VIII.
Syyspäivät alkoivat käydä talvisiksi. Vielä kerran kulki joutilas maailma maaseudun ja kaupungin väliä, ja Viidennellä Avenuella, vaikkakin se oli vielä autio loppuviikolla, näkyi maanantaista perjantaihin yhä sankempi ajoneuvojen virta vähitellen entisen asunsa saavien talojen välillä.
Noin paria viikkoa aikaisemmin pidetty hevosnäyttely oli aiheuttanut näennäisen ohimenevän vilkastumisen, täyttäen teatterit ja ravintolat rikkaalla ja rehentelevällä yleisöllä. Miss Bartin maailmassa hevosnäyttely ja sen yleisö asetettiin valioseurapiirin halveksumien tilaisuuksien joukkoon; mutta kuten feodaaliherra saattoi yhtyä tanssiin kylänsä niityllä, niin suostui hieno seurapiiri epävirallisesti ja sivumennen vilkaisemaan vielä tuota touhua. Rouva Gormer muiden muassa ei saattanut vielä olla käyttämättä sellaista tilaisuutta hyväkseen itsensä ja hevostensa näyttelemiseksi. Ja Lily saattoi kerran tai pari näyttäytyä ystävättärensä rinnalla huomiotaherättävimmissä ajoneuvoissa, mitä talo kykeni hankkimaan. Mutta tämä näennäisesti läheinen ystävyys teki hänet yhä enemmän tietoiseksi muutoksesta Mattien ja hänen itsensä väleissä, jo häämöittävästä erotuksesta, vähitellen muodostuvasta seuraelämämittapuusta, joka sai alkunsa rouva Gormerin sekavasta elämänkatsomuksesta. Oli ilmeistä, että Lily itse oli oleva tämän uuden käsityksen ensi uhri, ja hän tiesi, että kun Gormerit ovat kerran asettuneet kaupunkiin, seuraelämän koko kulku helpottaisi Mattien irroittautumista hänestä. Hän ei lyhyesti sanoen ollut voinut tehdä itseään välttämättömäksi, tai pikemminkin hänen ponnistuksensa siihen suuntaan oli tehnyt tyhjäksi eräs vaikutus, joka oli vahvempi kuin mikään hänen aikaansaamansa. Tuo vaikutus oli loppujen lopuksi yksinkertaisesti rahan valta. Bertha Dorsetin seuraelämäluotto perustui järkkymättömään pankkitiliin.
Lily tiesi, ettei Rosedale ollut liioitellut hänen asemansa tukaluutta eikä tarjoamansa voiton täydellisyyttä: päästyään yhtä varakkaaksi kuin Bertha, tekisi Lilyn henkinen etevämmyys hänelle helpoksi päästä voitolle vastustajastaan. Lily tuli yhä selvemmin käsittämään, mitä tuollainen voitollepääsy merkitsisi ja miten haitallista siitä luopuminen olisi talven ensi viikkojen kuluessa. Tähän saakka hän oli ainakin näennäisesti pitänyt yllä yhteyttä seuraelämän kanssa, mutta nyt, palattuaan kaupunkiin ja toiminnan keskityttyä, jo se pelkkä tosiasia, ettei hän liukunut luonnostaan takaisin vanhoihin elämäntapoihinsa, merkitsi hänet ehdottomasti niistä poissuljetuksi. Jollei ollut mukana sesongin tavallisessa elämänkulussa, niin jäi roikkumaan tyhjään ilmaan seuraelämän ulkopuolelle. Lily ei, huolimatta kaikista tyydyttämättömistä unelmistaan, ollut koskaan todella käsittänyt eri piirissä liikkumisen mahdollisuutta: oli kyllä helppoa halveksia maailmaa, mutta vaikeaa löytää muuta asuttavaa seutua. Hänen irooniset taipumuksensa eivät koskaan täydelleen jättäneet häntä, ja hän saattoi vieläkin panna merkille sen tavattoman arvon, minkä saivat hänen entisen elämänsä ikävimmät ja merkityksettömät pikkuseikat. Sen todellisilla tukaluuksillakin oli viehätystä nyt, kun hänen oli täytynyt vastoin tahtoaan vapautua niistä: kirjeiden kirjoittaminen, täytymys osoittaa kohteliaisuuksia typerille ja vanheneville, ja ikävien päivällisten hymyhuulin kestäminen — miten hupaisesti sellaiset velvollisuudet olisivat täyttäneet hänen päiviensä tyhjyyden! Hän piti kyllä itseään hymyillen ja urhokkaan sitkeästi oman maailmansa nähtävänä. Seuraelämä ei kääntynyt pois hänestä, se vain kulki ohi omissa puuhissaan ja häntä huomaamatta, antaen hänen tuntea hänen loukatun ylpeytensä täyteen mittaan saakka, miten täydellisesti hän oli ollut sen suosiosta riippuvainen.
