XI.
Aika kului tasaista kulkuaan ja tunnit koulussa menivät säännöllistä menoaan; työ oli Raution ilo, ja hän siunasi sitä nyt enemmän kuin koskaan ennen, kun ajatuksensa tarvitsivat tasaista toimintaa, jotta ei eksyisi unelmoimaan, mikä ei sopinut hänen luonteelleen eikä hänen elämänsuuntaansa. Hän ei ollut mikään toimeton luonne, jonka sydämen suru, katkerakaan, voisi tehdä toimettomaksi; päinvastoin ryhtyi hän nyt innokkaammin kuin ennen opetukseen ja jakoi opetusta myöskin koulun ulkopuolella kooten ympärilleen vapaahetkinä poikia, lukeakseen jotain hyödyllistä heille, sitten keskustellakseen luetun johdosta ja siten kehittääkseen heidän ajatus- ja arvostelukykyään.
Hän pelkäsi tosin, että myöskin tässä saisi kokea vanhojen vastustusta, mutta nämät näkyivät nyt väsyneen riitelemiseen; sen sijaan sai hän sisälliseksi ilokseen nyt tunnustustakin niiltä, joilta hän vähimmin oli sitä odottanut. Yhdellä hänen itsepintaisimmista vastustajistaan oli poika, joka oli koko seudun tunnettu ilkimys, kerrassaan rosvonalku, jolle raa'in omavaltaisuus oli kuin jokapäiväinen leipä. Poika oli rikkaiden vanhempien ainoa lapsi ja oli kaikessa saanut seurata omia halujaan, joten ei ollut ihmettelemistäkään niitä hedelmiä, joita sellainen veltto kasvatus kantoi. Alussa katseli isäkin sormiensa läpi pojan vehkeitä, olipa vielä ylpeäkin hänen reippaudestaan ja rohkeudestaan, viat kyllä karisevat vuosien mukana, arveli hän.
Niin ei kuitenkaan käynyt, pojan käytös tuli pian kuuluksi kylällä ja tuotti häpeää tuolle talonpoikaisylpeälle isälle. Juuri tämä mies oli nyt kuitenkin opettajan vastustajista innokkaimpia; missä hän voi, koetti hän tehdä vastoin Raution pyrintöjä ja kohteli häntä röyhkeästi ja ylpeästi. Hän pani pojan kouluun, ei vakuutettuna koulun kasvattavasta vaikutuksesta, vaan pikemmin rangaistakseen opettajaa panemalla hänen niskoilleen pahantapaisen lapsen, jota hän itse ei enää kyennyt hillitsemään, sekä todistaakseen ettei koulunkäynti enemmän kuin mikään muukaan pystynyt parantamaan häntä.
Rautio huomasi asian hyvin arveluttavaksi. Lautamies Vikström oli pitäjän etevimpiä ja vaikuttavimpia isäntiä, oli vaikeaa rohkeasti kieltäytyä ottamasta poikaa; oma sydämensä kehotti häntä myöskin vastaanottamaan tuon pahankurisen lapsen, jotta hän kärsivällisyydellä ja rohkeudella koettaisi jalostuttaa tuota pientä »villisorsaparkaa», mutta toiselta puolen tuntui opettajasta kuin rikokselle muita oppilaita kohtaan, että heidän keskuuteensa tuotiin ilkiö, joka kentiesi esimerkillään turmelisi koko hengen koulussa. Hän neuvotteli koulujohtokunnan kanssa, kaikki tunsivat pojan paheet, mutta kukaan ei tahtonut loukata arvossa pidettyä lautamiestä.
Vihdoin tarkan harkitsemisen jälkeen päätti Rautio koetteeksi ottaa vastaan uuden oppilaan, minkä tarkan vartioimisen hän teki itselleen kalliiksi velvollisuudeksi. Tulos tästä kaikesta oli vastoin kaikkea luuloa mitä parahin.
Millä keinoin opettaja onnistui herättämään pojan kunnian tunteen oli ja jäi arvoitukseksi kaikille, jotka eivät innokkaan nuoren opettajan tavoin olleet ottaneet tehtäväkseen tutkia poikaluonteen juovikasta liitosta. Siinä kylliksi, Anton Vikströmistä tuli ajan ollen koulun siivoin oppilas, joka oli jo opettajaansa lujasti kiintynyt.
