XII.
Rautio oli tavallisuuden mukaan viettänyt joululomaa kotonaan, vaan ei palannut heti sen jälkeen kouluun. Hänen äitinsä oli nimittäin sattunut loukkaamaan jalkansa ja oli määrätty pysymään yhdessä kohden; sairaus palvelijoiden joukossa oli sitäpaitse vähentänyt työvoimia, ja teki nuoren isännän läsnäolon aivan välttämättömäksi. Onneksi oli hän saanut vanhemman, sattumalta virasta vapaan toverinsa olemaan sijallansa, ja vanha Katrina oli uskollisesti paikallaan.
Eukon ja nuoren opettajattaren välillä oli tällä aikaa syntynyt hyvin hyvä suhde, etenkin kun Anderssonskan täytyi ottaa eronsa palveluksesta, kun odottamatta tuli heillä muutto toiseen seutuun; täytyihän vaimon seurata miestään elämässä ja kuolemassa, huvissa ja hädässä, vakuutti Anderssonska hartaasti, samalla kun pitkältä ja leveältä vakuutteli kaipauksella jättävänsä »kalliin ryökkinänsä.» Elli otti kuitenkin eron hyvin tyyneesti, Katrina oli jo kauan sitten avannut hänen silmänsä Anderssonskan pienille juonille ja yrityksille, hänen teeskennelty ja ryömivä olentonsa ei sitäpaitsi koskaan ollut miellyttänyt nuorta emäntää.
Katrinan neuvosta otti hän nyt keskenkasvuisen koulutytön, joka oli ihastunut päästessään neiden »passaajaksi», ja hyvällä tahdolla sekä Ellin että hänen pienen palvelijansa puolelta, sekä eukko Katrinan viisaiden neuvojen avulla, sujui taloudenhoito pian hyvästi. Nuori opettajatar oli lisäksi aivan viime aikoina suuresti mieltynyt taloustehtäviin ja karkeampiin käsitöihin; olihan häpeä, ettei osannut, mitä yksinkertaisin talonpoikaisnainen piti vähäpätöisenä asiana, arveli hän; myöskin piti Katrinan luoda kangas hänelle, ja mielessään kuvaili hän, että ensi lukukaudella piti rukkien surista kilpaa tyttöjen käsityötunneilla koulussa.
Vasta huhtikuun lopulla palasi Rautio; hän tahtoi, pitkän poissa olonsa jälkeen vielä kerran nähdä poikiaan kokoontuneina ympärilleen ja pitää erotutkinnon heidän kansaan.
Elli istui kangastuolissaan, kun hän ajoi kartanoon, eikä Elli tiennyt, mistä se johtui, mutta hänen sydämensä alkoi äkkiä tykyttää aivan rajusti, samalla kun sukkula pysähtyi kädessä ja hän innoissaan kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta matkustajan. Ehdottomasti lensi Raution katse nyt kuten usein ennenkin opettajattaren ikkunaan, ja kun Rautio näki hänet siellä, niin nosti hän lakkiaan ja tervehti ystävällisesti, mutta Elli vetäytyi syvästi punastuen takaisin, hieman vihoissaan uteliaisuudestaan. Olihan hän nähnyt Raution niin monta kertaa ennen, jotta hänen pitäisi muistaa, miltä hän näytti!
Seuraavana päivänä välitunnilla tuli Rautio tervehtimään häntä, jolloin sattui niin omituisesti, että kaikki ujous ja kömpelyys, aivan päinvastoin kuin ennen, nyt oli muuttunut Elliin. Opettaja näytti vahvalta ja voimakkaalta, ja hänen kätensä olivat kovettuneet raskaasta työstä; hän oli tänä talvena täydellä todella kokenut maamiehen uurasta elämää. Nyt oli äiti parantunut, palvelijat myöskin jo kauan sitten terveinä, ja kesäksi mietti hän ulkomaamatkaa käydäkseen suuressa norjalaisessa koulukokouksessa; täytyi oppia ja koota uusia näköaloja, ainoastaan siten voi ihmisen oma toimeliaisuus tulla hyödyttäväksi. — Hän kertoi tämän kaiken tyyneellä, ystävällisellä tavallaan, kyseli myöskin koulusuhteista viime lukukauden aikana ynnä muusta, ja hänen tavassaan ei ilmestynyt mitään kankeutta. Sitä, mikä kerran oli ollut, ei voinut enää kaivaa ylös, se oli kadonnut kuin menneen talven lumi.