Hän oli torjunut Rosedalen esityksen sellaisella halveksumisen puuskalla, että se oli yllättävää ehkä hänelle itselleenkin; hän ei ollut menettänyt kykyään kiivastua, mutta hän ei voinut hengittää kauan niissä korkeuksissa; häntä ei oltu mitenkään kasvatettu kehittämään kestävää siveellistä ankaruutta: se mitä hän vaati ja mihin hän todella tunsi olevansa oikeutettu, oli asema, missä jaloin käyttäytyminen olisi samalla helpoin. Tähän saakka hänen silloin tällöin esiintyvät vastustuspuuskansa olivat riittäneet pitämään yllä hänen itsekunnioitustaan. Jos hän luiskahti, pääsi hän jälleen jaloilleen, ja vasta jälkeenpäin hän tunsi päässeensä joka kerta hieman alemmalle tasolle. Hän oli torjunut Rosedalen tarjouksen ilman tietoista ponnistusta; koko hänen olemuksensa oli noussut sitä vastaan; eikä hän vieläkään tajunnut, että jo pelkästään häntä kuuntelemalla hän oli oppinut hautomaan ajatuksia, jotka ennen olisivat olleet hänelle sietämättömiä.
Gerty Farishille, joka valvoi häntä hellemmin, joskaan ei niin tarkkanäköisesti kuin rouva Fisher, Lilyn kamppailun tulokset olivat jo selvästi näkyvissä. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä pantteja Lily oli suorittanut sopivaisuudelle, mutta hän näki hänen intohimoisesti ja auttamattomasti lupautuneen "itsensä ylläpitämisen" turmiolliseen politiikkaan. Gerty saattoi nyt hymähtää aikaisemmalle unelmalleen ystävättärensä uudistumisesta vastoinkäymisissä, hän ymmärsi kyllin selvästi, ettei Lily ollut niitä, joille kieltäymykset opettavat kaiken sen vähäpätöisyyden, minkä he ovat menettäneet. Mutta juuri tämä seikka teki Gertylle hänen ystävättärensä sitä säälittävämmäksi ja sitä enemmän hellyyttä tarvitsevaksi, niin vähän kuin hän olikaan tietoinen tästä tarpeestaan.
Lily ei kaupunkiin palattuaan ollut usein avannut Miss Farishin ovea. Gertyn kysyvässä, myötätuntoa ilmaisevassa katseessa oli hänestä jotain ärsyttävää; hän tunsi asemansa vaikeudet, joita ei voinut ilmaista kellekään, jonka katsantokanta on niin erilainen kuin hänen omansa, ja Gertyn elämän rajoitukset, joilla kerran oli ollut vastakohdan viehätys, muistuttivat nyt hänelle liian tuskallisesti niitä rajoituksia, joihin hänen oma elämänsä oli vaipumassa. Kun hän vihdoin eräänä iltapäivänä sai menneeksi ystävättärensä luo, valtasi hänet tämä tunne tavattoman voimakkaasti. Kulku pitkin Viidettä Avenueta, joka levisi hänen edessään kalsean talviauringon valossa, loppumaton ajoneuvojen jono, joiden pienten ikkunaruutujen läpi hän näki vilahdukselta tutunnäköisiä profiileja lukemassa vierasluetteloja, ja käsiä, jotka kiireellisesti jakoivat ilmoituksia ja luetteloja odotteleville jalankulkijoille — tämä aina pyörivien suuren seuraelämäkoneiston pyörien vilahdus toi Lilyn mieleen enemmän kuin koskaan ennen Gertyn porraskäytävän jyrkkyyden ja ahtauden ja sen ahtaan sopukan, johon se johti. Viheliäisiä portaita oli määrätty kulkemaan viheliäistä väkeä: miten monta tuhatta vähäpätöistä olentoa silläkin hetkellä kulki ylös ja alas sellaisia portaita yli koko maailman — yhtä kurjan näköisiä ja epäintressantteja olentoja kuin tuokin mustiinpuettu keski-ikäinen nainen, joka tuli alas Gertyn porraskäytävää Lilyn sitä noustessa!
