EDITH SÖDERGRANIN KOHTALO
On harvinaisen riemullista, että "Tulenkantajat" aloittavat kustannustoimintansa julkaisemalla valikoiman Edith Södergranin runoja. Edith Södergran oli meillä Suomessa uuden sukupolven airut. Meidän nuori runoutemme, sekä suomen- että ruotsinkielinen, on huomattavissa määrin saanut vaikutuksia häneltä. Hän edusti ensimmäisenä sitä uutta henkeä, sitä lannistumatonta elämänuskallusta, joka nyt on nuoren polven johtotähtenä. Alussa häntä pilkattiin ja häväistiin, niinkuin tuskin ketään runoilijaa ennen häntä on Suomessa pilkattu. Mutta nuoriso uskoi jo silloin hänen nimeensä, pieni kannattajajoukko kertyi hänen ympärilleen. Tuo joukko on vuosi vuodelta kasvanut, hänen runoutensa on tullut laajemmissakin piireissä tunnetuksi, sen maine on kulkeutunut kotimaan rajojen ulkopuolellekin. Ruotsissa ovat myös vanhemman polven edustavimmat arvostelijat, kuten tri John Landqvist, antaneet hänen runoudelleen vilpittömän tunnustuksensa, vieläpä pitäneet sitä huomattavimpana ilmiönä nykyajan pohjoismaisessa lyriikassa. Tie tulevaisuuteen on avautunut hänen runoudelleen. Hänen laulunsa on saanut vastakaikua ihmisten sydämissä, hänen runoutensa jumalkipinä on sytyttänyt tulen ihmisten mieliin. Aavistamme jo nyt, kuusi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ettei hän turhaan yksinäisyydessään uneksinut tulevasta tehtävästään:
muovailla, muovailla
ihmisten suuren joukon
riemuksi jumalille.
Edith Södergran oli niin erikoinen ilmiö, että hänen runouttaan on vaikea täydellisesti ymmärtää, jollei tiedä mitään hänestä ihmisenä. Edith Södergrania ei ole helppo kuvata, sillä hän oli aivan toista laatua kuin me tavalliset järki-ihmiset, häneen eivät mitkään sovinnaiset mittapuut sovellu. Hän oli mielikuvituksen lemmikki, lapsi ja nero, oikullinen ja leimahteleva kuin lieska, luoksepääsemätön ja epämääräinen kuin satuprinsessa. On ylivoimainen tehtävä kuvata häntä. Koetan tässä kumminkin esittää muutamia piirteitä, joiden täydennyksen lukija ehkä voi löytää hänen runoudestaan.
Kun minä yksitoista vuotta sitten, hänen toisen runokokoelmansa juuri ilmestyttyä, ensimmäisen kerran tapasin hänet, teki hän minuun hyvin oudon vaikutuksen, pelottavan ja samalla kiehtovan. Hänen puheensa oli outoa, hän puhui sillä tavalla kuin voimme kuvitella ihmisten puhuvan keskenään, kun jumalanvaltakunta juuri on perustettu maan päällä. Se joka oli tottunut sovinnaisiin puhetapoihin ja sovinnaisiin vertauskuviin, joutui hänen edessään heti ymmälle. Hänelle mielikuvat olivat todellisuutta, ja todellisuus näennäinen. Kun hän puhui puusta, niin se ei ollut puu, vaan sielu, joka kärsi ja iloitsi niinkuin hänkin, ja katseli maailmaa omalta näkökannaltaan. Kun hän puhutteli rakasta kissaansa, niin hän ei puhutellut kissaa, vaan vertaistaan, persoonallisuutta, salaperäistä olentoa, jonka nimi oli Nonno ja jonka omaperäinen mielikuvituselämä häntä viehätti.