Elli puolestaan ei sitävastoin voinut tuntea itseään vapaaksi Raution läsnä ollessa, hän moitti itseään siitä, mutta sittekin tunsi hän että Raution olo täällä nyt kiihoitti hänen hermojansa. Hän ei laulanut enää koskaan, eikä hän myöskään mennyt enää kävelemään peläten, että joutuisi hänen kanssaan kahden kesken, mutta ikkunastaan seurasi hän usein salaa hänen reippaita, notkeita liikkeitään poikain voimisteluharjoituksissa tai johtaessa heidän leikkejään.
Hän näytti tässä toimessaan Ellin mielestä niin tyytyväiseltä, iloiselta, ja mieheltä, joka toivehikkaana ja tyyneesti katseli tulevaisuuteen. Ajattelikohan hän enää koskaan, mitä oli tapahtunut heidän välillään, tuumi Elli, ajattelikohan häntä? Ei tuntunut siltä, ja tämä ajatus painoi päivä päivältä yhä syvemmälle hänen sydämeensä pienen pistävän okaan.
Näin kuluivat kevätpäivät nopeaan kuin uni, ja lukukauden loppu tärkeine tutkintopäivineen oli käsissä. Kevät oli tavattoman joutunut tänä vuonna, niin että oli runsaasti vihantaa ja kukkia. Lapset olivat sentähden koristaneet koulusalit paraalla tavalla, ja etenkin olivat pojat innokkaita puolestaan myöskin tällätavoin kunnioittamaan rakastettua, nyt eroavaa opettajaansa. Suurimman ilon valmistivat he kuitenkin hänelle reippailla, hyvin mietityillä vastauksillaan tutkinnossa, mikä todisti, että hänen työnsä heidän keskuudessaan ei ollut hedelmätön. Kun hän vihdoin, kun tutkinto oli loppunut, nousi kateederille ja lausui muutamia sydämellisiä erosanoja, niin näkyi kyyneleitä useain nuorten silmissä, ja myöskin vanhemmat tulivat liikutetuiksi.
— Aikoessani jättää paikan, missä olen kuusi vuotta työskennellyt, sanoi Rautio syvällä, selvällä äänellään, tunnen halun lausumaan muutamia sanoja jäähyväisiksi koululle ja Honkalan kunnalle. Ensiksi kiitos teille, nykyiset ja entiset oppilaani, siitä lämmöstä, millä olette kohdelleet opettajaanne aina koulun alusta, kiitos siitä nöyryydestä, millä te aina olette täyttäneet toivoni ja mikä on tehnyt työni kepeäksi ja, kuten varmasti toivon, myöskin hedelmää tuottavaksi. Kun olen seisonut keskellä teidän piiriänne ja nähnyt kaikkein katseet suunnatuiksi itseeni, niin siiloin olen tuntenut itseni iloiseksi, mutta samalla olen myöskin huomannut opettajakutsumuksen tärkeyden ja vastuunalaisuuden ollessani asetettuna nuorten esikuvaksi ja ohjaajaksi.
— Jumala, joka tutkii ihmisten sydämet, Hän on myöskin nähnyt minun sydämeeni, on nähnyt sen ilon, mikä minulla on ollut kutsumuksestani, mutta myöskin sen pelon, mitä usein olen tuntenut ajatellessani omaa puutteellisuuttani sen käyttämisessä. Tahto on ollut hyvä — minä luulen että te rakkaat pojat, olette tunteneet sen — silloinkin kun voimat joskus eivät ole riittäneet, mutta vaikka minä en ole voinutkaan viedä teitä kauemmas kuin tiedon etutarhoihin, niin olen minä työhön teidän hyväksenne kuitenkin pannut koko sieluni, minä olen lahjoittanut teille rakkauteni — Jumala tietää sen, ja enempää ei voi antaa!
