XI.
Viivytellen hetkisen kadun kulmauksessa Lily katseli iltapäivän elämää Viidennellä avenuella.
Oli huhtikuun loppupäiviä ja kevään sulous tuntui ilmassa. Se lievensi katujen harmautta, syrjäkatujen tarjoamaa masentavaa näkyä ja antoi runollisuuden vivahduksen sille hennolle vihreälle verholle, joka osoitti Puiston sisäänkäytävää.
Seisoessaan siinä Lily huomasi useita tuttuja kasvoja ohikulkevissa ajoneuvoissa. Sesonki oli ohi ja sitä ylläpitävät voimat olivat hajaantuneet. Mutta jotkut viipyivät vielä kaupungissa viivytellen euroopanmatkaansa tai oleskellen pikimmältään kaupungissa paluumatkallaan Etelästä. Näiden joukossa oli rouva Van Osburgh, joka istui majesteetillisena kevätvaunuissaan rinnallaan rouva Percy Gryce, ja Grycen miljoonien uusi perijä hallitsi heidän edessään imettäjänsä polvilla. Heitä seurasi rouva Hatchin victoriamalliset sähkövaunut, joissa valtiatar istui kevätpukunsa yksinäisessä loistossa, joka oli silminnähtävästi aiottu seuraa varten; ja vähän myöhemmin tuli Judy Trenor Lady Skiddawin seuraamana.
Tämä ohikiitävä pilkistys hänen menneisyyteensä sai hänet tuntemaan elävämmin sen tarkoituksettomuuden, jota hän tunsi palatessaan kotiinsa. Hänellä ei ollut mitään tehtävää loppupäiväksi eikä tuleviksikaan päiviksi, sillä sesonki oli ohi muotiliikkeessä kuten seuraelämässäkin, ja viikko sitten oli madame Regina huomauttanut hänelle, ettei hänen palvelustaan enää tarvittu. Madame Regina supisti aina henkilökuntaansa toukokuun 1 päivänä, ja miss Bart oli viime aikoina ollut niin epäsäännöllinen — hän oli niin usein ollut pahoinvoipa ja saanut niin vähän aikaan silloin, kun tuli työhön — että oli ollut erikoinen armo, että hänen erottamisensa oli lykkäytynyt näinkin kauaksi.
Lily ei kysellyt itseltään, oliko tämä päätös oikeudenmukainen. Hän tiesi olleensa hajamielinen, kömpelö ja hidas oppimaan. Oli katkeraa tunnustaa huonommuutensa vaikkapa itselleenkin, mutta hänelle oli selvinnyt se seikka, ettei hän henkensä elättäjänä voinut koskaan kilpailla ammattitaitoisten kanssa. Koska hänet oli kasvatettu olemaan koristeena, hän saattoi tuskin soimata itseään siitä, ettei hän kyennyt hoitamaan mitään käytännöllistä tointa; mutta tuo huomio teki lopun siitä lohduttavasta tunteesta, joka hänellä oli yleisestä käyttökelpoisuudestaan.
Kotiin päin kulkiessaan hänen mieleensä johtui se seikka, ettei hänen seuraavana aamuna tarvinnut nousta ylös minkään takia. Pitkäänmakaamisen nautinto kuului mukavaan ja ylelliseen elämään, sillä ei ollut mitään osaa täysihoitolan työtätekevässä elämässä. Hän lähti huoneestaan mielellään mahdollisimman varhain ja palasi sinne mahdollisimman myöhään. Ja hän kulki nyt hitaasti viivyttääkseen asuntonsa vastenmielistä lähenemistä.
Mutta hänen asuntonsa porraskäytävä sai hänen lähestyessään äkillistä mielenkiintoa sen takia, että hän huomasi siinä herra Rosedalen huomiotaherättävän olennon, jonka ympäristön vähäpätöisyys teki sitäkin valtavammaksi.
