X.
Syksy oli tullut, ja Rautio oli palannut Honkalaan muutamia päiviä ennen lukukauden alkua. Neiti Vinter oli täällä jo ennen häntä aivan entisellään, »terve kuin omenankukka», sanoi vanha Katrina, joka nyt alkoi kohdella nuorta neitiä erityisellä hyväntahtoisuudella. Oli kaunis aamu, ja kaikki luonnossa näytti vielä aivan kesäiseltä. Rautio oli karsimassa nuorta, koulunpiirin sisällä olevaa metsää ja heitti tätä tehdessään tavantakaa syrjäsilmäyksiä kouluhuoneen avonaiseen ikkunaan, missä Elli Vinter istui ikkunalaudalla ja hyräili työssään. Rautio näki hänet ainoastaan sivulta, sillä hän istui puolittain poiskääntyneenä hänestä, mutta aamuaurinko kimalteli kuin kulta hänen lyhyessä ruskeassa tukassaan ja hyväili kaunista niskaa; hän näytti Rautiosta taululle, minkä kehyksenä oli ikkunan puitteet, koristettuina runsailla konvolvulusköynnöksillä, jotka pyrkivät aina kattoon saakka. Äkkiä näki Rautio hänen säpsähtävän ja kuuli iloisen huudahduksen; kolme askelta ikkunasta seisoi äkkiä nuori mies somassa matkapuvussa ja lauloi kädet ojennettuina tuota nuorta tyttöä kohden: »Sua tervehdin, sua tervehdin!»
— Oh Viktor, kaikui Ellin iloinen ääni, hyi, kuinka sinä säikäytit minua, kun tulet tuolla tavoin aivan kuin pilvistä pudoten, ajatteles, jos minä olisin pyörtynyt!
— Ei mitään vaaraa, urhoollinen serkkuni, saanko tulla sisään?
— Tietysti, mutta et ikkunan kautta, sillä silloin pitää Anderssonska sinua ryövärinä; tämä nyt oli kuitenkin kerrassaan ihastuttava hämmästys!
Raikkaat nuorukaisäänet tunkeutuivat selvänä Raution korviin; hän seisoi siinä melkein kivettyneenä; mikä tuuli oli nyt näin odottamatta ajanut tuon serkun näyttämölle? Hänellä oli aina ollut vastenmielisyyttä tuota tuntematonta nuorta miestä kohtaan, mutta ei ollut voinut selittää tätä salaperäistä suhdetta, Nyt tiesi hän yht'äkkiä syyn, hän oli mustasukkainen! Yhä edelleen viipyi hän työssään — mitäpähän oli hänellä muutakaan tehtävää — mutta kirveen iskuissa ei ollut mitään tarmoa; koko ajan kuunteli hän tietämättään ääniä ja katse kiiti sinne, missä hän tiesi kahden serkun nyt hilpeinä iloitsevan yhdessä.
Tuolla tuli Anderssonska läähättäen rappuja ylös ja riensi Katrinan luo, joka huuhtoi perunoita kaivon luona; tietysti tahtoi hän tuoretta kahvi-kermaa ja kentiesi pari kananpoikaakin päivälliseksi odottamattomalle vieraalle. Vähän aikaa myöhemmin tuli Elli serkkunsa kanssa kartanolle; hänellä oli päässä kukikas pitsihattu, kaunein naispäähine, mitä Rautio voi mielessään kuvitella. Elli puheli ja viittoi innokkaasti. Äkkiä huomasi hän opettajan, ja molemmat tulivat reippaasti hänen luo.
— Tässä saan esitellä teille serkkuni, insinöörin, sanoi hän, hän on virkamatkalla ja oli niin ystävällinen, että ohikulkiessaan pistäysi katsomaan minua täällä yksinäisyydessäni. Nyt aion näyttää hänelle ympäristöä sillä aikaa kuin Anderssonska laittaa päivällistä.
Elli nyökäytti päätään, Rautio kumarsi kankeasti vieraalle; tuo hienosti puettu nuori herra katseli silmälasiensa läpi jotensakin hävyttömästi hänen yksinkertaista palttinatakkiaan ja karkeatekoista olkihattuaan. Kun he sitten kääntyivät ympäri kulkeakseen edemmäs, niin opettaja aivan selvään tunsi, kuinka vieras huolettomasti olkapäitään kohauttaen surkutteli serkkuaan, jolla oli näin hauskaa seuraa.
