävöi kastetta, mutta sitte avaa Herra taas kätensä ja "virvoittaa hänen perintönsä". Minä en voi kertoa, armas pikku neitiseni, miten onnellinen minun sydänraukkani on tänä hartaushetkenä ollut. Minun silmäni ovat joskus hyvin heikot ja silloin on minun vaikea lukea, mutta kuulo, se on Jumalan kiitos mitä parhaimpia, sen vuoksi käynkin minä niin mielelläni siellä missä jumalan sanaa julistetaan, ja täällä uskosisarten joukossa ollessa tuntee kaikessa suuressa heikkoudessaan itsensä ihmeteltävän vahvaksi ja voimalliseksi. Eikö asia ole niin, rakas neiti?

Anna pudisti surullisesti päätänsä.

— Niin no, tuumaili Biina neiti ystävällisesti, kaikki eivät tunne sitä aivan samalla tavalla.

— Eipä kyllä, ajatteli nuori tyttö, mutta täällä oli kuitenkin jotain, joka ansaitsi kuulemista: erityinen uskovaisten liittokunta, jonka jäsenet tukevat toistensa uskoa.

— Minä en ole aivan tyytyväinen sinuun, Anna, sanoi rouva Montell kotimatkalla. Sinä tiedät kyllä, tyttäreni, ett'ei minulla ole ollenkaan halua moittimiseen, mutta minkä vuoksi sinä et ottanut lauluun osaa, minä en huomannut sinun kuuluvaa ääntäsi?

— Minä en voinut, äiti!

— Et voinut?

— Niin, tuon kauhean sävelen vuoksi.

— Lapsellisuuksia, meidän pitää ensi sijassa tarkkaaman sanoja ja ajatusta.

— Niin, mutta minä luulen, että tuo sävel pilaa ajatuksen!

— Ei suinkaan, päin vastoin pyhittää sävel sanat.

Anna ei vastannut tähän mitään ja äitikin vaihtoi puheen ainetta, hänellä ei ollut koskaan tapana pitää pitkiä varoituspuheita, mutta sittekin ymmärsi Anna varsin hyvin, ett'ei äitinsä ollut hänen tyytyväinen, tarvittiin vain pieni, tuskin huomattava silmäkulmain rypistys tämän selvittämiseksi. Eipä tosiaankaan ollut ketään niin hyvää ja kelpo ihmistä kuin tuo äiti, ainoastaan sielunasioissa eivät he ymmärtäneet toisiaan, siinä vain eroitus.

Seuraavan päivän iltapuolella kulki tuo nuori tyttö kevein askelin torin poikki neuvosmies Hellsbergin upeaa taloa kohden. Hän oli niin iloinen ja sydämmensä sykki tavallista kevyemmin, melkein tanssien kupeltihe hän eteenpäin ja kenstisti kuin konsaan itse Liina rouvalla heilui tuo pieni pystynenä ilmassa. Hänen ollessaan näin iloisena, raittiit ruusut vielä poskia somistain, voi selvästi huomata miten paljon äiti ja tytär olivat toistensa näköisiä.

Neuvoksetar nyökäytti hänelle päätään kuvastinlasisesta ikkunasta, jonka ääressä hän istui tavallisella paikallaan heijastuskuvaimen takana, jota hän nimitti "observatoriokseen". Kielikellot väittivät, että hän istui siinä "uutisia utelemassa" ja tuo juttu huvitti suuresti niin hyvin häntä itseään kuin leikkisää miestänsäkin.

Eteisessä tervehti Annaa pieni lihava Titti, koko talon lemmikki ja heti sen jälkeen hänen emäntänsä, joka sydämmellisesti syleili nuorta vierastaan.

— Etpä tiedä, miten kummisetäsi on täällä istunut kello kädessä aina siitä saakka kun hän nousi päivällisettoneltaan — sanoi hän naurussa suin. Hän on niin eloisa, kuten tiedät, ja minä olen säilyttänyt sinulle ruokasalin seinäloukossa kappaleen Vapun kermaleivosta; muista nyt vaan kehua sitä, niin saatpa nähdä, miten eukko tulee mielihyviinsä.

— Sen lupaan, kummitätini.

— Ja nyt kummisedän luo! Hän tarttui tytön käteen ja vei hänen vierashuoneesen, missä vanha neuvosmies Hellsberg istui rullatuolissaan, kihtitautihiset, flanellinkappaleella verhotut jalkansa leväten pienellä tyynyllä. Ukon ystävälliset silmät loistivat riemastuksesta nähdessään lemmikkinsä tulevan. Anna olikin molempain vanhain silmäteränen, ja heidän helläin katseittensa kirkastamassa valossa näyttäysi hän kaikessa pirteässä suloudessaan.

Annakin tunsi itsensä aivan kuin toiseksi ihmiseksi tässä kodissa, joka aina lapsuudesta pitäin oli ollut hänelle niin rakas, yksin ilmakin tuntui tässä huoneessa paljon kevyemmältä ja vapaammalta, ja tieto siitä, että kaikki mitä hän täällä puhui ja teki, ymmärrettiin aina oikein, lisäsi vielä hänen riemastustaan ja irrallisuuden tunnettaan. Neuvoksettarella oli myös aivan erikoinen kyky voittaa ihmisten luottamusta ja kotinsa teki hän mitä mieluisimmaksi turvapaikaksi heille; Annasta oli jokainoa huonekalu tässä suuressa rakennuksessa hänelle rakas, erittäinkin oli hän innostunut tuohon vanhankodikkaasen vierashuoneesen. Vanha mahonkisohva ja raskaat, vaaleankellahtavalla damastilla verhotut nojatuolit, kiinalaisesta silkistä tehty vanha tulenvarjostin, pieni kaappi hoikkine, arvokkailla anttiikisilla posliinimuodostuksilla somistetuine kierujalkoineen todistivat huoneen vanhaa varakkuutta ja hienoon aistiin yhdistettyä hyvinvointia. Kiinnittävin vetovoima oli kuitenkin tuolla rullatuolissa istuvalla harmaantuneella ukolla, joka kaikista tuskistaan ja vaivoistaan huolimatta kuitenkin aina säilytti reippaan leikillisyytensä, jonka vuoksi vastapuolue nimittikin häntä "auttamattomaksi kevytmieleksi", ja talon muhoilevalla, vielä nuorenvehmaalla emännällä, joka hyväntahtoisine, ajattelevine silmineen ja valtaavan äidillisenä aina näytti ajattelevan vaan toisten rattoisuutta, jolla oli suopea silmäys ja hyvä sana jokaisella.

Oli kyllä semmoisia, jotka arvelivat, ett'ei ole mikään kummakaan olla tuommoisella leppeällä tuulella neuvoksetar Hellsbergin oloissa, koskaan kun ei tarvitse taistella puutetta ja murhetta vastaan. Ja totta puhuen ei neuvoksetar ollutkaan tarvinnut kokea mitään puutetta taloudellisessa suhteessa, mutta surua oli kyllä tullut hänenkin osakseen, vieläpä katkerinta surua. Hänen armas tyttärensä oli nimittäin kuollut juuri kukkeimmillaan ja siten muuntanut osan noita mustia hiuksia harmaiksi. Kenties olikin Anna hänelle niin rakas juuri sen vuoksi, että hän muistutti hänen "pientä Augustaansa".

Nyt istui tuo nuori tyttö näiden hyvien ystäviensä keskellä, Titti polvellaan ja kermaleivos sievästi asetettuna pienelle tarjottimella eteensä pöydälle. Kummiukolla oli niin paljon kertomista ulkomaalaisista aikakauskirjoistaan ja kummiäiti näytti hänelle muutaman aivan uudenaikaisen neulontatekeleen — neulominen oli nimittäin tämän kunnon rouvan keppihevonen. Anna puoleltaan kuunteli ja katseli ja lomasta ylisteli Vapun leivosta mitä vilpittömimmin. Sitte asettausi hän kauniin pianinon eteen, antaen äänensä helähdellä tuossa korkeassa huoneessa ja siten ilahuttaen kummiukkoaan hänen lempilauluillaan.

Miten toisin olikaan täällä kuin kotona. Siellä äiti ei tahtonut kuulla koskaan muita kuin Siionin veisuja, tai mahdollisesti jonkun virren, isä taasen ei ymmärtänyt musiikista mitään. Täällä kummiukko sen sijaan nautti täydestä sydämmestään laulusta, varsinkin nuo raittiit kansanlaulut tekivät häneen syvän vaikutuksen ja kyynelet väikehtivät kummiäidin kauniissa silmissä joka kerta kun sävelet saivat hänen sydämmensä jänteet voimakkaammin väreilemään.

Anna lauloi laulamistaan, sitte alkoi hän omia haaveilusäveleitään, vaivuttaen kuulijansa suloiseen uinailuun, josta heidät äkkiä tempasi erään tunnetun katuviisun räikeä sävel.

— Mitä, mitä nyt, lapseni? huusi kummiukko ällistyneenä.

— Minä tuskin tulin ajatelleeksi mitä soitin, vastasi Anna, lopettaen soittonsa epäsoinnulla. — He lauloivat tuon laulun eilen yhdistyksen illanvietossa.

— Tuonko juomalaulun, ehei tyttöseni, siitä ei tullut mitään!

— Voi hyvä kummisetäseni, minä tarkoitan ainoastaan säveltä, sanat olivat Siionin kanteleesta.

— Ahaa, sanoi vanha Hellsberg pitkäveteisesti.

— Minä en voinut laulaa mukana, se oli minulle aivan mahdotonta, virkkoi Anna.

— Etpä ainakaan, se oli luonnollista, mutta ne toiset pitivät sitä tietystikin varsin kauniina?

Ukko näytti niin ilkamoiselta, että Annan piti vasten tahtoaankin vetää suunsa nauruun.

— Niin, lapseni, mielipiteistä ja ma'usta ei meidän pidä koskaan väitellä.

Neuvoksetar kohotti lempeän varoittavasti sormensa, hän ei sietänyt milloinkaan pienintäkään ivan hengähdystä kaupungin toisesta puolueesta.

— Ei, ei, älähän toki pelkää, ystäväiseni, eihän tässä ole kysymyksessä mikään Montechi ja Capuletti, vaan ainoastaan Montellit ja Hellsbergit, pieni jokapäiväistarina Kolmikulmalta — muhoili ukko leikkisään tapaansa.

— Minä en tiedä mitä ne toiset oikeastaan pitivät siitä, vastasi Anna, mutta nähdessäni vanhan Biina-neidin seisovan ja laulavan yli ääriensä tulvivasta sydämmestään, silloin unohdin minä tuon kauhean sävelen ja yhdyin heidän lauluunsa — ja sisimmästäni.

Neuvoksetar veti hänet luokseen ja suuteli hänen kaunista, vilpittömän-ilmeistä otsaansa.

— Sinä olet oikeassa lapseni! Meidän kallis Herramme ja Vapahtajamme katsoo sydämmeen eikä säveleesen, jolla häntä ylistämme, vaikka minä kyllä myönnän, että maailmalliset sävelet hengellisiin lauluihin sovitettuina usein vaivaavat minuakin. Sielu kyllä halusta tahtoo kohota korkeuteen puhtaimpain ja pyhimpäin sävelten siivillä, mutta pääasia on kuitenkin, että laulamme sydämmestämme, kuten minun hyvä, kunnon Biinani tekee. Minä luulen, että minun pikku Annani on väliin hiukan väsynyt noihin raamatunselityksiin, jatkoi neuvoksetar pikkuisen vaitiolon jälkeen. Vaan luulenpa kuitenkin, että nuo selitykset ovat suureksi hyödyksi seurakunnalliselle elämällemme ja sisälähetyksellemme, se on, jos jumalan sanaa vaan puhtaasti ja selvästi jaetaan ja tämä tapahtuu sopivaan aikaan. Sinuun voimme kenties sovittaa viisaan Salomonin sanat "liika saarnaaminen käy väsyttäväksi", selityshetket eivät silloin voi johtaa jumalan sanalle, vaan päin vastoin — —.

— Erään kerran, ollessani vanhempaisi kanssa muutamalla hartaushetkellä, satuin minä istumaan suutari Sormusen taakse, tuon raukan kyttyräseljän, jonka hyvin kyllä tunnet, ja harvoinpa on kokonaiset kirkkokonsertit minua niin virkistänyt kuin tuon viallisen heikko ääni kun hän kuohuvain kyynelten vallassa juhlallisella äänellä lauloi "Vapahtajani jo pian ompi tääll'".

Anna kumartui ja suuteli hänen kättään, näkyipä kummiukkokin pyyhkäsevän jotain kosteaa silmänurkastaan. Kenties leijaili tätä seuraavan hiljaisuuden aikana enkeli huoneessa, vaikk'ei kukaan nähnyt sen siipien siinnähdyksiä.

* * * * *

Annan kulkiessa kotiinsa tältä vierailultaan, tuli joku reippain askelin hänen jälessään käytävällä ja samalla kuului iloinen ääni: — Hyvää iltaa, pikku sisarueni!

— Iltaa, Juho; mistä sinä tulet?

— Kaupungin kellarista ja sinä Hellsbergistä, eikö niin? Setä kai oli kerrassaan oivallinen!

— Hän oli iloinen ja ystävällinen, kuten tavallisesti, vastasi Anna hymyillen veikon omituiselle puhetavalle. — Tuletko kotiin minun kanssani?

— En, en millään muotoa — hän veti kelpo siemauksen äsken sytyttämästään sikaarista. — Saat sen uskoa, että meillä on ollut aika hauskaa herra Wolfgangin kanssa, hän on aito miehiä. — —

— Sekö saksalainen kauppamatkustaja, joka oli eilen isän luona?

— Hän juuri, mutta juuri kun hänen parhaimmat kokkapuheensa olivat ylimmillään, muistui mieleeni sähkösanoma, jonka lähettämisestä vielä tänä iltana olin antanut lupauksen isälleni; ja aika olikin paras, jos vain kerkiän sen toimittaa ennen lennätintoimiston sulkemista.

— Mutta sitte tulet sinä kuitenkin kotiin, Juho?

— En suinkaan, vunukkaiseni, me syömme hiukan iltapalasta saksalaisen luona numero viidessä — hän matkustaa yöllä.

Anna huokasi. — Tiedätkö, että äiti näyttää niin murheelliselta aina milloin vain sinun paikkasi illallispöydässä on tyhjä — sanoi hän.

— Niin, äiti on oikea aitohelmi, hänellä on lämmin sydän epäkelpoa poikaansa kohtaan — vastasi nuori mies hyvänsävyisesti — mutta katsohan, Anna, asia on kun onkin niin, että nykyisellä kannallaan ei meidän kotimme tyydytä minua täydellisesti. Äläkä sinäkään, sisarueni, nyt hyökkää kimppuuni siveyssaarnoinesi, muuten lähden minä seitsenpenikulmaisin askelin suoraan lennätintoimistoon.

— No mutta tiedäthän sinä, vei'oni, että minulla ei ole tapana soimata sinua.

— Tiedän, tiedän, sinä olet aimokkain sisko maailmassa — hän asetti hellästi sisarensa käsivarren omaansa — minä tiedän voivani puhella sinun kanssasi avomielisesti, sinä ymmärrät minua. Näetsä, meidän kotoiset tapamme ovat aina tuntuneet minusta kovin painustavilta: isäni kanssa en voi koskaan olla oikein samansointuinen, hän akkiloipi aina konttorikirjojaan, ja mitä äitiin tulee, niin hän on, kuten jo sanoin, oikea aitohelmi naisten joukossa, mutta hänen siirappikristityitä tuttaviaan en minä suoraan sanoen voi ollenkaan kärsiä, he aivan eroittavat äidin ja pojan.

— Kun ollaan nuoria, pikku sisarueni, ei pidä elonhehkulta siipiä katkoa, siellä kotona kurpistellaan kulmia viattomimmallekin leikille, ja olenpa varma, että neiti Fager ja ne muut "sisaret" ovat jo aikoja sitte tuominneet minut helvettiin!

— Älä toki noin puhu missään tapauksessa, Juho!

— No no, kenties intoilen hieman, mutta totuus on ja pysyy totuutena, eli mitä arvelet siitä, että aina konttoorista tullessamme löydämme neitejä ja matammeja tungeskelevan äidin ympärillä, niin ett'ei hän jouda muille korvaa lainaamaan, tai huoneen kihisevän täynnä vieraita ihmisiä ja jonkun mustanuttuisen, eli useimminkin jonkun heränneen nurkkasaarnaajan jostain idästä tai lännestä pauhaavan kaikin voimin — se, Anna, karkoittaa minut pois kotoa.

— Sinä liioittelet, Juho; sinä tulet vääriin päätöksiin.

— Olkoonpa niin, minä myönnän, että he jok'ainoa ovat kunnon väkeä, parempaa tunnustusta en voi juuri antaa; mutta ethän sinä pitäne itsekään liioin moisista näytöksistä — voitko kieltää sitä?

— En, Juho — mutta melkoisesti eroavat kuitenkin meidän käsityksemme heidän suhteensa!

— Niin, se merkitsee että sinä, joka olet niin paljon minua parempi, käsität — —

— Älä puhu noin, Juho, sanoi hän, puristaen hellästi veljensä kättä, minä en ymmärrä miten oikein selittäisinkään tarkoitukseni.

— Kenties en minäkään ymmärrä sinua tässä suhteessa, pikku sisareni; te naiset olette kauttaaltanne sulaa tunteellisuutta. Mutta hauskaa oli kuitenkin puhella sinun kanssasi muutamia järkeviä sanoja — nyt pitää minun viistää toiselle puolelle, lennätinlaitokseen. Hyvää yötä, Anna, tervehdä äitiä ja voithan samalla kuiskata hänen pieneen, siroon korvaansa jotain iltasesta saksalaisen luona!

Hilpeää säveltä vihellellen meni hän yli kadun, jättäen Annan yksikseen akkiloimaan hänen äskeisiä puheitaan. Useita tunteja saikin tyttönen valvoa yöllä niiden tähden.

Noissa sanoissa oli sittekin, vaikk'ei hän sitä juuri tahtonut tunnustaa, ollut paljon syvää totuutta, puolittain kuultavaa valitusta vanhempia kohtaan, jotka kuitenkin rakastivat niin hellästi lapsiaan ja ajattelivat heistä niin kunnollista. Voi, miten elämä sentään on kummallista ja miten vähän ihmiset, yksinpä läheisimmätkään, ymmärtävät toisiaan. Sitte ajatteli hän eroavaisuuksia omassa ja veljensä käsityskannassa ja asemassa kodin suhteen. Veljensä olivat nuo ankaran yksipuoliset uskonnolliset harjoitukset syrjäyttäneet kauvas kaikesta hengellisestä elämästä, hän kuitenkin vielä koetti uurastaa sen saavuttamiseksi, jota hänen sielunsa kaipasi. Hänestä nähden ei saarnaajalla ollut mitään eroitusta, olipa hän alhainen tai ylhäinen, vihitty tai maallikko, kun hän vain olisi voinut antaa hänelle sitä elämän leipää, jota hän isosi.

Hänen terävä silmänsä oli tosin noissa niin sanotuissa "hurskaissa" huomannut paljon ulkokullaisuutta, kätkettynä jumalisuuden naamarin taa, paljon vilpillisyyttä näennäiseen vakaisuuteen verhottuna, mutta hän tunsi myös suuren joukon semmoisia, joiden vilpittömyydestä ei voinut olla epäilystä ja jotka olivat niin onnellisia, niin tyytyväisiä, vapaita ja iloisia Jumalassa, vaikkapa olivatkin saman joukkueen jäseniä. Miten usein synkät ajatukset olivatkaan saaneet hänet lähes toivottamaksi, kun hän ei voinut tehdä samaa tunnustusta kuin he, eikä hän uskaltanut ruveta etsimään syytä tähän heidän opissaan, ei, hänen itsensä oli syy, hänen yksin. Tuntui toisinaan, että hän olisi mielellään kärsinyt marttyyrin vaivoja, jos hän vain olisi sillä voinut saavuttaa tuon uskonheimolaisissaan huomattavan turvakkuuden, mutta miten paljon hän taistelikin sieluntuskissaan, jäi hän kuitenkin aina ainoaksi paatuneeksi noiden "heränneiden" joukossa.

Näitä tunteitaan uskalsi hän kuitenkin perin harvoin ilmaista äidilleen, ne olivat niin eroavia tämän omista, että he tuskin ymmärtäisivät toisiaan.

Liina rouvan kaikki kaikissa terve ja käytännöllinen luonne, jossa ei ollut tilaa pienimmällekään ihanteellisuuden häivähdykselle, oli hänen ankarassa kodissaan mitä yksinkertaisimmalla tavalla, aivan kuin koneellisesti, muovautunut jonkunlaiseksi eroamattomaksi valannaiseksi niistä hengellistä käsitteistä, joita hänen vanhempansa ja näiden hengenheimolaiset pitivät ainoina oikeina ja autuuttavina. Hän uskoi, ryhtymättä koskaan harkitsemaan minkä vuoksi, uskoi tyynesti ja järkkymättömästi, sallimatta epäilyksen milloinkaan synkistää sielunsa turvaisaa riemua. Tämän varman, horjumattoman vakuutuksensa vahvistamana oli hän antaunut elon taisteluun, valmiina täyttämään niitä velvollisuuksia, jotka hänen osakseen sattuisivat.

Hän oli toimekas, kelpo nainen, huolekas perheenäiti ja koko puolueensa äidillinen neuvonantaja. Sen lisäksi oli hän avulias kaikille tarvitseville, erittäinkin uskonheimolaisilleen, joiden suhteen hän muihin verraten teki hienon eroituksen. Sanalla sanoen: nainen, joka tunsi kuljettavansa tien ja sen vuoksi kulkikin varmoin askelin, kenties liiankin varmoin.

Anna katseli toisinaan häntä jonkunlaisella avuttoman tuskaisuudella; kuinka voisi semmoinen, joka itse oli niin varma ja turvainen, ymmärtää hänen sydänraukkansa angervoa. Semmoisina hetkinä valtasi hänet vastustamaton halu päästä kummitädin luo. Ei sen vuoksi, että hän siellä olisi voinut ilmaista kaikki ne tunteet, jotka hänen sisimmässään liikkuivat, ei, ani harvoin voi hän puhua itsestään, mutta hän tiesi vanhan, rakkaan ystävänsä vaistomaisesti käsittävän hänen sisäiset liikutuksensa ja sitä paitsi halusi hän olla lähellä sitä henkilöä, joka selvemmin kuin joku muu todisti elämällään tuota samaa uskoa, joka hänestä tuntui niin vaikealta käsittää. Usko, joka ei ollut yhtä tyyni ja varma kuin hänen äitinsä, vaan sen sijaan taisteleva, joka ei tyynellä itsetietoisuudella katsellut toisia epävarmuudessa taistelevia, joiden vakuutus hiuskarvankaan verran erosi hänen omastaan, vaan usko, joka alati ilmautui rakkauden töissä, lempeässä toisten vikojen anteeksi antavaisuudessa ja armeliaisuudessa kaikkia kärsiviä kohtaan.

Semmoinen oli Annan kummitäti, hän, jota neiti Fager nimitti "tahraiseksi lampaaksi ainoassa totisessa lammaslaumassa, maailman lapseksi". Tämä tuomio oli kyllä ennättänyt hänen itsensäkin kuuluville, mutta panettelu oli jo aikoja sitte käynyt hänelle haavoittamattomaksi, samoinkuin koko hänen elämänsä todisti tuon Mestarinsa käskyn uskollista täyttämistä: "Älkäät tuomitko!"

* * * * *

Oli sunnuntai ja kirkonkellojen ääni aaltoili kehoittavana ja juhlallisena ohuen lumenvidin peittämien kattojen päällitse.

Rouva Montell vaatehtihe upeaan syyshattuunsa — hän kävi aina erittäin siististi ja maukkaasti puettuna — ja hänen hienohipiäiset, nuorekkaat kasvonsa näyttäytyivät erikoisen suotuisassa valossa mustien pitsien ja sulkatöyhtöjen keskitse. Anna tuli huoneestaan virsikirja kädessä.

— Mihin äiti aikoo?

— Ylös isoäidin luo lukemaan jumalan sanaa, entä sinä lapseni?

— Minä arvelin mennä kirkkoon.

Liina rouvan mehevä alihuuli kurtistihe huomaamatta:

— Siellähän saarnaa rovasti ennen puoltapäivää, sanoi hän, vasta iltakirkkoon tulee meidän pastori. Tiedätkö sinä sitä?

— Tiedän, äiti.

— Ja kuitenkin — — — —?

— Mutta minkä vuoksi meidän pitäisi valita pappeja, sanoi nuori tyttö hiljaan.

— Valita pappeja, tuo lause juontuu varmaankin kummitädistä — rouva Montell solmi tuolla hänelle omituisella itsetietoisella tavallaan hattunsa nauhat siroksi ruusukkeeksi — hän teki aina kaikki kunnollisesti — minä en valitse sitä tai tätä, minä menen aivan yksinkertaisesti kuulemaan sitä, joka antaa minun sielulleni parhainta ravintoa.

— Kenties sanoin sopimattomasti, mutta jos minä vain olen vilpitön, niin on minusta nähden yhtä hyvä kuunnella vanhaa rovastia kuin ketään muutakin.

Äiti kääntyi ympäri ja kiinnitti häneen kummastelevan, moittivan katseen.

— Niin, katsohan rakas äiti, jatkoi Anna, setä T:llä tosin ei ole kummemmat puhujalahjat, mutta hän saarnaa kristillisellä elämällään yhtä paljon kuin puheillaan saarnatuolissa.

— Ai, ai, lapseni, varo itseäsi lain orjuuteen joutumasta! Sinun olisi pitänyt kuulla pastori Törneä eilenillalla isoäidin luona, mutta sinne et sinä voinut tulla päänsärkysi vuoksi; hän näytti meille, mihin omiin töihin luottaminen johtaa — suoraa tietä kadotukseen.

— Mutta uskon pelko, äiti? Eikö papin tule opettaa kuulijoitaan sovittamaan uskoa elämään?

— Sinä tiedät, että minä en koskaan antau väittelyihin pappiemme sananjakamistavasta, vastasi äiti tyynesti. — Hyvästi, tyttöseni, me tapaamme päivällisellä!