Vasta perästäpäin minä tulin ajatelleeksi, minkä näköinen hän oikeastaan oli. Hänen tukkansa oli suuri ja pörröinen, kastanjanruskea, hän oli hyvin laiha ja vaatteet vanhanaikuiset. Kasvot olivat voimakkaat, suu täyteläinen, ilme omituinen, riemun- ja kärsimyksensekainen, silmät suuret, harmaat, kuunvalonhohteiset. Nuo silmät vangitsivat, niissä oli harvinainen suggestiivinen voima. Sain heti sen vaikutuksen, että tässä hennossa naisruumiissa asui palava aktiivisuus ja tahdonvoima, joka vapautuneena olisi voinut mullistaa maailmoja, vaikkapa jonkun sotapäällikön hahmossa.
Hänen ympäristönsä oli yhtä outo kuin hän itsekin. Hänen kotinsa oli ränstynyt huvila Raivolassa, jossa hän eli yksin äitinsä kanssa, aivan eristettynä, suuressa köyhyydessä, keuhkotautisena ja työhön kykenemättömänä. Hänen vanhempansa olivat aikaisemmin asuneet Venäjällä — isä oli Nobel-yhtiön palveluksessa — mutta perhe muutti myöhemmin kokonaan Raivolaan. Siellä oli Edith Södergran kasvanut ja elänyt suurimman osan elämäänsä. Hän tosin kävi saksalaista kirkkokoulua Pietarissa, mutta koulunkäynti keskeytyi hänen huonon terveytensä vuoksi jo vuonna 1908, jolloin hän oli kuusitoistavuotias. Sen jälkeen hän oleskeli milloin Raivolassa, milloin Nummelan parantalossa, kunnes hän syksyllä 1911 matkusti Sveitsiin, Davosin parantolaan. Keväällä 1914 hän palasi kotiinsa — lähtemättä sieltä enää milloinkaan. Sota syttyi, perhe menetti kaiken omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa, isä oli kuollut jo aikaisemmin. Äidille ja tyttärelle alkoi pakolaisten kurja, avuton elämä, vaikka he asuivatkin omassa isänmaassaan. On itsestään selvää, että sellainen elämä muodostui keuhkotautiselle ja muutenkin heikolle runoilijattarelle kohtalokkaaksi.
Sairaus, köyhyys ja eristyneisyys eivät kuitenkaan voineet lannistaa hänen elämän tahtoaan. Tuosta maaperästä orastivat hänen kosmilliset näkemyksensä ja hänen fantastiset toiveensa kuin hehkuvat kukat erämaan hiekasta. Sairashuoneen seinien sisäpuolella, taistellessaan tuskaisesti päivästä päivään heikkoutta, kurjuutta ja uupumusta vastaan, uneksi hän lunastavansa maailman muutamien valittujen sielujen avulla. Hän uneksi keräävänsä kaikki sisarensa ja veljensä, kodittomat kulkijat, jotka ovat rääsyihin puettuina, mutta omistavat rikkautta enemmän kuin ruhtinaat, "suureen puutarhaan", josta he antaisivat maailmalle uuden elämän. Hänen kotiansa ympäröi muuten romanttinen, villiytynyt puutarha, jonka me usein tapaamme hänen runoudessaan. Raivola on harvinaisten puitten luvattu maa, niitä kasvoi Edith Södergraninkin puutarhassa, sekä tammia että lehtikuusia. Hänen lyriikassaan puut elävät omaa, salaperäistä elämäänsä, opettajina, tovereina ja symbooleina. (Omituinen pikku seikka ansaitsee ehkä tulla huomatuksi: Hänen omaan nimeensä sisältyi puun nimi — gran, kuusi — sekä myös viittaus siihen, mihin ilmapiiriin hänen temperamenttinsa kuului — söder, etelä.)