"Se oli Miss Jane Silvertone parka — hän oli täällä juttelemassa kanssani, hän ja hänen sisarensa haluavat tehdä jotakin työtä tullakseen toimeen", selitti Gerty Lilyn seuratessa häntä vierashuoneeseen.
"Tullakseen toimeen? Ovatko he niin ahtaalla?" kysyi Miss Bart äänessä kiihtymyksen vivahdus; hän ei ollut tullut kuuntelemaan toisten surkeuksia.
"Pelkään, ettei heille ole jäänyt mitään: Nedin velat ovat nielleet kaiken. He toivoivat parasta, kuten kai tiedät, kun Ned pääsi eroon Carry Fisheristä. He ajattelivat, että Bertha Dorsetilla olisi häneen hyvä vaikutus, koska hän ei välitä kortinpeluusta, ja — rouva Dorset puhui hyvin kauniisti Miss Jane paralle siitä, miten hänestä tuntuu kuin Ned olisi hänen nuorempi veljensä ja että hän haluaa korjata hänet huvialukselle, jotta hän jättäisi kortinpeluun ja kilpa-ajot ja ryhtyisi jälleen kirjalliseen työhönsä."
Miss Farish pysähtyi huokaisten, mikä kuvasti hänen äskeisen vieraansa avuttomuutta. "Mutta ei siinä kaikki eikä se ole pahinta. Ned näyttää riitautuneen Dorsetien kanssa tai ei ainakaan Bertha tahdo päästää häntä luokseen, ja poika-parka on siitä niin onneton, että hän on taas alkanut pelata ja seurustella kaikenlaisten epäilyttävien ihmisten kanssa. Ja serkku Grace Van Osburgh syyttää häntä siitä, että hänellä on huono vaikutus Bertieen, joka lähti Harvardista viime keväänä ja on ollut Nedin kanssa sen jälkeen paljon yksissä. Serkku Grace lähetti hakemaan Miss Janea ja pani toimeen hirveän kohtauksen, ja Jack Stepney ja Herbert Melson, jotka myöskin olivat siellä, kertoivat Miss Janelle, että Bertie uhkasi naida jonkun kauhea naisen, johon Ned oli hänet tutustuttanut, ja etteivät he mahtaneet hänelle mitään, koska hänellä nyt täysi-ikäisenä on käytettävänään omia rahoja. Voit kuvitella mielessäsi, mitä Miss Jane parka tunsi — hän tuli ilman muuta minun luokseni ja näytti luulevan, että jos minä voisin antaa hänelle jotakin työtä, niin hän voisi ansaita kylliksi maksaakseen Nedin velat ja lähettääkseen hänet pois — pelkään, ettei hänellä ole käsitystäkään siitä, miten kauan aikaa hän tarvitsisi maksaakseen Nedin yhdenkään bridge-illan. Ja Nedillä oli hirveästi velkoja palatessaan merimatkalta — minä en voi käsittää, miksi hänen on pitänyt tuhlata niin paljon enemmän rahaa ollessaan Berthan kuin Carryn vaikutuksen alaisena — voitko sinä?"
Lily teki kärsimättömän liikkeen. "Gerty hyvä, minä ymmärrän aina paremmin, miksi ihmiset voivat paremmin tuhlata paljon rahaa kuin vähän!"
Hän aukaisi turkiksensa ja istuutui Gertyn lepotuoliin, tämän järjestellessä teekuppeja.
"Mutta mihin ne Silverton-neidit voivat ryhtyä? Miten ne aikovat tulla toimeen?" hän kysyi tietäen äänessään vielä olevan kiihtymyksen vivahduksen. Se oli vihoviimeinen aihe, jonka hän aikoi ottaa puheeksi — se ei todellakaan huvittanut häntä vähääkään — mutta hänet oli vallannut äkillinen uteliaisuuden puuska saada tietää, miten nuo kaksi nuoren Silvertonin tunnekokeilujen kuihtuvaa uhria aikoivat selviytyä tuosta julmasta välttämättömyydestä, joka väijyi hänen omallakin kynnyksellään.
"En tiedä — koetan löytää heille jotakin. Miss Jane lausuu hyvin sievästi — mutta on niin vaikea löytää kuuntelijoita. Ja Miss Annie maalaa hieman -"
"Niin, niin — omenankukkia imupaperille, juuri sitä, mitä minäkin tulen tekemään ennen pitkää!" huudahti Lily hypähtäen seisaalleen niin rajusti, että Miss Farishin hento teepöytä oli vaarassa.