— Mutta sinä olet pahoillasi minun kirkkoon menostani, lisäsi Anna empien.

— En suinkaan, eihän minulla muutenkaan ole tapana moittia toisten mielipiteitä ja sinä kun olet vielä niin nuori ja siis jalkasi helposti voivat livistyä oikealta polulta, mutta Herra on sinut kyllä jälleen oikealle tielle ohjaava, sanoi äiti, ojentaen hänelle ystävällisesti kätensä. Minä en ollenkaan huolehdi sinun tähtesi, mutta voi, jos voisin sanoa samaa Juhostakin!

Hän huokasi ja tuskan ilme kohosi tuon kauniin suun ympärille, todistaen, että myös tämän tyynen pinnan alla asusti kalvava mato; äidin sydänhuolena on nimittäin aina lapsensa onni ja onnettomuus.

Voi kuitenkin, ajatteli Anna suruisena, hän ei tiedä miten mustalta minusta kaikki näyttää. — Hitaasti antausi Anna kirkkotielleen; äitinsä sen sijaan kohosi kevein askelin mäenrinnettä ylös vanhaa, harmajaa huonetta kohden, jossa tuo sokea vietti päivän toisensa perään paperivarjostimien luomassa pimennossa.

Kun Anna kulki pitkin kirkon käytävää, sädehti neuvoksettaren kasvot auringon paisteena hänelle vastaan, viitaten hänen sijoittumaan samaan penkkiin.

— Terve tultuasi, lemmikkini — kuiskasi hän, eikö meillä ole ihana sunnuntai tänään, katsohan miten kauniisti kuura somistaa puu-istutuksia; minä ylistin Jumalaa kaikkien hänen tekojensa tähden ajaessani kirkolle.

Hän näytti niin onnelliselta ja kun virsi alkoi, helkkyi hänen kaunis alttoäänensä niin kirkkaana, että se selvästi ilmaisi tulevansa riemuitsevasta sydämmestä. Anna tuli aivan liikutetuksi, jos jo yksin neuvoksettaren näkeminen oli hänestä kyllin voimakas herättämään hartautta, niin oli jumalanpalvelus ja tuo kaunis virrenveisuu hänen sorretulle sielulleen todelliseksi virkistykseksi.

Kun kirkonmeno oli loppunut, antausi neuvoksetar nuoren ystävänsä kera pitemmälle kävelylle maalle päin. Raikas talvi-ilma nostatti Annan nykyjään niin vaaleille poskille väriä ja äidin kanssa puhellessa syntyneen epäsoinnun jäännökset haihtuivat, niin että hänen kirkkaissa silmissään nyt kajasti hiljainen tyytyväisyys.

— Eikö se ole pastori Törne, joka tulee tuolla meitä vastaan? kysyi neuvoksetar heidän palattuaan jälleen kaupungin kadulle.

— Näyttää olevan, hän menee varmaankin rouva Blomgrénin luo päivällisille, muistan äidin jotain siitä maininneen.

— Hyvää päivää, pastori Törne — neuvoksetar vihjasi innokkaasti hansikkaallaan ja kumartaen läheni pastori heitä.

— Suokaa anteeksi, herra pastori, jotta pakotin teidät pysähtymään, mutta minä haluaisin kernaasti puhella hiukan teidän kanssanne.

— Minä olen mielelläni teille palvelukseksi.

— Kiitoksia siitä — hän hymyili sydämmellisesti — asia on nimittäin niin, että täällä kaupungissa on muuan minun entinen palvelijattareni, joka meni meillä ollessaan naimisiin, vaan joutui sitte mitä surullisimman kohtalon alaiseksi. Hän makaa nyt viimmeisillään ja minä luulen, että hän kaipaa suuresti henkistä lohtua. Hän on kauvan elänyt synnin palveluksessa, mutta nyt on synti näyttäynyt hänelle koko viheliäisyydessään ja minä luulen hänen sydämmessään löytyvän kappaleen valmista maata jumalan sanan kylvölle.

— Mikä on naisen nimi? kysyi pastori ystävällisesti.

Neuvoksetar vaikeni hetkiseksi, sitte sanoi hän: — Snygg'in leski,
Liisa Snygg, hän asuu punaisessa huoneessa aina Rantakadulla.

— Vai niin, vai hän — pastori venytti näitä sanoja.

— Minä huomaan, että pastori on kuullut hänestä jotain vähemmin suosiollista, sanoi neuvoksetar. Liisa raukka, hän kyllä ansaitsee moitettakin, minä tiedän hyvin sen, mutta — — —

— Hän kuuluu olevan juomari ja jumalanpilkkaaja — rouva Blomgrén puhui hänestä joku päivä takaperin.

— Mutta kaikissa tapauksissa tahtonee pastori kuitenkin mennä hänen luokseen?

— Minun pyhä velvollisuuteni on etsiä niitä, jotka kadonneet ovat, vastasi pastori.

— Kiitoksia — neuvoksetar nyökäytti päätään herttaisesti jäähyväisiksi, pudistaen hänen kättään, Anna ainoastaan kumarsi päätään mitään sanomatta. Pastorista tuntui, kuin Annan katseessa olisi kajastunut salatuita moitteita, minkä vuoksi hän muuten olisi katsellut niin paheksuvasti häntä. Oliko se hänen syynsä, että kaikki paha, mitä hän oli kuullut tuosta vanhasta ryypiskelevästä naisesta, muistui niin elävästi hänen mieleensä, kuullessaan neuvoksettaren mainitsevan hänen huononkuulua nimeään. Hän oli vielä outo paikkakunnalle ja sen vuoksi täytyikin hänen olettaa todeksi, mitä hänen kaitsentaansa uskottuun laumaan kuuluvat kunnioitettavat, kristilliset henkilöt ilmoittivat. Luonnollisesti kävi hän mieluummin uskollisten lammasten luona, mutta halusta tahtoi hän kuitenkin mennä Snygg'in leskeäkin katsomaan. Ja hän tekisi sen jo tänäiltana jos aika vain myöntäisi, mutta hän kun tuli luvanneeksi rouva Blomgrénille pitää raamatunselityksen hänen luonaan iltasaarnan jälkeen, niin vaikea oli hänen kieltäytyä, varsinkin kun rouva Blomgrén oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan. Sitä paitsi oli jumalan sanan selittäminen hänelle suureksi iloksi, niin että hän harvoin tahtoi kieltäytyä siitä muiden kertyväin toimien vuoksi. Mutta hän koetti heikkojen voimiensa mukaan täyttää myös muut velvollisuutensa, mitä enempää voisi häneltä vaatia. Yhä uudelleen ilmausi hänelle tuon nuoren tytön nuhteleva silmäys, mitä mahtoikaan hän ajatella; hän vielä kerran kysyy häneltä, kunhan he vain tulevat tutummiksi. Muuten olikin tuo neiti Montell hänestä hyvin loitolla-pysyttelevä ja erillainen äitiinsä nähden, jonka kanssa hän oli alun pitäin tuntenut itsensä uskotulta. Hän voi täydellä sydämmellä yhtyä siihen ylistyspuheesen, joka omistettiin Liina rouvalle Blomgrénin päivällisillä.

Kun hän iltapäivällä seisoi saarnatuolissa ja katseli seurakuntaa, huomasi hän, kirkon himmeästä valaistuksesta huolimatta, molempain Montellin naisien istuvan penkissään lähellä lehteriä. Hän oli iloinen siitä, ett'ei hän voinut nähdä Annan kasvoja ja hänen kirkkaita sinisiä silmiään, jotka olivat tutkivasti häneen suunnattuina, se nimittäin olisi tehnyt häneen jonkunlaisen vaikutuksen, arveli hän. Mutta jo seuraavana hetkenä tunsi hän sisimmässään soimauksia tämän tunteen tähden. Tuleeko papin, Herran palvelijan, joka seisoo kaikkivoivan Jumalan edessä, heittäytyä ihmisten vaikutusten, heidän kiitoksensa tai moitteensa alaiseksi? Ei, ei millään muotoa! Hän taivutti nöyrästi päänsä palavaan rukoukseen ja kun hän taasen antoi mustista silmistään lähteväin haaveksivain silmäysten harhailla hämärässä kirkossa, oli niissä rukousten alttarilla syttynyt tyyne kimallus.

Muutamia päiviä myöhemmin istui Anna Montell eräänä iltapäivänä vanhain rakasten ystäväinsä luona. Hän oli ottanut käsityön mukaansa ja äsken sytytetty lamppu loi ystävällistä valoaan kodikkaaseen arkihuoneesen. Kummisedän rullatuoli oli työnnetty keskelle valovirtaa ja hän puuhasi juuri parhaillaan kalanuotan kudonnassa, joka oli hänellä ajankulukkeena talvisaikaan ja neuvoksetar istui sohvannurkassa, uurastaen kauniin villaneyleensä pudonnutta silmää etsien. Samalla soitettiin kelloa ja pastori Törne astui sisään ensi käynnilleen.

Talon ystävällinen isäntäväki otti hänet, samoinkuin kaikki muutkin vieraansa, sydämmellisen tervetulleena vastaan ja mielihyvällä tarkasteli pastori ympärilleen, kenties ajatteli hän, miten tuo niin paljon moitittu Hellsbergien koti näyttäysi hänestä näin miellyttävältä. Sitte kiintyi hänen katseensa Annaan ja sievonen pimento hivahti hänen vaaleille kasvoilleen, muistaessaan heidän viimme kohtaustaan. Mutta hän kääntyi reippaasti Annasta ja alkoi puhella neuvoksettaren kanssa.

— Minä olen täyttänyt teidän toivomuksenne ja käynyt useita kertoja Snyggin lesken luona, aloitti hän. Ja minä toivon, enkä vain toivo, vaan uskallan varmasti uskoakin, että hän on nyt valmis pitkälle matkalleen, joka ei lienekään aivan kaukana.

— Minä olen teille kiitollinen, herra pastori, vastasi neuvoksetar liikutettuna. Tulvivien kyynelten kesken kertoi Liisa rukka minulle, että teidän lämpimät sananne olivat sulattaneet jääkuoren hänen kovettuneesta sydämmestään.

— Minä pelkäsin, että hän olisi kokonaan paatunut, sillä sen mukaan, mitä minä olen kuullut, näyttää hänellä aina olleen suuri ylenkatse raamatunselityksiä kohtaan ja näyttää hän kaikin mokomin kaihdelleen niitä — sanoi pastori.

Neuvoksetar antoi neyleensä hivua syliinsä. — Minä tahdon sanoa teille, minkä luulen syyksi Liisan raamatunselityskammoon, sanoi hän matalalla ja vakavalla äänellä. Hänen miehensä oli, tai tahtoi ainakin näyttäytyä, hyvin jumalaapelkääväiseltä. Hän juoksi kaikissa kokouksissa ja rukoushetkissä sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla, luki, saarnasi ja lauloi, sekä kulki aina jumalan sana huulillaan, mutta kotonaan hän pieksi vaimoaan ja lapsiaan, ollen mitä kelvottomin perheenisä. Pelkäänpä, että hänen suhteensa ovat käyneet toteen sanat: "hän saa palkkansa pilkkaajain joukossa". Hänen onneton vaimonsa ei voinut uskoa oppia, joka ei näyttänyt vaikutustaan elämässä.

— Kuitenkin oli evankeliumin voide nyt hänelle oikea lääke.

— Sen käsitän hyvästi. Hän oli jo kauvan kärsinyt syntiensä tähden ja tuntenut sen haavoittavia pistoksia omassatunnossaan, ja juuri siten tuleekin laki — kun otamme huomioon, miten paljon olemme rikkoneet sen käskyjä vastaan — meidän kurittajaksemme Kristuksen tykö.

— Joll'ei se vain saa meitä epäilemään.

— Laki on hyvä, jos me vain sitä oikein käytämme, sanoi neuvoksetar lempeästi.

— Se on totta, minäkin olen monta kertaa huomannut lain vasaran tarpeellisuutta vanhan itsekkään sydämmeni pehmittämiseksi, virkkoi kummiukko leikkisään tapaansa.

— Laki ei voi koskaan luoda eloa.

— Eipä kyllä, vaan kuten jo äsken sanoin, ajaa meidät elämän lähteelle. Minä ajattelen, että kun Jumala pyhässä sanassaan on antanut meille molemmat, lain ja evankeliumin, on hän tarkoittanut, että niiden pitää myös yhdessä vaikuttaa ihmiselämään. Tässä asiassa on meillä eroavat mielipiteet, minä tiedän sen.

— Kirkon jäsenillä on monta erillaista ajatussuuntaa, tuumihe nuori pappi varovaisesti.

— Niinpä onkin, mutta mitä minuun tulee, niin minä en kuulu mihinkään lahkoon tai erityiseen puolueesen, minun kunniani ja suurin onneni on ainoastaan olla Jeesuksen Kristuksen vapaan yhteisen seurakunnan jäsenenä. Nähkääpäs, rakas pastori, me tulemme aina suuremmassa tai pienemmässä määrässä kiinnitetyiksi ihmisellisiin säännöksiin, jos me liitymme johonkin erikoiseen heimouteen, eikä se asia voikaan olla toisin; mutta minun käsitykseni mukaan pitää ihminen olla vapaa, vapaa tämän kauniin sanan oikeassa, laajassa merkityksessä.

Pastori katsahti ylös, Annan silmät säteilivät henkevyyttä ja hän katseli hellästi kummitätiään.

Pastorin täytyi myöntää, että hän ei suinkaan ollut osannut aavistaa näin vakavasisältöistä keskustelua, kuin mille nyt oli jouduttu, eikä neuvoksetarkaan näyttänyt hänestä ollenkaan maailmanlapselta, kenties oli asia kuitenkin niin kuin rouva Blomgrén ja neiti Fager olivat sanoneet, että neuvoksettarella nimittäin oli erikoinen kyky pukeutua hurskaihin korulauseihin, joilla hän helposti petti vieraan todellisen arvonsa suhteen. Pastori ei juuri halunnut olla toisten vaikutuksen alaisena, siksi päättikin hän ruveta nerokkaammin puoltamaan uskonnollisia mielipiteitään. Mutta hänellä ei ollut siihen enää tilaisuutta, neuvoksetar oli jo vaihtanut puheenainetta, kosketellen viimmeisiä uutisia lähetyskentältä, yliopiston jumaluusopillisia oloja y.m., puhellen niin miellyttävästi ja tuorekkaasti, että pastorin piti ottaa osaa keskusteluun eloisalla kiintymyksellä.

— Etkö sinä tahtoisi hiukan soitella meille, kiltti Annani? kysyi emäntä lopuksi, kääntyen tuon nuoren tytön puoleen, joka enimmäkseen oli istunut vaiteliaana ja ainoastaan ilmeikkäällä kasvoneleillään näyttänyt, että hän kiintymyksellä oli seurannut keskustelua.

— Halusta, kummitäti, vastasi tämä ja meni suuren pianinon luo, alkaen ulkomuistista hiljalleen soitella muuatta Beethovenin andantea. Kummiukko oli työntänyt nuotankudonnan syrjään, neuvoksetar istui niinikään taaksepäin kallistauneena sohvassa ja kuunteli ristityin käsin soittoa.

Jos tätä sanotaan maailmalliseksi musiikiksi, ajatteli pastori, on se kuitenkin erinomaisen kiinnittävää ja hartautta herättävää. Soiton vaiettua, istuivat kaikki hetkisen äänettöminä, sitte sanoi neuvoksetar: — Laula meille myös, lapseni, joku minun rakkaita virsiäni!

Anna soitteli hetkisen jotain etusäveltä, aivan kuin etsien oikeata ääntä ja alkoi sitte täyteläisellä, nuorella äänellään Wennerbergin majesteetillisen sävellyksen tuohon vanhaan, ihanaan psalmiin "Niinkuin peura janoissansa lähtehelle halajaa, niin mun sielun tuskissansa ikävöitsee Jumalaa".

Huoneessa vallitsi hiljaisuus, juhlallinen kuin kirkossa, tuumaili pastori. Rukoilevina ja ikävöivinä kohosivat nuo liikuttavat sävelet ja kerta toisen perästä kiinnittyivät hänen silmänsä nuoreen laulajaan, jonka kainot katseet aivan kuin etsien suuntautuivat kohti korkeutta. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään laulavan niin täydestä sydämmestään, hän tunsi mitä hän lauloi; oliko sitte hänen Jumalaa ikävöimisensä vielä tyydyttämättä, harhailiko tämä nuori olento vielä etsien kuivassa erämaassa, jossa "itku oli hänen juomansa"? Nämä ajatukset liikkuivat pastorissa ja tämän lisäksi muisti hän raamatunselitys-hetkinä usein nähneensä hänen kasvojensa synkistyvän, aivan kuin jonkun sisäisen tuskan vaikutuksesta. Aivan arvoitukselta tuntui hänestä, miten niin iloisella ja varmauskoisella äidillä voi olla tuommoinen umpimielinen, mietiskelevä tyttö.

Lopetettuaan laulunsa, tuli Anna sohvan luo ja neuvoksetar veti hänet hellästi lähemmä itseään. Pastori oli huomaavinaan kyyneleitä hänen kauniissa silmissään.

Miten hiljaista ja kodikasta olikaan täällä lämpimän miellyttävässä huoneessa, tuntui kuin olisi täällä kaikkialla leijaillut sopusoinnun hengetär, joka syntyi näiden molempien puolisojen kesken vallitsevassa yhteensulavuudessa; itse onni mahtoi täällä asustaa. Hänen täytyi ehdottomasti verrata, miten jyrkän vastakkaista kaikki todellisuudessa olikaan siihen verraten, mitä hän oli kuullut heistä. Kenties oli hän liian herkkä ihastumaan, mutta kaikissa tapauksissa oli hän viettänyt harvinaisen hupaisen illan.

Teenjuonnin jälkeen heitti Anna hyvästinsä ja pastorikin nousi lähteäkseen, hän akkiloi sitä, josko hänen velvollisuutensa olisi saattaa häntä kotiin. Mutta tämä tuntui hänestä kovin kummalliselta, hän ei yleensäkään ollut seurustellut naisten kanssa juuri sanottavasti ja nyt tunsi hän aivan häpeevänsä olla kahden Anna Montellin kanssa.

Hän ei tarvinnut kauvan empiä, sillä samalla tuli neuvoksetar ja ilmoitti, että kuski odotti Annaa ulkona. He menivätkin sen vuoksi yhdessä ainoastaan porrasten eteen, siinä nousi Anna ketterästi rekeen, joka alkoi kiidättää häntä pois.

Pastori käveli hitaasti tietään ja pilkisti useita kertoja ylös tuon äsken jättämänsä vierasvaraisen huoneen kirkkaihin, valastuihin ikkunoihin: kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, laski hän, ihmetellen miten kauniina nuo etelämaiset kasvit kuvautuivat pitsiverhojen takana lampun valossa. Rikkautta, upeutta, ajatteli hän, — joutavaa, turhamielistä, sanoivat toiset.

Mikä sitte oli totuus? Pitäisikö hänen luottaa muiden tuomioon? Tuikan selvästi tunsi hän äkkiä, että hänestä joko tulee tämän kodin ystävä tai on hänen mahdollisuuden mukaan välttäminen sitä. Kahden herran palvelijan tavoin horjui hän epävarmana, mutta hän ei ollenkaan ottanut selvää siitä, että kaiken tämän pohjana oli vain kaksi eroavaa puoluetta ja että hän, joskin aivan tietämättään, ei tahtonut pahoittaa hengenheimolaistensa mieltä. Oli tosiaankin jonkunlaiset puolittain näkymättömät kahleet, joista neuvoksetar oli puhunut: hänen tahtonsa, hänen työnsä eivät olleet enää vapaita.

Hän pysyi kuitenkin poissa Hellsbergistä, ja kummiukolla olikin tapana toisinaan lausua ihmettelynsä tämän tähden, mutta neuvoksetar vaikeni, hän tunsi liian hyvin vastapuolueen vaikutusvoiman. Kenties olivat hänen avomielisesti lausutut mielipiteensä nuoren papin omastakin mielestä vastenmielisiä, arveli hän. Mutta hän oli tehnyt sen tarkoituksella, sillä meidän pitää olla selvillä asemastamme toisiin ihmisiin. Kuitenkin huolestutti pastorin laitolla-pysytteleväisyys häntä suuressa määrässä, sillä hänessä oli herännyt melkoinen myötätuntoisuus tätä nuorta miestä kohtaan; yksikään X:ssä olleista nuorista pappismiehistä ei ollut miellyttänyt häntä niin paljon kuin pastori Törne. Hänen vakavuudessaan oli jotain rehtiä, eikä hänen yksipuolisuutensakaan tuntuneet niin vastenmieliseltä tästä terävähenkisestä naisesta.

Joulu oli ollut ja mennyt. Rouva Montell oli tähän aikaan toiminut erittäin reimakasti, hänen tuli varustaa joulujuhlia varten, järjestää ja pitää kokouksia, tuntui milt'ei käsittämättömältä, miten hän kerkesi kaikkiin ja aivanpa Annan piti toisinaan ihmetellä äitinsä tavatonta kerkeäväisyyttä. Hänen parhain puolensa tässä suhteessa oli, ett'ei hän koskaan kadottanut miehuuttaan, kohtasipa sitte vaikeuksia miten paljon tahansa, vaan tuli sen sijaan entistään uperammaksi jonkun esteen kohdattua sekä säilytti aina tyynen, tasaisen luonteensa. Eipä siis kummasteleminen, jos hän yksin sulassa ihmisystävällisessä tarkoituksessa katseli hiukan halveksivalla sääliväisyydellä Rosa Hellsbergin hänen mielestään kovin raukeita yrityksiä hyväntekeväisyyden alalla. Hän unohti kokonaan, että täällä maailmassa voi harjoittaa armeliaisuutta monella tavalla, ja neuvoksetar seurasi tässä suhteessa useimmiten sitä lausetta, joka sanoo: "Älköön vasen kätes' tietäkö, mitä oikea tekee!"

Liina rouvalla oli monasti sisäisiä syitä yhtyä heimolaistensa usein sattuviin moitteisiin neuvoksettaren töistä ja toimista, niinkuin esimerkiksi hänen puuhaamistaan kansankonserteista, joiden tarkoituksena oli hankkia työväen luokkaan kuuluvalle nuorisolle huotavaa ja jalostavaa nautintoa sunnuntai-iltoina, samalla kun se oli hänen oman yhteiskuntaluokkansa nuorisolle suotuisana tilaisuutena käyttää aikaansa ja lahjojaan lähimmäistensä hyväksi.

Neiti Fager nimitti sitä "kansan houkuttelemiseksi ainoalta oikealta tieltä" ja rouva Blomgrénillä oli tapana korkea-äänisesti huomauttaa: "karkoitu kauvas laulunmellakoinesi!" Mutta tuo paatunut Hellsbergin rouva kulki yhtä rauhallisena omaa tietään; hän tunsi, että kaunis laulu tai ihana sävelkappale oli myös Jumalan lahja sielun ylentämiseksi, joskus kenties vaikuttavampi kuin köyhähenkinen selitys suuresta, ihanasta jumalan sanasta, jota selittämään jok'ainoa ihmiskieli on liian heikko.

Pastori Törne oli pyhäin aikana käynyt tavallista tiheämmin kutsuilla Montelleissa ja Liina rouva otti hänet vastaan semmoisella äidillisellä hyväntahtoisuudella, että se vaikutti hänen vähemmin käytölliseen luonteesensa mitä tehokkaimmin.

Juholla oli tapana laskea leikkiä siitä, että hänen äitinsä tiesi paremmin kuin pastori itse kuinka monta paria hänellä oli sukkia, joka muuten olikin hyvin todenmukaista. Pastori tarvitsi hänen huolenpitoaan ja luonnollisesti tahtoi hän puoleltaan ajatella hiukan pastorinkin tarpeita.

Eipä aikaakaan oli hän jo talon jokapäiväinen vieras, mutta miten usein hän tapasikaan Annan, näytti heidän keskinen tuttavuus hyvin vähän edistyvän. Pastori tunsi itsensä ujoksi ja saamattomaksi Annan seurassa ja hän taasen puoleltaan kohteli pastoria, äitinsä hienoista, ystävällisistä viittauksista huolimatta, yhä edelleenkin jäykästi. Rouva Montellin hyväntahtoisuudella sitä vastoin ei ollut ollenkaan rajoja ja hän käytti kaikkia mahdollisia tilaisuuksia esitelläkseen pastoria tytölleen mitä häikäisevimmässä valossa; pastori juuri oli hänen ajatuksensa mukaan oikea mies, elävä kristitty sekä pappi hengessä ja totuudessa. Anna katseli kuitenkin näitä kokeita jotenkin kylmästi ja kuta enemmin äitinsä uurasti kehuakseen pastoria, sitä useampia virheitä oli tytär, tuon ihmisluonteelle niin tavallisen vastaansanomishalun vaikutuksesta, huomaavinaan hänessä.

Siispä näkyy niinkin viisas nainen kuin rouva Montell voivan joskus tehdä erehdyksen, joka yhä kauvemmaksi loitontaa tavoittelemansa päämaalin.

Puolueen kesken alettiin kuitenkin jotenkin äänekkäästi kuiskutella, että Annan ja pastori Törnen yhteenmeno olisi mitä sopivin. Akat nyökäyttivät toisilleen vakuuttavasti päitään ja tuumailivat, että juuri semmoista vävyä Liina rouva halusi. Hän kyllä voisi olla apuna nuorelle parille ja järjestää heidän taloutensa hyvään käyntiin. Neiti Fager, joka huomasi, että nämä huhut miellyttivät hänen ystävätärtään, ei suinkaan ollut haluton niitä julkaisemaan, siksipä supistiin ja sipistiinkin asiasta jo aikoja ennemmin kuin asianomaisten päähän edes sentapainen ajatuskaan juolahti. Niinhän se käy toisinaan maailmassa.

* * * * *

— Kuinka sinä näytät noin alakuloiselta, rakas kummityttöseni, sanoi neuvoksetar Annalle erään kerran keväällä, tämän astuessa hänen sänkykamariinsa, jonne neuvoksettaren oli pitänyt sulkeutua useiksi viikoiksi itsepäisen katarrin vuoksi.