— Toiseksi tahdon minä kiittää niitä vanhempia ja holhoojia, jotka ovat lähettäneet lapsensa luokseni, sekä niitä kuntalaisia, jotka ovat osoittaneet koululle hyväntahtoisuutta, minä kiitän heitä sydämestäni siitä luottamuksesta, mitä ovat osoittaneet minulle, luottamuksesta, joka on välttämätön pitämään opettajaa paikallaan ja virkistämään häntä vastuunalaisessa, vaikkakin iloa tuottavassa työssään.
— Lopuksi täytyy minun myöskin, sisällisen kehoituksen pakottamana, uudistaa vastustajilleni täällä Honkalassa, niille, jotka ehkä huolimatta kaikista minun sovintokokeistani vieläkin ovat vihoissaan minulle ja iloitsevat lähdöstäni paikkakunnalta, että minä puolestani en koskaan ole tahtonut heille muuta kuin hyvää, samalla pyydän heitä unohtamaan ja antamaan anteeksi kaikki kiivastumiset heitä vastaan. Muistooni, erotessani täältä, en kätke mitään katkeraa. Te olette taistelleet minua vastaan, joka olen koettanut raivata alaa sille, mitä uusi aika tarjoaa kansalle — tiedolle ja valistukselle, ja nähkääs, minä väistyn, mutta työ ei pysähdy; se sujuu yhä edelleen siinä asuvan oman salaperäisen voimansa pakottamana. Valo ei voi sammua, Jumala itse on sen sytyttänyt maailmaan! Hän on antanut luvan ihmiselle Hänen lakiansa nöyrästi kunnioittaen tutkia ja miettiä, ja missä koulu perustaa työnsä ainoalle oikealle perusteelle, siellä on Herran siunaus suojaava opettajan kylvön, niin että se kerran kantaa kultaisen sadon. —
Tuli hetken hiljaisuus täysinäisessä salissa, kun Raution miehekäs ääni oli laannut kaikumasta; senjälkeen tunkeutuivat kaikki sekä oppilaat että vanhemmat hänen ympärilleen puristaakseen hänen käsiään ja kyynelsilmin lausuakseen kiitoksensa, jopa itse Isolakin astui esiin ja arveli että vihdoin viimeinkin olivat he ymmärtäneet, että opettaja tarkoitti heidän hyväänsä kaikessa tapauksessa.
Tämän viime hetkellä tehdyn tunnustuksen Rautio käsitti hyvin, kun hän tunsi itsepintaisen Isolan sydämen toivon hänen poistumisestaan ja uuden opettajan saamisesta. Syvemmin liikutti häntä, kun lautamies Vikström kostein silmin lausui: — Olisipa vain opettaja täällä viipynyt vuoden vielä, niin olisin minä kyllä ollut miestä siihen, että uusi koulu olisi tullut perustetuksi.
— Kiitos siitä, lautamies, sanoi Rautio sydämellisesti, mutta jos olette minun ystäväni ja koulukysymyksen puoltaja, niin asettukaa riviin hyvän asian puolesta täällä Honkalassa, silloin tunnen minä, ettei tuttavuutemme ole ollut turha.
— Kas tässä käteni, että pidän sanani!
Molemmat pudistivat lujasti toistensa käsiä ja Rautio tiesi, että hän Honkalassa oli saanut uuden koulun liittolaisen, jolla oli sekä valtaa että hyvää tahtoa taistella sen puolesta. Lautamiehessä oli täällä mies, joka pysyi sanassaan.
