TULEVAISUUDEN VARJO
Aavistan kuoleman varjon.
Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain pöydälle.
Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa,
joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan.
Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee,
koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella.
Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa,
se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa:
olen kuoleva valon lävistämänä;
kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle,
käännän hymyten elämälle selkäni.
AUTUUS
Tahdon pian ojentua lepotilalleni,
pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin
ja siroittavat punaisia ruusuja paareilleni.
Kuolen — sillä olen liian onnellinen.
Autuudesta vielä puren käärinliinojani.
Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni,
ja kun sydämeni pysähtyy — nukkuu se hekumaan.
Vietäköön paarini torille —
tässä lepää maan autuus.
TANTALOS, TÄYTÄ MALJASI
Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja,
arkipäivän paperinpalasia.
Tantalos, täytä maljasi.
Mahdottomuus, mahdottomuus.
Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani
ikuiseen tyhjyyteesi.
VERKKO
Minulla on verkko, johon kaikki kalat tarttuvat.
Autuaasti paisuu kalastajattaren tyyni rinta,
kun hän vetää luokseen hopeaisen taakan.
Maan rikkauden kohotan olkapäilleni.
Kannan teidät, kannan teidät satujen lampeen.
Rannalla seisoo kalastaja, kädessään kultainen vapa.
On jossakin jumalia, sankimpien metsien takana,
me harhailevat ihmislapset emme tahdo minnekään muualle kuin sinne.
Ylös, etsimään tulevaisuuden kirkasta päivää
metsän takaa.
YKSINÄISYYS
Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää:
yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä.
Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä.
Kristityt aaveet istuvat kaikissa sydämissä
ojentaen köyhiä käsiään.
Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton.
Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys,
se on rikkaus, polvistuva rikkaus.
AURINGON NOUSTESSA
Ihmiset, ihmiset,
niinkuin sade valuu taivaasta,
niin astun minä alas maahan.
Autuaat silmäni ovat nähneet tähdet,
salaman vangitsin oikeaan käteeni,
valtaa, valtaa virtaa huuliltani.
Kohtalo asetti minut nousevan auringon vartijaksi.
Aavikot ympärillämme, olkaa tervehdityt —
uusi päivä saapuu.
MATERIALISMIA
Jotta en kuolisi täytyy minun olla vallan tahto.
Jotta välttäisin atoomien taistelun hajoamistilassa.
Olen kemiallinen massa. Tiedän niin hyvin,
etten usko harhaan enkä sieluun,
leikkien leikki on minulle niin vieras.
Leikkien leikki, minä leikin sinut enkä usko hetkeäkään.
Leikkien leikki, sinä maistut hyvältä, sinun tuoksusi on ihmeellinen,
kuitenkaan ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut sielua.
Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä.
HAMLET
Mitä tahtoo kuolevainen sydämeni? Kuolevainen sydämeni pysyy vaiti.
Kuolevainen sydämeni ei tahdo mitään.
Tässä lepää koko maa. Sinua kouristaa, sinä käännyt pois.
Taikasauva on koskenut tähän maahan, ja se tuli tomuksi.
Ja raunioilla istuen
tiedän, että sinä tulet, aavistamaton hetki.
Tiedän, että odotat teljetyn oven takana,
että olen lähellä sinua ja sinä voit ojentaa kätesi minulle.
Minulla ei ole valinnan varaa,
totuus, seuraan sinua, vaikka sinä kuljetkin usvien maahan.
Totuus, totuus, asutko sinä hautaholveissa tomun ja käärmeiden parissa?
Totuus, asutko sinä siellä, missä on kaikki, mitä vihaan?
Totuus, valaisevatko sinun tietäsi surulliset lyhdyt?
HYASINTTI
Minä kasvan, hyasintti, raudankovasta maasta.
Taita minut väkevine, mehuisine käsinesi — Elämä.
Suutelen kättäsi, joka on mehuisampi minua.
Taita minut koristukseksi kuningattarelle.
Jos on olemassa suruton ja huoleton kuningatar,
niin hän pitäköön hyasintin kädessään valtikan tavoin,
kevään hauraan symboolin, joka on auringon sukua.
KRUUNUNI ON LIIAN RASKAS
Kruununi on liian raskas minulle.
Katso, minä nostan sen keveästi,
mutta minun tomuni on särkyä.
Tomuni, tomuni, sinä olet ihanasti kudottu.
Tomuni, luulen, että alat ikävöidä ruumisarkkuun.
Nyt ei ole sähköinen hetki,
tomuni, sinä et kuule minua.
SATAA, SATAA
Sataa, sataa ylleni tulvimalla.
— — —
Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.
Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni niinkuin kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen. Otsallani on kirjoitettuna:
aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.
Se joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa,
hän näkee väkevämpänsä.
ANIMAALINEN HYMNI
Punainen aurinko nousee
vailla ajatuksia
ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
Me iloitsemme auringosta niinkuin lapset.
Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
samantekevää, milloin se tapahtuu.
Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.
PÄÄTÖS
Minä olen hyvin kypsä ihminen,
mutta ei kukaan tunne minua.
Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.
En ole kesy.
Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin.
Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa.
Oletko vaikeneva niinkuin kaikki?
Tahdotko ehkä runoilla? Sinä et runoile enää koskaan.
Jokainen runo repisi runon,
eikä se olisi runo, vaan kynnen jälki.
SUURI PUUTARHA
Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki me olemme sisaruksia.
Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,
mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten?
Ilmojen halki virtaavat meille aarteet,
kullassa arvioimattomat.
Mitä vanhemmiksi tulemme,
sitä enemmän tiedämme olevamme sisaruksia.
Meillä ei ole muuta tekemistä muun luomakunnan kanssa,
me vain annamme sille sielumme.
Jos minulla olisi suuri puutarha,
kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.
Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.
Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.
Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,
että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.
Hiljaisesta puutarhastamme
annamme maailmalle uuden elämän.