Lily kumartui suojelemaan kuppeja. Sitten hän vaipui taas tuoliinsa. "Unohdin, ettei täällä ole tilaa riehua — miten kauniisti menettelee se, joka osaa sovittaa käyttäymisensä tilan ahtauden mukaan! Voi, Gerty, minua ei ole luotu olemaan hyvä", huokaisi hän äkkiä ilman muuta.
Gerty katseli pelokkaasti hänen kalpeihin kasvoihinsa ja unettomuudesta omituisesti loistaviin silmiinsä.
"Olet hirveän väsyneen näköinen, Lily. Juo teesi ja ota tämä tyyny, jota vastaan nojaat."
Miss Bart otti teen, mutta torjui tyynyn kärsimättömin elein.
"Älä anna sitä minulle! En halua nojata — nukun, jos sen teen."
"No hyvä, nuku vaan, kultaseni. Olen hiljaa kuin hiiri", pyysi Gerty hellästi.
"Ei, ei, älä ole hiljaa; puhele minulle — pidä minua hereillä! Minä en saa öisin unta ja iltapäivisin minut valtaa hirveä väsymys."
"Sinä et saa öisin unta? Kuinka kauan tätä on kestänyt?"
"En tiedä — en voi muistaa." Hän nousi ja laski tyhjän teekupin tarjottimelle. "Toinen ja väkevämpi, ole hyvä; jollen nyt pysy valveilla, niin näen hirveitä unia yöllä — aivan kauheita!"
"Mutta sitä pahemmaksihan se tulee, jos juot liian paljon teetä."
"Ei, ei — anna vain äläkä saarnaa", vastasi Lily käskevästi. Hänen äänessään oli vaarallisen terävä sointu ja Gerty huomasi, että hänen kätensä vapisi hänen korottaessaan sitä ottaakseen toisen kupin.
"Mutta olet niin väsyneen näköinen; olet varmaankin sairas —"
Miss Bart laski nopeasti kuppinsa. "Näytänkö sairaalta? Näkyykö se ulkomuodostani?" Hän nousi ja astui rauhallisesti pienen kuvastimen luo, joka oli kirjoituspöydän yläpuolella. "Kauhea peili! Se on aivan himmentynyt ja täynnä pilkkuja. Se tekee kalmankalpeaksi!" Hän kääntyi pois, kiinnittäen surkeannäköisen katseensa Gertyyn. "Voi sinua höppänä, miksi sanotkaan minulle niin ilkeitä asioita? Riittää jo tekemään sairaaksi kun kuulee, että on sairaannäköinen! Ja kun on sairaannäköinen, on samalla rumannäköinen." Hän tarttui Gertyn ranteisiin ja veti hänet aivan ikkunan ääreen. "Loppujen lopuksi, parempi olisi tietää totuus. Katso minua suoraan silmiin, Gerty, ja sano minulle, olenko aivan pelottavan näköinen?"
"Olet nyt hyvin kaunis, Lily, silmäsi loistavat ja poskesi ovat tulleet punaisiksi aivan yht'äkkiä —"
"Ah, ne olivat siis kalpeat — kalmankalpeat, kun tulin sisään. Mikset sano minulle suoraan, että olen mennyttä? Silmäni ovat nyt kirkkaat, koska olen niin hermostunut — mutta aamuisin ne ovat kuin lyijy. Ja voin nähdä kasvoihini ilmestyvän ryppyjä, mielipahan ja pettymyksen ja vastoinkäymisen ryppyjä! Jokainen uneton yö jättää aina uuden rypyn — ja miten saatan nukkua, kun minulla on niin kauheita ajateltavia?"
"Kauheita — mitä?" kysyi Gerty, hellävaroen irroittaen ranteensa ystävättärensä kuumeisista sormista.
"Mitäkö? No niin, köyhyys, ensiksikin — enkä tiedä mitään kauheampaa." Lily kääntyi poispäin ja vaipui äkillisen väsymyksen puuskassa teepöydän lähellä olevaan lepotuoliin. "Kysyit minulta äsken, käsitinkö, miksi Ned Silverton kulutti niin paljon rahaa. Tietenkin minä käsitän — hän kuluttaa sitä eläessään rikkaiden seurassa. Luulet meidän elävän rikkaiden kustannuksella pikemminkin kuin heidän kanssaan. Niinhän me teemmekin, tavallaan — mutta se on oikeus, josta meidän on maksettava! Me syömme heidän päivällisiään ja juomme heidän viinejään ja poltamme heidän savukkeitaan ja käytämme heidän ajoneuvojaan ja ooppera-aitioitaan ja yksityisiä rautatievaunujaan — niin, mutta kustakin tästä ylellisyydestä on olemassa oma taksansa. Mies maksaa sen runsaina juomarahoina palvelijoille, pelaamalla korttia yli varojensa, kukkina ja lahjoina — ja — ja — paljona muunakin, mikä maksaa rahaa; nainen maksaa sen myöskin juomarahoina ja korteissa — niinpä niin, minun on taas alettava pelata bridgeä — ja teetättämällä pukunsa parhailla räätäleillä ja pukeutumalla juuri niinkuin pitää jokaista tilaisuutta varten, ja pitämällä aina itsensä nuorteana ja hauskana."