Edith Södergranin runous on elämänhurmion synnyttämää ja samalla aktiivisesti taistelevaa runoutta. Hänen sävynsä on leikillinen, ylimielinen, riemullinen. Hänen runoutensa yllättää meidät ihmeenä, kun tiedämme, miten sairas hän itse oli ja miten raskaissa oloissa hän eli. Siinäpä olikin hänen suuri voittonsa! Sairaus vain tehosti hänen elämäntuntoaan. Pienessä aforismikokoelmassaan "Kirjavia huomioita" on Edith Södergranilla lause, joka valaisee hänen omaa asemaansa: "Että elämä ympäröi meitä, eikä meillä ole aikaa siihen, se korostaa elämän viehätystä kiihoittavalla tavalla, niinkuin taivas uskovaisille lisää maan viehätysvoimaa." Hän tuntee luita ja ytimiä myöten, ettei hänellä ole aikaa elämää varten, siksi hän maalaa sen niin palavin värein, siksi seikkailut, onni ja suruttomat juhlat — koskaan saavuttamattomat! — esiintyvät niin eriskummallisen ihanina. Sitäpaitsi sairaus ja köyhyys eristivät hänet muusta maailmasta, estäen harhaanjohtavia vaikutuksia ulottumasta häneen. Hän antautui runoilemiseen koko intohimoisen tempperamenttinsa vakavuudella. Olisi aivan väärin kuvitella Södergrania jonkinmoisena sairauden marttyyrina. Vaikka hän olikin sairas, niin hänen olemuksensa uhkui tavatonta elinvoimaisuutta. Hän oli voimakkaitten, terveitten vaistojen ihminen, hän henki suruttomuutta, aurinkoa ja kevättä. Hän oli se väkevätuoksuinen hyasintti, josta hän itse runoili: "kevään hauras symbooli, auringon sukua".
Hänen runoutensa olennaisimmat piirteet ilmenivät jo hänen vuonna 1916 ilmestyneessä esikoiskokoelmassaan "Runoja" (Dikter). Tuntemattoman ja saavuttamattoman kaipuu, ihmeen, onnen ja suuren kauneuden odotus hehkuu jo tässä kokoelmassa — punaisena, kiihkeänä. Maailma on täynnä ihmeitä ja aavistuksia, kaikkea "mitä kaipaus saa laskeutumaan alas maan päälle". Koko hänen maailmankuvansa on maagillinen, kuten lapsen taikka alkuvaistoisen ihmisen. Sadun henki elää hänen runoissaan. Ikkunat näkevät, puutarha suree, puut kääntyvät kysymään. Häipyvä näky on ilmestys tai enne, mitätön seikka paljastaa salaperäisen yhteyden: "viuhkan kevyt liikahdus, joka herättää kohtalon henkäyksen". Yhtä selvänä esiintyy myös hänen runoutensa musta kude — alakuloisuus, kuolemanaavistus ja tyhjyyden varjo — joka hänellä aina kutoutuu punaisimman punaiseen. Punainen ja musta, ne ovat hänen värinsä. Elämä ja kuolema, Eros ja katoovaisuus, veri ja multa! Loistavat näyt liukuvat ohi hämärän ja tutkimattoman taustan, levottomat unet kutsuvat ja häipyvät, portit avautuvat "kaikkiin neljään tuuleen".
Nyt tuntuu käsittämättömältä, ettei kukaan silloin huomannut, kuinka uutta ja rohkeaa tämä inspiroitunut runous oli. Tämän kokoelman ilmestyminen hautautui hiljaisuuteen. Kun "Syyskuun lyyra" (Septemberlyran) kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi, oli aika jo kypsynyt — ivaan ja pilkkaan, jotka olivat tulevan rakkauden ensimmäiset ja varmimmat merkit. Edith Södergranin nimi kiiti yli maan ivan siivillä, hänen runojaan karikoitiin mieltäkuohuttavalla ja raa'alla tavalla. Ei ainoakaan omanarvontuntoinen pakinoitsija voinut olla laskematta sukkeluuksia sydämestä, joka niin peittelemättä paljasti autuutensa ja kärsimyksensä aarteet.
