IX.
Mainingit tuon kunnanhuoneella olleen myrskyisen kokouksen jäleltä tuntuivat vielä. Muutamia päiviä myöhemmin saapui näet Raution luo muutamia koulujohtokunnan jäseniä, jotka pyysivät, ettei hän kuitenkaan niin äkkiä jättäisi aikomaansa erohakemusta; he myönsivät, että oli vähän kiivastuttu ja esittivät jonkunmoisen anteeksipyynnön. Rautio pysyi tyyneenä, hän tiesi nimittäin, ettei mikään heissä herännyt myötätuntoisuus hänen persoonansa ollut syynä siihen, että he pyysivät häntä jäämään, vaan aivan erityinen vaikutin, mikä oli alkujaan itsestään ukko Isolasta. Tällä oli nimittäin sisarenpoika, joka vastoin enon kieltoa oli mennyt seminaariin; hän pääsi nyt jonku vuoden päästä sieltä ja tuo viekas rusthollari oli jo aikaa sitten valinnut hänet Raution seuraajaksi Honkalaan mistä oli kaksinkertainen hyöty, ensiksikin että sisarenpoika heti saisi tuottavan paikan ja varman aseman, ja toiseksi johtavat henkilöt hänestä virkamiehen, jota voisi taivuttaa halunsa ja tahtonsa mukaan.
Kaikki tämä oli opettajalle selvillä ja lähetyskunnan uudistettuun pyyntöön vastasi hän, että hän miettii asiaa, ennen kuin antaa vastauksensa.
Kauan hän sitte mietti sitä; hetkellinen suuttumus ei ollut saattanut häntä puhumaan erostaan; päinvastoin oli hän jo aikaisemmin itsekseen ajatellut tätä, mutta, kuten hän äsken oli sanonut neiti Vinterille, oli hän kaikessa tapauksessa taipuisa jäämään Honkalaan ainakin yhdeksi vuodeksi — kauemminhan ei haluttukaan hänen viipyvän. Vuosi, ainoastaan yksi ainoa lyhyt vuosi, kun hän sen ajatuksen sai selväksi, niin tunsi hän samassa niiden siteiden voiman, jotka pitivät häntä täällä ihmeellisellä tenhovoimallaan, jonka alkua hän ei ymmärtänyt. Ja ukkosten toivo toteutui, jotka olivat sydämestään tyytyväisiä, että niin helposti olivat päässeet toiveittensa perille. Pääsyy oli kuitenkin ehkä siinä, että Rautio syvästi kärsi siitä, että oli loukannut Isolaa, miestä, joka oli siksi vanha, että olisi voinut olla hänen isänsä, ja vaikka hän ei persoonallisesti, vaan lähettiläiden kautta oli lausunut toivomuksensa, että opettaja jäisi paikoilleen, niin tahtoi tämä kuitenkin taipuvaisuudellaan tässä asiassa osoittaa katuvansa sitä kiivastusta, mihin hän oli tehnyt itsensä syylliseksi.
Tuo raju tuulispää tyyntyi täten vähitellen täydellisesti, kaikki riidat loppuivat, ja vieläpä itse Isolakin pudisti kirkkomäellä opettajan kättä aivan kuin vasta saavutetun sovinnon merkiksi taikka, kuten Rautio sen käsitti, »ilosta, että pääsee hänestä.»
Kevät oli sillä välin kulunut pitkälle, mäet kuulsivat jo hieman vihertäville, puiden urvut pullottivat ruskeina, ja vuokot kohottivat siniset silmänsä huikaisevassa auringon valossa.
— Emmeköhän panisi toimeen yhteisen retken kaikkien lasten kanssa toukokuun ensi päivänä? Rautio ehdotti eräänä päivänä, kun hän tavallisuuden mukaan oli keskustelemassa opettajattaren luona. Minun mielestäni ovat lapset olleet niin ahkeria koko lukukauden, että huvittelu nyt voisi olla tarpeen.
— Niin minunkin mielestäni, sanoi neiti Vinter, mutta te, joka olette enemmän kotiutunut seudulla, valitsette juhlapaikan.