Rautiossa kihisi ja kuohui, mustasukkaisuus liittyi talonpoikaisylpeyteen, jota oli hänellä veressä, hän ei tahtonut antaa nöyryyttää itseään; onko rehellinen työmies yksinkertaisen pukunsa tähden huonompi kuin pääkaupungin heikari, jonka veltot piirteet selvästi ilmaisevat huonoja tapoja? Hän syöksyi näiden myrskyisäin ajatustensa valtaamana niin rajusti mäntyjen kimppuun, jotta oksat sinkoilivat hänen ympärillään. Auringonpaisteessa tuli viimein hänelle niin kuuma, että hän heitti kirveen olalleen ja meni sisään.
Katrina hyvin innoissaan puheli hänelle. — Ajatelkaa, sanoi hän, millainen vetelys tuo Anderssonska on, ei voinkipenettä ole heillä talossa pöytään tuolle hienolle vieraalle herralle. Minä olen juuri kirnunnut ja minä ajattelin: minä vien nokareen voita neidin tähden, ellei herralla ole mitään sitä vastaan, ja sitten on meillä kerrassaan muhkea kermajuusto?
— Tee kuin tahdot, Katrina, se on minulle yhden tekevä. Rautio veti oven kiinni niin synkän näköisenä, että muori aivan hämmästyneenä katsoi hänen jälkeensä, mutta sisällä istuutui Rautio kuin hämmähäkki tähystämään ja odotti kunnes nuori pari nauraen ja puhellen palasi metsästä. Elli juoksi kyökkiin ja palasi heti kourallinen herneitä mukanaan, jotka hän anteliaasti jakoi aina nälkäiselle kyyhkysparvelle. — Eikös tämä ole mukavaa? huusi hän serkulleen, joka seisoi portailla.
— Mainiota! — huudahti tämä taputtaen kovasti käsiään, niin että nuot räpyttelevät linnut karkoittuivat pakosalle.
— Hyi, kun niin taitamattomasti menettelet — Elli teki tyytymättömän liikkeen. Sinä unohdit, ettet ollut nyt teatterissa!
— Anteeksi, mutta kuva oli täydellinen, vakuutti hän innokkaasti; sitten menivät he molemmat hymyillen käsikädessä huoneeseen.
Rautio nousi, hänelle tuli äkkiä melkein vastustamaton halu kerrassaan antaa valta taisteleville tunteilleen, jotka rajusti liikkuivat hänessä; huone kävi hänelle tukalaksi, ja hattu syvälle painettuna riensi hän ulos Rullen seuraamana, joka kuin ihmetellen katseli isäntänsä tavattomaan kiihtyneisiin kasvoihin.
Kiivas kävely lammenrannalle teki hänelle hyvää; sinne tultuansa heittäytyi hän muutamain tuuheiden leppien alle ja pyyhkäsi lakin päästään, jotta ilma vapaasti sai vilvoittaa hänen kuumaa otsaansa. Kauan viipyi hän täällä Rulle jalkainsa juuressa, ja häntä ympäröivä hiljaisuus palautti myöskin tyyneyden hänen mieleensä, samalla syvä häpeäntunne siitä, että oli noin vähäisen syyn takia joutunut pois tasapainostaan, täytti hänen sielunsa tuskalla. Kun hän muutamia tuntia myöhemmin palasi kotia, niin ei hänen tyyneestä muodostaan olisi kukaan voinut päättää, että kapina vastikään oli häirinnyt hänen rauhaansa. Kartano näytti niin rauhalliselta ja hiljaiselta, vieras »myrskylintu», joksi Rautiolla olisi ollut syytä häntä kutsua, oli poissa, ja Elli istui yksin kiikkulaudalla ikkunan alla käsitöineen.
— Siinäpä tulette vihdoinkin, herra Rautio, huusi Elli hänelle, minä olen etsinyt teitä kaikkialta pyytääkseni teitä syömään päivällistä yhdessä serkkuni ja minun kanssa, mutta te olitte kadoksissa.