— Onko sinulla joitakuita huolia, joita voit uskoa minulle, lapseni?

— Monia, oikein monia, kummitätiseni, vastasi nuori tyttö huo'asten. — Siellä kotona on ollut tavattoman ikävää nykyjään, isä on ollut hirveän tyytymätön Juhoon, se on ensi kerta kuin semmoista tapahtuu ja, kuten luulen, ainakin osittain syystä. Juho on, sen pahempi, hyvin tuhlaavainen, hän ei ajattele ollenkaan mitä hän menettää; ja se on väärin, sillä rahat ovat isän eikä hänen. Katsokaahan, eräänä päivänä konttoorissa ollessaan sai isä maksaa suuren joukon kaupungin käsityöläisten antamia laskuja, näyttää kuin olisivat he aivan keskenään sopineet hyökätäkseen kaikki yht'aikaa hänen kimppuunsa, ja siitä kiehittyi sananvaihto hänen ja Juhon kesken.

— Minä luulen Juhon toivoneen äidin käyvän häntä puoltamaan, mutta äiti on liian kunnokas ryhtyäkseen semmoiseen, varsinkin kuin isällä on alun pitäin oikein, vaikka — — — —

— Mitä "vaikka", tyttöseni?

— Voi rakas kummitäti, meidän ei tulisi moittia vanhempiamme ja sitä paitsi niin hyviä ja helliä vanhempia — virkkoi Anna. — mutta kuitenkin ovat he minun mielestäni liian kovia Juholle. Kun hän on aina lapsesta pitäin saanut olla vapain valloin, niin onko kumma, jos erehtyy milloin mihinkin hullutukseen — pohjasävyltään on hän kuitenkin hyvä poika.

— Minä olen aina ajatellut Juhon luonnepiirteen ilmautuvan parhaiten seuraavassa kummiukon lausunnossa: "hänen on liian vaikea vastata kieltävästi, sen vuoksi onkin hän ylen taipuisa vastaamaan myöntävästi", sanoi neuvoksetar ajatellen. — Juhon olisi pitänyt saada aina horjumattoman isällisen tahdon suomaa tukea.

— Samaa luulen minä, ja luulenpa vielä, että vaikka hänen käytöksensä ansaitsisikin vakavia nuhteita, niin ei vanhempain tämänkertainen hämmästyttävä ankaruus ollut paikallaan. Hänen sydämmensä koveni ja sen sijaan, että hän varmasti olisi tuntenut sisäistä katumusta, puolusteli hän nyt itseään varsin uhottelevalla tavalla. Voi rakas kummiäiti, tämä asia on tuntunut minun sydämmelleni niin tavattoman raskaalta!

Neuvoksetar hyväili hellästi hänen vaaleahiuksista päätään, joka oli painautunut alas häntä kohden.

— Joskus haluaisin minä — — — —

— Mitä haluaisit, lemmikkini?

— Minä haluaisin — että meidän kotimme olisi hiukan toisenlainen kuin se nyt on, vastasi tuo nuori tyttö vapisevin huulin. — Älkää tuomitko minua tämän toivoni tähden, kummitäti, minä en voi sille mitään, mutta kun ajattelen Juhoa, tuntuu siltä, että jos koti olisi tarjonnut enemmin hänelle, niin ei hän myös olisi etsinyt kaikkea hauskuuttaan sen ulkopuolelta. Ja minä itse, olenko minä sitte onnellinen? Oi en, en! Hän kätki päänsä käsiinsä: — Aina lapsuudestani pitäin on aivan kuin joku painajainen vaivannut minua; sinä kyllä arvaat sen, kummitäti. Minä en ymmärtänyt silloin enkä vielä moniin aikoihin myöhempäänkään mikä se oli, mutta nyt minä tiedän, että se oli tuo alituinen ahkeroiminen muodostaa minun ajatuksiani ja katsantokantaani, koko minun sielunelämääni määrättyyn henkiseen suuntaan. Ja minä olen kyllä koettanut oppia ja uskoa samaa kuin vanhempani ja äitini vanhemmat, Jumala tietää, että minä olen koettanut, minä en ole tahtonut eritä omaisistani, mutta usko ei ole mikään läksy, jonka voisimme oppia ulkoa. Minä en voi puhua edes silmänräpäyksen herätyksestä; jos toisin sanoisin, olisin valehtelija.

— Ah, lapseni, tuo muutos ei voi tapahtua vain ihan itsestään ulkoisista vaikutuksista, se pitää tulla Jumalalta ja alkaa meidän sisimmässä sydämmessämme — neuvoksettaren lempeä ääni väreili syvää vakavuutta. — Ne nimittävät itseään "heränneiksi", mutta se on ahdasmielisesti; jokainen, joka tuntee korkeamman tarvetta, henkisen elämän tarvetta, herää sisimmässään ja on siis "herännyt", sitten tulee vähitellen mielen valistus ja pyhittäminen. Mutta minä palaan äskeiseen lausuntoosi kodistasi. Luulenpa tosiaankin sinun olevan täysin oikeassa, minä en voi selittää asiaa niinkuin haluaisin, mutta moniaat sanat arvokkaalta hengelliseltä kirjailijalta professori Vikneriltä ilmaisevat täydellisesti minun ajatukseni.

Hän otti pieneltä sohvan vieressä olevalta pöydältä kirjan, selaili hetkisen lehtiä ja luki sitte:

Totta on, että voi löytyä semmoisiakin koteja, joissa todellakin ollaan jäykkiä ja yksipuolisia, ei sen vuoksi, että Herran Kristuksen tunnustaminen toisi mukanaan semmoista, vaan sen vuoksi, että kristillinen elämä on siellä vielä liian ahtaisiin muotoihin sidottua eikä ole vielä ennättänyt kehittyä todelliseen vapauteensa. Ja kieltämättä on yksipuolinenkin kristillinen elämä kaikissa tapauksissa parempi kuin itsevaltainen synninelämä, sillä kodista, jonka ystäväksi Herra Kristus tulee, ajaa hän ensin synnin pois ja sitte vasta yksipuolisuuden. Mutta itse todellinen hengellinen elämä ei vaadi jäykkyyttä eikä yksipuolisuutta eikä myöskään ehkäise luonnonlahjain kehkiämistä.

— Eikö tunnu sinustakin kuin nämä sanat olisivat kauttaaltaan lausutut teidän kodistanne? kysyi hän. Se on useimmissa suhteissa hyvä koti, mutta se tahtoo sitoa kristillisyyden liialliseen ahdashenkisyyteen, sallien sen siten polkea luonnonlahjain kasvantaa, jotka kuitenkin ovat nekin taivaallisen Isän armolahjoja.

Anna nyökäytti päätään myöntävästi.

— Minä en ymmärrä kuitenkaan miten tämä kohta olisi voinut toisinkaan kehittyä, mutta Jumalalla on useita keinoja ja äitisi luonteen perinpohjaisesta kunnokkuudesta ja hyvästä tahdosta olen aivan vakuutettu. Mutta sittekin käsitän minä asian niin, että se, joka teitä juuri kotiin kiinnittäisi, puuttuu. Teidän luonteenne ei pääse sen vuoksi kehittymään luonnollisella tavalla, sekä Juho että sinä, tyttöseni, olette kumpainenkin saaneet rikkaat lahjat, mutta ne eivät pääse kehkiämään täyteen parauteensa; teidän nuoruuden-hehkunne tukehutetaan ahtaitten tekorajain sisällä. Mutta miehen seurauksista välinpitämättömämpi luonne on uskaliaasti kahleensa murtanut. Liina raukka, se päivä, jona hän huomaa kaiken tämän totuuden, tulee varmaankin hänen elämänsä raskaimmaksi.

Annan silmistä herui hiljalleen kyyneleitä.

— Onko Juho puhellut sinun kanssasi tuttavallisemmin? kysyi neuvoksetar hetkisen äänettömyyden jälkeen.

— Ei, me tapaamme toisemme ainoastaan ruoka-aikoina, ja silloin ei hän puhu ainoatakaan sanaa ja lähtee heti syömästä päästyään tiehensä. Minä en ymmärrä, mitä tästä lopulta sukeutuneekaan, parasta olisi jos Juho saisi matkustaa ulkomaille, niinkuin hän jo kauvan on halunnut, saamatta kuitenkaan isän suostumusta. Vanhempaini kanssa en myöskään ole saanut puhua mitään asiasta, ja tänään, isän kadottua konttooriinsa ja äidin lähdettyä isoäidin luo, pujahdin minä tänne, saadakseni keventää ylen täyteistä sydäntäni.

Neuvoksetar muhoili: — Se oli hyvin tehty, lapsueni, kun saamme purkaa sydämmemme; tunnemme todellakin huojennusta. Mutta kerroppa minulle nyt miten isoäitisi voi!

— Äiti luulee hänen viimme aikoina tulleen huomattavasti heikommaksi.

— Niin, minustakin hän näytti melkeän huonolta käydessäni viimmeksi hänen luonaan, sanoi neuvoksetar. Ringvallin täti raukka, aina kun minä tulen hänen luotaan, tunnen itseni niin ahdistetulta. Se on kummallista miten ihmiset muuttavat uskonnon, joka pitäisi olla sulaa valoa ja vapautta, synkäksi ja ahtaaksi vankilaksi. Kenties on aivan asiaan kuuluvata, että eri luonteet käsittävät asian eri tavalla, mutta nähdessäni täti Ringvallin synkkää, itseään kiduttavaa ankaruutta, tulen ehdottomasti verranneeksi häntä omaan rakkaaseen äitiini. Ah, sinun olisi pitänyt nähdä hänet, lapseni; hän oli parhain, jaloin nainen, mitä konsaan olen nähnyt, koeteltu kuin valajan kulta, mutta kuitenkin niin iloinen ja riemuitseva kauniissa, rikashenkisessä uskossaan Jumalan rajattomaan armeliaisuuteen Kristuksessa. En ole milloinkaan nähnyt elävämpää, elämässään rakkautta uhkuvampaa uskoa, en koskaan ketään, joka olisi sydämmellisemmin kammonnut syntiä, mutta kuitenkin ottanut syntisiä vastaan. Hän ei kuulunut koskaan mihinkään puolueesen, hän oli aina ulkopuolella — haluanpa mieluummin sanoa korkeammalla heidän pikkumaisia rajoittelujaan ja ahdasmielisiä tuomioitaan. Milloinkaan en kuullut hänen myöskään jyrkästi tuomitsevan niitä, jotka eivät käsittäneet Vapahtajan armoa yhtä täydellisesti kuin hän — ollen iloinen, raitisuskoinen, elävä kristitty aina kuolinpäiväänsä saakka, oli hänelle siinä kyllin, että Kristuksen armo etsii ja saavuttaa jokaisen. Semmoisia vastakohtia voimme löytää kristillismielisten ihmisten keskuudessa. Minusta näytti äitini syväkäs hymyily saarnalta, sillä hänestä voin todellakin sanoa, että hän "eli Jeesuksessa". Neuvoksetar vaikeni, pyyhkäisten muutamia kyyneleitä kirkkaista, ruskeista silmistään.

— Kiitoksia, kummitäti, sanoi Anna; sinä arimoit minulle kauniin kuvan.

— Me näemme aina silloin kauniin kuvan kun näemme kadotetun Jumalan kuvan selvempänä kuvastuvan jonkun ihmisen olemuksessa maan päällä, ja kerran tulemme me, lapseni, Kristuksen tähden ja Hänen kauttansa näkemään sen täydellisenä hänen ihanuutensa kirkkaudessa.

— Aamen — kuiskasi Anna hiljaan.

— Olenko minä väsyttänyt sinua, rakas kummitäti, minä olen levoton sentähden?

— Et vähintäkään, sitä vastoin tunnen itseni melkein virkeämmäksi, ja minun iloni onkin juuri keventää toisten taakkoja, jos vain suinkin voin.

— Ah niin, armas kummitätini, toisinaan näyttääkin minusta kuin jos muiden ihmisten murheet sinut aivan maahan painaisivat.

— Erehdys, erehdys, mutta murheet sikseen, sinä mainitsit juuri vanhasta Biinasta!

— Niin, se raukka kun on taittanut jalkansa iljanteella.

— Ja minä olen maannut täällä toimettomana ja aprikoinut mitä voisin tehdä hänen hyväkseen.

— Äiti kävi häntä tervehtämässä ja hankki erään välskärin jalkaa hoitamaan.

— Sitä voi Liinalta odottaakin!

— Niin, ja äiti sanoi, että kummisetä on lähettänyt hänelle puita ja muutakin.

— Eipä juuri, vähän soppaa on Vappu keittänyt silloin tällöin, mutta nyt johtui mieleeni vuokra. Kenties on se maksamatta ja nyt istuu tuo ani rehellinen naikkonen ja harmittelee sitä, ett'ei hän voi kävellä kuten ennen ja ansaita vuokramaksua. Näetsä, minä en ole tahtonut tarjota hänelle rahoja Vapun tai Josefan kautta, tunnen siksi hyvin vanhan Biinan hienotunteisuuden, aivan toista on jos sinä tahdot käydä hänen luonaan minun puolestani. Katsohan, tässä on seteli, tyttöseni, sano minulta sydämmellisimmät terveiset tuolle kiltille Biinalle.

— Sen olen tekevä kummitäti, ja minä lähdenkin aivan paikalla, sillä ulkona on vielä valoisa ja minä olen jo useita kertoja aikonut käydä hänen luonaan.

— Oivallisesti, sydänkäpyseni, hyvästi sitte ja Jumala olkoon kanssasi!

Anna työnsi setelin pieneen sievään kukkaroonsa ja riensi sitä tietään vanhan neidin asuntoa kohti, joka oli muutamassa kaupungin ulkosyrjässä. Se oli pieni hökkeli, kuuluva erään kammantekijän omistamaan taloon, jonka vaimo oli kaikkein ankarampia "heränneitä".

Matammi Kinnula pisti uteliaana huippuisen nenänsä ulos pimeähköstä eteisestä ja kun hän huomasi Annan, ehätti hän kerskuilevilla lauseilla kaikertelemaan sitä, ett'ei rappuset olleet kylliksi puhtaat niin hienoille vieraalle. Anna vakuutti, että ne olivat kyllin hyvät hänelle ja sanoi tulleensa neiti Rosqvistiä tapaamaan.

— Vai niin, neiti onkin siinä tapauksessa aivan liian aulis; miten ylpeäksi hän tuleekaan kun koko kaupungin hienoin herrasseurue käy häntä katsomassa — sanoi matammi Kinnula makosasti. — Niin, kukaan ei tiedä minkä tien kautta saatana, meidän päävihollisemme, koettaa väliin tunkeutua, emme voi koskaan olla varmoja hänen viekkailta hyökkäyksiltään ja pastori sanoo — —

Anna keskeytti kerrassaan tuon vuolaan sanatulvan avaten lähimmän oven, jonka hän tiesi vievän vanhan neidin kamariin. Huone oli pieni, matala ja rappeoitunut, tiilikakluuni oli savuttunut ja ikkunat vetoisat, ominaisuuksia, jotka matammi Kinnula kuitenkin osasi sotkea huomaamattomiin joka kerta, kuin hänen pieni, kelpo ukkonsa mainitsi, että "vanhan Biinankin huonetta olisi korjailtava."

Kaikki oli kuitenkin erittäin siistiä ja puhdasta tässä varattomassa huoneessa ja Biina neiti istui itse vanhassa narisevassa keinutuolissa, jalat eräälle jakkaralle asetettuna.

— Hyvää iltaa, tervehti Anna.

— Iltaa, iltaa, ai, se onkin minun oma, pikkuinen, rakas Anna neitiseni, huusi vanhus lyöden kätensä yhteen; se on todellakin iloista! Hänen pienet silmänsä loistivat ystävällisesti ja hän koetti nousta, mutta Anna pidätti hänet hymyillen.

— Ei millään muotoa, Biina neiti, istukaa hiljaan, minä noudan tähän tuolin ja istahdan hetkiseksi, niin saamme puhella.

Riemun säde välkähti eukon silmissä: — Niin, sanoi hän, kukaan ei tiedä miten suurella kaipuulla me odotamme saadaksemme puhua muutamia sanoja, ollessamme näin sisäänsuljettuna yhdessä kohti kuin vangit. En puhu tätä valittaakseni neitille, en ainakaan. Herra on ollut niin hyvä ja lähettänyt minulle niin paljon apua tänä koetuksen aikana. Ensin toimitti neidin äiti, Jumala häntä siunatkoon — välskärin jalkaani hoitamaan, sitte tuli neuvosmies Hellsbergiltä puita, ne tuli juuri parhaasen aikaan, silloin kun enää vain muutamia sälöjä oli jälellä ja minä olen voinut pitää kamarini lämpöisenä. Ja tuo hyvä ruoka sitten, minä olen elänyt melkein koko ajan yksinomaan neuvoksettaren ja rouva Montellin voimakkailla sopilla. Rouva Blomgrén kävi niinikään eräänä päivänä täällä, tuoden pienen kirjasen "terveellisestä armosta", ja se on hyvä kirja lukea, vaikka olen sen jo ennenkin lukenut moneen kertaan. Neiti Fager tuli myös eilen tänne, mukanaan ryytipussi, jonka neuvoi minun asettamaan jalkani päälle, minä en uskaltanut kuitenkaan sitä tehdä välskärin tähden; älkää hyvä neiti toki puhuko siitä mitään neiti Fagerille: hän tarkoittaa parhainta, mutta loukkaantuu, joll'ei aivan pisteelleen tehdä mitä hän tahtoo. Niin, niin, kaikki ovat olleet niin hyviä minua kohtaan ja pastori on käynyt kolme kertaa minua tervehtämässä; minä en voi ollenkaan sanoa, miten paljon tämä Herran palvelija on minun sieluani vahvistanut. — Vanhuksen ääni vapisi liikutuksesta.

Anna taputti ystävällisesti hänen työteliästä kättään: — Onko jalka hyvin kipeä?

— Ei nykyjään enää, neiti; ensin se oli aika vaikea, mutta nyt saatan minä jo istuskella näin ylhäällä, sanoi välskäri.

— Se vaatii hyvin paljon kärsivällisyyttä, rakas Biina!

— Oh, siitä pitää rakas Herra Jeesus kyllä huolta, mutta minua painaa hiukan se, että matammi Kinnula tulee joka päivä tänne ja aihkailee sitä, koska minä tulen jälleen niin kykeneväksi, että jaksan maksaa huoneen vuokran. — Vanhuksen ääni oli painuksissa ja hän katseli levottomasti ovea kohden.

Anna tunsi itsensä niin iloiseksi, miten onnellisesti sattuikaan kun hänen rakas kummitätinsä juuri huomasi poistaa tämän murheen tuon vanhan yksinäisen harteilta. Hän otti setelin esiin ja pisti sen hänen käteensä: — Se on rouva Hellsbergiltä, Biina neiti!

— "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän sinulle tehnyt on", kuiskasi vanha värisevin huulin. — Voi rakas neiti, kun me kerran oikein perinpohjin käsitämme Jeesuksen armon, niin ei meidän tarvitse huolehtia. Hän on lahjoittanut elämänsä meidän syntisten tähden, kuinka hän voisi unohtaa sen vähän, mitä tarvitsemme maallisen elämämme ylläpitämiseksi.

Ottaessaan jäähyväisiä, tunsi Anna, että tästä lyhyestä käynnistä oli ollut hänelle enemmin hyötyä kuin monista pitkistä hartaushetkistä. Hän avasi äkkiä oven, mutta oli saman tien suistua suin päin talon emännän silmille.

— Herttainen pikku neiti, minä olin juuri tulossa sisään, kysyäkseni miten rouva Montell ja herran valittu rouva Ringvall voivat? alkoi hän.

Anna vastasi kylmästi ja sanoi pitemmittä mutkitta hyvästi. Matammi Kinnula ei ollut koskaan ollut hänen suosikkinsa ja tällä kertaa oli hänellä jotenkin vahva epäilys siitä, että hänellä juuri oli ollut korva avaimenreijällä ja että juuri tuon saman pelvon tähden Biina neitikin puhui niin matalalla äänellä ja pälysi levottomasti harvaa ovea kohden.

— Tekopyhyys, sinä viheliäisistä viheliäisin! mutisi Anna itsekseen, rientäen reippaasti pimeän pihan poikki kehnolle kivitetylle kadulle. Hän ei ollut vielä pitkälle kerjennyt, ennenkun huomasi pastori Törnen solevan varren vastaisella puolella.

— Onko se, voiko se olla neiti Montell? kysyi hän, tullen äkkiä ylitse hänen luokseen.

Hän vastasi ainoastaan hyvää iltaa sanomalla.

— Nyt on jo melko pimeä ja tämä on syrjäinen kuja, sanoi hän alkaen käydä Annan sivulla.

— Oo, minä en pelkää koskaan, vakuutti Anna. — Muuten en ole vielä tullut ajatelleeksikaan, että illat olisivat mitään pimeitä; minä tulen juuri neiti Rosqvistin luota.

— Vai niin, minä ajattelin myös käydä tänä iltana siellä, vaan käveltyäni siitä ohitse, huomasin jo liian myöhäiseksi. Neiti varmaankin on käynyt kelpo äitinsä asialla?

— Eipä niin, äiti ei edes tiedä koko käynnistä, minä vein vaan pienen rahalahjan kummitädiltäni neuvoksetar Hellsbergiltä.

— Todellakin!

— Se näyttää ihmetyttävän teitä, sanoi nuori tyttö hiukan kiihkeästi. Hän tunsi usein tämmöistä mielentilaa pastori Törneä kohtaan, vaikka se hyvin harvoin puhkesi sanoiksi.

— Eipä ensinkään, minä olen kyllä kuullut kerrottavan, että hän on hyvä köyhiä kohtaan, vaikk'en minä koskaan ole nähnyt häntä heidän luonaan.

— Niin, kummitätin on toisinaan hyvin vaikea liikkua hengen ahdistuksensa vuoksi, ja nykyjään on hänen täytynyt sulkeutua useiksi viikoiksi sisään hellittämättömän katarrin vuoksi.

— Sitä en minä ole ollenkaan tietänyt, vastasi hän kokonaan katuvaisena.

— Minun kummitätini tapana on koettaa anneissaan suoriutua niin vähällä melulla kuin mahdollista, jatkoi Anna edelleen jotenkin kiihtyneenä, vaan luulenpa, ett'ette te, herra pastori, ole vielä oppinut antamaan oikeata arvoa hänen jalolle ja suuremmoiselle luonteelleen.

— Sen myönnän kernaasti, vastasi hän melkein nöyrästi. — Hän on erittäin ystävällinen ja luulenpa hänen olevan toisena äitinä teille, neiti Anna?

— Se on totta ja hänestä onkin paljon oppimista.

Pastori kumarsi, sitte alkoi hän puhua kaupungissa ilmautuvista erillaisista kristillisen armeliaisuuden lajeista, johtuen vähitellen puhumaan omasta itsestään, vaikutuksestaan ja miten hyvin hän viihtyi täällä.

Hän ei ollut koskaan puhunut Annan kanssa niin paljon, ja tämä olikin varsin ihmeissään, itse arveli hän, että kenties iltahämy oli tehnyt hänen niin rohkeaksi. Kun Anna astui etehiseen, tuli äiti heti vastaan, katsellen häntä jonkunlaisella kysyvällä odotuksella.

— Sehän oli pastori, joka saattoi sinua kotiin, minä näin teidät isän ikkunasta, sinä luonnollisestikin pyysit häntä meille iltaselle?

— Sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi, äiti.

— Rakas Anna, sinä olet liian hajamielinen, nuori tyttö ei saa milloinkaan olla hajamielinen, minua ei ole se vika koskaan vaivannut.

— Se oli ikävästi, ett'en minä voinut aavistaa sinun toivettasi.

— Niin on, älkäämme puhuko siitä asiasta pitemmälti, asia on autettavissa ensi kerralla.

* * * * *

Se raskas mieliala, joka oli Montellien kodissa vallinnut, oli haihtunut äkkiä. Juhon iloinen katse sädehti Annalle pöydän toiselta puolelta ja aterian loputtua otti hän leikillään Annaa uumien ympäriltä ja kuiskasi: — Sinun kummitätisi on oikea hyvä haltijatar, minä saan matkustaa ulkomaille!

Anna aprikoi näitä arvoituksentapaisia sanoja kunnes äiti seuraavana päivänä puhui, että isä vihdoinkin oli suostunut Juhon kauvan rukoustamaan toiveesen päästä maailmaa näkemään. Hän matkustaa vasta ensi viikolla, sanoi äiti, ja luultavasti vaikuttaa häneen tehoovasti jonkunaikainen oleskelu poissa kotoa, kenties hän oppii antamaan sille enemmin arvoa.

Anna ihmetteli yhäkin miksi Juho mainitsi kummitätin nimeä matkansa yhteydessä ja päätti kysyä asiasta häneltä. Neuvoksetar oli jälleen tervehtynyt ennalleen ja oli eräänä puolipäivänä käynyt Montelleja tervehtämässä, vaikka Anna mieliapeoikseen sattui silloin olemaan poikessa.

Kun hän tuli vanhain ystäväinsä luo, katseli kummitäti häntä odottavan kysyvästi.

— Mitä on minun pienellä kummitytölläni kertomista, kenties joku suuri uutinen?

— Uutinen tosiaankin Juhon matkasta, mutta te tiedätte sen jo, ja minulla pikemminkin on jotain kysyttävää teiltä.

— Kysy niin paljon kun haluat, lapseni — neuvoksetar veti hänet hellästi viereensä istumaan ja katsoi tutkivasti noihin vehmaisiin, nuoriin kasvoihin — mitä se sitte olisi?

— Niin, minä haluaisin mielelläni tietää, minkä vuoksi Juho pitää ulkomaanmatkansa riippuvana jostain hyvän haltijattaren ominaisuudesta sinun puoleltasi, rakas kummitäti?

Neuvoksetar ei näyttänyt juuri odottavan tätä kysymystä, mutta tavalliseen sydämmelliseen tapaansa vastasi hän. — Minä luulen, että Juho uskoo, eikä kenties aivan syyttä, minun rukousteni vaikuttaneen isääsi tässä asiassa. Minä kuulin juuri sinulta miten halusta hän tahtoisi matkustaa, ja kun ei käy kieltäminen, että minä voin jonkun verran vaikuttaa Montell-serkkuun, niin puhuin minä Juhon puolesta.