— Hyvin mielelläni, minä olen jo ajatellut kaunista kenttää tuolla metsässä lammen toisella puolen, joka on varsin sopiva leikkipaikaksi ja rannalla voisi keittää kahvia.
— Siellä tulee hauska!
Lapset ottivat ehdotuksen tietysti myrskyisellä myöntymyksellä vastaan, ja kun toukokuun ensi päivä tuli ja taivas oli selkeä ja aurinko paistoi kirkkaasti, niin sykki moni lapsensydän riemusta ajatellessa huvimatkaa. Kello kymmenen oli koulupihalla iloa ja eloisuutta, kun siellä seisoi nyt seitsemänkymmentä lasta, poikia ja tyttöjä, asetettuina riviin, ja vilkkaasti puhellen, mutta aivan mallikelpoisessa järjestyksessä lähti joukko opettajan ja opettajattaren jälessä metsää kohden.
Vahvimmat pojat ja suurimmat tytöt kantoivat kahta suurta, kirkasta kahvipannua ja aika suuria koria täynnä vehnäsiä; tarvittiinhan sitä melko paljo muonaa sellaiselle ruuanhaluiselle nuorelle joukolle. Puolen tunnin kävelyn jälkeen oltiin perillä, valitulla juhlapaikalla; kaikki korit ja pannut kannettiin rantaan, missä opettajatar muutamien valittujen apulaisten kanssa ryhtyi kahvinkeittoon, samalla kuin opettaja järjesti leikkejä toisille ja johti heitä.
Pian kajahteli iloiset huudot ja naururemahdukset kauas ympäristöön, leikittiin »haukkaa ja kyyhkystä» ja juostiin »leskisillä» ja tanssittiin piiritanssia toisella mäenrinteellä, ja sillä aikaa nousi savu kahvitulista auvertaen lauhkeaan kevätilmaan. Pannut porisivat ja kiehuivat niin somasti, ja kun väsyttiin leikkiin ja tahdottiin hengähtää hetkinen, niin oli kahvikin valmiiksi laitettu.
Palavissaan ja punottaen istuutui nuori opettajatar kivelle vähän ylemmäs lapsista ja katseli ilolla, kuinka heille kestitys maistui. Rautio tuli ja heittäysi maahan hänen jalkojensa juureen.
— Oli mainio ajatus tämä retki, sanoi Elli, lapset näyttävät niin ilosilta ja tyytyväisiltä; minä luulen varmaan, että heillä on ollut äärettömän hauska, etenkin kun heidän opettajansa on itse johtanut leikkiä? Ettekö te ole aivan väsynyt, herra Rautio?
— En vähintäkään, mutta kuinka on teidän laitanne, neiti, ei ole hauska seisoa ja paahtua nuotion ääressä?
— Oo, tytöt olivat myöskin niin huomaavia ja auttavia, että minulla ei ollut mitään vaivaa, sanoi Elli, mutta katsokaahan nyt kaunista taulua edessämme!
Rautio seurasi hänen ojennetun kätensä suuntaa. Siellä tasaisella mäenrinteellä istui hajallisissa ryhmissä koko lapsiliuta iloisesti soristen; useat pojista olivat heittäneet takit päältään palavissaan, ja heidän valkoiset paidan hihansa ja tyttöjen koreat huivit näyttivät niin sievältä tummaa kuusikkoa vasten. Mäen alla oli lampi, jonka pinnalla kevättuuli ajeli väreitä. Sen ympärillä oli lehtipuita, jotka neitsyeellisesti kietoutuivat vaaleanviheriään vaippaansa.
— Tämä on ihanaa! kuiskasi Rautio ja veti syvään henkeänsä. Kaikkialla ilmassa heidän ympärillään näytti lepäävän täydellisyys ja voipumus, mikä herätti halun sulkeutua itseensä; Rautio pani kätensä päänsä alle ja seurasi pääskysten lentoa tuonne äärettömään, siniseen korkeuteen, korkealle heidän päänsä päälle, sitten käänsi hän hitaasti katseensa vieressään olevan nuoren tytön ihanille, raikkaille kasvoille. Hän tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, sydämensä niin ihmeellisen keveäksi aivan kuin vapautetuksi, hän olisi tahtonut ojentaa kätensä ja syleillä koko maailmaa suuressa, hiljaisessa ihastuksessaan.