— Minä tein kerrassaan perinpohjaisen kävelyretken, sanoi hän, teistähän oli ihastuttavaa, kun saitte sukulaisen vieraaksi.
Elli hymyili. — Niin serkkuni Viktor on aika iloinen kujeilija, mutta tavallisesti me enimmäkseen kiistelemme, vaikka me nyt tänään odottamattoman tapaamisen tähden pidimme aselepoa, sanoi Elli iloisesti. Minä en voi kärsiä hänen keikaritapojaan, minua oikein inhottaa nähdä miehen noin tarkoin seuraavan kaikkia muoteja.
Rautio katsoi hämmästyneenä häneen.
— Viktorilla on aina tapana kertoa minulle hentuistaan, jatkoi hän, hän väittää, että kaikki tytöt ovat ihastuneet häneen, mutta minä sanoin hänelle viimeksi tänään, että ei kukaan muu kuin hupsu rakastu tuollaiseen narriin. Nyt on lankani lopussa, ettekö mene sisään, herra Rautio, saamaan jotain päivälliseksi?
— Niin, tuntuupas nyt ruoka maistuvan, vastasi hän omituisella äänenpainolla; hänestä tuntui äkkiä kuin taakka, mikä tähän asti oli painanut häntä, olisi nostettu, ja kevein askelin riensi hän sisään. Seuraavana yönä ei hän voinut nukkua, oli kuin kuume hänessä, ja kun hän seuraavana päivänä istui opettajattaren kanssa kiikkulaudalla, niin oli hän niin kummallisen näköinen, että Elli ihmetellen katseli häntä.
— Teitä vaivaa joku, herra Rautio, sanoi hän ja purasi langan säikeen pienillä valkoisilla hampaillaan, oletteko kipeä?
Rautio loi katseensa alas hetkeksi ja kohotti sen sitten aivan kuin olisi tehnyt järkähtämättömän päätöksen. — Neiti Vinter, hänen äänensä kaikui eriskummallisen kovalle ja karkealle. — Neiti Vinter, minä rakastan teitä, minä en voi kuleksia täällä kauemmin päivästä päivään saamatta puhua ajatukseni, tahdotteko tulla vaimokseni?
Hän tunsi, ettei mikään rakkauden tunnustus romaaneissa eikä todellisuudessa voinut olla tuollainen, vaan hän ei kuolemakseenkaan olisi voinut pukea tunteitaan muihin sanoihin.
Elli katsoi ylös, ja hänen katseessaan kuvastui niin pohjaton, niin sanomaton kummastus, että siinä ei ollut sijaa millekään muulle. Sitten alkoi hän äkkiä nauraa, nauraa niin hillitsemättömästi, että työ putosi hänen käsistään ja kirkkaat kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään. Rautio säpsähti; mitä tahansa hän oli odottanutkin häneltä vastaukseksi kosintaansa, niin ei hän koskaan ollut kuvaillut, että hän kohtelisi tällä tavoin; hän tuijotti melkein säikähtäneenä häneen ja kysyi soinnuttomasti: — Miten on minun tämä käsitettävä?
— Ah, sehän on niin naurettavaa! huudahti hän ja pyyhki kyyneleet silmistään.
Se pisti Raution sydämeen: — Onko todellakin jotain naurettavaa siinä, että mies avonaisesti tunnustaa naiselle rakkautensa? kysyi hän hiljaa.
— Ei, ei, ei yleensä, hän tukahdutti vaivoin uuden naurun purkauksensa.
— Vai niin, ei yleensä, toisti Rautio, siis ainoastaan kun on kysymys minusta? — Niin minä tunnen itsekin, kuinka hirveän kömpelölle rakkauden tunnustukseni mahtoi tuntua, mutta minä uskon, että kun sydän on liian täysi, niin ei löydy sanoja ilmaisemaan tunteitaan.
— Minä en tiedä, oli vaan jotain niin uskomatonta, niin aavistamatonta ja lystillistä siinä ajatuksessa, että te olette kuleksinut täällä rakastuneena minuun, minä en tahdo voida käsittää sitä!