Tämä pojan täydellinen muuttuminen tuntui isästä alussa ihan uskottomalta, niin ettei hän siihen luottanut, mutta kun aika kului edelleen, niin huomasi lautamies, että se ainakin oli totta. Hän oli jäykkä mies, jonka oli vaikea luopua juurtuneesta vakuutuksesta, mutta hänen luonteensa oli kuitenkin pohjaltaan rehellinen ja oli jalokin; viipyi kauan, ennenkuin hän voi tunnustaa vääryytensä, jota hän oli tehnyt opettajaa kohtaan, mutta kun hän sen kerran huomasi, niin vaati myöskin hänen oikeudentuntonsa, että hän tekisi tämän anteeksipyynnön ja niin sitten tuo ylpeä suurtalollinen — muuan noita vapaan maanviljelijän muhkeita perikuvia — meni eräänä päivänä Raution luo ja lausui muutamin yksinkertaisin sanoin kiitollisuutensa sekä katumuksensa. Se oli suuri tunnustus, suurempi kuin opettaja koskaan oli voinut odottaakaan, ja sovinnollisella avomielisyydellä ojensi Rautio entiselle vastustajalleen kätensä. Tästä hetkestä, sen tiesi hän, oli lautamies Vikström koulun ystävä. Monet kerrat sitten istuivat he kahden, vakaasti keskustellen ja samalla kuin Rautio kunnioituksella kuunteli, kun isäntä vapaasti jutteli mielipiteistään, peritystä vanhoilisuudestaan, niin antoi hän tyyneellä, helpostikäsitettävällä tavalla toiselle selvän kuvan uusista ihmisystävällisistä aatteista, joilla monessa tapauksessa oli kasvattava merkitys. Kumpainenkin oppi paremmin arvostelemaan ja ymmärtämään toisiaan ja Rautio sai tietämättään lautamiehestä ihailijan ja ystävän elinajakseen, samalla kun hän puolestaan antoi tälle koko kunnioituksensa. Tämä suhde samoinkuin hänen työskentelynsä nuorten kesken, vaikutti hyvittävästi hänen mieleensä.
Jos Elli Vinter luuli Rautiossa näkevänsä vastaamattoman tai väärinymmärretyn rakkauden ihmishaamussa, niin pettyi hän ihan täydellisesti. Hänen ei myöskään tarvinnut pelätä niiden tunteiden uudistumista, jotka Rautio kerran oli ilmaissut hänelle, mitä hyvänsä Rautio ajattelikin, niin näytti se olevan kuin haudattuna syvälle hänen rintaansa ja koko hänen käytöksessä neiti Vieteriä kohtaan oli sama hyväntahtoisuus kuin ennenkin. Vaikka hän ei enää etsinyt hänen seuraansa, niin ei hän sitä karttanutkaan, ja ainoastaan omalla tarkkanäköisyydellään ja hienotunteisuudellaan Elli voi aavistaa, että löytyi juopa heidän välillään, mikä laajeni päivä päivältä.
Syyskuu oli tavattoman lauhkea tänä syksynä, oli kiduttavan kuiva ja tukalan painava ilma, ja vanhat ennustivat kauhistuttavaa loppua.
— Tulee varmaan ukkonen, arveli nuori opettajatar eräänä lauvantaina, kun Rautio ja hän yhdessä katselivat poikien voimistelunäytteitä, minulla on sellainen kauhu ukkosesta, että tulen aivan kipeäksi!
— Näyttää hieman uhkaavalle, vastasi Rautio ja katseli tutkien noita omituisia pilvimuodostuksia läntisellä taivaalla. Helle ja pitkällinen kuivuus hyvin usein päättyvät luonnon mylläkällä, mutta toivokaamme, että purkaus ei tule kovin raju.
Sunnuntai valkeni raskaana ja harmaan pilvisenä. Rautio oli aikonut kirkkoon, mutta Katrina makasi kuumeessa, eikä hän tahtonut jättää eukkoa yksin kotiin. Anderssonska taas oli jo edellisenä päivänä lähtenyt naapurikylään sukulaisiinsa ja odotettiin takaisin vasta sunnuntai-iltana.
Ellin piti ensi kerran olla kyökissä taloudenhoitajana ja kaikkena, ja hänestä olikin hauskaa saada yksinään puuhata. Puuhatessaan päivällistä ei hän muistanut ensinkään uhkaavaa ilmaa, joka aikaiseen aamulla oli häntä pelottanut, mutta kun hän oli syönyt ja korjannut pois päivällistarpeet sekä ajatteli lähteä pienelle kävelyretkelle metsään haihduttaakseen kyökinhöyryä pienestä hienosta nenästään, niin säikähtyi hän nähdessään uhkaavan näköisen taivaan ja kääntyi aivan raskaalla mielin takaisin huoneeseensa.