Koko ympäristössä ei myöskään ollut mitään, mikä häiritsi hänen mielialaansa; lasten iloinen sorina kuului hieman hiljemmin tänne ylös ja linnun liverrys metsässä muistutti että oli kevät — valon ja toiveiden lupauksista rikas aika.
Opettajatar istui hiljaisena, vaan hänen kirkkaissa silmissään ei ollut mitään merkkiä haaveilun suloisesta unelmasta; hän kyllä tunsi kevään ihastusta, vaan ei mikään tunne hänessä antanut vastinetta sen hienoille soinnuille, hänen vilkas mielensä eli koko ajan todellisuudessa, ja tuo kaunis silmäys seurasi lakkaamatta lapsiliutaa heidän edessään.
Niin voivat sydämet sykkiä toisiaan lähellä ja kuitenkin oikeastaan kaukana erillään, mutta sitä Rautio ei tiennyt, sillä tänä hetkenä oli kaikki hänestä kaunista ja täysin sopusointuista.
Muutaman minuutin kuluttua olivat nuoret taas leikin touhussa ja opettaja myös. Tuo suloinen hetki oli häneltä ohitse, mutta hän tiesi, ettei hän koskaan voisi sitä unhoittaa, että hän kätkisi tämän kevätjuhlan metsässä suloisimpien muistojensa joukkoon.
Kun aurinko hitaasti alkoi laskeutua länteen, niin lähdettiin paluumatkalle, ja jotakuinkin väsyneinä tanssista ja leikistä. Koulupihalla erosivat lapset ujoilla kiitoksilla ja yksimielisillä vakuutuksella, että kaikki olivat viettäneet hauskan toukokuun ensimmäisen päivän. Seuraavana päivänä ryhtyivät taas sekä opettajat että oppilaat raittiin voimin työhönsä, täytyihän nytkin olla uuttera, sillä tutkinto lähestyi kiirein askelin. Tuskin kaksi viikkoa sen jälkeen piti koulun laskea nuot pienet linnut lentämään vapauteensa, kesälomalle.
Rautiosta tuntui, että viime päivät olivat häipyneet kuin uni. Hänellä oli paljon työtä, mutta kaikki kävi niin helposti, tutkintokin meni kerrassaan oivallisesti. Pojat olivat aina tähän asti vieneet voiton tytöiltä, mutta tänä vuonna suoriutuivatkin tytöt loistavasti. Neiti Frisk, joka itse oli kärsinyt tutkintokuumetta, oli tavallisesti myöskin tartuttanut jotain omasta hermostuneesta pelostaan oppilaisiinsa; Elli Vinter sitävastoin ei tiennyt mitä ujostelu olikaan, hän seisoi iloisena rintaman edessä »kuin kenraali», sanoivat ukot, ja naisien mielestä oli hän »niin vaalea ja iloinen». Iloisella luonteellaan ja vilkkaalla esitystavallaan oli hän valloittanut koko pitäjän väkirynnäköllä.
— Ansaitsematon voitto, arveli hän itse.
— Oh, sanoi Rautio, teillä on kyky voittaa kaikkien sydämet.
Elli hymyili. — Niin, mutta ajatelkaa, että Isolakin tuli tutkinnossa laulun jälkeen ja löi minua olalle: »Olemmepa saaneet kerrassaan oivan kouluneiden, kun voi laulaa sekä koko- että puolinuotit», sanoi hän.
Seuraavana aamuna matkusti Rautio; opettajatar oli luvannut viipyä viikon rovastinnan luona. — Hyvästi neiti, eikö meillä ole ollut hyvä lukukausi ja ihana kevät? sanoi opettaja hyvästellessään.
— Te siis olette jo unhottanut kaikki vastoinkäymisenne? kysyi hän.