"Runojen" ja "Syyskuun lyyran" välillä oli tapahtunut henkinen herääminen, joka tuli ratkaisevaksi hänen runoudelleen ja koko hänen kehityskululleen. Hän tunsi korkeamman voiman tarttuvan käteensä ja tempperamenttinsa kiihkeydellä hän antautui kokonaan tämän voiman palvelukseen. Kuinka todellinen tuo kutsumus hänelle itselleen oli, se ilmenee jo runokirjan nimestä — Syyskuun lyyra. Juuri syyskuussa tämä uusi innoitus valtasi hänet. Se oli alkuna kehitykseen, joka johti hänet ensiksi yli-ihmisihanteeseen ja sitten hänen syvällisimpään eläymykseensä, Jumalaan. Nyt hän tunsi runoilemisen edesvastuun. Runoileminen ei enää ollut iloista leikkiä taikka haaveilua, se oli suuren tehtävän täyttämistä, ihmisaineksen muovailemista tulevaisuutta varten. Hän aavisti jo "Runoissaan", että kauneus on taistelua ja korkeitten voimien palvelemista, nyt tuo aavistus muuttui vakaumukseksi. Nyt hän tunsi, että hänen tehtävänsä oli valmistaa tietä "tulevaisuuden kulkueelle". Hänen lyyransa ei ollut hänen, se oli tulevaisuuden pyhitetty soitin. Hän runoili voittaakseen sielut, herättääkseen sydämet ja tahdot. Näin ollen ymmärrämme, mistä johtui Edith Södergranin tavaton voimantunto ja hänen ylpeä itsekorostamisensa. Ihmisenä hän oli kaikkia muita nöyrempi, melkein luonnottoman epäitsekäs, mutta hän oli ylpeä sen hengen puolesta, jonka hän tunsi itsessään asuvan, hän oli ylpeä siitä tehtävästä, joka oli hänelle annettu. Hyvin valaiseva tässä suhteessa on se kirjoitus, jonka hän "Syyskuun lyyran" ilmestyttyä julkaisi Dagens Pressissä. Sellainen tunnustus on varmaan harvoin joutunut tavallisen päivälehden palstoille, lähetettyjen kirjoitusten joukkoon. Hän huomauttaa siinä, mitkä runot kuuluvat ylimenokauteen tai menneisyyteen, ja mitkä runot ovat uuden hengen lapsia. Näistä hän sanoo, ettei hän voi auttaa sitä, "joka ei tunne, että näissä runoissa sykkii tulevaisuuden villi veri." Sitten hän jatkaa: "Sisäinen tuli on tärkeintä, mitä ihminen omistaa. Maapallo kuuluu niille, jotka sisimmässään kantavat korkeinta musiikkia. Minä käännyn niiden harvojen yksilöiden puoleen ja kehoitan heitä kohottamaan sisäisen musiikkinsa, jotta tulevaisuus voitaisiin rakentaa. Uhraan itse jokaisen voimani atoomin ylevän päämääräni puolesta, elän pyhimyksen elämää, tutkin parasta, mitä ihmishenki on luonut, kartan kaikkia alhaisia vaikutuksia. Minä pidän vanhaa yhteiskuntaa emosoluna, jota täytyy tukea, kunnes yksilöt pystyttävät uuden maailman. Minä kehoitan yksilöitä työskentelemään vain kuolemattomuuden puolesta (huono ilmaisumuoto), toteuttamaan parhaan mahdollisen itsessään — antautumaan tulevaisuuden palvelukseen. Kirjani on saavuttanut tarkoituksensa, jos edes yksi ainoa yksilö huomaa, mikä on tavatonta tässä taiteessa. Olen onnellinen, että olen tehnyt nämä runoni; ei millään mitalla voida mitata sen palveluksen suuruutta, jonka kustantaja on tehnyt minulle julkaistessaan ne."
Kuinka järkyttäviltä tuntuvatkaan nyt hänen sanansa, kuinka ne hehkuvatkaan kellastuneella sanomalehtipaperilla! Silloin — niille naurettiin. Silloin emme tienneet mitään siitä "sisäisestä musiikista", josta hän puhui. Jumalatkin puhuvat turhaan paatuneille sydämille. Nyt on uusi elämänrytmi jo meidänkin veressämme, nyt me ymmärrämme hänet.