Tuo näky täytti Lilyn vastustamattomalla voiton tunteella. Rosedale oli pari päivää heidän sattumaltatapaamisensa jälkeen tiedustellut, oliko Lily toipunut pahoinvoinnistaan, mutta sen jälkeen ei Lily ollut nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään, ja hänen poissaolonsa näytti merkitsevän ponnistusta pitää Lily erillään omasta elämästään. Jos asia oli näin, niin hänen paluunsa osoitti, että tuo ponnistelu oli ollut turhaa, sillä Lily tiesi, ettei Rosedale ollut mies, joka kuluttaa aikaansa tyhjiin tunnehaihatteluihin. Hän oli liian työteliäs, liian käytännöllinen ja ennen kaikkea hänellä oli liian paljon tekemistä oman edistymisensä kanssa hairahtuakseen tuollaisiin hyödyttömiin syrjähyppäyksiin.
Räikeänsinisessä vierashuoneessa kuivine pampasruohokimppuineen ja tunteellisia kohtauksia esittävine haalistuneine teräspiirroksineen Rosedale katseli ympärilleen ilmeisellä vastenmielisyydellä pannen hattunsa hajamielisesti likaisen väriselle jalustalle, jota koristi Rogersin veistos.
Lily istui eräälle plyyshipäällyksiselle sohvalle ja Rosedale painautui keinutuoliin.
"Taivahan tekijä — ettehän te voi jatkaa täälläoloanne!" huudahti hän.
Lily hymähti hänen äänensävylleen. "En ole varma, voinko; mutta olen tarkastanut menoni hyvin huolellisesti ja paremminkin luulen, että kykenen peittämään ne."
"Kykenette peittämään ne? Sitä en tarkoita — tämä paikka ei ole teitä varten!"
"Sitä minä tarkoitan; sillä olen ollut poissa työstä sitten viime viikon."
"Poissa työstä — poissa työstä! Miten te voitte noin puhua! Ajatus, että teidän on oltava työssä — se on mahdotonta." Hän sinkautti ajatuksensa lyhyinä rajuina puuskauksina, ikäänkuin ne olisi pakotettu esille syvästä sisäisestä harmin kraatterista. "Se on pilaa — mieletöntä pilaa", toisti hän katse kiintyneenä ikkunoiden väliseen peiliin, joka kuvasti huoneen.
Lily yhä hymyili hänen huomautuksilleen. "En tiedä miksi minun pitäisi pitää itseäni poikkeuksena —", alkoi hän.
"Koska te sitä olette; siinä syy. Ja oleskelunne tällaisessa paikassa on julma loukkaus. En voi puhua siitä rauhallisena."
Lily ei tosiaankaan ollut nähnyt häntä koskaan niin tavallisesta liukkuudestaan järkytettynä; ja hänen epämääräisessä kamppailussaan liikutustaan vastaan oli Lilystä jotain melkein liikuttavaa.
Rosedale nousi niin rajusti, että kiikkutuoli oli mennä kumoon, ja asettui Lilyn eteen.
"Katsokaas, Miss Lily, lähden ensi viikolla Eurooppaan pariksi kuukaudeksi käyden Pariisissa ja Lontoossa — enkä voi jättää teitä näin. En voi tehdä sitä. Tiedän ettei se kuulu ollenkaan minulle — olette antanut sen minun ymmärtää kyllin usein; mutta asianne ovat huonommin nyt kuin ennen, ja teidän täytyy käsittää, että teidän on otettava apua vastaan joltakulta. Puhuitte minulle viime kerralla jostakin velasta Trenorille. Tiedän, mitä tarkoitatte — ja kunnioitan tunnettanne siinä asiassa."
Hämmästyksen puna nousi Lilyn kalpeille kasvoille mutta ennenkuin hän ennätti keskeyttää, jatkoi Rosedale kiihkeästi: "No hyvä, lainaan teille päästäksenne selväksi Trenorista, enkä tahdo — minä — katsokaa tänne, älkää keskeyttäkö, ennenkuin olen lopettanut. Se, mitä tarkoitan, tulee olemaan puhdas afäärijärjestely, kuten mies tekisi toiselle miehelle. No, mitä teillä on sanomista sitä vastaan?"