Hän nojasi taaksepäin hetken ajan sulkien silmänsä ja hänen siinä istuessaan, kalpeat huulet hieman raollaan ja silmäluomet painuneina hänen väsyneesti loistavan katseensa yli, huomasi Gerty hämmästyksekseen muutoksen hänen kasvoissaan ja miten tuhkanharmaa päivänvalo näytti äkkiä sammuttavan niiden keinotekoisen loisteen.
"Se ei kai kuulosta kovin hauskalta? Eikä se sitä olekaan — olen siihen kuolemaan asti kyllästynyt! Ja kuitenkin ajatus, että minun olisi se kokonaan jätettävä, melkein tappaa minut — se se pitää minua valveilla öisin ja saa minut niin kärkkääksi väkevälle teellesi. Sillä, näes, kauempaa en voi jatkaa tällä tavalla, pitemmälle en juuri pääse. Ja mikä minun eteeni sitten tulee, miten ihmeessä minä pysyn hengissä? Minulla on nähtävästi edessäni sama kohtalo kuin tuolla neiti Silverton paralla — kulkea ympäri ja koettaa myydä maalattuja imupapereja! Ja on olemassa tuhansia naisia, jotka jo koettavat tehdä samaa eikä kukaan heistä ole niin neuvoton kuin minä saamaan dollaria kokoon!"
Hän nousi taas vilkaisten kelloonsa. "On myöhä, ja minun on lähdettävä — olen luvannut tavata Carry Fisheriä. Älä nyt ole noin huolestuneen näköinen, hyvä ystävä, älä välitä liikoja siitä hölynpölystä, mitä sinulle puhuin." Hän oli taas peilin edessä, korjaten hellävaroen hiuksiaan, vetäen harson kasvoilleen ja asetellen ketterästi turkiksiaan. "No, eihän minun ole vielä tarvinnut turvautua paikanvälitystoimistoihin eikä imupaperimaalailuun, mutta juuri tällä hetkellä olen aika pulassa ja jos löytäisin jotain tehtävää, niin olisin autettu siksi, kun saan perinnön. Ja Carry lupasi toimittaa jonkun, joka tarvitsisi jonkinlaista seuraelämäkirjuria — sehän on hänen erikoisalansa."
Miss Bart ei ollut ilmaissut Gertylle hätänsä koko suuruutta. Hän tarvitsi todellakin kipeästi ja nopeasti rahaa: rahaa tavallisiin viikon tarpeisiin, joita ei voinut siirtää eikä välttää. Luovuttaa pois asuntonsa ja tyytyä pahaiseen täysihoitolaan tai tilapäisesti turvautua Gerty Farishin vierashuoneen vuoteeseen — se saattoi vain lykätä tuonnemmaksi tuon häntä vaivaavan kysymyksen. Ja hänestä tuntui sekä viisaammalta että mukavammalta jäädä paikoilleen ja keksiä jokin keino, miten ansaita elatuksensa. Mahdollisuutta, että oli pakotettu siihen, hän ei vielä koskaan ollut vakavasti ajatellut, ja se huomio, että henkensä elättäjänä hänen oli osoitettava samanlaista avuttomuutta ja saamattomuutta kuin Miss Silvertonraukan, oli kova kolahdus hänen itseluottamukselleen.
Tottuneena pitämään itseään yleisen mielipiteen mukaan tarmokkaana ja neuvokkaana ihmisenä, joka luonnostaan kykeni hallitsemaan jokaista tilannetta, hän epämääräisesti kuvitteli mielessään, että sellaiset lahjat olisivat arvokkaat seuraelämäohjausta etsiville. Mutta kovaksi onneksi ei ollut mitään erikoista otsaketta, jolla varustettuna oikein sanomisen ja tekemisen taidon olisi voinut tarjota kaupaksi, eikä rouva Fisherinkään neuvokkaisuus kyennyt keksimään keinoja, jotta Lilyn viehätysvoima ja kyvyt olisivat päässeet oikeuksiinsa. Rva Fisher teki voitavansa hankkiakseen ystävättärelleen toimeentulon ja hän saattoi hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että hän oli aikaisemmin usein onnistunut. Tiedustelujensa tuloksena hän saattoikin ilmoittaa "löytäneensä jotakin".