Hän paljasti sisimmän elämänsä sanomalehden palstoilla, sillä hänelle oli elinehto päästä kosketukseen ihmisten kanssa. Seuraavat runokirjat "Ruusualttari" (Rosenaltaret) ja "Tulevaisuuden varjo" (Framtidens skugga) ilmaisevat yhä selvemmin tämän aktiivisen tahdon. Sävel tulee yhä täyteläisemmäksi, yhä kiehtovammaksi, hänen mielikuvituksensa jännittyy ihmeelliseen lentoon, hänen sanontansa tiivistyy näkemykselliseen loistokkuuteen. Lopulta inspiratio keskittyy vapaaksi, järkkymättömäksi voimantunnoksi: "Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa." Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni kuin kylmät tuulet, hän sanoo, minä olen myötäkäyminen itse. Minun otsalleni on kirjoitettu: Aurinko ei voi itkeä hetkeäkään. Joka tahtoo surmata auringon, saa heittää aseensa. Hän suutelee oivallista miekkaansa, jonka hän on saanut taivaasta: "Sinä et saa levätä ennen kuin maa on puutarha, missä jumalat uneksivat ihmeellisten maljojen ääressä." Häntä ei enää järkytä mikään, eivät valheelliset illusionit, eivät arkuus eikä tuska:
Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
samantekevää, milloin se tapahtuu.
Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.
"Tulevaisuuden varjo" ilmestyi vuonna 1920. Siinä puhalsi yksinäisten avaruuksien tuuli. Runoilijatar oli kohonnut katoavaisuuden yläpuolelle: "Kun olen jalallani polkenut kaiken satunnaisen, käännän hymyillen elämälle selkäni." Tämän jälkeen oli Edith Södergran kauan vaiti. Hän valmistautui — kääntämään hymyillen elämälle selkänsä. Hän luki teosofista ja antroposofista kirjallisuutta, tutki Rudolf Steineriä, Dornachin profeettaa, jolla tänä loppuaikana oli häneen yhtä ratkaiseva merkitys kuin Friedrich Nietzschellä aikaisempana kautena. Lopuksi tuntui hänestä tämäkin viisaus liian ohuelta, ja hän palasi uskonnon alkulähteelle, evankeliumiin. Vähän ennen kuolemaansa hän kirjoitti, syksyllä 1922, muutamia syvän, subliimin rauhan kirkastamia joutsenlauluja, joista osa julkaistiin "Ultrassa". Hän tuntee nyt palanneensa kotiin vieraasta maasta. Kaikkien myrskyisten seikkailujen jälkeen palaa sielu Jumalan ja luonnon helmaan. Väärät profeetat ja valehtelevat kirjat eivät enää merkitse mitään, nyt puhuvat runoilijattarelle vain yksinkertaisimmat asiat, lapset, kukat ja enkelit. Vapautuneempana kuin milloinkaan helähtää nyt Edith Södergranin lyyra, vapautuneen sielun puhdas soitin. Soittava käsi on kaikesta jännityksestä vapaa, tunnelmaa kantaa pehmeä ja aaltoileva rytmi, säkeissä värisee salainen musiikki — elämän kehtolaulu, kuoleman sävel. Niin tuli kuolemastakin uudistumisen lähde.
Runoilijattaren kuoleman jälkeen julkaistiin vuonna 1925 kokoelma "Maa jota ei ole" (Landet som icke är). Se on kokoonpantu näistä viimeisistä sekä myös aikaisemmista, ennen julkaisemattomista runoista.
Edith Södergran kuoli juhannuspäivänä 1923, kolmenkymmenenyhden vuoden ikäisenä, kestettyään elämänsä viimeisinä kuukausina kaikki ne tuskat, jotka hidas häviämisprosessi tuo mukanaan. Eräässä runossaan hän kertoo, että kevät antoi hänelle vesilinnun munan lahjaksi hänen lauluistaan; munan kuoreen hänen rakastettunsa piirsi hänen muotokuvansa. "Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan, ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun." Tämä muotokuva oli nyt todellisuudessa valmis. Sipulintaimen riemukas kevät oli lopussa. Intohimoinen sydän oli lakannut lyömästä, lakannut kärsimästä ja uneksimasta. Edith Södergran haudattiin aivan oman puutarhansa viereen, Raivolan kreikkalais-katoliselle kirkkomaalle, josta on ihana näköala yli vesien ja metsäisten harjanteitten. Varmaankin hänen sydämensä lepää keveästi pehmeän hiekkakummun alla: sen osana on nuorten rakkaus.
Hagar Olsson.