Hän otti kirjan ja koetti lukea, mutta ajatukset eivät tahtoneet seurata sanoja; sitäpaitsi tuli aikaisin hämärä huoneeseen ja hänen päätänsä alkoi särkeä. Hän ei ollut pelkuri; tänään valtasi kuitenkin yksinäisyyden tunne aivan ehdottomasti hänet, ja hän nyt kaipasi Anderssonskan raskaita askeleita kyökissä, jotka muutoin usein vaivasivat häntä. Vähitellen sulivat kirjaimet yhteen epäselväksi vilinäksi. Hänen täytyi panna pois kirja, ja meni istumaan ikkunan ääreen. Ulkona näytti synkälle, pilvet olivat kasaantuneet röykkiöihin päälletysten, ja niiden reunat olivat kuparin värisissä juovissa. Äkkiä jakaantuivat ne kuin taikavoimalla, salama valaisi taivaanlaen, ja heti tämän jälkeen tärisi talo ukkosen jyrinästä.
Elli ponnahti ylös. Nyt oli pahin kaikista, ukonilma, ja hän oli yksin kotona! Muutamia minuttia myöhemmin välähti uusi salama vielä ja jyrisi kovemmin, sen jälkeen yhä uusia. Elli väänteli käsiään, tuntui kuin ilma huoneessa olisi tukehduttamaisillaan hänet, ja puolipyörryksissä syöksyi hän koulusaliin ja sysäsi auki ikkunan, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli raju tuulispää, viskasi ikkunan hänen käsistään ja heitti sen seinää vastaan, niin että lasisirpaleet helisten sattuivat kivijalkaan maahan pudotessaan.
Silloin kuului nopeita askelia eteisestä, ovi aukeni ja Rautio seisoi kynnyksellä: — Mitä on täällä tapahtunut? Hänen kysymyksensä jäi vastauksetta, Elli oli nojautunut ikkunapieltä vasten ja painanut kädet silmilleen, mutta yhdellä silmäyksellä käsitti Rautio asian, otti lujasti kiinni rikkoutuneesta ikkunasta ja sulki sen. Samassa purppuralle ja kullalle kimalteleva salama kirkkaasti valaisi huoneen ja ukkosen jyminä, mahtavampi ja majesteetillisempi edellisiä, kajahti läpi suuren tyhjän koulusalin.
— Auttakaa, auttakaa! huusi Elli epätoivoisena ja tarttui suonenvetoisesti kiinni Raution kädestä; senjälkeen nojasi hän, täynnä kauhua, päänsä hänen rintaansa vasten.
Tänä hetkenä ei hänessä ollut hiukkaakaan oikeaa tajuntaa, pelko oli täydellisesti riistänyt häneltä tavallisen rohkeuden, ja vavisten painautui hän Rautioon; tietäen sen vain, että siinä oli inhimillinen olento, jonka luona hän voi löytää pakopaikan.
Ja Rautio seisoikin tässä raivoavassa myrskyssä kuin korkea honka, jonka suojassa pieni lintunen turvattuna voi piilottaa päänsä siipensä alle; ystävällisesti tukien pani hän kätensä hänen ympärilleen ja kuiskasi rauhoittaen hänen korvaansa, kun suojattinsa vapisten ja rukoillen turvaa, lepäsi hänen sydämellään. Että tämä sydän hehkui nyt lämpöisempänä hänelle kuin ennen, se ei vaikuttanut mitään asiaan; tänä hetkenä oli Elli hänelle yhteiskäsite kaikesta heikosta ja turvattomasta maan päällä, joita vahvemman oikeus ja velvollisuus on suojella ja hoitaa.
Tuli hämärämpi huoneessa, ukkonen jymisi vähitellen yhä kauempana, ja rajuilma oli purkanut väkivaltansa. Rautio katsoi alas tuon nuoren tytön tavattoman kalpeihin kasvoihin, jotka olivat häntä niin lähellä, että jokainen henkäys kevyesti kosketti hänen poskeaan, se oli kummallinen asema, ja tuhannet risteilevät tunteet liikkuivat yht'aikaa hänessä; sitten otti hän hiljaa hänen kätensä ja sanoi: — Nyt, neiti Elli, on rajuilma ohi, sade on rauhallista tuolla ulkona, ja varmaan tulee tyyni yö. Minä sytytän lampun teille, niin tulee valoisa tuolla sisällä, olettehan levollisempi nyt, eikö niin?
Hän ei vastannut, mutta ei myöskään vastustanut, kun Rautio ystävällisesti vei hänet pieneen kamariin ja pani hänet mukavasti nojalleen sohvan nurkkaan. Pian paloi lamppu pöydällä, Rautio laski uutimet ja teki kaikki niin hauskaksi kuin mahdollista.