— Voi miten kelpo kummitäti sinä kuitenkin olet, sanoi Anna, suudellen hänen kättään.

— Mutta mihin minun kummityttöni sitte aikoo matkustaa huvitteleimaan? kysyi neuvoksetar leikkisästi.

— Minäkö — ooh, matkustaisinko minäkin — sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi!

Hänen vanha, hyvä ystävänsä katseli häntä kauvan ja vakavasti, hän ajatteli niitä viittauksia, jotka Liina rouva oli antanut huuliltaan luiskahtaa hänen viimme käynnillään, jotain semmoista toivetta, että Anna kenties pian kääntyy saman hengen lapseksi — vieläpä joksikin muuksikin, niinkuin hänelle oli selvinnyt pastori Törnen edellisenä päivänä tekemän vierailun johdosta. Nyt hän vielä näki tuon säteilyn Annan silmissä ja melkein tyttömäisen punan nousevan hänen vaaleille poskilleen, milloin kuuli nimeään mainittavan. Sanomattakin selvää oli, että hän rakasti tuota nuorta tyttöä, tietäen myöskin hyvin vanhempain toiveet hänen suhteensa.

Mutta mitä arveli Anna itse asiasta? Hänen katseensa ilme ei muuttunut vähintäkään puhuessaan pastori Törnestä, ei myös voinut huomata pienintäkään punastumisen merkkiä.

Hetkisen perusteellisesti mietittyään tuli neuvoksetar siihen päätökseen, että Anna oli aivan tietämätön mistään lämpimämmistä tunteista, ja hän ihmetteli suuresti, miten tuo nuori pastori ei ollut voinut saada niitä hereille.

Seuraava viikko meni Juhoa matkalle varustaissa. Rouva Montell puuhasi virkeästi, siksi olikin kaikki tuon nuoren miehen äidin-huoliteltaviin kuuluvat matkatarpeet mitä hienoimmassa ja upeimmassa kunnossa, hyvin täytetystä rahapussista sai taasen isä pitää huolen. Se tuntui ukosta raskaalta, sillä hän tiesi, mikä arvo oli noilla kauniilla seteleillä, jotka siirtyivät kassasta pojan pussiin, pojan, joka hyvin vähän tiesi näistä asioista, ja joka tähän asti oli ansainnut niistä tuskin yhtään ainoata omalla työllään. Toisinaan taasen vipuehti hänen mielessään se, että hän oli ollut liian myöntyväinen kun oli kysymys matkasta, mutta mikä oli kerran tehty, se pysyi tehtynä ja kenties olisi Juho palattuaan tyytyväisempi omaan maailmaansa, ja sekin jo korvaisi hyvin matkakustannukset.

Eräänä kauniina, keväisenä sunnuntai-ehtoopäivänä piti pastori Törne raamatunselityksen rouva Ringvallin luona. Tuo vanha rouva oli nyt niin heikko, että hän vietti suurimman osan päivästäkin sinisillä ja valkoisilla verhoilla varustetussa sängyssään, harmaja pää päänalaisella leväten. Hän oli säilyttänyt henkiset voimansa heikkenemättöminä, mutta iho oli käynyt pergamentin kellerväksi ja nuo sammuvat silmät näyttivät Annasta entistä elottomammilta ja ilmeettömämmiltä.

Kuinka mielellään olisikaan Anna tämmöisenä valoisana päivänä lähtenyt metsään kävelemään, etsiäkseen sinivuokkoja päivänpaisteisilta mäenrinteiltä. Mutta se ei voinut tulla kysymykseenkään, vaan hänen piti istua isoäidin kamarissa kahdenkertaisten ikkunain ja alaslaskettujen verhojen takana, missä painustava ilma ja menehdyttävä vari teki olon aivan sietämättömäksi. Kansaakin oli kokoontunut melkoisesti, sillä kaikki halusivat nähdä vanhaa Ringvallin rouvaa ja rouva Montellille oli kerrassaan vaikeus saada heille kaikille tiloja. Annasta tuntui tämä kerrassaan suvaitsemattomalta pyhäinpalvelukselta ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen. Kokouneet lauloivat veisun toisensa jälkeen, odotellen pastoria, mutta laulu kuului aivan häkäytetyltä tämmöisessä kuumuudessa.

Vihdoinkin tuli pastori, hän oli käynyt muutaman sairaan luona tämän viimme hetkenä. Hän näyttikin sen vuoksi väsyneeltä ja puhekin oli, kuten luonnollista, tavallista raukeampaa. Ruumiillinen täytyy toisinaan vaikuttaa henkiseen, olkoonpa tuo henkilö sitten vaikka kohta mitä ihastuttavin puhuja, tuumaili Anna. Mutta itse asiassa se oli yhden tekevä: kaikki, mitä hän sanoi, löysi vastakaikunsa kuulijoissa, kunhan he vain olivat vakuutettuja siitä, että papilla oli oikea usko, sai hän puhua miten halusi. He eivät vaivanneet itseään ajattelemalla, pappi teki sen heidän puolestaan, he ottivat aivan yksinkertaisesti vastaan, mitä hän heille antoi, kuin laiskat kuokkavieraat ainakin.

Hänen tämänpäiväinen puheensa oli alituista ennen kuullun märehtimistä, höystettynä uudistetuilla raamatunlauseilla, jotka olivat jokaiselle niin tuttuja, että ne aivan sulasta tottumuksesta sujahtivat ohi korvien.

Anna katseli ympärilleen kokoutuneiden erillaisia kasvojenluomuksia, useat näyttivät niin henkevän hartailta, toiset taasen aivan tylsiltä. Hänen huomionsa kiintyi väkisin tuohon paksuun, rasvaiseen teurastajaan, joka kissansilmineen tirroitti eteensä ja jonka uskottomuudesta pientä kaiskeravartista, etäisessä nurkassa istuvaa vaimoaan kohtaan hän oli kuullut kerrottavan, hän huomasi Pitkän-Kaisan, jonka sanottiin pitävän salakapakkaa ja köyhäin vuokralaistansa ovienreijissä kuuntelevan matamini Kinnulan. Kaikkia näitä kehoitettiin aina vaan uskomaan, vaan ei koskaan panemaan arvoa töitten ansiolle. Ja se oli kyllä oikein, mutta miksi ei hän samalla myös toistellut että "usko ilman töitä on kuollut", usko, joka ei ilmene rakkauden elähyttämässä vaikutuksessa, on sulaa pilkantekoa. Nämä ihmiset voivat mennä täältä jokapäiväisiin toimiinsa samassa mielentilassa ja samoilla taipumuksilla, vakuutettuina siitä, että kun he vain uskovat, niin saavat he elää miten tahtovat.

Uh, miten hänessä liikkui katkeria ajatuksia, miksi hän ei voinut seurata pastorin puhetta: hän koetti korjata tätä kohtaa, mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli hän taasen vaipunut äskeisiin ajatuksiinsa. Hänen katseensa pysähtyi hetkiseksi isoäidin kivettyneennäköiselle haamulle, tarkasteli noita risteyneitä käsiä, jotka olivat niin luiset ja vahamaiset, että hän näytti ihka tunnottomalta ruumiilta. Ja tämä olento oli kuitenkin kerran sykkinyt nuoruuden hehkua ja veri oli kohotellut tuoresta punaansa tuolle nyt tuhkanharmaalle iholle.

Annan vieressä istui hänen äitinsä, leyhytellen lähelle tunkevia kärpäsiä tiehensä. Mikä ääretön vastakohtaisuus olikaan olemassa heidän välillään, ajatteli Anna. Äitiä ei näyttänyt vaivaavan enemmin vari kuin tuo tukehuttava ilmakaan, hän näytti selvästi olevan oikeassa olennossaan. Hänen viisaat silmänsä tähyilivät tarkkaavasti pappia, hän näytti seuraavan puhetta ja käsittävän jok'ainoan sanan, täällä oli siis yksi, joka ymmärsi hänen saarnansa koko tarkoituksen ja joka myös sovitti sen hedelmää kantavaksi jokapäiväiseen elämäänsä. Hänen mieleensä muistui nyt myös tuo köyhä Biina neiti, joka riemuitsi näistä hartaushetkistä ja kertoi miten samanhenkisten sielujen yhtyminen vahvistaa hänen uskoaan. Teurastajan vaimo, tuo pieni rouva Grönqvist, oli myöskin kunniallinen ja nöyrä kristitty, samoin pastorin emännöitsijä, yleisesti arvossa pidetty neiti Gustava Rask, ja hän tunsi hyvin useita, jotka olivat onnellisia ja vapaita. Syvä huokaus kohosi nuoren tytön rinnasta ja kun pastori lausui aamenen, taivutti hän, kuten muutkin, päänsä siunaukseen, mutta mitään rukousta ei noussut hänen ahdistetusta sielustaan, vaan pikemmin puoleksi tiedottomasti huuto: — "Ah, ah, sua Jumalan, isoan ja janoan!"

Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin levottomaksi ja epävarmaksi, hänkö sitte oli väärässä, hänkö tuomitsi ankarasti? Ah, hän epäili niin suuresti, mutta enimmän kuitenkin itseään. Jos hänen äitinsä ja isoäitinsä sekä muut oikein ajattelevat ihmiset etsivät ja myös löytävät tuon ainoan tarpeellisen juuri omassa suunnassaan, täytyy heidän olla oikeassa ja hän yksin harhailee kuin eksynyt lammas erämaassa, täynnä vavistusta että joku väkevä näkymätön vihollinen hänet musertaa.

Kokous hajosi parhaillaan; hän nousi ylös hitaasti ja meni sitte viereiseen huoneeseen, jonka ikkunan hän avasi. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja heitti väikehtivät jäähyväisensä puutarhan pieneen koivikkoon, täyteläisenä ja virkistävänä tunkeusi kevät-ilma sisään ja hän hengitti sitä syvin vetein.

— Minä pelkään, että neiti voi pahoin? kuului pastorin nuortea ääni aivan hänen vieressään.

Anna loi häneen lähes tylsän katseen: — Siellä sisällä oli niin kuuma!

— Myös minua vaivasi se suuresti — sanoi hän — minä oli yhteen aikaan jo aivan menehtyä sen tähden. Hän pyyhkäsi säipällä kädellään otsaansa.

Hän voi tuntea aivan samaa kuin joku muukin heikko olentoraukka, ajatteli Anna, havahtuen turruksistaan ja kysyen kokonaan ystävällisesti, jos hänen päätään pakotti.

Pastorin mustat silmät loistivat entistään enemmin vastatessaan osaaottavalla äänellä: — Tuhansia kiitoksia, neiti; niin, minun pääni on todellakin kipeä, se vaivaa minua joskus kun olen puhunut pitemmän aikaa, varsinkin semmoisessa tukehuttavassa ilmassa, kuin tuollakin sisässä. Minun pitää nyt joksikin aikaa kieltäytyä raamatunselityksistä sunnuntai-iltapäivin!

— Todellakin!

— Niin, ainoastaan saadakseni käyntiin tuon aijotun pyhäkoulun.

— Pyhäkoulu, miten se ilahuttaa minua! Kummitätini ja minä olemme usein puhelleet semmoisen koulun tarpeellisuudesta.

Pastori näytti hyvin tyytyväiseltä, siinä oli vihdoinkin aine, joka näytti miellyttävän tuota nuorta tyttöä, jotain, joka voi heitä molempia innostaa.

— Minä luulen, ett'ei oppilaista tule puutetta, sanoi hän säveään tapaansa, mutta sangen vaikeaksi tulee saada opettajavoimia. Suutari Sormunen on luvannut olla minulle apuna.

— Vai niin, minä luulen, että hän on todellakin jumalaapelkääväinen ihminen, sanoi Anna ajatellen. Hän asuu Hellsbergin kartanossa ja kun minä toisinaan käyn siellä, näen hänen istuvan ikkunan vieressä ja laulavan virsiä niin iloisena, kuin jos hänellä ei olisikaan virheellistä ruumista ja kuutta lasta huollettavana.

— Rikkaat eivät ole aina onnellisimpia, huomautti pastori. — Jumala antaa köyhille usein tyytyväisen sydämmen.

Anna nyökäytti päätään: — Oletteko saanut useampia avuntarjouksia?

— Kyllä, lastenopettaja Johansson on niinikään luvannut auttaa meitä joskus.

— Minä en tiedä, josko uskaltaisin — alkoi Anna, minä pidän niin paljon pienistä lapsista, kenties pastori tahtoisi uskoa minulle jotain pienempiä tehtäviä? — Hän katsoi pastoria kokonaan rukoilevasti suurine sinisine silmineen.

— Kuinka voisinkaan teitä oikein kiittää, neiti, vastasi hän hiukan himmeä-ilmeisellä äänellä, — te teette hyvin, omistaessanne itsenne jo nuorena kristilliselle opetukselle ja Jumala on siunaava teidän vaivanne.

— Kiitoksia, se on siis päätetty, sanoi hän, ojentaen kätensä pastorille. Tämä puristi sitä kovasti, niin että Anna katsoi häntä hiukan ihmetellen; hän taasen näytti liikutetulta, mutta ei sanonut mitään.

Kun äiti ja Anna illalla menivät kotiin, kysyi Liina rouva: — Mistä asiasta sinä ja pastori puhelitte niin innokkaasti?

— Hän kertoi vastaisesta sunnuntaikoulustaan ja minä tarjouduin opettajattareksi.

— Siinäkö kaikki?

— Niin äiti, ja minä toivon, ett'ei teille olisi mitään minun lupaustani vastaan?

— Ei, ei millään muotoa, lapseni, mutta — hän keskeytti puheensa ja peitetyn odotuksen ilme kuvautui hänen kasvoilleen, ilme, jota Anna ei ollenkaan ymmärtänyt.

* * * * *

Kesä oli jo kappaleen matkaa kulunut. Neuvoksetar Hellsberg asui kauniissa Merenlahti nimisessä huvilassaan aivan meren rannalla. Neuvoksetar askarteli toisinaan aamusta iltaan kukoistavassa puutarhassaan ja kummiukko, joka lämpimänä vuodenaikana voi vankan tammisauvan varassa liikkua jotenkin vapaasti, antautui kaiken kaikkineen mieliurheiluunsa kalastukseen.

Montellit eivät muuttaneet koskaan kesäksi maalle, Liina rouvalla oli kaupungissa huollettavana suuri taloutensa ja muut hänen kaikkialle ulottuvaan toimeliaisuuteensa kuuluvat hommat; toimetonna maleksiminen jossain huvilassa oli hänen irralliselle luonteelleen kerrassaan mahdottomuus — vakuutti hän itse. Hänen miehensä viihtyi taasen erinomaisesti rakkaassa konttoorissaan, Anna oli ainoa, joka ikävöi usein maa-ilmaa ja viheriöitä ruohomattoja ja riensi aina silloin Merenlahteen, jossa hänen tuloaan tervehdittiin viikon iloisimpana tapahtumana.

Hänestä oli niin mieluista maata nurmikolla riippukoivujen alla, kädet pään alle työnnettynä, ja huojuilevain oksien lomitse tähytä siniselle taivaalle, tai sitäkin mieluisempaa istua merenrannalla ja kuunnella laineiden soinnukasta loisketta. Toisinaan hän taasen sousi kummiukkoa ahvenmatalikolle tai auttoi kummitätiä tämän asetellessa tukia rakkaille ruusuilleen ja neilikoilleen. Hänestä oli Merenlahti oikea pieni onnela, hän tunsi itsensä niin onnelliseksi siellä.

Eikä Anna ollut ainoa vieras, talon laaja seurustelupiiri vietti nimittäin myöskin täällä aikaansa, hengiten raikasta meri-ilmaa ja nauttien päivänpaistetta, ympäristön vihannuutta sekä kohtelun armautta. Nähtiinpä vielä lähes joka sunnuntai-iltapäivällä tuo pieni, soreapiirteinen Biina neiti huvikävelyllä puutarhassa; — hänkin tarvitsee hiukan virkistystä aina viikon vaihteessa, sanoi neuvoksetar, ja tuolla laiskalla rautikolla, joka aivan välkkyy hyvinvointia, on kyllin aikaa kyyditä hänet takaisin kaupunkiin illalla. Suutari Sormusen kalvakoita pikkuvunukoita tuotiin niinikään vuorotellen tänne "viheriälle laitumelle", kuten kummiukolla oli tapana sanoa, ja Merenlahden isäntäväen suurimpana riemuna oli osoittaa hyväntahtoisuuttaan ja nähdä ympärillään iloisia kasvoja.

Annasta tuntui tämä kesä useasta syystä onnellisimmalta, mitä hänellä oli ollut vuosikausiin. Hänestä tuntui niin hauskalta, tietäessään ett'ei veljensä tarvinnut nyt, kuten ennen, istua nurpeilla nenin pimeässä konttoorissa, vaan että hän oli kaukana poissa ja voi nauttia kaikkea kaunista, mitä luonto ja taide yhdessä voivat tarjota. Ja hänen kirjeensä sitte, ne olivat alinomaisen riemun lähteenä, eikä Anna olisi voinut koskaan uskoa, että hän lähettäisi niin pitkiä päiväkirja-muistiinpanoja tai että hän edes kirjoittaisi niin hyvin. Kenties asustaakin hänessä taiteilijan sielu, joka ei voinut salpautua konttoorin ahtaitten seinien sisälle ja joka sen vuoksi teki hänet tyytymättömäksi ja rauhattomaksi, vietellen hänet heittäymään halpamaisiin ajanviettoihin, jotka eivät koskaan voineet antaa sitä, mitä hän vaistomaisesti kaipasi.

Kertomukset Dresdenin taulugallerioista, Kölnin tuomiokirkosta tai Florentsin taide-aarteista ja vanhan Rooman kuulusta suuruudesta tuntui ihanalta musiikilta, lempeältä, sydäntä soinnuttavalta; Juholla oli sekä kieli että värit vallassaan. Usein kirjoitti hän myös vanhemmille, mutta miten lyhyitä ja ytimettömiä ne olivatkaan Annan mielestä, paljaita kuivia matkasuuntia, yhtä ja toista tehtaista, joita hän oli nähnyt ja kauppahuoneista, joissa hän oli käynyt.

Mutta isän ja äidin mielestä olivat nämä kirjeet aivan semmoisia, kuin niiden ollakin piti, he eivät koskaan halunneet tietää mitään enempää, poikansa hyvinvointi ja matkan onnistuminen sai olla sinään. Kenties nurkueli hra Montell kyllä hiljoilleen niiden summien tähden, joita Juho tuhlasi, Liina rouva taasen vaikeni koko asiassa, sillä hänellä ei ollut koskaan tapana sanoa miestänsä vastaan ja senpä vuoksi ei tullutkaan heille koskaan sananvaihtoa eri mielipiteistä, mutta asiaan kuuluvaa olikin, että kaikki meni rouvan mielen mukaan ja hänen tahtonsa suhteen ei ollut juuri mitään tinkimistä. Hän oli tavaton, kerrassaan erinomainen vaimo, vakuuttivat kaikki, neuvoksetar Hellsbergillä oli tapana tähän vielä hymyillen lisätä: — sekä erittäin viisas ja terävä-älyinen nainen.

Anna oli toisinaan lukenut jonkun kirjeistään äidille, mutta sanoessaan Juhon kerrontaa Rafaelin pyhästä-äidistä "jumalaiseksi puheeksi", ihastellessaan Heidelbergin "pilajuttuja", huomasi hän voivansa enimmän iloita veljensä kirjeistä pitäessään niiden sisällön vain yksityisomaisuutenaan tai puhuessaan niistä Merenlahtelaisten ystäväinsä kanssa.

Toisena ilonaiheena Annalle oli sunnuntaikoulu; joka sunnuntai-iltapäivä riensi hän kevein askelin kouluhuoneelle pienen rakkaan luokkansa luo, jota hän rakasti koko nuoren sydämmensä täydellä kiintymyksellä.

Pastorilla oli tapana olla aina saapuvilla ja alkaa opetus yksinkertaisella rukouksella, joka Annan mielestä oli varsin hyvä. Hän puhui niin ystävällisesti noille pienokaisille ja ymmärsi heitä niin hyvin ja kun hän seisoi siinä kuuntelevain, hienopiirteisten, vaaleakasvoisten lasten keskellä, joiden silmät säteilivät sydämmellistä suostuutumista, oppi Anna entistä paremmin käsittämään ja antamaan arvoa hänen luonteelleen, tuolle samalla kertaa syvän vakavalle ja yksipuolisen uskonnolliselle käsityskannalle, lämpimälle innostukselle ja väsymättömälle uuraudelle kaiken sen eteen, mikä hänen mielestään oli oikeaa ja totta. Milloin oli iltakirkko, tuli hän kouluun vasta loppurukouksen ajaksi, kokosi nuo pienokaiset ympärilleen ja antoi heidän laulaa pieniä hengellisiä veisuja, niinkuin "Herra kaitse pientä laumaamme", "Sinun kunniakses veisaamme" ja "Pyhäkoulua minä rakastan".

Noiden pienten äänet soivat Annan mielestä niin sulavasti ja hän tunsi usein kyynelten kohoovan silmiinsä sitä kuullessaan. Sitte saatteli pastori tavallisesti Annan kotiin ja sai kutsut teelle, jonka hän varsin mielellään otti vastaan, varsinkin kun Anna teki tuon pyynnön. Kävelyillään oli heillä tapana puhella koulusta ja oppilaista, toisinaan pyysi Anna jonkun neuvon tai kertoi jonkun pienen ilmeen noista pienistä, ja se ilahutti häntä erittäin. Siten syntyi heidän välillään luottoisa ja ystävällinen seurustelu Annan aavistamatta vähääkään, minkä merkityksen monet muut, anitenkin tuo nuori pastori itse, antoi tälle yhdessä olostelulle ja millä lämpimällä levottomuudella äiti joka sunnuntai-ilta katseli tätä nuorta paria.

Huolellisesti vältti Anna puhelun johtumasta hengelliselle alalle hänen kanssaan, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ajatteli hän, kun heillä kerran oli niin eroavat mielipiteet ja muuten ei hän ajatellut sanottavasti koko kysymystä tänä kesänä. Tosin luki hän aamuin illoin rukouksensa, kävi kirkossa ja tunsi sydämmessään heräävän jonkun verran kiitollisuudentunnetta aina silloin, kun joku Jumalan luomassa luonnossa ilmautuva kauneuden ja suuruuden ilme tuntuvammin esiintyi, mutta muuten oli hänen sielunsa jonkunlaisessa horroksessa, josta hänellä tuskin oli uskallusta valveutua.

Tämän vuoden syyskesä oli erittäin helteinen ja viisaat maaseudulla ennustelivat, että tuo epäterveellinen ilma vielä siittäisi jonkun kulkutaudin.

Eräänä sunnuntaina saapui Anna jotenkin myöhään ja hengästyneenä kouluun, pastori oli jo opetus-istuimella ja näytti Annan mielestä alakuloiselta. Ennen rukousta ennätti hän vain nyökäyttää päätään tervehdykseksi pienokaisilleen, mutta rukousten aikana laski hän hiljaa pienen laumansa, josko kaikki olivat saapuvilla. Ja yksi puuttui, hänen lemmikkinsä ja kaimansa Anna Sormunen. Hän oli juuri kysymäisillään jotain tämän johdosta, kun hän huomasi, että myös tytön isä, tuo kyttyräselkäinen suutari, oli poissa. Laulu loppui juuri ja silloin lausui pastori äkkiä yksinkertaisesti ja suruisesti: — Teille, rakkaat lapset, tahdon minä ilmoittaa, että Herra Jeesus on tänä aamuna kutsunut pois rakkaan toverinne, pienen Anna Sormusen. Hän seurasi mielellään Herran kutsumusta, sillä hän tiesi, että Hyvä paimen kutsui pientä karitsaansa ijäiseen lepoon luokseen. Rukoilkaamme kallista Vapahtajaamme, että hän kerran yhdistäisi meidät hänen kanssaan valoisassa, ihanassa taivaassaan.

Hetkisen äänettömyys seurasi näitä sanoja, useimmat lapset nyyhkyttivät hiljaan ja Anna tunsi itsensä syvästi liikutetulta, hän ei ollut koko viikon kuluessa nähnyt ainoatakaan Sormusta ja nyt sai hän tämän odottamattoman kuolonsanoman. Hänen sydäntään ahdisti tuska, ajatellessaan tuota pientä, vaaleatukkaista tyttöä, joka viattomilla lapsensilmillään katsoi niin luottavasti häneen ja aina antoi niin viisaita ja järkeviä vastauksia. Hän olisi mielellään kysellyt pastorilta lähemmin kuolontapauksesta, mutta hänen täytyi koota pieni luokkansa ympärilleen, sillä pastori otti Sormusen oppilaat huoltaakseen.

Kun lukeminen oli loppunut ja he, kuten tavallisesti, tulivat yhtenä kadulla, alkoi Anna heti puhua asiasta.

Tuo pienoinen oli ollut sairaana ainoastaan muutamia päiviä — kertoi pastori; lääkäri oli ollut hänen luonaan, samoin hän, pastori. Tyttö oli ikävöinyt päästä Jeesuksen luo ja ollut varsin kärsiväinen, vaikka tuskat olivatkin kovat.

— Ah, minun pitää käydä tervehtämässä noita surevia vanhempia, sanoi
Anna innokkaasti.

— Ei, Anna neiti, sitä te ette saa tehdä.

Anna katsoi ihmeissään, kuullessaan tuon päättävän äänen:

— Miksikä en minä saisi mennä sinne? jatkoi hän; minä tiedän varmaan heidän tulevan iloisiksi minun käyntini johdosta.

— Sitä en epäile, neiti, mutta te ette saa millään muotoa — pikku Annalla oli pahanlaatuinen kurkkumätä ja hänen kaksi siskoaan makaa edelleen samassa taudissa.

— Miten surullista tuolle tuiretuiselle perheelle, mutta sitä suurempi syy käydä heidän luonaan.

— Neiti unohtaa kokonaan, että tämä kamala tauti on tarttuvaista!

— Ah, minä en pelkää vähääkään, huudahti hän.