Yksikseen jäätyään Gerty mietiskeli hajamielisenä ystävättärensä tukalaa tilaa ja omaa kykenemättömyyttään lieventämään sitä. Hänestä oli selvää, ettei Lily tällä kertaa toivonut mitään sellaista apua, jota hän saattoi antaa. Miss Farish ei voinut nähdä ystävättärellään olevan mitään toivoa, jollei hän alkaisi toisenlaista elämää, erillään kaikesta entisestä. Mutta Lilyn koko tarmo kohdistui tuosta entisestä kiinnipitämiseen, itsensä sen kanssa yhtäläistyttämiseen, niin kauan kuin tuo harhakuva saattoi pysyä yllä. Koska tuo suhtautuminen näytti Gertystä säälittävältä, ei hän saattanut tuomita sitä yhtä ankarasti kuin esim. Selden olisi varmaankin tehnyt. Gerty ei ollut unohtanut tuota liikutuksen yötä, jolloin hän ja Lily olivat levänneet toistensa sylissä ja hän oli luullut tuntevansa oman sydämensä veren siirtyvän ystävättärensä sydämeen. Hänen tekemänsä uhraus oli näyttänyt kylläkin hyödyttömältä; Lilyyn ei jäänyt jälkeäkään tuona hetkenä koetuista vaikutuksista. Mutta Gertyn hellyys, joka oli kouliintunut niiden pitkien vuosien kuluessa, jolloin hän joutui tekemisiin salaisen ja vaiteliaan kärsimyksen kanssa, saattoi valvoa uhriaan hiljaisella kärsivällisyydellä, joka ei pitänyt ajasta lukua. Hän ei kuitenkaan saattanut kieltää itseltään lohdutusta, minkä toi arasteleva neuvon kysyminen Lawrence Seldeniltä, jonka kanssa hän oli uudistanut sukulaistuttavalliset suhteensa tämän palattua Euroopasta.
Selden itse ei ollut koskaan ollut tietoinen siitä, että mitään olisi muuttunut heidän suhteissaan. Hän tapasi Gertyn samanlaisena kuin lähtiessäänkin, yksinkertaisena, vaatimattomana ja uskollisena, mutta se sydämen intelligenssi terästyneenä, minkä Selden tunsi koettamatta selittää sitä. Gertystä itsestään olisi kerran tuntunut mahdottomalta puhua jälleen Seldenin kanssa vapaasti Lily Bartista. Mutta se, mitä oli tapahtunut hänen oman rintansa sopukoissa, näytti, kun hämmingin usva oli selvinnyt, johtavan itsekkyyden kahleiden katkeamiseen ja vaimentuneen persoonallisen liikutuksen muuttumiseen yleiseksi ihmisten ymmärtämiseksi ja sääliksi.
Lilyn käynnistä oli tuskin kulunut paria viikkoa, kun Gerty sai tilaisuuden ilmaista huolensa Seldenille. Tämä, ilmaannuttuaan eräänä sunnuntai-iltapäivänä, oli viivytellyt yli serkkunsa vieraiden vastaanottoajan, huomattuaan hänen äänessään ja katseessaan jotakin, joka pyysi kahdenkeskistä sananvaihtoa, ja heti viimeisen vieraan mentyä Gerty ryhtyi asiaan kysymällä, milloin Selden oli viimeksi nähnyt Miss Bartia.
Seldenin huomattavan pitkä äänettömyys antoi hänelle aikaa hieman ällistymään.
"En ole nähnyt häntä ollenkaan — olen kokonaan ollut häntä näkemättä sitten hänen paluunsa."
Tämä odottamaton myönnytys sai myöskin Gertyn äänettömäksi, ja hän yhä epäröi, jatkaako samaa aihetta, kun Selden rohkaisi häntä lisäämällä: "Olen toivonut näkeväni hänet — mutta Gormerien seurapiiri näkyy vievän hänen aikansa sitten hänen Euroopasta paluunsa."
"Paljon suurempi syy on tämä: hän on ollut hyvin onneton."
"Onneton ollessaan Gormerien seurassa?"
"Oh, en kiellä hänen läheistä suhdettaan Gormereihin; mutta tämäkin on nyt luullakseni lopussa. Nähkääs, ihmiset ovat olleet hyvin tylyjä, sen jälkeen kuin hän riitaantui Bertha Dorsetin kanssa."