Samassa ratisi kyökin avain lukossa ja Anderssonska syöksyi lääpästyksissään ja sateesta aivan likomärkänä sisään: — Jumala armahda, sellainen ilma! huudahti hän tapansa mukaan hartaasti, minä olin juuri kotimatkalla, ja keskellä pimeää metsää alkoi ukkonen jymistä ympärilläni. Minä luulin kerrassaan, ett tuomiopasuunat soivat, ja korvat meni kerrassa lummeeseen minulta, sitten alkoi sataa, minulla ei ole kuivaa räpälettä päälläni, ja kun minä näin valkean täältä koululta, niin ajattelin langeta polvilleni ja ylistää luojaani, että vihdoinkin olin kotona sievän, oman ryökkynäni luona — — —
Anderssonska teki sievän niiauksen sohvaan päin, missä Elli vielä istui liikkumatonna, mutta hänen sunnuntaihameensa helmasta valui samassa kerrassaan pieni lampi sadevettä hänen ympärilleen.
— On todellakin ollut kamala ilta, sanoi opettaja, mutta nyt on kaikki vaara tietysti ohi, ja sade putoilee siunausta tuottavana kuivalle maalle. Hakekaa nyt itsellenne kuivat vaateet ja keittäkää vähä lämmintä teetä, se tekee sekä neidille, että teille hyvää, luulen minä.
Hän heitti vielä yhden silmäyksen Elliin, joka oli nojannut päänsä sohvanreunaa vasten ja sulkenut silmänsä, hän näytti väsyneeltä, mutta tyyneeltä; senjälkeen riensi hän pois katsomaan Katrinaa, joka oli maannut hyvin rajuilman ajan ja oli nyt melkoista parempi. Tänään oli hän todellisuudessa käynyt samariittikurssiin osoittaessaan laupeuttaan lähimmäisiään kohtaan.
Oli jo myöhäinen, Rautio meni huoneeseensa ja avasi ikkunan; ulkona sateli yhä hiljaa ja tyyneesti, mutta raikas tuuli kuljetti kuitenkin hitaasti pilviä ja kaukaa lännestä pilkoitti ehtootähti sinisellä taivaalla. Tähti, se vei ajatukset talven pakkasöihin ja välkkyvään taivaaseen! Niin, kesää olikin kestänyt kauan tänä vuonna, tuo vasta kestetty rajuilma teki varmaankin käänteen uuteen vuodenaikaan ja raikas ilma tuntui ennustavan, että syksy oli tullut, syksy myrskyineen, pimeineen hävittämään kaikki koristukset luonnosta.
Ennen oli Rautio aina iloinnut ajatellessaan tulevia työpäiviä, nyt tänä hetkenä, kun hän seisoi ja katseli tuonne yksinäiseen tähteen, niin näytti tulevaisuus niin viehkeän harmaalle ja valjulle hänen edessään. Minkätähden tuli tämä nyt niin äkkiä? Olihan hän jo kestänyt suuret taistelunsa, taistelun sydäntään vastaan, ja opettanut tyytymättömän mielensä etsimään onnea ei rakkauden armaudessa, vaan uutterassa työssä ja uskollisessa velvollisuuksiensa täyttämisessä, sillä eihän täällä eletä vain itseään, vaan suurta päämäärää varten — palvellakseen Jumalaa veljissään.
Tuo käytännöllinen mies, tuo innokas työntekijä, joka aina näki niin selväksi tiensä eikä koskaan tuhlannut aikaa tyhjiin haaveiluihin, antautui tänä iltahetkenä ehdottomasti tunteiden haltuun, yksin sentähden, että yksi muisto lakkaamatta vainosi häntä, muisto siitä hetkestä, kun hento tyttönen kuin vapiseva linnunpoika etsi suojaa hänen rinnoillaan ja kun hänellä oli oikeus suojella häntä. Hän tunsi vielä niin elävästi hänen hätäisien hengenvetojensa keveän hengähdyksen hyväilevän poskiaan ja näki noiden rakkaiden kalpeiden kasvojen luottavaisina hiipivän luokseen. Aina valpas järki torui tosin ja kutsui häntä hulluksi, mutta oli kuitenkin niin suloista saada kerrassaan vaipua tähän unimaailmaan, hän ei voinut sitä vastustaa.
— Ainoastaan nämät muutamat lyhyet silmänräpäykset, lausui hänessä rukoileva ääni; sitten, sitten tahdon taas rohkeasti ottaa elämäntyöni enkä enää koskaan uneksia.