— Mutta minä — onko se sitte teidän tähtenne — tangerti hän puolitukehtuneella äänellä; me menemme ja kysymme teidän äidiltänne, eikö hänkin ole samaa mieltä minun kanssani.

— No, jos te ehdottomasti niin tahdotte, vastasi Anna, käyden itsekin kummiinsa, miten hän oli käynyt asiaan käsiksi semmoisella vakavuudella. — Äiti sitä paitsi ei koskaan peljännyt mitään tartuntaa.

Rouva Montell oli heitä vastaanottamassa ja niin pian kun hän sai kuulla mistä kysymys oli, antausi hän — Annan suureksi ihmeeksi — empimättä pastorin puolelle.

Luonnollisestikin se oli parasta, ett'ei Anna mennyt Sormusten luo, hänen oli siitä kiittäminen pastorin ajattelevaisuutta.

— Mutta sinähän, äiti, et ole koskaan ennen ollut pelkuri, alotti
Anna.

— Varovaisuus ei ole vahingoksi, sanoi Liina rouva tyynesti; se ei ole myöskään Jumalan mieltä vastaan, että suojelemme terveyttämme, erittäinkin toisten ystävällisten esirukousten tähden. Minä menen Sormusten luo sinun edestäsi, tyttöseni.

— Sinäkö, äiti! Mutta sinähän heittäyt aivan samaan vaaraan?

— Siitä vaarasta minä en tiedä mitään, minun ikäiseni ihmiset nimittäin eivät ole niin herkkiä tartunnalle ja minulla ei muutenkaan ole taipumusta kaulatauteihin, kun sinä sitä vastoin olit vähällä kuolla kurkunkuristajaan.

— Ja Anna neiti matkustaa parin viikon ajaksi Merenlahteen, sanoi pastori matalasti, katse tähdättynä rouva Montelliin.

— Niin, se on kyllä parasta; Hellsbergin kuski ajoi juuri tästä ohitse vanhan Biinan kanssa, me voimme huutaa hänet sisään takaisin palatessaan, joten sinä voit mennä hänen mukanaan vielä tänä iltana.

— Minä en pidä ollenkaan siitä, että minua pidetään jonain tavarapakettina, sanoi Anna ärtyneenä.

— Mutta rakas lapsi, sinun pitää oppia ymmärtämään, että se on hyvässä tarkoituksessa, tuumaili äiti.

— Minä pyydän, rakas Anna neiti, älkää olko pahoillanne, rukousti pastori, näyttäen varsin onnettomalta. Mutta nuori tyttö oli liian kiihottunut vastatakseen mitään, sen vuoksi menikin hän hyvästi sanomatta saliin. Rouva Montell oli kuitenkin vieraansa kanssa hyvän hetkisen, ja tämä läksi talosta paljon iloisempana kuin oli tullut, Liina rouvan silmät niinikään säteilivät sisäistä riemua suudellessaan tytärtään hellästi hyvästiksi.

* * * * *

Liina Montell on oikea ruunu, sanoi kummiukko päivällispöydässä muutama päivä myöhemmin. — Minä tapasin tänään tohtori Westerin kaupungilla ja hän tuumaili, että jos jokaisessa yhteiskunnassa olisi joitakuita hänen kaltaisiaan naisia, olisi asiat paljon paremmin maailmassa.

Neuvoksetar nyökkäsi myöntävästi.

— Minä luulen, että tohtori tarkoitti äidin käyntiä Sormusten luona, sanoi Anna.

— Oikein arvattu, lapseni, hän käy siellä useampia kertoja vuorokaudessa, sillä tuo kalpea äiti on aivan menehtyä murheesta ja väsymyksestä, ja estääkseen tartuntaa leviämästä jonkun naapuriukon kautta, joka tarjoisi heille apuaan, hoitaa äitisi mielt'ei yksinään noita sairaita lapsia. Semmoista on jalomielisyys, semmoista on luonteen suuruus!

— Ah niin, juuri niin tekee äiti aina, vastasi Anna tyttären ylpeydellä. Muistatko kummitäti, kuinka hän muutamia viikkoja takaperin hoiti sitä miesrukkaa, jolla oli tuo kauhea tartunnaisrokko, jonka tähden kaikki häntä kammoksuivat ja joka sitte kuoli meidän taloon!

— Muistan, muistan varsin hyvin ja myös sen, että tohtori Wester oli varsin ihastunut siihen tarkkuuteen, jota äitisi noudatti kaikissa tartuntaa ehkäisevissä toimenpiteissä. Vaan eipä ilmautunutkaan rokkoa sen enempää koko kaupungissa.

— Ei, vaan siihen aikaan ei äidillä ollut edes pienintä pelkoa tartunnan meihin johtumisesta, sanoi Anna; sen vuoksi en ymmärräkään hänen nykyistä varovaisuuttaan: pastori Törne kun vain mainitsi sanasen siitä, niin hän oli valmis lähettämään minut paikalla tänne.

— Minä luulen kuitenkin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa, sanoi neuvoksetar hymyillen omaan omituiseen tapaansa.

— Oliko sinusta sitte niin vaikeaa tulla joksikin aikaa tänne
Merenlahteen maanpakoon? kysyi kummiukko piloillaan.

— Ei suinkaan, mutta minusta tuntui jonkunlaiselta arkamaisuudelta matkustaa mahdollista vaaraa pakoon, minä en juuri tahtoisi olla sotilas, joka jättää vartiopaikkansa.

— Mutta mepä emme tiedäkään, tokko Jumala on määrännyt juuri Sormusten lasten hoitoa sinun vartiopaikaksesi, rakas kummityttöni. Minä tiedän, että sinä olisit sen tehnyt mielelläsi, mutta me kuljemme toisinaan omia teitämme, vaikka kyllä luulottelemme kulkevamme Jumalan teitä, sanoi neuvoksetar lempeästi.

— Minun täytyy hyvinkin uskoa se, tuumihe Anna huoahtain.

— Mene nyt uistimen-soutuun kummiukkosi kanssa, kehoitti neuvoksetar, sitte tarvitsen minä sinun näppäriä sormiasi herneitten riivinnässä, tässä talossa sinun vain ei tarvitse työn puutteessa olla.

Elokuun illat olivat erittäin kauniita ja leyhkeitä ja lumoava kuu teki ne vieläkin ihastuttavimmiksi Annan mielestä. Hän teki pitkiä kävelyjä ja nautti maalla-elosteluaan perin pohjin.

Eräänä iltapäivänä, kun perhe juuri oli kokounut kahvipöydän ympärille hauskaan ulkoeteiseensä, saapui pastori Törne Annan suureksi kummaksi käynnilleen.

— Minä en ole kolmeen päivään käynyt Sormusten luona, ei pitäisi siis olla mitään pelkoa tartunnan suhteen, sanoi hän heti tervehtimästä päästyään ja katsoi Annaan.

— Oo, me olemme aika uskalikkoja täällä maalla, arveli kummisetä; istukaa vain alas ja maistakaa kahvia, jota meidän pikku kummityttömme on itse korkean omakätisesti keittänyt.

Pastori katseli taasen tuota nuorta tyttöä, joka aivan tietämättään punastui, katseli noiden mustien silmiensä käsittämättömällä pilkkeellä. Hän oli verrattoman kaunis, seisoessaan siinä vaaleassa kesäleningissään, jonka vyöhön oli pistettynä muutamia orvokkeja. Pastorista ei hän ollut milloinkaan näyttänyt niin rakastettavalta; toden totta, tuo sininen kirkkaus silmissä, otsan puhtoisuus ja huulten pirteä puna olivat kauniinta, mitä hän ikinä oli nähnyt jonkun naisen luomuksessa.

He istuivat kauvan yhdessä etehisessä haastellen, vaan sitte kutsui vanha Vappu neuvoksetarta luokseen jonkun tärkeän taloudellisen seikan vuoksi ja kummiukko ehdotteli, että Anna lähtisi näyttämään pastorille puutarhaa. Hän oli tänään ollut itse niin paljon liikkeellä ja "hänen itsevaltijaansa", kuten hän nimitti kipeitä jalkojaan, käskivät hänen nyt pysyä hiljalleen.

Anna nouti hattunsa sisäeteisestä, mutta hän ei pannut sitä päähänsä, vaan heilutteli kädessään, kävellen hitaasti vieraansa rinnalla hiekotetulla käytävällä ja aina välistä kiinnittäen hänen hnomiotaan milloin kaksoisneilikkaan, milloin sulkamaiseen tähdykkään tai majesteetilliseen georginiin.

Miten hartaasti toivoikaan pastori, että hän asettaisi päähänsä tuon leveälierisen hatun ja siten varjostaisi hiukan noita kasvoja, joiden katselemisessa hän ei koskaan väsynyt, kasvoja, jotka päivä päivältä kävivät hänelle rakkaammiksi.

Liisteaidan ulkopuolella ulkoni pitkin järven rantaa pieni metsähaka ja kun he olivat tulleet puutarhan päähän, avasi Anna veräjän ja alkoi mennä eteenpäin pitkin pientä polkua läpi viitakon aina alas rantaan asti, mihin hän niin usein muulloinkin kuljeksi kuuntelemassa laineiden salaperästä soittaa. Hän käveli aivan rauhallisena, aavistamatta mitään niistä kuohuvista tunteista, jotka liekehtivät hänen seuralaisensa sydämmessä. Nuoren pastorin tällä käynnillä oli oma erikoinen tarkoituksensa, hän oli päättänyt puhua Annan kanssa, oikein avata hänelle sydämmensä. Heidän ympärillään oli niin hiljaista tässä pienessä lehdikössä, nyt, juuri nyt oli hänen hetkensä tullut, sille he olivat aivan kahden, ainoastaan tuuli, joka hiljalleen puiden latvoissa humisi, voi kuulla mitä sanottiin. Hän tahtoi, hänen täytyy puhua: lämpimät, lempeät ja sydämmelliset sanat tulvivat hänen huulilleen, hänen silmänsä loistivat, poskensa hehkuivat ja äänessä oli niin ihmeen pehmeä sointu.

Anna kuunteli tätä kuin unissaan, hän ei ymmärtänyt hitustakaan. Pastori rakasti häntä ja pyysi häntä vaimokseen; hän koetti käsittää näiden sanojen merkitystä ja havahtui yhdellä hivahduksella vastenmieliseen todellisuuteen.

Tunteittensa ylenmääräisessä kuohussa oli pastori painaltanut Annan käden vasten rintaansa, mutta Anna veti nyt kätensä pois ja pudisti päätään torjuen.

— Mitä merkitsee tämä, Anna neiti, kysyi hän tuskaisesti — mitä saan minä uskoa, mitä toivoa?

— Minä hämmästyin kokonaan, kangersi tuo nuori tyttö; — minulla ei ollut edes aavistustakaan, että teillä olisi semmoisia tunteita minua kohtaan!

— Eikö edes silloin kuin minä en kyennyt salaamaan pelkoani, että te sairastuisitte, rakas Anna?

Hän pudisti kieltävästi päätään — ei edes silloinkaan.

— Minä olen rakastanut teitä jo kuukausia, toisti hän hiljaan. — minun valoisa unelmani on ollut, että te, Anna, jakaisitte minun kanssani minun tulevaisuuteni, ajatukseni, suunnitelmani ja toiveeni. — Hän katseli Annaa selittämättömällä hellyydellä ja tämä seisoi taasen kuin huumeuksissa, hypistellen suonenvetoisesti muutamia kukkia, joita hän oli tieltä poiminut.

— Ah, virkkoi hän vihdoinkin, me olemme niin erillaisia, onko teidän koskaan ollut hyvä ollaksenne minun seurassani, pastori Törne?

— Minä olen ollut onnellinen yksin tietäessäni saavani olla tiedän läheisyydessänne, vastasi hän.

Tuo matala, väräjävä sointu äänessä sanoi selvemmin kuin sanat kuinka syvästi, kuinka tulisesti hän oli rakastunut. Mutta tämä rakkaus ei herättänyt mitään vastakaikua Annan sydämmessä, päin vastoin tunsi hän itsensä erinomaisen jäykäksi ja kylmäksi tätä liikutettua nuorta miestä kohtaan. Mutta hänen vakavuutensa pakotti häntä heti antamaan selväsanaisen vastauksen, tuon ainoan, minkä hän voi antaa.

— Istukaamme tähän, sanoi hän, laskeutuen muutamalle suurelle rantajyrkänteen kivelle, minä luulen, että minun pitää puhua vilpittömästi teidän kanssanne, luvatkaa ainoastaan kuunnella minua kärsivällisesti.

— Sen lupaan, vastasi hän vakavasti, mutta hän ei näyttänyt enää iloiselta eikä toivovalta, pikemmin varjosti hänen kasvojaan pimento, joku synkistyttävä heijastus Annan katseessa kuvastuvasta kylmyydestä.

Anna alkoi, kertomalla hänelle lapsuudestaan muutamia lyhyviä piirteitä, jotka selvästi kuvasivat hänen sisäisen silmänsä näkösälle tuon pienen, vaiteliaan, itseensäsuljetun tytön, joka kuunteli salaperäisiä säveleitä mielikuvitteen luodessa hänelle satumaailmoita ihmepuistoineen keskellä sulaa jokapäiväistä elämää. Hänen kotonaan ei kukaan ymmärtänyt häntä eikä hän sen vuoksi voinut kellekään uskoa lapsellisia unelmiaan; hän rakasti hellästi vanhempiaan eikä tahtonut pahoittaa heidän mieltään, siksi antoikin hän vetää itsensä aivan tiedottomasti tuohon hengelliseen joukkueen, johon hänen sukulaisensa kuuluivat.

— Nähkääs, sanoi hän, minulla ei ole mitään vakuutusta, minä olen seurannut heitä vain välttyäkseni tekemästä heille mieliapeaa, ja olen edelleenkin niin tekevä; mutta heidän vakuutuksensa ei ole minun, minä kuulun heidän uskonheimouteensa vain näön vuoksi. Minä olen raukka, horjuva varjo ja varsin, varsin onneton! Ah, minä luulen, ett'ei kukaan voi käsittää, miten paljon minä olen kärsinyt tuosta pakosta, jolla minun sieluani on vaivattu. Minua on viety noihin alinomaisiin kokouksiin, niin että itse jumalan sanakin on käynyt minusta aivan yhdentekeväksi noiden loppumattomain kääntymishistoriain ja tuon hengellisen laajasanaisen laapotuksen tähden, jolla keskustelut maustetaan. Kaiken sen julistaminen, yksinpä sisäisimmänkin, mikä tapahtuu Jumalan ja sielun välillä, henkisten kokemusten lohkoeleminen pienempiinkin yksityispiirteihinsä, tuntuu minusta selittämättömän kiusalliselta, tuntuu kuin karkea käsi huolettomasti muserrellen käsittelisi armaan suloisesti tuoksuavan kukan lehtiä. Minusta tuntuu tuo minulle tyrkytetty oppi löyhältä ravinnolta, enkä minä voi sitä ottaa vastaan, ja kuitenkin saavuttaa minut rajaton sieluntuska joka kerta, kun ajattelen, että minun rakas äitini ja moni muu hyvä ja rehellinen ihminen on tällä tiellä löytänyt vapautensa ja onnensa. Minä olen tuntenut itseni aivan muserretuksi, ja semmoiseksi tunnen minä itseni tälläkin hetkellä!

— Rakas Anna, kenties suo Jumala minun lohduttaa sinua, sanoi nuori pappi hellästi.

— Ei, ei, vastasi hän suruisesti; tosin kyllä minä aluksi toivoin teidän kauttanne pääseväni johonkin varmuuteen, mutta se ei onnistunut minulle. Te kutsutte ainoastaan syntisiä, jotka tuntevat syntiensä painon — ja minä olen usein aivan tunteeton; te sanotte: "usko ainoastaan" ja — minä en voi uskoa. Teidän sananne ovat jo aikoja sitte jättäneet minut täysin toivottamaksi, minusta on teidän saarnanne oppia, joka kyllä soi hartaussalin seinissä, mutta joka ei tunkeudu puhdistavana ja vahvistavana elämän hyörinnöihin; on sieluja, jotka keskellä hunajan yltäkylläisyyttä ovat nääntyä suolan puutteesen, ja — minä olen yksi semmoinen.

Hän kätki päänsä käsiinsä ja koko tuo hento vartalo vapisi liikutuksesta.

Pastori oli hyvin vaalea, hän istui aivan liikkumatonna ja katseli hievahtamatta tuota liikutettua nuorta tyttöä ja kun hän istui, laineiden loiskiessa aivan hänen jalkainsa juuressa, tuntui kuin olisi leveä rotko auvennut hänen ja hänen rakkautensa, hänen unelmoidun onnensa ja valoisain toiveittensa välille.

Anna katsoi ylös ja pyyhkäsi kädellään otsaansa, hän ei itkenyt, mutta hänen silmissään kuvastui liikuttava, tuskainen ilme: — Minä olen tahtonut sanoa kaiken tämän teille, pastori Törne, sanoi hän hiljaa, olen tahtonut teille näyttää kuinka kaukana me itse asiassa olemme toisistamme ja ilman täydellistä sopusointua elämän syvimmissä kysymyksissä ei voi syntyä mitään onnea, eikö niin?

Pastori ainoastaan taivutti päätään vastaukseksi, ainoatakaan sanaa ei lähtenyt hänen vaaleilta huuliltaan.

— Minä kiitän teitä sydämmellisesti minulle osoittamastanne luottamuksesta, jatkoi Anna; sekä pappina että ihmisenä pidän minä teitä suuressa arvossa, ainoa mitä tahdon vielä sanoa teille, pastori Törne, edellä sanomaani suuntaan on: puhukaa vähemmin ja toimikaa enemmin! Minä tiedän, että olen haavoittanut teitä syvästi, mutta minä en voinut menetellä toisin jos tahdoin olla rehellinen sekä teille että itselleni. Voitteko antaa minulle anteeksi?

— Mitä anteeksi antamista olisi minulla sen vuoksi, ett'ette te voi rakastaa minua, vastasi hän suruisesti.

— Ja myös ne katkerat sanat, jotka tulin lausuneeksi ja joita jo niin kauvan olen mielessäni hautonut?

Pastori puristi ystävällisesti hänen kättään:

— Teidän puheessanne on hyvin paljon totuutta, vakavuudella ja suoruudella lausuttua totuutta pitää meidän itserakkautemme oppia sulattamaan.

Näytti kuin hän olisi aikonut lähteä hyvästiä heittämättä, mutta äkkiä kääntyi hän jälleen häneen päin ja noissa syvissä mustissa silmissä välkkyi kaunis kimallus: — Me emme voi uskoa toisen edestä, sanoi hän matalasti, mutta me voimme rukoilla, että tuo toinen tulisi uskovaiseksi. Vapahtaja, joka lukee jokaisen ajatukset, kuulee myös hiljaisenkin huokauksen, kuulee janoovan peuran huudon tuoreen veden perään eikä vielä kukaan, joka on häntä etsinyt, ole jäänyt avutta. Jumala ei päästä teitä niin, hän pitää teitä lujasti voimakkaalla kädellään ja kun hänen hetkensä on tullut, on täydellinen valo valistava teidän sydämmenne. Jumala siunatkoon teitä, Anna!

* * * * *

Varsin myöhään palasi pastori Törne asumukseensa, hän oli kulkenut käyden koko matkan Merenlahdesta, olipa vielä tehnyt pienen syrjäkierronkin, sillä liikunta vaikutti rauhoittavasti hänen kuohuviin tunteihinsa.

Hän asui pienen, hiljaisen kadun varrella vanhan Rask-mamsellin luona, joka taisteli innokkaasti tuota uudenaikaista neiti-nimeä vastaan, tahtoen säilyttää vanhan nimityksen. Eukolla oli oma pieni talonsa, siisti ja hoidettu niin ulkoa kuin sisältä sekä sievoset vuotuiset tulot, joita hän vielä lisäsi vuokraamalla kaksi pientä huonetta muille, mieluimmin papeille, sillä papit olivat mamselli Gustava Raskin heikko puoli ja aitohikkaalla, leikikkäällä tavallaan laskikin hän toisinaan pientä pilaa mieltymyksestään tämänlaatuiseen väkeen. Hän oli mitä hupaisin nainen avomielisine uskaliaine kasvonpiirteineen ja viisaine, ystävällisine silmineen, vielä oli koko hänen olemuksensa mitä ehein ja äidillisin.

Pastori Törne ei voinut toivoa itselleen sopivampaa asuntoa kuin minkä hän sai tässä hyvin tunnetussa pappiskortteerissa ja jonka iloluontoinen emäntä oli nyt, kuten tavallisestikin, kerkeä ylistämään "hänen pastoriaan". Kun pastori saapui kotiin tänä iltana, oli hän jo portailla vastassa terveisineen, ja kun hän huomasi pastorin suruiset kasvot, levisi tuo hyväkäs hymy hänen huulilleen.

— No, mitä kuuluukaan nyt minun pastorilleni? pääsi aivan kuin tahtomattaan hänen huuliltaan.

Pastori hymyili hänelle ystävällisesti: — Rakas Gustava mamselli, sanoi hän matalalla soinnukkaalla äänellään — päivä ei paista aina, toisinaan sallii Jumala sen peittyä pilviin, mutta hänen armonsa aurinko ei laske milloinkaan.

— Ei, ei, vastasi hän herttaisesti, ja se valaisee usein kirkkaimmin silloin kuin maa on pimeä, sen olen minä itse kokenut.

Pastori puristi kiitollisesti hänen kättään, tuo lämmin osanotto teki hänelle niin hyvää, mutta kun hän innokkaasti kehoitti pastoria käymään saliin iltaselle, kiitti tämä ystävällisesti ja päättävästi: — Huomenna on myöskin päivä, rakas mamselli Rask.

— Mutta minun täytyy sanoa, että huomispäivä tapailee usein olemaan aika veijari, tuumi vanhus hymyillen, ainakin minun kelpo munakokkeliani kohtaan se on semmoinen!

Pastori hymyili: — Hyvää yötä, ystäväiseni!

— Hyvää yötä, hyvää yötä!

Pastori vetäysi noihin pieniin ylishuoneisiinsa, joissa hän asui, ne olivat matalia, varustettu vaaleaksi valaistuilla tiilikakluuneilla, huonekalut olivat mamselli Raskin vanhempain perintöä, ikkunain verhot omatekoisia. Makuuhuoneen ikkuna oli tuon hiljaisen kadun puolella ja siinä avautuvaa näköalaa rajoitti vanha keltaiseksi maalattu lauta-aita, jonka ylitse levittihe nyörinpunoja Paulsonin puutarhasta pistäyvät tuuheat oksat. Pastorilla ei ollutkaan siis tämän ikkunan ääressä juuri mitään näkemistä, mutta hän asettui siihen sen vuoksi, että sen edessä oli hänen kirjoituspöytänsä ja hän oli tottunut ajattelemaan ja työskentelemään juuri tässä paikassa.

Hän ei sytyttänyt kynttilää, mutta verhoomattoman ikkunan kautta tunkeusi kuun valo supistettuna valovirtana hänen alaskuuristauneen päänsä ylitse, hivautellen välkkyviä laineitaan tuolle kuluneelle mutta puhtaaksi pestylle lattialle ja noille seinillä riippuville, raamatullisia tapauksia kuvaaville kivipiirroksille. Mutta pastorin katse ei tarkannut näitä, se tähysi syvemmälle hänen istuessaan siinä liikkumattomana, vaipuneena aatemereen, jonka tämän päivän tapahtumat olivat panneet kuohuvaan liikkeesen.

Miten paljon olikaan tänään tapahtunut, kova musertava isku oli hänet aivan kuin maahan lysmistänyt. Hänen kaunis unelmansa maallisesta onnesta oli murrettu ja hajalleen revitty ja hänen sydämmensä vertavuotavat haavat kirvelivät. Mutta kaikki ei ollut siinä: ne sanat, jotka Anna lausui, olivat tulisina nuolina lävistäneet hänen sydämmensä tavalla, jota hän ei voinut selittää. Hän ajatteli koko kulunutta elämäänsä, miten hän köyhästä pojasta oli hellittämättömän taistelun kautta askel askeleelta päässyt eteenpäin, miten vakaisen taistelun hän oli kestänyt juuri nuorukaisijän kynnyksellä, jolloin hänen henkielämänsä sai suuntansa ja myös määräsi hänen maallisen kutsumuksensa. Tuo taistelu oli ollut hänelle ankara, lain raskaan taakan alle orjuuttava, ollen vähällä musertaa ja saattaa hänen epäilyksen partaalle. Mutta juuri silloin sai hän erään kristillismielisen toverinsa kautta tiedon vapauttavasta armosta, joka kohotti hänet valoon, vapauteen ja onneen. Oliko sitte ihme jos hän — tultuaan papiksi — tunsi itsensä pakotetuksi myös muille julistamaan tätä valtavan selittämätöntä armoa, joka oli hänen oma riemunsa ja autuutensa. Hän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi puhua sydämmensä kyllyydestä, vapauttaakseen ne, jotka vielä olivat, kuten hän itse muinen, sidottuna lain orjuuteen.

Hän ei itse mielestään kuulunut mihinkään erityiseen kirkolliseen puolueeseen, mutta pian huomasi hän kuitenkin aivan tietämättään liittyneensä oman mielipiteensä heimolaisiin. Muuan entinen lukutoveri, joka oli muuttanut mielipidettään ja antaunut lakitieteilijäksi, nimitti häntä eräänä päivänä "heränneeksi papiksi" ja vakuutti että hän nyt kuului mahtavaan ja laajalle levinneesen puolueesen. Hän ei ymmärtänyt sitä silloin, mutta sittemmin huomasi hän, että tuossa puheessa oli paljon totuutta, hän huomasi, että kaikkialla ojennettiin hänelle ystävällisiä käsiä ja toivotettiin tervetulleeksi. Lukuaikoinaan oli hän elänyt niukalla ruoalla ja palellut kehnoissa vaatteissa, nyt sai hän myötään hyvää tarkoittavia lahjoja, useinkaan aavistamatta kuka antaja oli, hän sai ainoastaan pienen viittauksen että lahjoittaja oli joku uskoveli tai pikemminkin — sisar.