Lilyn puna syveni hehkuksi, jossa kuvastui sekä nöyryytystä että kiitollisuutta; ja molemmat tunteet ilmenivät hänen vastauksensa odottamattomassa nokkeluudessa.
"Vain tämä: sitä samaahan juuri Gus Trenor ehdotti, enkähän minä voi koskaan olla jälleen varma siitä, että ymmärtäisin puhtaintakaan raha-asiajärjestelyä." Sitten, todeten, että hänen vastauksensa sisälsi kohtuuttomuuden idun, hän lisäsi ystävällisemmin: "Ei niin, etten antaisi arvoa teidän hyvyydellenne, etten olisi siitä kiitollinen, mutta raha-asiat meidän kesken olisivat mahdottomia, koska minulla ei ole antaa mitään takeita, kun velkani Gus Trenorille on maksettu."
Rosedale ei vastannut tähän esitykseen mitään; hän näytti tuntevan päättävän sävyn Lilyn äänessä, mutta hänen näytti kuitenkin olevan mahdotonta antaa sen päättää tuo kysymys heidän välillään.
Lilyllä oli salaisesti selvä käsitys siitä, mitä Rosedalen mielessä liikkui. Mitä ahdistusta tämä tunsikaan hänen hellittämättömän ankaraan kohtaloonsa nähden — miten vähän hän syventyikään sen syihin — Lily näki, että se epäämättömästi lisäsi hänen valtaansa tuohon mieheen. Oli kuin hänen selittämättömän epäröimisen ja vastustamisen tunteellaan olisi sama vetovoima kuin hänen kasvonpiirteidensä ja hänen esiintymisensä hienoudella, mikä antoi hänen ulkonaiselle ilmestykselleen saavuttamattoman harvinaisuuden leiman. Rosedalen edistyessä seuraelämän kokemuksissaan oli tämä saavuttamattomuus käynyt hänelle yhä suuremman arvoiseksi, ikäänkuin — hän olisi kokoilija, joka oli oppinut erottamaan pienemmät muodon ja laadun erilaisuudet jossakin kauankaivatussa esineessä.
Tajuten kaiken tämän Lily ymmärsi, että Rosedale tahtoi naida hänet heti sillä ainoalla ehdolla, että hän sopisi rouva Dorsetin kanssa. Ja tuo kiusaus ei ollut niinkään helposti voitettavissa, koska olosuhteet vähitellen mursivat hänen vastenmielisyytensä Rosedalea kohtaan. Tuo vastenmielisyys oli kuitenkin vielä olemassa, mutta sitä karkoittamassa oli Rosedalella lieventäviä ominaisuuksia: eräänlainen luontainen hyvyys, melkein avuton tunteen uskollisuus, joka näytti pyrkivän hänen aineellisten eteenpäinponnistelujensa kovan pinnan läpi.
Lukien Lilyn silmistä, että hänen oli lähdettävä, hän ojensi kätensä tehden liikkeen, joka ilmaisi jotakin tästä äänettömästä ristiriidasta.
"Jos vain sallisitte, niin saattaisin teidät kaikkien niiden yli — asettaisin teidät sinne, missä voisitte pyyhkiä niihin jalkanne!" selitti hän. Ja Lily tunsi omituista liikutusta nähdessään, että tuon miehen uusi intohimo ei ollut muuttanut hänen vanhaa arvojen arvioimistaan.