"Ah —" huudahti Selden nousten äkkiä kävelemään ikkunan luo, minne hän jäi katselemaan pimenevälle kadulle hänen serkkunsa jatkaessa selittelyään: "Judy Trenor ja hänen omat sukulaisensa ovat myöskin hylänneet hänet — ja kaikki siksi, että Bertha Dorset kertoi niin kauheita juttuja. Ja Miss Bart on hyvin köyhä — tiedättehän, että rouva Peniston kuittasi hänet hyvin pienellä perinnöllä annettuaan hänen ensin ymmärtää, että hän saisi kaiken."
"Tiedän kyllä", myönsi Selden lyhyesti, kääntyen takaisin huoneeseen, mutta vain astellakseen levottomasti oven ja ikkunan väliä. "Niin, — häntä on kohdeltu hirveästi, mutta juuri se seikka on onnetonta, ettei mies, joka haluaa osoittaa hänelle myötätuntoaan, voi sanoa sitä hänelle."
Hänen sanansa aiheuttivat Gertyssä heikon pettymyksen väristyksen.
"Olisihan muitakin keinoja osoittaa hänelle myötätuntoa", esitti hän.
Hieman naurahtaen Selden istuutui hänen taakseen takan ääressä olevalle pienelle sohvalle. "Mitä tarkoitatte, te parantumaton lähetyssaarnaaja?" kysyi hän.
Gerty punehtui, ja hetken ajan tämä olikin hänen ainoa vastauksensa. Sitten hän selitti tarkemmin: "Ajattelen sitä seikkaa, että te ja hän olitte tavallisesti hyviä ystäviä — että hänellä oli siitä hyvin suuri huoli, mitä te hänestä ajattelitte — ja että, jos hän pitää teidän syrjässä olemistanne merkkinä siitä, mitä te nyt ajattelette, niin saatan kuvitella mielessäni, että se suuresti lisää hänen onnettomuuttaan."
"Hyvä lapsi, älkää lisätkö siihen enää mitään — ainakaan sellaiseen kuin miksi te sen käsitätte — otaksumalla hänelle kaikenlaista, mikä on teidän olettamustanne." Selden ei voinut millään keinoin pidättää äänestään kuivuuden vivahdusta; mutta Gertyn hämmästyneen katseen kohdatessaan hän sanoi lempeämmin: "Mutta vaikka hirveästi liioittelettekin sen merkitystä, mitä voin tehdä Miss Bartin hyväksi, niin ette voi liioitella valmiuttani tekemään sitä — jos sitä minulta pyydätte." Hän laski hetkiseksi kätensä Gertyn kädelle, ja heidän välillään tapahtui tuona harvinaisena kosketuksen hetkenä eräs noita ajatuksen vaihtoja, jotka täyttävät myötätunnon salaiset säilöt. Gertyllä oli se tunne, että Selden harkitsi hänen pyyntönsä hintaa yhtä tarkasti kuin hän, Gerty, Seldenin vastauksen merkitystä. Ja tunne kaikesta siitä, mikä oli äkkiä selvää heidän välillään, teki Gertylle helpommaksi löytää seuraavat sanat.
"Minä siis pyydän teitä; pyydän teitä, koska hän sanoi kerran minulle, että te olitte auttanut häntä ja koska hän nyt tarvitsee apua kipeämmin kuin koskaan ennen. Tiedätte, miten riippuvainen hän on aina ollut hyvinvoinnista ja loistosta — miten hän on vihannut kaikkea, mikä on viheliäistä ja rumaa ja epämukavaa. Hän ei voi sitä auttaa — hänet on kasvatettu näin ajattelemaan eikä hän ole koskaan kyennyt pääsemään siitä irti. Mutta häneltä on riistetty kaikki se, mikä oli hänelle jonkin arvoista, ja ne ihmiset, jotka opettivat hänet pitämään sitä arvossa, ovat myös hylänneet hänet. Ja minusta tuntuu, että jos joku voisi ojentaa kätensä ja näyttää hänelle toista puolta — näyttää hänelle, miten paljon on vielä jäljellä elämässä ja hänessä itsessään" — Gerty keskeytti hämmentyneenä omasta kaunopuheisuudestaan ja koska hänen oli vaikeaa tarkalleen ilmaista haluaan pelastaa ystävättärensä. "Minä en voi auttaa häntä itse: hän on mennyt minun ulottuvistani", jatkoi hän. "Luulen, että hän pelkää olevansa minulle taakkana. Kun hän oli täällä viimeksi, kaksi viikkoa sitten, tuntui hän olevan hirveän huolissaan tulevaisuudestaan: hän kertoi Carry Fisherin koettavan löytää hänelle jotain työtä. Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoitti minulle, että hän oli ottanut yksityissihteerin paikan ja ettei minun tarvinnut hätäillä, sillä kaikki oli hyvin ja hän tulisi luokseni puhumaan minulle siitä, kun hänellä olisi aikaa. Mutta hän ei ole tullutkaan, enkä minä mielelläni mene hänen luokseen, koska pelkään tuppautuvani hänen seuraansa, kun en ole tervetullut. Kun kerran lapsena olin rientänyt hänen luokseen pitkän eron jälkeen ja kietonut käsivarteni hänen ympärilleen, hän sanoi: 'Ole niin hyvä äläkä suutele minua, jollen pyydä sinua, Gerty' — ja muutamia minuutteja myöhemmin hän pyysi minua. Mutta siitä pitäen olen aina odottanut pyyntöä."