Ystävänsä olivat neuvoneet häntä muuttamaan X:ään, eikä hän ollut koskaan tuntenut selvemmin kuinka joku näkymätön, katkeamaton side yhdisti tämän paikkakunnan samanuskoista joukkoa, joka nyt etsi hänessä henkistä keskipistettään. Kaikki nämä kohtelivat häntä mitä sydämmellisimmin — toisin ajattelevia ei hän juuri monia tuntenutkaan — eikä noilla tuhannenlaisilla ystävyydenosoituksilla ollut koskaan mitään rajaa. Ja ne viihdyttivät häntä, hän tunsi itsensä turvalliseksi ja onnelliseksi.

Mutta oliko kaikki todellakin hyvin, oliko kaikki kuin olla piti nyt kuin hän oli heittäynyt jonkunlaiseen lepotilaan? Nuo Annan sanat: "puhukaa vähemmin ja toimikaa enemmin", eivät antaneet hänelle rauhaa, levotonna vääntelihe hän muistellessaan niitä. Kenties rajoittuikin hänen vaikutuksensa enimmäkseen vain sanoihin; hän puhui niin mielellään juuri semmoista, joka liikutti sydäntä ja mahdollisesti olikin hän tämän kautta itse köyhtynyt saattamatta kuitenkaan ketään rikkaammaksi. Meidän oma henkemme voi nimittäin täten köyhtyä, ja siinäpä se juuri onkin vaara tarjona. Kenties oli hän myös liian paljon luottanut noihin hyviin ystäviinsä turvautumatta ollenkaan omaan arvosteluunsa tai tahtomatta itse omin silmin katsella asioita; hän oli myös luullut tarpeelliseksi olla luottamaton toisin ajattelevia kohtaan ja tuntenut itsensä välinpitämättömämmäksi heitä kuin omanuskoisiaan kohtaan. Hän ajatteli sitä, että jos hän aivan tietämättään pettikin itseään, jos hän olikin uinumaisillaan tuohon omaan varmuuteensa, tätä hän enimmän pelkäsi.

Oi Jumalani, Jumalani! kuului hänen yhteen puristetuilta huuliltaan. Sinä tunnet minun, sinä tiedät minun sisimmän pyrkimykseni, minun haluni aina ja kaikissa täyttää sinun tahtoasi, ja jos minä tietämättäni vaivun leväperäisyyteen ja hengelliseen velttouteen, jos inhimillisyys tahtoo sinun kuvasi himmentää, niin armahda minua ja anna minulle anteeksi. Auta niitä, joita minä heikkouteni ja suuren puuttuvaisuuteni tähden en onnistunut voittamaan sinulle ja siunaa minun heikko työni, niin että sinun kunniasi ja ihanuutesi tulisi kaikkialla ylistetyksi. "Anna Sinä, mitä tahdot, anna riemua, anna tuskaa, ainoastaan minun ruununi anna minulle viimmeiseksi!"

Eloton hiljaisuus vallitsi tuossa pienessä huoneessa ja ulkona tuolla rauhoittuneella kadulla, yksikään ihmisolento ei huomannut minkä rukoustaistelun tuo yksinäinen mies suoritti tänä kauniina elokuun yönä Jumalan kasvojen edessä. Ja kun hän muutamia tuntia myöhemmin nukkui vuoteellaan, levisi hänen vaaleille kasvoilleen samalla kertaa syvä ja voittoisa levollisuus. Se ei ollut uinuavan lapsen viatonta rauhaisuutta, se oli miehen rauhaisuutta, joka oli taistellut ja — voittanut. Sinä Jumalan sotilas: — Ole uskollinen kuolemaan asti, niin hän on sinulle elämän ruunun antava.

* * * * *

Kun Anna seuraavalla viikolla palasi kotiinsa, puhui äidin katse selvemmin kuin sanat, että hän tiesi pastorin kosinnan ja että hän myös tunsi tyttärensä vastauksen ja paheksui sitä.

— Voi, äiti, minä en voinut tehdä toisin, huusi tuo nuori tyttö heittäytyen äitinsä syliin; minä tiedän, että se oli sinun toivoasi vastaan, mutta pastori Törne on siksi hyvä ja vakava-perusteinen mies, ett'en minä voinut muuta kuin olla vilpitön häntä kohtaan — ja niin minun täytyi vastata kieltävästi.

— Minä tunnustan ujoilematta, että vanhempaasi hartain toivo oli nähdä sinun liittyvän tähän mieheen, vastasi äiti raukeasti. Minä olin aina ajatellut tyttöstäni papin rouvaksi; näes, äitilläkin voi joskus olla mielihaluja lastensa tulevaisuuden suhteen, ja niissä pettyminen koskee häneen tuntuvasti.

— Tulisina hiilinä lankee jokainen sinun sanasi minun sielulleni, nyyhkytti Anna raukka; sinä olet aina ollut niin hellä äiti ja nyt palkitsen minä sinun näin huonosti.

— Niin ei sinun pidä puhua, lapseni, sanoi Liina rouva lempeästi, äidinrakkaus ei odota mitään palkintoa, mutta kenties sinä et olekaan täydellä vakavuudella koetellut sydäntäsi?

— Minä en rakasta häntä, vastasi Anna tumman punastuksen kohotessa hänen poskilleen ja kaulalleen ja hän piilotti pelokkaasti päänsä äidin rintaa vasten.

— Niin ollen emme puhele tästä asiasta sen enempää, sanoi rouva Montell tavallisella tyyneydellään. Lupaa ainoastaan, että kohtelet aina pastori Törneä ystävällisesti, sinun tähtesi ei hänen pidä tarvita välttää meidän taloa.

— Sen lupaan, äiti!

— Hyvä, mutta älä itke nyt enää, tyttöseni, se on tarpeetonta tunteellisuutta. Hän suuteli tytärtään sydämmellisesti ja sillä oli keskustelu päätetty.

Anna tiesi nyt, ett'ei hänen äitinsä enää koskaan tulisi puhumaan tästä asiasta, hänen luonteensa mukaista ei ollut palautua alituisesti samaan aineesen kaikenlaisten, enemmän tai vähemmin haavoittavain viittausten muodossa, mutta hän tiesi nyt ensi kerran menetelleensä aivan vanhempainsa tahtoa vastaan, ja se juuri ahdisti hänen tunteellista mieltään. Muuten oli hänellä kyllin kärsimistä kaikista heidän seurusteluystäväinsä antamista pienistä syrjä-iskuista, kaikki tuntuivat olevan ihmeteltävän selvillä hänen salaisuudestaan, vaikk'ei hän voinut ollenkaan ymmärtää mitä tietä se olisi heidän tietoonsa tullut.

Rakkaalle kummitädilleen puhui Anna luonnollisestikin aivan perin-pohjaisesti asian ja tuli hyvin ihmeihinsä, kuullessaan että neuvoksetar jo kauvan oli aavistanut pastorin aikeet sekä arvannut syyn hänen muistettavaan käyntiinsä Merenlahdella. Tuo kunnon rouva olisi niinikään mielellään nähnyt Annan yhdistyvän pastoriin, joka hänessä aina oli herättänyt niin suurta myötätunnetta. Hän oli myös toisinaan toivonut, että nämä kaksi vaikuttaisivat molemmin puolin tehokkaasti toisiinsa, mutta kun tämä toivo nyt näytti häipyvän, ajatteli hän hiljaisuudessa, että Jumalalla on monta keinoa ja monta tietä vaikuttaakseen ihmissydämmeen ja että hän kyllä vielä voi tehdä hänen armaan kummityttönsäkin onnelliseksi sekä henkisessä että ajallisessa suhteessa. Pastori Törnellä oli kuitenkin oma sijansa hänen äidillisessä sydämmessään.

Nuoret näkivät toisensa tämän jälkeen monta kertaa, milloin kirkossa, milloin sunnuntaikoulussa, jonka pastori nykyjään ylellisesti kertyneiden toimien tähden oli jättänyt lastenopettaja Johanssonnille, sitte vielä erityisesti vanhan Ringvallin rouvan luona, jonne pastori oli kutsuttu jakamaan tuolle väsyneelle pyhiinvaeltajalle sekä hänen lapsilleen ja lastensa lapsille Herran ehtoollista, matkaevästä tuolle pitkälle matkalle, jolle vanhus pian tämän jälkeen antausi.

Nuori pastori näyttäysi aina Annaa kohtaan ystävälliseltä ja huomaavaiselta, vaikka hänen seuraansa ei hän, kuten luonnollistakin oli, enää pyrkinyt.

Suurta iloa tuotti Annalle syksyllä veljensä kotiintulo. Hän oli nimittäin kirjoittanut isälle ja pyytänyt saada olla vuoden umpeen matkallaan, mutta saanut jyrkän kiellon ja kehoituksen palata kotiin eikä vetelehtäen kuluttaa kallista aikaa pitemmälti.

Siten sukeutui niin, että nuori Juho herra koteutui eräänä päivänä X:ään uusimuotisena "ulkomaalaisena", kuten ihmiset sanoivat, iloisena ja elonhehkuisena, aivanpa entistään kauniimpana äidin mielestä, joka ei voinut katsella ylpeydettä tuota uljasta vartta ja sulavasti kannettua päätä, joka niin karskisti kohosi hänen leveiltä voimakkailta harteiltaan. Hänessä ei ollut mitään isän näköistä, kaikki oli jäljennöstä äidistä itsestään.

Anna oli onnellinen, hän voi tuntikausittain istua ja kuunnella veljen kertovan matkoistaan, hän tunsi itsensä niin sydämmellisen tyytyväiseksi veljensä kuiskatessa ettei kukaan ymmärtänyt häntä niin hyvin kuin "hänen pieni, kiltti siskonsa". He kävelivät usein yhdessä ja suunnittelivat, että Juhon pitäisi Annalle lähettämäinsä pitkäin kirjeitten pohjalla kirjoittaa matkakuvauksia, ja hänestä tuntui niin riemuisalta nähdessään veikon tahtovan kokonaan unohtaa vanhat tapansa ja tulla vakautuneeksi mieheksi. Isä näki jo hengessä Montell nuoremman nousevan hänen tilalleen tuon arvokkaan liikkeen johtajaksi ja Liina rouva taasen heitti tutkivia silmäyksiä kaupungin tyttäriin, löytääkseen hänelle arvokkaan puolison.

Anna ei ajatellut niin pitkälle, hän oli tyytyväinen olevaiseen riemuun, mutta kuitenkin toivoi hän parasta kaiken senkin suhteen mitä tulevaisuus oli mukanaan tuova, vaikka hänen katsettaan tahtoi himmentää muuan varjo, joka hiljaisena, uhkaavana pilvenä kohosi veljen otsalle. Eräänä hämärähetkenä, jolloin he kylmästä vihmasateesta huolimatta olivat tavallisella kävelyllään, katkasi Juho vihdoin tuon tässä suhteessa siskoaankin kohtaan osoittamansa vaiteliaisuuden. Hän valitti katkerasti sitä, että isä oli kieltänyt hänen pysähtymästä pitemmälti ulkomailla ja muuten nureksi hän koko elonkohtaloaan yleensä: nuo ahtaat pikkukaupunkilais-olot tuntuivat hänestä nyt aivan sietämättömiltä sen jälkeen kuin hän oli saanut nauttia vapautta siellä ulkona, hänen täytyi tunnustaa, että tuo tuleva vaikutus ala, jota hänelle tyrkytettiin, näyttäysi nyt aivan mahdottomalta, se painoi hänen sieluaan, se tuntui hänestä jonkunlaiselta ilkeältä kummitukselta.

— Sinä saat vielä nähdä, Anna, virkkoi hän, että minä joko tulen hulluksi tai päätän katuojaan!

Anna kehoitti häntä puhumaan kaikki rehellisesti isälle, vaikk'ei hänellä itselläänkään ollut juuri toiveita sen onnistumisesta.

— Entä sitten? kysyi Juho katkerasti, — jos isä antaisikin minulle vapauden vaihtaa ammattia, niin mille alalle minä antautuisin, sillä minä olen varsin kasvatettu konttorijakkaraa varten.

Anna aivan kauhistui hänen apeamielisyyttään ja koetti kaikin tavoin lohduttaa häntä puhuen vanhempain suuresta rakkaudesta lapsiaan kohtaan ja miten paljon he toivoivat pojastaan. Konttoorityö ei häntä miellyttänyt ja kuitenkin oli hänellä velvollisuuden täyttämisessä vanhempiaan kohtaan niin paljon semmoista, jonka eteen kannatti elää. Mutta Annan sanat tuntuivat luiskahtavan hänen ohitsensa ja kun Anna vanhastaan tiesi että siveyssaarnat tekivät hänet vain niskoittelevaksi ja ivalliseksi, keskeytti hän tykkänään kaikki, joka voisi vähentää veljen luottavaisuutta häneen. Kaikissa tapauksissa oli jo sekin hyvä kun hän tahtoi edes puhua murheistaan jollekin.

Tämä suru veljensä tähden ja hänen oma pitkällinen sieluntaistelunsa riudutti vihdoin hänen terveytensä, niin että neuvoksetar levottomuudella puhui hänen kalpeista poskistaan. Sen vuoksi uskalsikin hän vain viitata veljensä mielenapeaan, sillä tämä oli kovin hellätunteinen eikä suvainnut kennenkään huolehtivan hänen mielipiteistään ja ajatuksistaan. Annan täytyi siis yksin kantaa taakkansa, sillä ei edes äitikään huomannut Juhon mielentilaa. Hän, samoin kuin isäkin, oli tyytyväinen kun näki poikansa välttävän tuota entistä iloista toveriseuraa ja ainoastaan silloin tälläin huvittelevan metsästämällä kaupungin läheistössä Sormusen vanhimman pojan, hänen "aseenkantajansa" kanssa, kuten hänellä oli tapana sanoa.

Annalla oli surullinen joulu, tosin syötiin ja juotiin kuten tavallisesti heimolaisten ja ystäväin luona ja vietettiin joulujuhlallisuuksia sunnuntaikoulussa ja lähetysyhdistyksessä, mutta sydäntuskaa tuottavaa oli tulla kotiin ja tavata Juhon synkkää katsetta hänen ollessaan vaipuneena jonkun kirjan tai sanomalehden lukemiseen. Hän oli muutenkin tullut niin hirveän ärtyiseksi ja pisteliääksi että oli melkein mahdoton seurustella hänen kanssaan, pari kolme kertaa oli jo ollut pieniä yhteensattumisiakin isän kanssa ja Annasta näytti kuin häntä myöskin vaivaisi joku ruumiillinen kivulloisuus, kenties joku hermosairaus. Hän olisi mielellään kysynyt neuvoa talon hyvältä ystävältä tohtori Westeriltä, mutta rautahermoinen Liina rouva ei voinut ollenkaan käsittää koko asiaa, hän luuli Juhon vain oppineen ulkomailla huonoja tapoja, mutta meidän pitää ohjata kehnoa luonnettamme ja harjaantua itsensä hallitsemiseen j.n.e. Taaskin vanha juttu: huolimatta syvästä, palavasta rakkaudestaan lapsiaan kohtaan, ei hän taasenkaan heitä ymmärtänyt.

* * * * *

— Miten Juho viipyy kauvan tällä kertaa, sanoi Anna eräänä aamuna Uudenvuoden jälkeen, mennen ikkunan luo ja silmäillen levottomasti Suurelle-kadulle. — Toinen vuorokausi on jo kulumassa sitte kun hän läksi, eikä Kalle Sormunenkaan ole hänen kanssaan, minä tapasin Kallen eilen.

— Juho lie hyvinkin entiseen tapaansa majoittunut johonkin talonpoikaistaloon, vastasi Liina rouva tyynesti; kenties hänellä on ollut hyvä metsästysonni. Tuletko sinä mukaan rouva Blomgrénin luo edellä puolisen.

— Minulla on nuottien kirjoittamista sunnuntaikoulua varten, äitihän tietänee että minä ja opettaja olemme alkaneet harjoittaa lapsille myös laulua?

— No siinä tapauksessa voit jäädä kotiin, ja jos Juho tulee, niin on kyökkipiialla pieni lämmin aamiainen valmiina, minä olen niin toimittanut.

Anna seurasi äitiään eteiseen, mutta meni sitte ainakin viidennen kerran ikkunaan, hän tunsi niin selittämätöntä levottomuutta veljensä tähden, ett'ei hän voinut sitä millään järkevillä syillä tukahuttaa. Ja koko yön oli hän nähnyt tuskallisia unia, veli ei ollut viipynyt niin kauvan millään metsästysretkellä.

Hän koetti käydä työhön käsiksi, mutta siitäkään ei tahtonut tulla mitään, sitte harjoitti hän erästä virttä urkujen säestyksellä, mutta kääntyi kuitenkin aina lopuksi ikkunaan. Siten tulikin hän ensimmäisenä huomanneeksi miten muuatta yksinkertaista, lammasnahkaisella rekiverholla peitettyä talonpoikaisrekeä ajettiin kartanolle. Tuulena törmäsi hän eteiseen ja portaita alas, vaistomaisesti aavistaen jotain riensi hän re'en luo juuri silloin kun kyytimies pysäytti hevosen. Näytti kuin hänen pelkonsa olisi arvannut, että joku onnettomuus oli tapahtunut. Ja siellä makasikin hänen Juho veljensä peitteen alla mitä elottomimpana, pää kääreesen kiedottuna.

— Onko hän kuollut? kysyi hän kääntyen konemaisesti kyytimieheen.

— Ei luullakseni, ainakin aamulla, kun me löysimme hänet pyssynsä vierestä meidän metsästä, männikön alalaidasta, eli hän. Korkeintaan luulen nuoren herran pyörtyneen.

Kiitäen hivelti Anna noutamaan palvelusväkeä kantamaan haavotettua sisään ja lähetti sitte heti äitiä hakemaan. Rouva olikin jo kotiintulossa ja ilmausi tuota pikaa tuohon pieneen joukkoon, joka oli keräytynyt ruokasalin sohvan ympärille, mille talon nuori herra oli laskettu.

— Ah, äiti, Jumalan kiitos jotta tulit niin pian! huudahti Anna.

Äiti viskasi päältään kallisarvoisen turkkiviittansa ja polvistui poikansa viereen, vetäen hänen liikkumatonta päätään puoleensa. Mutta tämä pieni liike hellitti tuota väliaikaista sidettä ja muutamia pisaroita mustaa sakeaa verta tunkeusi pienestä takaraivossa olevasta haavasta ja putosi Liina rouvan hienolle pitsireunustalle.

— Kiireesti tohtori Westeriä hakemaan, kuiskasi hän, painaen sormellaan lujasti haavaa. Tämä kipua tuottava liike sekä Annan käyttämä kylmä vesi herätti sairaan tajuttomuudestaan.

Hän katseli harhaillen ympärilleen ja sanoi tuskin kuultavasti: —
Missä minä olen?

— Kotona poikaseni, koeta olla tyyneenä, sinä olet hiukan loukannut itseäsi, mutta tohtori Wester tulee pian katsomaan vammaasi. Hänen äänensä ilmaisi hillittyä levollisuutta ja Anna aivan ihmetteli kuinka hän ei hetkeksikään kadottanut malttiaan, vaan puhui yhtä tyyneesti kuin tavallisesti.

Pian oli nuori mies toimitettu omalle vuoteelleen, mutta kun häntä kannettiin huoneesensa, valitti hän ääneensä, niin että Anna ihmetteli miten tuo näköjään niin vähäpätöinen haava voi tuottaa semmoista kipua. Tohtori Wester, vanha, kokenut, jonkunverran ärtyisä lääkäri tuli viivyttelemättä, tutki haavan mitä huolekkaimmasti ja kävi sitä tehdessään yhä ajattelevammaksi.

— Tuo pieni haava takaraivossa on kuulan tekemä!

Rouva Montell nyökäytti myöntäen, Annan katse oli hievahtamattomasti kiintynyt lääkärin huuliin.

— Kuula pitänee kaiketi ottaa pois? kysyi äiti.

— Hm, omituista kyllä on se nähtävästi tullut itsekseen ulos, täällä on pieni reikä tukanrajan alapuolella, mutta ruumis näyttää saaneen tuntuvamman kolauksen!

— Mies, joka toi hänet kotiin, kertoi että hän luultavasti on luisunut korkeata vuoren rinnettä alas, sanoi Anna vaalein huulin.

— Kas niin, se on siis selvää, hän on kaatunut ja lau'ettanut siten pyssynsä tapaturmaisesti ja me voimme tässä nähdä tuon onnettoman metsästysretken lopun, mumisi vanha eläinystävällinen lääkäri.

— Me voimme siis hyvinkin peljätä haavakuumetta? kysyi äiti.

Tohtori nyökäytti myöntävästi. —

— Sanokaa vain miten minun tulee häntä hoitaa, minä en ole mitään unhottava.

— Ette kyllä, sen tiedän, te olette oivallinen sairaanhoitaja, Liina rouva; mutta alkakaa nyt ensin tuosta nuoresta neidistä, joka on pyörtymäisillään — ei tarvitse nähdä kuin pennin lantin kokoisen haavan, niin jo alkaa huulet vaaleta, varsin on toisista aineista kuin äiti.

Anna oli tarttunut käsiksi muutamaan tuolinselustimeen ja piti siitä suonenvetoisesti kiinni, mutta häntä ei saanut vaalenemaan tuon pienen haavan näkeminen, vaan muuan toinen ajatus, kauhea, hirvittävä aavistus. Tohtori oli selittänyt miten pyssy oli tapaturmassa lauennut veljen kaatuessa vuoren rinteellä ja sanonut "se on siis selvää", hän huomasi myös äidin luulevan sen vahingossa tapahtuneen, mutta mitä voisi, mitä uskaltaisi hän itse ajatella tästä? Juho oli ollut niin sairalloinen ja alakuloinen, ajatus että hän hetkisen epäilyksen valtaamana — hän ei kyennyt ajattelemaan sen pitemmälle, hänen silmänsä sulkeutuivat ja kuin unessa kuuli hän tohtorin sanovan: — Antakaa hänelle lasi vettä, se on samalla ohitse!

— Ei, ei! vastasi hän, kirvahtaen suoraksi voimiaan ponnistaen — minä en pyörry.

— Niin no, vaan kaukana ei se missään tapauksessa ollut, pikku ystäväiseni, sanoi tuo tuikea ukko ystävällisesti. Anna oli ollut hänen oikea lemmikkinsä aina siitä pitäin kun hänen onnistui pelastaa tyttönen kuristustaudista lapsena ollessaan.

Tuskaisia ja levottomia olivat seuraavat tunnit; Juho makasi lähes koko ajan huumoksissa, herra Montell käveli käsiään väännellen ympäri huonetta äidin istuessa koko ajan sairaan vuoteen vieressä ja tarkatessa pienempiäkin muutoksia. Hän suvaitsi Annan tuskin ojentavan kättään avuksi sairaanhoidossa: — Minä olen niin tottunut siihen — sanoi hän tyynen estävästi ja kun isään ei vaikuttaneet mitkään lohdutukset eikä osaaottavat sanat, jäi tuo nuori tyttö kokonaan omia pelottavia ajatuksiaan akkiloimaan.

Kyytimieheltä oli luonollisestikin kyselty kaikkea aivan perinpohjaisesti ennenkun häntä päästettiin lähtemään.

— Nuorella herralla on tapana metsästysmatkoilla ollessaan tulla usein heidän taloonsa ja pyytää kuppi kahvia tai lasi maitoa, kertoi mies. Edellisenä päivänä oli hän puolenpäivän tienoissa ollut heillä ja tilannut itselleen yömajan, mutta kun ei häntä illalla kuulunut tulevaksi, luultiin hänen yöpyneen jonnekin muualla. Aamulla ani varhain, kuin isäntä miehineen meni metsään hakkuulle, löysivät he hänet lumelta aivan sen äkkisyvän jyrkänteen alta, jota kansa nimittää "Velhovuoreksi". Lumessa olevista jäljistä voi selvään nähdä kuinka hän oli luisunut alas kallionsyrjältä, joka todellisuudessa oli aivan sileän jääiljangon peittämä, vaikka sen päälle oli päivällä höytyellyt hiukan lunta; kallionhalkeimessa kasvoi muuan mutkikas mänty ja rikkirepeytyneestä hihan kyynäspäästä näkyi, että se oli tarttunut siihen kiinni, ja silloin oli hänen pyssynsä lauennut. Kun he löysivät hänen, makasi hän levitetyin käsin suullaan maassa, se oli oikea Jumalan varjelus, ett'ei hän paleltunut yöllä, mutta hänellä oli lammasnahkainen takki ja, kummallista kyllä, oli ilmakin illan tullen leutoutunut.

Siinä oli melkein kaikki mitä he saivat tietää tapahtuneesta onnettomuudesta, mutta asian syvällisintä puolta ei voinut kukaan, ei kyytimies eikä kukaan muu valaista, ajatteli Anna vapisevin sydämmin.

Seuraavana päivänä kävi tohtori uudelleen sairaan luona, näyttäen Annan mielestä yhtä arvelevalta kuin ensi kerrallakin; äiti taasen huolehti ainoastaan haavakuumeen tähden, hän ei näyttänyt ollenkaan ajattelevan lääkärin selitystä kaatumisesta ja loukkaantumisesta, joka oli tullut nuoren metsästäjän osaksi. Anna yksin huomasi, että lääkäriä ei huolestuttanut kuulan tekemä vaikutus tai sen seuraukset, ja kun tohtori otti hyvästinsä, hiipi hän hänen jälkeensä eteiseen.

— Paras setä, kuiskasi hän hivauttaen kätensä hänen käsivarteensa.

— No, mitä pikku ystäväiseni nyt asioipi, tahtooko hän lääkkeitä hermopuuskauksille, vai? Vanhuksen halu heittäytyä leikkisille katosi kuitenkin heti katsottuaan hänen rukoileviin silmiinsä: — Puhu, lapseni, kehoitti hän.

— Minä haluaisin mielelläni tietää — hän pysähtyi tähän, vetäen syvemmin henkeään, mutta jatkoi sitte päättävästi — minä rukoilen, sanokaa minulle onko Juhon tila hengenvaarallinen?

— Hm, hm — niin — minulla ei ole koskaan tapana hätäillä tuomioissani, vastasi ukko, kiinnitellen hitaasti hansikkaittensa nappeja; — tuo pieni haava on tosin vähäpätöinen asia, mutta — —

— Kenties Juho vahingoitti itsensä pudotessaan? ehätti Anna vapisevin huulin.