Kaikkein viimeisenä tuli nuori opettajatar mutta ei hilpeänä niinkuin ennen, vaan kyynelet kirkkaissa, ruskeissa silmissä. — Sallikaa minunkin kiittää teitä tänään, sanoi hän väräjävällä äänellä, ei ainoastaan siitä, mitä olette täällä vaikuttanut, vaan siitä, mitä te olette tehnyt minulle erittäin, sillä teidän tulee tietää, että minä olen velassa teille. Kun tulin tänne, niin otin työni keveästi, otin sen ilman mitään varsinaista vakavuutta; minä en tuntenut sen painoa enkä ryhtynyt koko sielullani opetukseen, sanalla sanoen, minä en nähnyt päämäärää, mihin jokaisen totisen kansakoulun ystävän ja opettajan on pyrittävä. Te, herra Rautio, olette osoittanut minulle sen, te olette lämpimällä innostuksellanne karkoittanut minun penseyteni ja avannut silmäni, jotta minä nyt näen tien selvänä edessäni. Että minä olen oppinut rakastamaan työtä työn merkityksen vuoksi, se on teidän vaikutustanne!
— Tieto tästä on seuraava minua kirkkaana muistona, vastasi Rautio sydämellisesti ja puristi kovasti hänen ojennettua kättänsä, me toverit koulun palveluksessa muodostamme yli koko maailman kansainvälisen liiton ja meillä on molemminpuolinen velvollisuus keskenämme tukea ja virkistää toisiamme työssä, mutta puhuessa jokaisesta erikseen, olemme ainoastaan pieni hammas suuressa koneistossa, joiden täytyy pitää huoli itsestään, että tekevät hyvin tehtävänsä, jokainoa paikallaan, niin että kokonaisuus saa vaikuttaa häiritsemättömässä sopusoinnussa. Jumala auttakoon meitä aina muistamaan pyhän velvollisuutemme!
Amen, kuiskasi nuori tyttö syvästi ja totisena.
Seuraavana aamuna piti Raution matkustaa. Elli oli tavattoman hermostunut; hän ei ollut nukkunut koko yönä ja ryhtyi nyt rohkeudetta työhön. Raapittiin ovea; tietysti oli se Rulle, joka tuli sisään tervehtimään, kuten sillä oli ollut tapana koko talven; heistä olikin tullut niin hyvät, uskolliset ystävykset, hänestä ja koirasta, isännän poissa ollessa, eikä koskaan enää ajatellut Elli, että Rulle on ruma. Rakas Rulle parka, sinä uskollisin ystävä, nyt tulit sinä viime kerran; hän kumartui alas ja nojasi hienon poskensa koiran karheaa turkkia vasten, ja samassa astui opettaja sisään sanomaan jäähyväisiä. Elli katsoi arasti häneen, Rautio oli hyvin kalpea, mutta näytti tyyneeltä ja päättäväiseltä. — Hyvästi neiti Vinter, sanoi hän, ja ääni kaikui vähän kovana, — onnea! monen talven lumi saattaa pudota ennenkuin tiemme taas sattuvat yhteen.
Ellillä ei ollut yhtään sanaa vastaukseksi, hän ojensi vain kätensä, mutta hänen elävissä silmissään kuvastui kuin anteeksipyyntö.
Raution silmissä muuttui kaikki kirkkaammaksi. — Kohdelkoon elämä kepeästi teitä, sanoi hän hiljaa, Jumala olkoon kanssanne! Hän kumarsi, kutsui Rullen ja meni.
Nyt oli hän poissa, ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja muutamien minuuttien kuluttua tunkeutui rattaiden ratina pihan hiekassa Ellin kuuluviin, mutta yhä edelleen seisoi hän huulet yhteen puristettuina siinä, mihin Rautio oli hänet jättänyt, ja vasta sitten kun kaikki kolina ulkona oli tauonnut ja hänen ympärillään oli mitä syvin hiljaisuus, peitti hän kasvot käsiinsä ja kuiskasi äänettömästi: Se on vain kuvittelua, se ei voi olla todellisuutta, — että minä...
Selittäköön se, joka voi, tytönsydämen arvoituksen!