— Tuntuu aivan siltä, vastasi hän hymyillen. Neiti on iloisella luonteellaan valaissut koko koulutalon ja minun huoleni myöskin, siitä täytyy minun saada teitä kiittää. — Hän otti Elliä kädestä hellästi ja piti sitä hetken omassaan, samalla kun hänen katseensa etsi Ellin katsetta.
— Toivotan hauskaa kesää! sanoi Elli.
— Niin, ja hauskaa jälleennäkemistä! vastasi Rautio antaen samalla käden hiljaa pudota. Reippaasti keikautti hän itsensä kärryihin — hyvästi, hyvästi! — Hän heilutti hattuaan ja Elli liehutti nenäliinaa — niin erosivat he.
Rautio ei voinut selittää sitä mielen tilaa, mikä viime aikoina oli vallannut hänet, ainoastaan sen tiesi hän, ettei koskaan ollut tuntenut itseään niin rohkeaksi kuin nyt. Kaikki tuntui hänestä hauskalle kotimatkalla, kärryntärinä asemalle mennessä ja matka rautatievaunuissa, jotka olivat täynnä koululapsia, ja sitten matka kotiapäin valoisana kesäiltana lemmikillään Ruskolla keveissä kärryissä ja takaistuimella vanha Taavetti, joka kerroskeli asioita kotiseudulta.
Miten rauhaisalle ja ystävälliselle näytti kartano tuolla mäellä, Sydän tykytti aina kovemmin, kun hän ajoi tuota tuttua tietä vanhojen jalavien alla, jotka seisoivat molemmin puolin tietä. Keltaiseksi maalatun rakennuksen alapuolella leveni puutarha hedelmäpuineen ja marjapensaineen aina äidin vaatteenvalkasupaikalle puron reunalla, jossa keväällä aina oli oivaa palttinaa pitkän pitkiä kaistaleita, toisella puolen taloa olivat kedot, niityt ja pellot täydessä kunnossa. Täällä ei ollut suuremmoista luonto eikä ihania näköalat, vaan näytti hauskalle joka lisäsi talon varakkaalta ja komealta näyttävää ulkoasua, mikä teki vastustamattoman hyvän vaikutuksen. Oras pelloissa näytti viheriälle ja lupaavalle, ohkanen vaalea sumu nousi puron-uomasta kaukana niityillä, ja metsästä tuli raitis koivun tuoksu, kuin ensimmäisenä tervehdyksenä kotiin tulevalle. Hän ajoi veräjän läpi ja aina porrasten eteen. Täällä seisoi äiti ja nyökkäsi hyvää iltaa hänelle. Hän oli isokasvuinen kuten poikansakin ja lihavahko, tavattoman komea, leveäharteinen nainen, aikaisten huolten rypistämät kasvot, älykkäät silmät, jotain hilpeää koko olennossaan.
Ensi tervehdyksessä äidin ja pojan välillä näkyi, kansantavan mukaan, ainoastaan hyvin vähän sitä hellyyttä, jota molemmilla oli toisiaan kohtaan, mutta heille oli luonnollista näin hallita tunteitaan. Kuitenkin voi, niin tyyni kuin äiti olikin, huomata että hän oli täynnä iloa nähdessään taas poikansa, ja jokainen pikkuesine talossa todisti jollain tavoin, kuinka kaikki oli valmistettu hänen palaamakseen.
— Tule nyt sisään haukkaamaan kipene, sinä taidatkin olla nälissäsi matkan jälkeen, sanoi äiti, ja sisällä eteiskamarissa oli kaikki pojan mieliruuat pöydällä, hienoaleipää, tuoretta voita ja viiliä sekä vaahtoavaa kotiteko-olutta paksussa, kirkkaaksi hangatussa tinatuopissa, jota isä ja isoisä olivat käyttäneet. Rautio vei mielihyvällä tuon vanhanaikuisen kannun huulilleen ja joi aika siemauksia: — Kiitos äiti, tällaista juomaa ei saa koskaan maistaa muualla kuin kotona, sanoi hän.
— Niin, Liisa teki sitä juuri eilen, vastasi äiti, enkä minä käskenyt hänen säästämään maltaita.