— Siinä osasi hän oikeaan, Juho lienee saanut jonkun sisäisen vamman.

— Ja se on hyvin vaarallinen?

Tohtori tarttui äkkiä hänen molempiin käsiinsä, vei hänet täyteen lampunvaloon ja katseli tutkien hänen vaaleihin, tuskanilmeisiin kasvoihinsa. — Luulenpa parhaaksi ilmaista hänelle totuuden, mutisi hän. Tuo nuori pillomus tuolla sisällä — hän näytti kädellään sairaan huoneesen — olisi tehnyt viisaimmin, jos hän ei koskaan olisi lähtenyt metsälle viattomia eläimiä vainoamaan kun ei hänellä kerran ole sen vakauneempaa aistia ja tottumusta metsän polkuja astella. Nyt hän on siten saattanut omaisilleen sydämmen surua — eikä hänellä, poikarukalla, ole sen pahempi enää monia päiviä jäljellä.

Anna ei huutanut, vaikka tohtori sitä puolittain pelkäsi, mutta sen sijaan näki hän miten raju puistutus hivahutti koko hänen ruumistaan.

— Voitteko te kestää sen lapseni? kysyi tuo töykeä ukko milt'ei hellästi.

— Minun täytyy, — hän puristi kovasti tohtorin käsiä jäähyväisiksi ja lähti, kiiti varjona omaan yksinäiseen huoneesensa, tarttui molemmin käsin päähänsä sekä seisoi moniaita hetkiä liikkumatonna, melkein tiedotonna.

— Hän kuolee itsemurhaajana — tunkeusi hänen yhteenpuristettujen huuliensa lomitse, sitte vaipui hän aivan kasaan kuin murtunut ruoko noiden hirvittäväin sanain soidessa kuolonkellona hänen korvissaan. Voi, jos Juho vielä hetkiseksi havautuisi täyteen tietoisuuteen, jos hän uskaltaisi kysyä! Hänen sieluntuskansa oli niin suuri, ett'ei hän luullut voivansa kestää tämän epävarmuuden painoa. Mutta vanhempien ei tule saada mitään tietää; ja se tieto, että heidän poikansa täytyy kuolla, olisi kyllin voimakas musertamaan heidät. Miten surullista onkaan elämä, hän oli niin usein kuullut maailmaa sanottavan "murheen laaksoksi", nyt ymmärsi hän täydellisesti noiden sanojen merkityksen, sillä taivas oli suljettu kuin rautaovi ja Jumala äärettömän kaukana. Hän ei rukoillut, hänellä ei ollut sanoja siihen.

Äiti ei tahtonut sallia hänen valvoa yöllä, mutta hetkeksikään ei hän kuitenkaan voinut silmiään ummistaa ja aamupuoleen hiipi hän hiljaan sairaan huoneesen. Äiti viittasi häntä luokseen: — Sinä voit tulla hetkiseksi minun tilalleni, Anna, kuiskasi hän, minun pitää mennä puhelemaan isärukan kanssa, joka on pitkin yötä käynyt täällä katsomassa.

— Eikö äiti tarvitsisi levätä hetkisen?

— En, minä en tunne ollenkaan itseäni väsyneeksi, minä olen niin voimakas, kuten tiedät. — Ja kaikesta levottomuudesta ja kahden yön valvomisesta huolimatta näyttikin hän aivan terveeltä ja reippaalta. — Täällä on minun kutimeni, kaidenna säären kohdalta joka seitsemännellä kierroksella.

Anna katseli hetkisen tuota pitkää, harmaata "lähetyssukkaa", sitte asetti hän sen huoahtain pois luotaan, hänellä ei ollut äidin tavatonta, kaikissa olosuhteissa kukistumatonta tointa. Sairas liikutti itseään ja valitti hiljaa. Anna kumartui hänen ylitsensä kuiskaten mitä vienoimmalla, hellimmällä äänellä hänen nimensä, ja kuin hänen lemmenvoimaisen tahtonsa tenhoamana avasi sairas hitaasti silmänsä ja katsoi häntä aivan selvä-ilmeisellä katseella.

— Pikku siskoseni — sanoi hän soinnuttomasti, ääntäminen näytti tuottavan hänelle kipuja.

— Armas Juho! — Hän polvistui vuoteen viereen, niin että hänen kasvonsa olivat milt'ei veljen kasvojen vieressä tyynyllä: — sinä et tiedä miten levoton minä olin sinun tähtesi eilispäivänä, kuiskasi hän, minä aavistin, että joku onnettomuus oli kohdannut sinua.

Juho tarttui lujasti hänen käteensä: — minä olin hyvin alakuloinen sinä päivänä, mumisi hän, en tietänyt mitä tahdoin. Katsohan, elämä näytti minusta liian raskaalta ja minä — — —

Anna tunsi miten jääkylmä puistutus hivautti hänen ruumistaan, mutta hän pakotti itseään ja sanoi mitä vienoimmalla äänellä: — Mitä ajattelitkaan, oma, rakas veljeni?

— Vetäydy pois, Anna — sanoi hän tukehtuneella äänellä — minä olin päättänyt ampua luodin otsaani!

Mutta Annapa ei poistunutkaan, hän painautui sen sijaan yhä lähemmä ja kiersi kätensä hänen kaulalleen: — Sinähän et kuitenkaan ampunut, Juho?

— En, sitä en tehnyt, minä ajattelin sinua, pikku sisarueni, ja äitiä. Muistatko muuatta kertaa lapsuudestani, jolloin putosin heinäladon rappusilta! Kaikki luulivat minua kuolleeksi, mutta minä ainoastaan pyörryin, ja kun toivuin, seisoi äiti ylitseni kumartuneena, silmissä katse, jota en koskaan voi unhottaa — ja juuri tuo katse se pidätti minua nytkin.

Anna painalsi yhä uudelleen ja uudelleen huulensa veljen huulia vasten, hän ei voinut puhua, vaan siltä tuntui kuin olisi ääretön paino äkkiä irtaunut hänen harteiltaan ja hänen äsken elottomasta sielustaan kohosi nyt juhlivia ylistys- ja riemuvirsiä kohti korkeutta. Nyt tuli hän ajatelleeksi myös sitä, että puheleminen saattoi olla vaarallista hänen veljelleen, koska se näkyi niin vaikealta; mutta jos tämä keskustelu lyhentäisikin hänen elämäänsä, ei hän sittekään olisi tahtonut välttää sitä, hän tunsi tämän jälkeen voivansa kestää vaikka mitä, kunhan vain tuo kauhea mahdollisuus oli häipynyt. Kun Juho tahtoi ruveta kertomaan miten tuo tapahtuma oli sukeutunut, pani Anna hymyillen sormensa hänen huulilleen ja kertoi itse mitä hän oli kuullut kyytimieheltä, jolle veli nyökäytti myöntävästi, hänellä oli tuohon kaikkeen ainoastaan joitakuita pikkuseikkoja lisättävänä.

Kun äiti palasi, huomasi hän potilaan melkoista reippaammaksi, niin että sekä hän että isä siitä suuresti riemastuivat. Annan sydäntä kirvelti kuitenkin tätä nähdessään, sillä hän muisti tohtorin sanoja; mutta toivon ääni kuiski hänelle että kokeneinkaan lääkäri ei ole kuitenkaan mikään Jumala ja se rohkaisi häntä suuressa määrässä.

Kummallista kyllä ei tuo vanha lääkäri lausunut mitään erikoista iloa tai ihmettelyä tuon heidän mielestään Juhon tilassa huomattavan melkoisen tervehtymisen johdosta, syvä poimu asui edelleenkin hänen tuuheain kulmakarvainsa välillä ja Annan täytyi itsekseen myöntää ett'ei se näyttänyt ollenkaan ilahuttavalta.

— Kunhan vain vapauduttaisiin tuosta kuumeesta, tuumitteli äiti luottoisesti. Tohtori vaikeni ja Juho sulki raukeasti silmänsä.

Kun Liina rouvaa heti tämän jälkeen kutsuttiin pois, kävi Anna hänen tilalleen. Silloin sanoi tuo nuori mies äkkiä: — Kun ihminen seisoo haudan reunalla, näyttää elämä pikku murheineen aivan toisenlaiselta kuin sitä ennen!

Anna katsoi häntä hämmästyneenä. Juho vastasi hänen katseesensa suruvoittoisesti hymyillen: — Tiedätkö, pikku sisarueni, että ihmissydän on kumman horjuva, sanoi hän hiljaa; minä olen kaiken aikaa aihkaillut huolissani ja antanut niiden raskauttaa itseäni siinä määrässä, jotta olin vähällä väkivaltaisesti vapauttaa itseni niistä, mutta nyt, kun todella seison kuolon kynnyksellä, huomaan että on kuitenkin jotain, jonka eteen kannattaa elää.

— Oletko sitte niin varma kuolemastasi, rakas Juho? kysyi hän.

— Näeppäs, Anna, vastasi hän, minä tunnen, että minä olen tavalla tai toisella turmeltunut ja ukko Westerin sanoista ymmärsin samaa, en voi kertoa miten pieninkin liike vaivaa minua, minä olen aivan musertunut. Äiti rukka, hänellä kun on niin hyvä toivo!

Tämä oli myös totta. Rouva Montell tyyneine luonteineen katseli asiaa yleensä parhaalta puolelta ja kun hänen tapaturman tuottama ensi hämmästyksensä oli asettunut, ei hänessä ollut pienintäkään pelvon vivahdusta siitä ett'ei poika hänen huolekkaalla hoidollaan pian tervehtyisi ennalleen. Olihan hän nuori ja tavattoman lujarakenteinen, melkein kuin äiti itse, eikä hän sitä paitsi ollut koskaan sairastanut, siksi ei hän voinutkaan uskoa, että kuolema nyt juuri ja juuri tämän onnettomuuden kautta hänet yllättäisi.

Anna kärsi sanomattomasti tästä varmatoiveisuudesta, vaikk'ei hänellä kuitenkaan itselläänkään ollut uskallusta sitä epäillä, vaikka hän kyllä peittelemättä näyttikin levottomuuttaan sairaan tähden.

— Minun armas tyttöseni on aina ollut taipuisa katsomaan kaikkia mustalta puoleltaan — oli rouva Montellin ainoa vastaus tyttärensä arveluttaviin viittauksiin. Seuraavana päivänä oli Juho entistään raukeampi ja makasi enimmäkseen horroksen tapaisessa uinailussa. Iltasella, kun Anna taasen hetkisen istui hänen luonaan, valitti hän isosti.

— Miten voit, rakas ystäväiseni? kysyi Anna hellän levottomasti.

— Minulla on luullakseni tänään ollut enemmin tuskia.

Anna katseli tutkivasti hänen tuskanilmeisiä piirteitään, jotka vielä äsken loistivat terveyttä ja eloa, hänen sydäntään puristi ja ahdisti tuska, sillä hänestä näytti kuolema joka silmänräpäys hiipivän lähemmä ja hän ei tietänyt tunsiko veli tätä peljättävää totuutta.

Kuin vastaukseksi näihin hiljaisiin ajatuksiin sanoi sairas äkkiä sortuneella äänellään: — Kuolema tuntuu kovalta, pikku sisareni, kun meillä on ollut kyllin kaikkea täällä ja siellä toisella puolella ei ole mitään odotettavissa, jos nimittäin mitään on olemassakaan! Kenties onkin kaikki vain kaunista lohdutussaarnaa, jota teidän pappinne tarjoo hurskaille sieluille. Niin, niin, Anna, älä näytä ollenkaan niin hämmästyneeltä, sillä minusta on näyttänyt kuin sinä olisit itsekin suuresti epäillyt pappien saarnain totuutta.

— Ah, rakas Juho — hän kumarsihe alas ja otti hänen vaipuneen kätensä omiinsa — minua on monet epäillykset ahdistaneet, mutta varmuus siitä, että on Jumala, tuomio ja tulevainen elämä, on aina säilynyt järkkymättömänä taistelevassa sielussani. Katsoppas, minä luulen loukkaantuneeni muotoon ja siten jouduin vieraantumaan koko opin rikkaasta sisällöstä, mutta näinä pimeinä, synkkinä päivinä, rakas veikkoni, on Jumala sallinut valkeutensa valistaa minua ja suuresta rakkaudestaan johtanut minut Vapahtajan luo. Nyt tuntuu kaikki minusta niin valoisalta, ja rehellisesti, epäilemättä voin nyt sanoa: minä uskon, uskon Jumalan ijankaikkisesti armahtavan laupeuden Jeesuksessa Kristuksessa. Kyynelet tulvivat hänen poskilleen, mutta hänen silmistään loisti sisäinen kirkastus.

Juho naurahti surunvoittoisesti. — Se on siis hyväksi sinulle, pikku siskoni, koska se tekee sinut onnelliseksi, sanoi hän hiljaan.

— Jos sinäkin voisit tulla samanlaiseksi, Juho, kuiskasi hän; haluaisitko sinä puhutella pastori Törneä.

Hänen kasvonsa sävähtivät jäykiksi ja kylmiksi: — Ei, sanoi hän tuimasti; sen verran olen minä pitkin elämääni kiusautunut pappeihin ja heidän puheisinsa ett'en minä halua ketään heistä luokseni kuolinhetkenäni. Jos kenenkään ihmisen sanoihin voin luottaa, niin voin juuri sinun sanoihisi, Anna; mutta toisen vakuutus ei voi auttaa toista kuolonsyvyyden ylitse ja mitä luulisit sinä muuten tämmöisellä maailmanlapsella kuin minulla voivan olla odotettavana siellä toisella puolella? — Hän puhui tavattoman tyynesti, mutta niin jäätävän toivottomasti, että Annan sydän oli tuskasta haljeta; pakottavana kaipuuna ikävöi hän kaunopuheisuuden lahjaa, voidakseen mitä palavimmilla sanoilla johtaa hänen sielunsa armon lähteelle. Mutta hänen kielensä oli kuin kiinni sidottuna ja suuren heikkoutensa tunnossa turvautui hän Jumalan rajattomaan laupeuteen: — Herra Jeesus, auta meitä! tunkeusi hänen vapisevilta huuliltaan.

Kun tohtori Wester seuraavana aamupäivänä astui sairaan huoneesen, havaitsi hänen tarkka silmänsä, että tavaton muutos oli tapahtunut sairaan tilassa. Piirteet olivat käyneet teräviksi, silmät elottomiksi ja sisäänpainuneiksi sekä iho kellahtavaksi, kaikista näkyi että kuolon työ oli jo alkanut.

— Minusta tuntuu Juho tänään puhuvan paljon helpommin, sanoi rouva
Montell toiveikkaasti. Yöllä hän niinikään nukkui useita tuntia.

Tuo kokenut lääkäri läheni sairasta ja tarttui hänen herpouneesen käteensä, hänen tutkiva silmänsä kiinnittyi noihin tyynyllä lepääviin vaaleihin kasvoihin ja kun hän kohtasi äkkiä nuoren miehen katseen, ymmärsi hän sanoitta niiden selvää kieltä: — Sanokaa hänelle, että kuolontaistelu on käynnissä. Sairaasta kohotti hän katseensa pääpuolessa seisovaan Annaan ja havaitsi hänenkin kasvoillaan tuon saman visseyden, äiti yksin istui rauhaisana kuolinvuoteen vieressä.

— Ehkä me annamme nuorelle ystävällemme jotain rauhoittavaa, sanoi hän ja tuossa karmeassa äänessä voi huomata harvinaisen, väräjän soinnun; — hän tarvitsee ennen kaikkea — lepoa. Hän laski harmajan päänsä alas, asettaen korvansa sairaan rintaa vasten, oliko se todellakin vielä nuorukaissydän, joka tykkäeli noin raukean väsähtäneesti!

— Valmistakaa häntä varovasti, sanoi Juho soinnuttomalla äänellä hänen korvaansa. Tohtori nyökäytti päätään ja rouva Montell seurasi häntä ulos.

— Äiti parka, hetki on tullut, kuiskasi Juho.

— Jumala häntä vahvistakoon! sanoi Anna, ottaen Juhon käden omaansa.

— Minä olen tuumaillut paljon eilistä keskusteluamme, sanoi hän vaivaloisesti; tiedätkö, siskoseni, minäkin luulen etsineeni Jumalaa, vaikka tosin omalla tavallani, ja löytäneeni hänen käsialaansa taiteen suuruudessa, kaikessa luonnossa ilmenevässä kauneudessa. Minä en tietänyt sitä silloin, mutta nyt ymmärrän minä, että minussa on aina ollut salainen ikävöiminen jonkun korkeamman perään, minä nimitin sitä ihanteeksi, mutta mikä sitte on meidän korkein, ylevin ihanteemme, joll'ei juuri — Jumala. Jos me kerran uskomme hänen olevan olemassa, niin täytyy meidän myös olettaa, että kerran tulee tuomio, jossa jokainen saa töittensä jälkeen, mutta Jumala ja syntiset, Anna — — —

— On olemassa välittäjä Jumalan ja meidän välillämme, Jeesus Kristus, vastasi Anna juhlallisesti.

— Minä en tiedä, jos minä voin käsittää sitä, sanoi hän surullisesti — minun ajatusvoimani on sammumaisillaan.

— Mutta Vapahtaja voi käsittää sinua, rakas veljeni, vastasi hän sydämmellisesti yhä kasvavalla luottavaisuudella. — Hän on sanonut "rukoilkaat, niin te saatte" ja minä olen lakkaamatta rukoillut Herraa sinun tähtesi.

Samalla hetkellä tuli äiti sisään, hän ei mennyt kuten tavallisesti vuodetta kohti, vaan suoraa päätä ikkunan luo, jonka alaslasketut verhot hän veti ylös, päästäen siten talvipäivän hämäränomaisen valon virtaamaan huoneesen. Sitte läheni hän askel askeleelta sairasta, tutkivain silmäystensä tarkastellessa hänen kasvojaan. Ja mitä kauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi hän tuli lääkäriltä äsken kuulemainsa totuudesta. Hän oli ollut siksi monen kuolinvuoteen ääressä, ett'ei hän voinut epäillä noiden kuolonmerkkien luotettavaisuutta, jotka kohosivat hänen poikansa, esikoisensa, kylmän hien kostuttamalle otsalle.

Kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen, otti nuori mies hiljaa hänen kätensä ja asetti sen poskeaan vastaan, mutta kumpainenkaan ei puhunut mitään. On hetkiä elämässä, jolloin tunteet ovat niin valtavia, että uupuu sanat niiden ilmaisemiseksi.

Tämä päivä oli Annasta kuin joku eriskummainen uni, ja hän olisi niin mielellään toivonut, että hän olisi voinut puhella äidin kanssa kahden kesken, siitä olisi ollut huojennusta heille molemmille. Mutta äiti sanoi vain ohimennen: — Minä olen pyytänyt tohtori Westerin puhumaan asiasta isälle, häntäkin tarvitsee valmistaa. — Hän liikutteli itseään ja puhui aivan kuin tavallisesti, kuitenkin näytti Annasta kuin koko hänen olemuksessaan olisi jotain outoa ja kylmää.

Tohtorin antamien lääkkeiden vaikutuksesta makasi Juho jonkunlaiseen horroksen tapaiseen uneen vaipuneena eikä häntä näyttänyt mitkään tuskat vaivaavan. Anna oli kiitollinen tuolle kokeneelle lääkärille siitä, että tämä kykynsä mukaan koetti lieventää kuolontaistelun tuskia ja odotti joka hetki lopun lähenemistä.

Jälkeen puolenpäivän tuli neuvoksetar, kuten useita kertoja ennemminkin sairausaikana. Rouva Montell istui sisässä sairaan luona, mutta Anna tuli niin iloiseksi saadessaan heittäytyä moniaiksi minuuteiksi puhelemaan vanhan rakkaan ystävänsä kanssa — Minä olen niin omituisessa mielenvireessä, sanoi hän — Juhon kuolontaistelu on jo alkanut, mutta minä en itke enkä sure, sillä minä tiedän, että hänen tähän asti kahlittu henkensä on nyt vapautumaisillaan. Voi kummitätini, hänelle on varmaankin onnellisinta, että hän pääsee täältä, sillä tietämätöntä on, olisiko elämä voinut hänelle tarjota tyydyttävää vaikutusalaa ja hänen sielunsa suhteen en minä ole nyt enää ollenkaan levoton. Minä en voi sitä selittää, mutta minua elähyttää niin ihmeellinen tunne: Herra on vallannut minun kovan sydämmeni, minun sieluni luottaa häneen täydellisesti ja samoin toivon olevan veljenikin laita.

— Aamen sanokaamme sitte! vastasi tuo kokenut ystävä sydämmellisesti ja he kumartuivat yhteiseen hiljaiseen rukoukseen Jumalan edessä.

Kun Anna palasi sairaan huoneesen, oli siellä perin hiljaista, liikkumatonna istui sekä isä että äiti sairaan vuoteen ääressä. Nuori tyttö polvistui nyt, kuten usein ennenkin, heidän keskelleen ja ottaen Juhon voipuneen, kylmähkön käden omiin elonhehkuisiin kätösiinsä, äänsi hän: — Rakas Juho! Tuo hellä, hyväilevä ääni herätti vielä kerran liitävän sielun horroksen huumeestaan. Hän avasi silmänsä ja katsoi häntä sammuvin katsein.

— Oi Jeesus, tule ja vapauta meidän rakkaamme! rukoili Anna selvällä, nuorella äänellään. — Ainoastaan sinuun, Herra Jeesus, me luotamme, tule, meidän ainoa turvamme.

Hänen vaiettuaan sanoi äiti konemaisesti: — rukoile, rukoile!

— Jeesus on jo tullut, äiti — kuiskasi hän. Rukouksen avain oli avannut elon portit.

* * * * *

Saatuaan sanoman kuolontapauksesta, riensivät kaikki Montelliin, näyttääkseen osanottoaan suruun. Isäntä vetäysi kuitenkin konttoriin, jättäen vieraat naisten huollettavaksi. Liina rouva oli aina siitä pitäin, kun hän tohtorilta sai tiedon poikansa lähenevästä kuolemasta, ollut aivan kuin kone, hän kyllä täytti tavalliset velvollisuutensa, vieläpä järjesteli kaikki kuollutta ja hänen hautaamistaan koskevat seikat, mutta hän jätti Annan tehtäväksi yhä uudelleen ja uudelleen kertoa noille lukuisille ystäville sairaudesta ja kuolemanhetkestä, näytti kuin hän ei olisi itse tahtonut tehdä sitä eikä kuunnella heidän hyväntarkoituksellisia lohdutussaarnojaan.

Neiti Fager ja rouva Blomgrén huomasivat, että tuo rakas Liina kantoi suruaan kerrassaan sopimattomalla ja kristitylle hyljättävällä tavalla, sen vuoksi pitivätkin he kristillisenä velvollisuutenaan antaa hänelle vakavia nuhteita ja istuivat niin tuntikausia hänen luonaan puhellen Jumalasta, joka hyvyydessään lähettää ihmisille koettelemuksia, nöyryyttääkseen heidän ylpeää sydäntään; Liinakin oli jumaloinut poikaansa, sen vuoksi täytyi Herran ottaa sen häneltä pois. Herra Jumala, kaikki maallinen on katoovaista; kiusaukset ovat niin monenlaiset, sen vuoksi pitääkin meidän katsoa eteemme, ja he huokasivat ja huomasivat, että tuo rakas kristisisar itse asiassa olikin kovin itsevaltias ihminen, Jumalan täytyi hänellekin, jonka kaikki asiat aina olivat olleet niin hyvin, löytää joku kuritus. Sitte menivät he rauhoitetuilla omillatunnoilla matkaansa. Annan huulilta pääsi helpotuksen huokaus, sulkiessaan eteisen ovea noiden "Jobin ystäväin" jälkeen, niinkuin hän heitä nimitti. Heidän sanoissaan oli kyllä paljon totuutta, mutta heiltä puuttui kokonaan oikea lohdutustapa ja vilpitön mieli. Annalle johtui mieleen pastori Törne, äiti kyllä ei ollut hänestä mitään puhunut, mutta Anna luuli olevansa varma siitä, että äitinsä halusi tavata häntä.

Koko Juhon sairauden ajan oli pastori maannut vuoteen omana pahanlaisen vilustumisen tähden, mutta Anna tiesi että hän heti tervehtymisensä jälkeen tulisi ensi työkseen heillä käymään. Anna toivoi vielä, että hän myös toimittaisi ruumiin siunauksen, kuten äitikin halusi.

Päivää ennen hautausta tulikin tuo nuori pappi heidän luokseen. Anna tuli vilpittömän iloiseksi nähdessään hänen tulevan ja toivotti hänet sydämmellisesti tervetulleeksi. Pastori oli kyllin hienotunteinen ymmärtääkseen oikein tämän vastaanoton herttaisuuden, hän puristi luottavasti tytön kättä, vaikka hienonen punerrus kohosikin hänen taudin kalvakoimille kasvoilleen.

— Minä luulen äidin odottaneen teitä, sanoi Anna, pastori varmaan löytää hänet hyvin paljon muuttuneena, hän on tullut niin hiljaisiksi ja ihmeteltävän välinpitämättömäksi.

— Suru vaikuttaa eri lailla — sanoi pastori merkitsevästi, katsellen hänen avoimiin ilmeikkäisiin kasvoihinsa. Anna ei vastannut, hänen kirkastunut, luottoisa katseensa vain kohtasi pastorin silmäilyä, sitte saattoi hän hänet äidin luo ja jätti heidät kahden kesken. Ja kun hän tunnin kuluttua palasi, tulvivat tuon surevan äidin tähän saakka kuivista silmistä kyynelet ensi kertaa kuolemantapauksen jälkeen. Anna kiersi kätensä hänen ympärilleen:

— Äiti rukka, armas äiti!

Pastori oli mennyt ikkunan luo ja myös hänen silmissään huomasi Anna kostean väikkeen. Hyvästiä heittäessä sanoi Anna hänelle, tuo kaunis, avoin katse silmissään:

— Minä tahtoisin sanoa teille jotain, herra pastori, jotain, josta minä olen varma ja joka tulee teitä ilahuttamaan. — Pastori katsoi häneen kysyvästi.