* * * * *
Lily ei ottanut tuona yönä unitippoja. Hän makasi valveilla tarkastellen asemaansa siinä räikeässä valossa, jota Rosedalen käynti oli valanut siihen. Torjuessaan tarjouksen, jonka tämä oli niin täysin valmis uudistamaan, eikö hän ollut tehnyt uhrausta jollekin noita abstraktisia kunniankäsitteitä, joita voisi kutsua moraalisen elämän sovinnaisuuksiksi? Mitä hän oli velkaa yhteiskuntajärjestykselle, joka oli tuominnut ja karkoittanut hänet ilman tutkintoa? Hän ei ollut koskaan saanut puolustaa itseään. Hän oli syytön siihen rikokseen, johon hänet oli huomattu syylliseksi. Ja hänen vakaumuksensa epäsäännöllisyys saattoi näyttää oikeuttavan yhtä epäsäännöllisten menetelmien käyttämisen saadakseen takaisin menetetyn oikeutensa. Pelastaakseen itsensä Bertha Dorset ei ollut arkaillut tuhoamasta häntä julkisella vääryydellä; miksi hän epäröisi käyttää yksityiseksi hyväkseen seikkoja, joita sattuma oli laittanut hänen tielleen? Loppujen lopuksihan puoli sellaisen teon häpeää riippuu nimestä, joka on tuon teon yhteydessä.
Todistuskappaleet, jotka Lilyn kanssa vahvistivat sitä, olivat henkilökohtaisen aseman vanhat kumoamattomat: vääryyden, epäonnistumisen tunne, puhtaan onnen intohimoisen vaatimuksen tunne seuraelämän itsekästä despotismia vastaan. Kokemus oli opettanut hänelle, ettei hänellä ollut taitoa eikä moraalista vakavuutta saattaa elämäänsä uusille laduille, tulla työntekijäksi työtätekevien joukossa ja antaa ylellisyyden ja huvitusten maailman mennä menojaan hänen kiinnittämättä siihen huomiotaan. Hän ei voinut pitää itseään kovin moitittavana tästä saamattomuudesta ja hän oli ehkä vähemmän moitittava kuin hän luuli. Perityt taipumukset olivat yhtyneet aikaisempaan kasvatukseen tehdäkseen hänestä sen korkeasti erikoistuneen tuotteen, jota hän oli. Hän oli muovailtu koristamaan ja huvittamaan. Mitä muuta tarkoitusta varten luonto pyöristää ruusun lehden ja kirjailee kolibrin rinnan? Ja oliko se hänen syynsä, että puhtaasti koristeellinen tehtävä on vähemmän helposti ja sopusointuisesti täytettävissä yhteiskuntaolentojen kesken kuin luonnon valtakunnassa, että sitä niin helposti kahlehtivat aineelliset välttämättömyydet tai häiritsevät moraaliset epäröinnit?
Nämä viimeksimainitut olivat ne kaksi vastakkaista voimaa, jotka taistelivat hänen rinnassaan yön pitkinä unettomuuden hetkinä. Ja noustessaan seuraavana aamuna hän tuskin tiesi, mikä oli voittanut. Hän oli lopen väsynyt unettoman yön vaikutuksesta, ja väsymyksen kelmeässä valossa tulevaisuus näytti hänestä harmaalta, rajattomalta ja autiolta.
Hän viipyi myöhään vuoteessa ottamatta vastaan kahvia ja paistettuja munia, jotka ystävällinen irlantilainen palvelija työnsi oven raosta, ja vihaten talon kotoista melua ja kadun huutoja ja räminää. Hänen työtön viikkonsa oli tuonut hänen mieleensä liioitellun voimakkaasti täysihoitolamaailman pienet kiusat ja hän ikävöi tuota toista loistomaailmaa, jonka koneisto niin huolellisesti salaa, että toinen kohtaus yhtyy toiseen ilman huomattavaa toimintaa.
Vihdoin hän nousi ja pukeutui. Jätettyään madame Reginan hän oli kuluttanut päivänsä kaduilla osaksi paetakseen täysihoitolaelämää, osaksi toivossa, että ruumiillinen väsymys auttaisi häntä saamaan unta. Mutta päästyään ulos hän ei voinut päättää, minne mennä, sillä hän oli karttanut Gertyä sitten muotiliikkeestä poisjoutumisensa eikä hän ollut varma, olisiko hän tervetullut muuanne.