Huone suuren salin takana oli aina siitä asti, kuin hän tuli täysikasvuiseksi, ollut hänen; se oli nyt uudestaan maalattu ja kirjavat matot, jotka äiti itse oli kutonut, olivat ristissä kikavalkoisella lattialla. Rautjärven emäntä teki aina parastaan saadakseen lattiat valkeiksi; suuressa kyökissäkin loisti lattia puhtaana kuin vierashuoneessa. Hän oli ankara järjestyksen ihminen, jonka vuoksi palvelija, joka ei mukautunut tähän, oli harvoin kauan talossa.
Rautio avasi makuuhuoneensa ikkunan ja silmäili uinuvaa luontoa; oli niin hiljaista ja tyyntä kaikkialla tänä vilpoisena kevätyönä, aivan kuin koti olisi pyytänyt poikaansa lepäämään häiritsemättä helmassaan.
— On suuri siunaus, että on hyvä koti, ajatteli tuo nuori mies, ja hänen kostea katseensa etsi hiljaisella kiitollisuudella taivaanlakea päänsä päällä.
Aikaisin seuraavana aamuna oli hän jo ylhäällä ja liikkeellä; hänellä oli niin paljon uutta katseltavaa, niin monta tervehdittävää ja niin monen kanssa puhuttava. Kalustohuoneessa teki vanha Taavetti puuastioita talon tarpeiksi, sinne piti Raution mennä kiittelemään tuota vanhaa, vaan vielä vikkelää tekijää. Kaksi nuorempaa renkiä meni pellolle työhevosten kanssa; toinen hevospari oli ostettu sitten kun opettaja viimeksi oli kotonaan. Hevoset näyttivät vahvoilta ja komeilta, ja tuolla karjapiiat tulivat kiiltävine maitosaaveineen matkalla meijeriin puron varrelle.
Hänellä oli vielä hyvästi aikaa ennen aamiaista kiertääkseen pienen mutkan ja katsellakseen kasvuja. Aamuilma tuulahteli raittiina ja elähdyttävänä hänen ympärillään, tuolla kyntivät jo miehet täydessä touhussa ruskeaa maata, joka näytti niin voimakkaalle ja myöhkeälle. Hanhet kulkivat niin ylevinä allikkoon aamukylvylle, pääskyset lentelivät vilkkaasti edestakaisin etsien ruokaa; kaikkialla näkyi päivän valpastunut elämä heränneen ja tuntui raittiilta täällä luonnon helmassa. Punaseksi maalattujen riihien ohitse, joista hän lapsena niin usein oli kuullut varstain tahdikkaan äänen, hän kulki lehtoon, jossa vaaleanviheriät koivut välkkyivät valkeine runkoineen. Se oli sievä pieni luonnonpuisto, jossa tie kiemurteli viheriäisen katoksen alla ja aukeni ylhäällä mäellä, missä aurinko paistoi kirkkaana uutisasunnon yli. Siinä työ lepäsi tänään, soma salvos oli keskitekoisena puiden seassa. Se oli äidin tuleva pieni pakopaikka, josta hän joulunaikana oli puhunut, että rakennuttaisi sen keväällä; on aina hyvä olla valmiina vastaisen varalle, arveli hän.
— Minä en ole enää nuori, oli hän sanonut, minä voin väsyä maanviljelykseen, silloin muutan minä pieneen uuteen tupaan, ja sinä saat ottaa talon ja hankkia tänne nuoren reippaan emännän.
Kun hän nyt täällä ylhäällä muisti nämät sanat, niin värähytti se hänen mieltään — nuoren emännän — hänen täytyi painaa käsi sydämelle! Oli ainoastaan yksi kuva — nyt tunsi hän sen selvästi, — jonka hän voi asettaa yhteyteen vaimokäsitteen kanssa. Hän nojautui uuden rakennuksen nurkkaa vasten, pani kädet ristiin rinnalleen ja vaipui tulevaisuuden unelmiin, jollaisia jokainen nuori mies on uneksinut ainakin jonkun kerran elämässään, samalla kun varhainen päivä levitti välkkyilevää valoaan ympäröivän seudun yli. Onnellinen uneksija!