RUNOJA
MINÄ NÄIN PUUN
Minä näin puun, kaikkia muita suuremman,
tavoittamattomia käpyjä täynnä,
minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet,
ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät
Ja valmiit kuolemaan;
minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin
heittävän arpaa elämänsä onnesta
ja näin hänen häviävän arpansa.
Ja piiri oli vedetty näiden asioiden ympäri
eikä sen yli astu kukaan.
PÄIVÄ VIILENEE
Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus.
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.
MINÄ
Minä olen vieras tässä maassa,
Joka on syvällä meren painon alla.
Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein
Ja ilma valuu käsieni lomitse.
Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa —
täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin.
Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan?
Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas?
Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,
kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.
Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,
siellä tahdon istua tähystelemässä
kotimaani savupiippujen savuja — —