— Muistatteko, minkä kauniin toivomuksen te sanoitte minusta, te uskoitte, että Herra suurella pelastajan rakkaudellaan vielä on etsivä minua — ja nyt voin minä sanoa teille: Hän on myös minut löytänyt — surun tiellä.

— Herra kuulee rukoukset, niinkuin hän pettämättömästi luvannut on! vastasi pastori painokkaasti.

* * * * *

Aina pastorin käynnistä saakka, niinpä itse hautauspäivänäkin, näytti rouva Montell olevan ennallaan, hän vastasi ystävällisesti kaikkein osaa-ottaviin kysymyksiin, kuultiinpa hänen kirkkaan äänensä yhtyvän hautausvirteenkin. Hänen ystävättärensä huomasivat tässä todistuksen siitä, että heidän viisaat neuvonsa olivat vaikuttaneet hyvää Liina sisaressa, eikä kumma, sillä mehän olemme hyvin taipuisia uskomaan omalla vaikutuksellamme olevan valtaa ja tehokkuutta. Anna oli kenties ainoa, joka huomasi, että vaikka äiti näyttikin jälleen ennalleen tasautuvan ja vähitellen käyvän käsiksi poikansa sairauden ja kuoleman kautta keskeytyneesen laajaan toimintaansa, oli hän kuitenkin jossain määrässä muuttunut.

Hän lueskeli nyt, jota hän ei tähän saakka pitänyt ollenkaan tarpeellisena — ja Anna huomasi, että hän ajatteli vieläkin enemmin, vaikk'ei hän puhellut asioistaan enemmin hänelle kuin vanhoille ystävilleenkään, päin vastoin näytti toisinaan kuin hienonen, tuskin huomattava väliaita kohoisi Liina rouvan ja hänen muinaisten innokkaimpain ihailijainsa, esim. neiti Fagerin ja rouva Blomgrénin, välille, viimmemainittujen sitä kuitenkaan huomaamatta. Annan äiti oli syvällisesti omaksunut ne uskonnolliset käsitteet, joiden piirissä hän oli kasvanut ja ne olivat aina täydellisesti tyydyttäneet hänen henkiset tarpeensa, niin ett'ei hänen mielipiteensä voineetkaan koskaan joutua minkään suuremman muodostuksen alaiseksi. Mutta oli kuitenkin olemassa jonkun verran ahdasmielisyyttäkin, pieniä omituisuuksia, jotka aina ilmenivät hänen avoimelle siimalleen oikeassa karvassaan. Oli tosin eroa ihmisillä, mutta koskaan ei hän tuntenut itsellään taipumusta ketään tuomitsemaan. Hän alkoi huomata, että ihminen voi olla kristitty tarvitsematta rajoittaa henkeään mihinkään visseihin, ahtaisiin muotoihin.

Tuolla älykkäällä, toimivalla luonteella oli salaista taipumusta farisealaisuuteen, tosin tuohon hienompimuotoiseen; ja tälle pienelle siemenelle olikin runsaasti langennut ihmiskiitoksen hunajakastetta. Mutta hänen kristielämänsä rehellinen, totinen puoli oli kuitenkin voimakkaasti vastustanut tuota nousevaa tainta. Mutta nyt tuli pojan kuolema ja paljasti salaman välähdyksen tapaisella valolla tuon salassa versoneen vesan, ainoastaan jotkut harvat juurenhapset säilyivät tuolta mullistukselta. Voimakkaan iskun tavalla nöyryytti suru hänen oman voimansa maan tasalle.

Ja juuri se, että hän, kristitty äiti, jo lapsuudessa herännyt ja valistunut nainen, vieläpä koko puolueensa kokenut neuvonantaja, ei kyennyt tekemään mitään oman poikansa saattamiseksi Jumalan luo — se juuri antoi hänen omalle varmuudelleen kuolon iskun. Oli kerrassaan käsittämätöntä, selittämätöntä, miks'ei hän koskaan voinut pienintäkään vaikuttaa poikaansa tässä suhteessa; hänen nuoruudenhehkuinen elämänsä oli kiitäen häipynyt ja kun hän vihdoin, muutamia tiimoja ennen kuin se kokonaan sammui, kauhistuneena tuijotti kuolemaa kasvoista kasvoihin, oli hänen kielensä aivan halpautunut. Hänellä ei ollut ainoata sanaa, ei ainoata pelastusköyttä viskattavana tuolle rakkaalle sielulle, jota Tuonenvirta mustilla laineillaan kuljetti yhä kauvemmas hänen läheisyydestään. Hänelle muistui mieleen Raamatun kertomus ylimmäisen papin Elin pojista — oliko se mikään puollustus lastensa suhteen velvollisuutensa unohtaneille vanhemmille? Ei, se oli peloittava varoitus!

"Kasvattakaa lapsenne kurituksessa ja Herran nuhteessa!"

Pastori Törne oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhella tuosta kauheasta painosta, joka lepäsi hänen sielullaan sekä pelvostaan ja toiveistaan poikansa sielun suhteen, Anna taasen iloisella varmuudellaan ei kyennyt häntä lohduttamaan. Pastori neuvoi äitiä turvautumaan ahkerasti rukoukseen, omasta kokemuksestaan tiesi hän, että tämmöinen neuvo oli ainoa, minkä täänlaatuisessa tapauksessa voi antaa. Me emme voi katsoa toiselle puolelle hautaa tuon alaslasketun esiripun taakse ja siten vakuuttautua rakkaittemme kohtalosta, mutta meillä on oikeus rukoilla heidän edestään ja rukous suo samalla meidän omille sieluillemme toivoa ja vapautta Jumalassa.

* * * * *

Vuosi oli mennyt menojaan, kevään kukat olivat kaunistaneet pojan ja veljen hautaa tuolla hiljaisella hautuumaalla, syksyn sumut olivat sitä ympäröineet ja talven lumi juuri parhaillaan levitteli sille pehmyttä, valkeaa vaippaansa.

Anna oli kesän ajalla seurannut neuvosmies Hellsbergiä tämän kylpy- ja terveyslähdematkoilla ja sitte kotimatkalla pysähtynyt pääkaupunkiin muutaman rakkaan kummitätinsä sisaren luokse. Se oli myöskin neuvoksettaren tointa, että tuo nuori tyttö joutui heidän matkueeseensa, hän nimittäin piti tarpeellisena muuttaa tämän suojattinsa uusiin oloihin, sillä nuo surulliset kotoiset olot: veljen kuolema ja siitä syntynyt kaipuu, olivat heikontaneet hänen terveyttään. Hänen sekä ruumiinsa että sielunsa kaipasi toista ympäristöä, uusia, vereksiä vaikutteita ja vanhemmat, jotka tekivät kaikki minkä voivat ainoan elossa olevan lapsensa eteen, olivat vilpittömän kiitollisia voidessaan jättää hänet noiden vanhain kelpo ystäväinsä huostaan.

Neuvoksettaren sisar, muuan professorin leski, kuului piiriin, joka oli tunnettu sekä teräväsilmäisestä älystään että syvästä, vakavasta suunnastaan, ja häneltä sai Anna useita hyviä vaikutteita ja kokemuksia. Tuo täällä nuorten tyttöjen kesken huomattava työteliäs elämä antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hänen kotikaupunkinsa, kovin ahtailta tuntuvine oloineen, ei olisi hänelle suotuisa työvainio, mutta hän ei tahtonut siitä huolehtia, Jumala kyllä näyttää hänelle jonkun vaatimattoman toimialan, jolla hän voi olla toisten hyödyksi.

Reippaana ja elpyneenä palasi Anna kotiinsa ja huomasi siellä kaikki olevan ennallaan. Isä askarteli vanhaan tapaansa rakkaassa konttoorissaan ja äiti oli aivan kuin ennen, ompeluyhdistyksen ja kokousten keskuksena, hänen viljavissa hiuksissaan ei ollut ainoatakaan harmajaa karvaa ja hänen terve hipiänsä antoi hänen kasvoilleen vielä kauniin ja nuorekkaan sävyn, mutta noissa kirkkaissa silmissä voi toisinaan aivan kuin vahingossa huomata väsymyksen ja kärsimyksensekaisen ilmeen, joka ilmaisi, että tämän äidinsydämmen sisimmässä sopukassa asui esikoistaan kaipaava suru, joka ei koskaan enää katoaisi. Kuitenkin haihtui tämä ilmaus niin äkisti, että ainoastaan Annan herkkä silmä voi sen huomata, ja hän taasen, joka hyvin ymmärsi sen alkulähteen, koetti osoittaa äidilleen kahdenkertaista rakkautta. Äidin ja tyttären väli ei koskaan ennen ollut näin hyvä, he näyttivät nyt ymmärtävän toisiaan kaikissa ja kiitollisuudella tunsi Anna että äitinsä viimme aikoina oli vapautunut kaikesta pakollisuudesta, huomio, joka teki kodin hänelle entistä rakkaammaksi.

Kauvan ei hänen tarvinnut olla kotonaan ennenkun hän huomasi, että tuo ennen niin jakamattoman kehuva arvostelu pastori Törnestä oli melkoisesti himmentynyt. Hän ei enää istunut tuolla koskemattoman pyhällä istuimella, jonne nämä uskovaiset aina tahtoivat pappinsa asettaa, vaan oli alentunut tavalliseksi syntiseksi ihmiseksi.

Kun esimerkiksi ajateltiin, että hän sunnuntaikoulussa oli koko luokan edessä torunut Kinnulan matammin poikaa — ja matammi kun nautti semmoista arvoa uskonheimolaistensa keskuudessa — ja selittänyt vakuutuksensa olevan, että tuo jumalaton Liisa Snygg oli mennyt autuaana ijankaikkisuuteen — juuri näillä sanoilla lopetti neiti Fager, puhuessaan asiasta ompeluyhdistyksessä — niin voi hyvin ymmärtää, ett'ei kaikki ollut kuin olla piti, ja muutenkin hän oli käynyt niin ankaraksi kirkossa jotta toisinaan oikein tahtoi puistuttaa. Niin, puheessa ei ollut enää yksinomaan evankeliumin hunajaa ja maitoa. Hän, neiti Fager, pelkäsi todellakin saaneensa maistaa lain kirpeää viiniä — niinhän se käy kun ei ole varovampi seurapiirinsä suhteen. Pään pudistus ilmaisi paremmin kuin sanat, että neiti Fager mielellään haluaisi vapautua noista pastorin nykyjään niin tiheistä käyneistä Hellsbergien luona; mutta hän ei saanut mitään kannatusta, sillä Liina rouva ei edes suljetummassakaan piirissä hyväksynyt moittivia arvosteluja. Hän ei sitä paitsi huomannut nuoressa papissa tapahtuneeksi mitään moitetta ansaitsevaa muutosta, hän sanoi ainoastaan, että pastori Juhon kuoleman jälkeen oli ollut hänen paras poikansa.

Nämä erilaiset lausunnot herättivät Annassa jännitetyn halun saada kuulla hänen saarnaansa. Ensimmäinen sunnuntai hänen kotiintulonsa jälkeen oli viimmeinen adventtipyhä, niin että jonkunlainen joulutunnelma tuntui vallanneen koko seurakunnan, ainakin tuntui Annasta niin, sillä hänen omaan sieluunsa oli joulurauha jo koteutunut. Miten hyvältä tuntuakaan olla jälleen kotona ja nähdä sulia tuttuja kasvoja, siellä istui mamselli Rask leppeine, tyytyväisyyttä säteilevine, vanhanaikuisen päähineensä reunustamine kasvoineen. Anna nyökäytti tervehdykseksi vanhalle Biina neidelle ja hymyili vastapäätä olevassa penkissä istuvalle rakkaalle kummitädilleen. Sitte kaikuivat urkujen mahtavat sävelet, ja äänet kohosivat aamuvirren sävelinä ylistäen ja kiittäen kohti korkeutta. Sen jälkeen rukoili Anna sydämmensä syvyydestä, että pastori "jakaisi heille oikein totuuden sanaa", ja hänen rukouksensa tuli myös täydellisesti kuulluksi.

Saarna oli todellinen adventtisaarna, josta kajausi kauttaaltaan joulukellojen juhlallinen sointu. Vastustamattomalla voimalla tempasi tuo vakava ääni kuulijat mukaansa ja tämä evankeliumin julistus ei liikuttanut yksinomaan tunteita, vaan tunkeusi voimakkaana sisimpään sydämmen sopukkaan, avasi sielun silmän raamatun kirkkaalle valolle ja näytti samalla kertaa kuinka tämän valon tulee valaista koko elämän, yksin sen pienimmätkin jokapäiväiset hyörinnät, sen tulee puhdistaa ja pyhittää ne, niin että jokainen, joka tahtoo omistaa kristityn nimen, myös täytyy vaeltaa tuon suuren mestarin jälkiä. Eikä hänen tule tehdä tätä ansaitakseen töillään autuutta, vaan hänen tulee todistaa koko maailmalle, että joka todella rakastaa Kristusta ja uskoo häneen, hänen tulee myös tämän uskon ja rakkauden pakottamana elää ja vaeltaa Kristuksen seuraajana.

Tämän suuntainen oli saarna. Anna ei kadottanut ainoatakaan sanaa, vaan syvä, todellinen ilo täytti hänen sielunsa ja hänen silmissään säteili kostea välke katsellessaan pastorin vakavia, aivan kuin sisäisen valon kirkastamia kasvoja.

— Minä olen niin sanomattoman iloinen, kummitäti, sanoi hän, puristaen kirkon käytävässä neuvoksettaren kättä — hän puhui aivan minun oman sydämmeni tunteita.

— Todellakin on hän myös minun mieleni mukainen pappi, vastasi tuo hyvä kummitäti sydämmellisesti.

— Ja kuitenkin julistaa hän samaa vanhaa, siunattua evankeliumia — tuumaili Liina rouva.

— Henki on sama, mutta julistamistapa erilainen, sanoi neuvoksetar painokkaasti.

Anna näki pastori Törnen uudelleen vielä samana päivänä kotonaan päivällispöydässä, mutta ei saanut tilaisuutta kiittää häntä saarnan edestä, kuten olisi tahtonut; pastori oli häntä kohtaan ystävällinen ja huomaavainen, antaumatta kuitenkaan mihinkään keskusteluun hänen kanssaan. Ja sama oli asian laita myöhemminkin kun he silloin tällöin tapasivat toisiaan sunnuntaikoululla tai Hellsbergein luona, — missä pastori oli nyt milt'ei jokapäiväinen vieras. Annan kaikesta uurastamisesta huolimatta ei heidän välinsä tullut enää ennalleen, ja se apeoitti häntä, sillä nyt olisivat he voineet ymmärtää toisiaan paljon paremmin kuin ennen.

Äiti puhui hyvin harvoin hänen kanssaan pastorista, mutta neuvoksetar sen sijaan sitä useammin, niin että tuo nuori tyttö tätä tietä tutustui aivan perinpohjaisesti hänen makuunsa ja ajatuskantaansa.

— Minä en ymmärrä, minkä vuoksi ei meistä voi tulla hyviä ystäviä, sanoi hän erään kerran melkein kärsimättömästi — ja niin mielelläni kun minä sitä haluaisin. Kummitäti hymyili sievosesti: — Ystävyys rakkauden sijaan, on samaa kuin kivet leivän sijaan, sanoi hän — kenties saat sinä ajan pitkään tarjota hänelle saman lahjan, jota hän ei nyt voi ottaa vastaan.

Anna sävähti hyvin punaiseksi ja loi katseensa alas välttääkseen kummitädin ystävällistä, tutkivaa silmäystä, eikä hän sen perästä siihen aineesen enää palannutkaan.

Aika kului edelleen tasaista menoaan ja tuo nuori tyttö tunsi itsensä onnelliseksi kodissaan, jota hän nyt sulostutti tasaisella, aina iloisella luonteellaan. Vasta nyt huomasi isäkin, kuinka suuresti hän itse asiassa oli kaivannut häntä pitkän poissa-olonsa aikana, ja äiti, joka ei suinkaan ollut kovin herkkä hellyyden osoituksiin, loi häneen usein katseen, jolla oli suurempi arvo kuin herttaisimmilla hyväilyillä.

— Minun ja äidin väli on nykyjään aina niin ihmeen selvä, sanoi Anna kummitädilleen — minä tunnen itseni aivan pakotetuksi hänen seuraansa eikä minulla ole enää entisiä katkeroita tunteita hänen hengenheimolaisiaankaan kohtaan; minun henkinen ihmiseni on vapautunut ja minä olen vapaa sekä Jumalaan että ihmisiin nähden.

— Niin ollen on kaikki hyvin, lapseni — kunhan vain voimme pidättäytyä toisiamme tuomitsemasta ja sen sijaan, joskin tosin heikkoudessa, seurata tuota jumalallista käskyä: — "Rakkaat veljet, rakastakaat toisianne, täyttäen siten Kristuksen lakia".

Uusi vuosi oli jo aikoja sitte mennyt ja kevättalvi oli juuri murtumaisillaan auringon pakottavan voiman alaiseksi, kun Anna eräänä päivänä, posket raikkaan ilman purppuroimina, astui neuvoksettaren kodikkaaseen arkihuoneesen. Kummisedän luona oli muuan "turvatti", kuten semmoisia ihmisiä nimitetään, — Anna tiesi hyvin, että se oli joku varaton nuorukainen, joka oli avunhaalinnalla eteenpäin pyrkiäkseen. Mutta hänen kummitätinsäkään ei kuitenkaan ollut yksin, pastori Törne nimittäin istui aivan vastapäätä häntä valoisan ikkunan luona. Anna punastui ehdottomasti huomatessaan pastorin, hän oli koko tien ajatellut häntä ja tuntui kuin olisi hän sen kautta kadottanut jotain heidän nyt niin äkkiä jouduttuaan kasvot vasten kasvoja.

Neuvoksetar veti hänet alas sivulleen istumaan ja pyysi pastorin ottamaan jälleen entisen paikkansa, heillä kolmen olisi nyt oikein hauska puheluhetki, tuumitteli hän. Mutta itse asiassa olivat nuo molemmat nuoret niin vaiteliaita, että hän sai melkein yksin pitää huolen keskustelusta. Anna ei voinut ymmärtää miksi hän tunsi itsensä nykyjään usein hyvin saamattomaksi pastorin läheisyydessä, kenties juuri senkin vuoksi, että pastori itse oli niin syrjäänvetäytyvä, hän tuumikin sen vuoksi juuri jotain aihetta, jonka nojalla voisi lyhentää tätä käyntiään, kun neuvoksetar nousi ja asettaen kätensä hänen käsivarrelleen sanoi jonkunlaisella painokkuudella: — Tiedätkö, Anna, mitä pastori on minulle tänään kertonut, hän on kertonut suuren uutisen! sanoi hän.

Mutta minkä vuoksi alkoi Annan sydän tätä kuullessaan tykkiä lähes kuuluvasti, minkä vuoksi hänet äkkiä valloitti sisäinen tuska?

Neuvoksetar jatkoi tyynesti: — Tämän uutisen pitäisi minua ilahuttaa, kun hän itsekin on niin tyytyväinen, — mutta lyhyeen — hän aikoo jättää X:n vielä tänä kevännä, on omasta pyynnöstään tullut muutetuksi pieneen — — — joen kappeliin kauvas erämaahan. Hän nyökäytti päätään aivan kuin sanojensa vahvikkeeksi, otti sitte pienen avainkorinsa ja jätti huoneen.

Tätä seurasi hetkisen äänettömyys, jonka jälkeen Anna aivan pakottamalla sai sanotuksi: — Pastori ei siis viihdy täällä kauvemmin?

— Oo, minä viihdyn erinomaisesti, sanoi hän iloisesti — kuinka voisinkaan toivoa parempaa ja sopivampaa paikkaa kuin tämä, mutta — minulle itselleni on suuremmaksi hyödyksi jos muutan täältä, sen olen jo kauvan tuntenut. Täällä X:ssä saan minä alituiseen taistella lepoon-asettumisen mielitekoa vastaan ja pyhiinvaeltaja — varsinkin niin nuori kuin minä — ei saa koskaan majoittua kovin pitkäksi aikaa samaan paikkaan, se tekee hänet vain uneliaaksi.

— Ah — sanoi hän — minä juuri luulen huomanneeni päinvastaista, teidän jumalansanan julistamisessanne on tavatonta eloisuutta ja minä olen odottanut sitä hetkeä, jolloin voisin ilmaista sydämmelliset kiitokseni opettajan voimakkaasta saarnasta. Kummitädin kautta tiedän minä myös, että teidän vaikutuksenne — hän keskeytti ja punastui häiriytyneenä.

— "Puhukaa vähemmin, toimikaa enemmin", ovat juuri teidän omat sananne, sanoi hän hienoisesti hymyillen, Anna neiti; minä tunnen ja tunnustan niiden totuuden sekä olen koettanut heikkojen voimieni mukaan sovittaa ne itseeni. Luuletteko te työmiehen, joka uurastaa päivätyössään täyttääkseen velvollisuutensa, ansaitsevan kiitosta? — Ei, Jumalan sana sanoo: — Koska te olette kaikki tehneet, kuin teille käsketty on, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palvelijat, me teimme sen kuin meidän piti tekemän. — Päin vastoin tulee minun kiittää teitä sen valon edestä, jonka te kerran sytytitte minussa ja joka läpitunkevalla totuudellaan valaisi minun sieluni pimeät sopet, niin että minä huomasin paljon semmoista, jota en koskaan olisi luullut sieltä löytäväni. Pappi tarvitsee useammin kuin muut semmoisen perinpohjaisen puhdistuksen, hän kaipaa sitä todella, muuten hän vajoo omaan varmuuteensa. Moni kyllä moittii pappia takanapäin, mutta harvalla on miehuutta sanoa hänen puutteitaan avomielisesti hänelle itselleen ja siten avata hänen omat silmänsä itse niitä huomaamaan.

— Minun täytyy rehellisesti tunnustaa, ett'en minä sillä kertaa ollenkaan — jos niin itse lienen luullutkin — ajanut Jumalan asiaa, sanoi Anna hiljaa, — minä olin itse väsynyt ja sortunut omiin sisällisiin taisteluihini, olin tulvillani vastenmielisyyden kiihoitusta ja tunsin oikein todellista tarvetta lausua julki mitä jo vuosikausia oli sielussani itänyt ja paisunut. Muille olisi pikemminkin ollut hyötyä niistä mietteistä, joita te silloin lausuitte.

— Ne olivat minulle hyväksi, sanoi hän ystävällisesti — minä huomasin, että minun näköalani laajeni suuresti, vaikka uskon kautta armosta autuaaksitekevän evankeliumin julistaminen tulee tästä lähteinkin olemaan minun elämäni tehtävä. Minä olen huomannut ikävöiväni päästä joksikin ajaksi — kenties moniaiksi vuosiksi — johonkin syrjäiseen, hiljaiseen loukkoon, jossa voisin ajaa Herran asiaa sydämmeni halun mukaan minkään puoluehengen minua rajoittamatta, ja siten valmistautua paremmin suojelemaan kristityn vapauttani. Minä olen koettanut kaikissa kysyä Herran tahtoa ja minulle on selvinnyt, että minä nyt toimin sopusoinnussa sen kanssa.

Hänen koko olemuksessaan kuvastui semmoinen tyyni vakuus, että ihan ehdottomasti täytyi tunnustaa tämän miehen vaeltavan Jumalan kasvojen edessä.

— Tietääkö äiti jo teidän päätöksenne? kysyi Anna matalalla äänellä.

— Kyllä, eilen illasta alkaen.

— Oi, se olikin sitte juuri tämän tähden kun hän näytti niin masentuneelta; hän tulee teitä suuresti kaipaamaan.

— Me kristityt olemme kuitenkin Vapahtajamme kautta yhteydessä toistemme kanssa, joskin toisinaan olemme ulkonaisesti erotettuina, sanoi hän luottavasti.

— Tunnetteko lähemmin uutta seurakuntaanne?

— Tunnen tavallani, sillä minun isäni alkoi ratansa köyhänä paimenpoikana — — — joen erämaissa; ja se muisto on aina vetänyt minua sinne, niin että viimme kesänäkin käväsin siellä. Luonto siellä on suurenmoinen ja minä luulen, että minä tulen siellä myös viihtymään; elämä ei olekaan alituista vaellusta auringon paisteessa, eikä kristityn tule valittaa sen tähden, että hänen joskus täytyy vaeltaa pimennossakin. Iloisella mielellä katselen minä tulevaisuuttani, vaikka sitte saisinkin taivaltaa sitä — yksinäni.

— Ei, ei — Annan herttaisille kasvoille kohosi hienoinen punerrus — ei yksin — tavoitteli hän.

— Onko niin, voiko olla mahdollista, että sinä Anna tahtoisit — hän tarttui Annan molempiin käsiin ja katsoi syvästi hänen silmiinsä.

— Tulla teidän kanssanne; niin, minä tahdon — kuiskasi hän kätkien punoittavat kasvonsa käsiinsä. Mutta pastori veti ne hellästi puoleensa, sallien niiden levätä uskollista sydäntään vasten.

Kun neuvoksetar vähää myöhemmin avasi oven, astuivat he käsi kädessä häntä vastaan: — Ajatelkaas, hän on luvannut tulla minun vaimokseni ja seurata minua sinne kauvas, sanoi nuori pastori liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Jumala on pohjattomassa armossaan lahjoittanut minulle suurimman maallisen onnen!

— Niin, hän on kuullut minun rukoukseni, ja sallinut teidän liittyä yhteen — vastasi tuo hyvä kummitäti sydämmellisesti. — Minä olen jo jonkun aikaa toivonut että niin kävisi, vaikk'ei minun pikku kummityttöni antanutkaan minun täydellisesti kurkistaa sydämmeensä.

— Minä en voinut ollenkaan aavistaa, että hänen tunteensa olisivat muuttuneet, sanoi onnellinen sulho.

— Sen vuoksi olinkin minä pakotettu itse ne ilmaisemaan, kuiskasi
Anna. — Miten iloiseksi äiti tuleekaan nyt!

Neuvoksetar katseli heitä kyynelten kimaltaessa kauniissa, lempeissä silmissään: — Niin, sanoi hän, sinun äitisi, Anna, on samoinkuin minäkin toivova teidän onneanne ja rukoileva Jumalan siunausta teidän tulevaisuudellenne!