— Pitääkö minun sitten ehkä uudistaa sanani, jotta neiti oikein voisi ymmärtää, mitä minä tarkoitan? sanoi Rautio, ja hänen äänensä sointu kuului niin vakavalle, että Elli äkkiä tuli hieman hämilleen.
— Ei, ei! vastasi hän äkkiä,
— Tahdotteko ajatella, mitä olen sanonut? — hänen äänensä värähteli tukahdutetusta liikutuksesta, ja äkkiä, aivan kuin sulut, mitkä kauan olivat pidättäneet virtaa, olisivat särkyneet, tarttui hän intohimoisesti hänen käsiinsä ja kuiskasi: — Jos sinä tietäisit, kuinka kallis sinä olet minulle. Minä olen rakastanut sinua ensi hetkestä, kuin näin sinut!
— Siitä ei minulla ole ollut mitään aavistustakaan, vastasi tuo nuori tyttö vähän kiivaasti ja veti kätensä pois. Oli miten tahansa, niin minua surettaa, että tämä keskustelu on tapahtunut meidän välillämme, koska — koska minä en voi vastata teidän tunteitanne. Anteeksi, mutta nyt minä menen, ei ole hyödyksi jatkaa tätä hyvin ikävää yhdessäoloa.
Hän nousi ylös, kokosi työkalunsa ja meni. Se oli hirveä silmänräpäys Rautiolle!
Tajutonna, kuin olisi häntä kova isku kohdannut, istui hän liikkumatta samalla paikalla, kuinka kauan ei hän tiennyt itse; kun hän taas tuli tuntoihinsa ja koneentapaisesti nousi mennäkseen sisään, niin näki hän veräjän luona miehen hevosineen kärryineen. Se oli eräs talonpoika, joka tuli tuomaan kuivia puita, joita oli ostettu koulun käsityötarpeiksi. Opettaja meni hänen kanssaan katsomaan lautoja ja auttoi sitten saamaan ne katon alle. Kun ilta tuli, niin hän istui kauan kirjoituspöytänsä ääressä pää raskaasti käteen nojaten, sitten sytytti hän lamppunsa ja otti esiin postipaperia ja kynän.
»Te kummastutte varmaankin näistä riveistä, neiti Vinter», kirjoitti hän vahvalla, selvällä käsialallaan, »minä pyydän kuitenkin teitä olemaan vakuutettuna siitä, että minä en suinkaan aijo uudistaa, mitä minä aikaisemmin tänään olen lausunut, en myöskään tahdo teitä kiusata enkä vaivata. Syy, miksi kirjoitan on se, että minä täten helpommin voin vakuuttaa teille, että minun luja päätökseni on kaikessa, mikä minusta riippuu, säilyttää suhdetta välillämme sellaisena kuin se tähän asti on ollut, ja että rehellinen toiveeni on saada palvella teitä kaikessa, missä voin ja kykenen. Jos sanani tänään ovat solvaisseet tai loukanneet teitä, niin pyydän minä sydämestäni anteeksi ja toivon, että aika haihduttaa ne teidän muistostanne. Vasta nyt tyyneen harkinnan hetkenä huomaan minä itsekin, että oli rohkeaa pyytää teidän kättänne; löytyy muuri meidän välillämme, yhteiskuntasuhteiden, säätyrajoituksen muuri, jonka yli te ette tahdo nousta, ja sentähden oli kerrassaan uhkarohkeaa koettaa sitä rikkoa.»
Hän pani kirjeen kiinni ja pisti sen erään kirjan sisään, jonka hän juuri ennen oli lainannut Elliltä ja lukenut, sekä antoi Katrinan vielä samana iltana viedä sen opettajattarelle. Kauan senjälkeen istui hän hiljaa paikallaan kirjoituspöytänsä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena; hän tunsi nyt selvästi, että nyt hän oli kuin kääntänyt uuden lehden elämänkirjassaan, että nuoruuden aika valoisine toiveineen tästä päivästä oli ohi, ja että hän oli melkoista vanhempi.
Ja täten olivat siis nuot kultaiset säikeet hänen elämänsä kertomuksestaan äkkiä kaikki yhdellä kertaa katkenneet.