Selden oli kuunnellut hiljaa katse keskitettynä, kuten aina, kun hän tahtoi varjella pieniä tummia kasvojaan äkkinäiseltä ilmeenmuutokselta. Kun hänen serkkunsa oli lopettanut, sanoi hän hieman hymyillen: "Koska kerran olette oppinut odottamisen taidon, en käsitä, miksi vaaditte minun ryntäämään päätä pahkaa —", mutta Gertyn katseen hätääntynyt avunanomus sai hänet lisäämään noustessaan lähteäkseen: "Tahdon kuitenkin tehdä, mitä haluatte, mutta en saattaa teitä edesvastuuseen epäonnistumisestani."
Seldenin karttaminen Miss Bartia ei ollut ollut niinkään tarkoituksetonta kuin hän oli antanut serkkunsa ymmärtää. Aluksi kuitenkin, kun muisto heidän viimeisestä kohtauksestaan Monte Carlossa piti häntä vielä kiihtymyksen vallassa, oli hän tuskallisesti odottanut Lilyn paluuta. Mutta tämä oli tuottanut hänelle pettymystä viipymällä Englannissa, ja kun hän vihdoin ilmaantui New Yorkiin, sattui, että toimi kutsui Seldenin Länteen, josta palattuaan hän parhaiksi kuuli, että Miss Bart oli lähtenyt Gormerien kanssa Alaskaan. Tieto tästä äkkiä solmitusta ystävyydestä sammutti hänen halunsa nähdä Lilyä. Jokainen tämän askel näytti tosiasiallisesti vievän hänet yhä kauemmaksi siitä piiristä, jossa he kerran tai pari olivat tavanneet toisensa kuin kirkastuneen hetken ajaksi. Seldenin oli yksinkertaisempaa arvostella häntä hänen tavallisen käytöksensä mukaan kuin niiden harvojen poikkeamisten mukaan siitä, mitkä olivat heittäneet hänet niin häiritsevästi hänen tielleen.
Mutta Gerty Farishin sanat riittivät saamaan hänet näkemään, miten vähän tämä katsantotapa oli todella hänen ja miten mahdotonta hänen oli pysyä rauhallisena Lily Bartia ajatellessaan. Kuullessaan, että hän oli avun tarpeessa — sellaisenkin epämääräisen avun, jota hän saattoi tarjota — tuo ajatus valtasi hänet jälleen; ja kadulle päästyään hän tuli niin vakuutetuksi avun välttämättömyydestä, että hän heti ohjasi kulkunsa Lilyn hotelliin.
Täällä hänen intoaan jäähdytti se odottamaton uutinen, että Miss Bart oli matkustanut pois. Mutta hänen tiedusteluihinsa muisteli hotellin kirjanpitäjä, että Miss Bart oli jättänyt osoitteensa, jota hän alkoi heti selailla kirjoistaan.
Oli todella omituista, että Lily Bart oli lähtenyt ilmoittamatta Gerty Farishille tästä päätöksestään, ja Seldenin mieltä painoi omituisesti kirjanpitäjän etsiessä osoitetta. Tätä kesti niin kauan, että tuo painostus muuttui peloksi, mutta kun hänelle vihdoin ojennettiin paperilappu, josta hän luki: "Rouva Norma Hatchin luona, Emporium Hotel", niin hän jäi tuijottamaan uskomatta silmiään ja repi sitten vastenmielisyyden valtaamana paperin kahtia ja läksi rauhallisena astumaan kotiin päin.