Aamu muodosti jyrkän vastakohdan edelliselle päivälle. Kylmä harmaa taivas uhkasi sadetta ja navakka tuuli ajoi pölyä korkealle ilmaan. Lily käveli Viidettä avennueta Puistoon päin toivoen löytävänsä rauhallisen sopen, johon istuutua. Mutta kylmä tuuli oli sietämätöntä, ja tunnin verran käveltyään huojuvien puiden alla sai väsymys hänessä vallan ja hän pakeni pieneen ravintolaan 59:llä kadulla. Hänellä ei ollut nälkä ja hän oli aikonut olla syömättä lunch-ateriaa, mutta hän oli liian väsynyt palatakseen kotiin ja pitkät valkoiset pöytärivit näyttivät niin viekoittelevilta ikkunoiden läpi.
Huone oli täynnä naisia, jotka kaikki olivat liian kiivaasti teen ja piirakan kimpussa huomatakseen hänen tuloaan. Kimeiden äänien surina kohosi kohti matalaa kattoa jättäen Lilyn erilleen pieneen äänettömyyden piiriin. Hänet valtasi äkillinen syvän yksinäisyyden tunne. Hän oli kadottanut ajan tajunnan ja hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei olisi puhellut kenenkään kanssa moneen päivään. Hänen silmänsä tarkastelivat ympärillä olevien kasvoja etsien vastakatsetta, jotakin merkkiä hänen ahdinkonsa aavistelusta. Mutta nuo kalpeat kiireiset naiset käsilaukkuineen ja muistikirjoineen ja nuottikääryineen olivat kaikki syventyneinä omiin asioihinsa, ja niilläkin, jotka istuivat yksikseen, oli kiire tarkastellessa näytearkkeja tai selaillessa kuvalehtiä teekulaustensa välillä. Lily yksin oli toimeton.
Hän joi useita kuppeja teetä, jota tarjottiin hänen osterimuhennosannoksensa kanssa, ja hänen ajatusjuoksunsa tuntui selvemmältä ja vilkkaammalta, kun hän tuli jälleen kadulle. Hän totesi nyt, että hän ravintolassa istuessaan oli huomaamattaan päässyt lopulliseen päätökseen. Tuo huomio antoi hänelle välittömän toiminnan kuvittelun; oli mieltä keventävää ajatella, että hänellä nyt oli syytä kiirehtiä kotiin. Pitkittääkseen tuon tunteen tuottamaa mielihyvää hän päätti kävellä, mutta matka oli niin pitkä, että hän huomasi katsovansa hermostuneesti kelloja matkansa varrella.
Kotiin päästyään hän kuitenkin huomasi, että hänellä vielä oli aikaa istahtaa ja levähtää muutamia minuutteja, ennenkuin toteutti suunnitelmansa. Tuo viivyttely ei heikontanut huomattavasti hänen päätöstään. Häntä pelästytti ja samalla innostutti se tarmokas päättäväisyys, jota hän tunsi itsessään; hän näki, että se tulisi helpommaksi, koko joukon helpommaksi kuin hän oli kuvitellut.
Kello viisi hän nousi, avasi arkkunsa ja otti sinetöidyn käärön, jonka hän pisti poveensa. Ei edes käärön kosketuskaan värisyttänyt hänen hermojaan, kuten hän oli puoleksi odottanut. Välinpitämättömyyden panssari näytti verhoavan häntä, ikäänkuin hänen tahtonsa voimakas ponnistus olisi lopullisesti turruttanut hänen hienommat tunnehermonsa.
Hän pukeutui vielä kerran ulosmenoa varten, lukitsi oven ja meni ulos. Hänen katukäytävälle päästyään oli vielä päivä, mutta pilvet synkensivät taivaan. Hän tuli Viidennelle avenuelle ja alkoi kävellä hitaasti pohjoiseen päin. Hän tunsi kyllin tarkasti rouva Dorsetin tavat tietääkseen, että hän oli aina tavattavissa kotoa viiden jälkeen. Oli kuitenkin mahdollista, ettei hänen puheilleen päässyt, varsinkaan niin vähän tervetullut vieras, jota vastaan hänen oli ollut mahdotonta turvata itseään erikoisilla määräyksillä. Mutta Lily oli kirjoittanut paperilapun, jonka hän aikoi lähettää ylös nimikorttinsa kanssa ja jonka hän ajatteli turvaavan hänelle puheillepääsyn.
Lily oli varannut itselleen aikaa kulkea jalkaisin rouva Dorsetin luo ajatellen, että nopea kulku kylmässä iltailmassa helpottaisi hänen hermojensa rauhoittumista. Mutta hän ei todellisuudessa tarvinnut rauhoittumista. Hän hallitsi asemaansa tyynenä ja järkähtämättömänä.
Saavuttuaan Viidennellekymmenennelle kadulle puhkesivat äkkiä pilvet ja kylmä sadesuihku alkoi piestä hänen kasvojaan. Hänellä ei ollut varjoa ja kosteus tunkeutui pian hänen ohuen kevätpukunsa läpi. Hänellä oli vielä puoli mailia määräpaikkaansa, ja hän päätti kulkea Madison avenuen poikki ja nousta raitiotievaunuun. Kun hän kääntyi sivukadulle, heräsi hänessä äkkiä hämärä muisto. Tätä katua hän oli kulkenut Seldenin kanssa tuona syyskuun päivänä kaksi vuotta sitten; muutaman askelen päässä oli se katuovi, josta he olivat yhdessä menneet sisään. Tuo muisteleminen päästi irralleen joukon jähmettyneitä mielenliikuntoja — sen ainoan kevään ikävöimisiä, suruja, kuvitteluja, uhkuvaa versoamista, jonka hänen sydämensä oli koskaan tuntenut. Oli outoa huomata kulkevansa sen miehen asunnon ohi sellaisella asialla. Lilystä tuntui kuin näkisi hän tekonsa samoin kuin Selden näkisi sen — ja se seikka, että tämä joutuisi siihen, että hänen, päämääränsä saavuttaakseen, täytyi tehdä kauppaa Seldenin nimellä, käyttää hyväkseen hänen menneisyytensä salaisuutta, jähmetytti hänen verensä häpeästä. Miten pitkän matkan hän oli kulkenut heidän ensimmäisestä keskustelustaan lähtien! Silloinkin hänen jalkansa olivat alkaneet astua polkua, jota hän nyt kulki — silloinkin hän oli torjunut käden, jonka Selden oli ojentanut.
Kaikki hänen närkästyksensä Seldenin luulotellun kylmyyden takia oli kuin pois pyyhkäisty tuon muiston esille rynnätessä. Kahdesti oli Selden ollut valmis auttamaan häntä — auttamaan häntä rakastamalla häntä, kuten hän oli sanonut — ja jos hän kolmannella kerralla oli näyttänyt jättävän hänet, niin ketä muuta hän saattoi syyttää kuin itseään?… No niin, tuo osa hänen elämästään oli mennyttä; hän ei tiennyt, miksi hänen ajatuksensa vielä luisuivat siihen. Mutta jäljellä oli äkillinen halu nähdä häntä; se kasvoi polttavaksi ikäväksi, kun Lily pysähtyi hänen asuntonsa vastakkaiselle katukäytävälle. Katu oli tyhjä ja pimeä, sade huuhteli sitä. Lily näki hengessään hänen rauhallisen huoneensa, kirjahyllynsä ja tulen takassa. Hän katsahti ylös ja näki tulta hänen ikkunastaan. Sitten hän kulki kadun yli ja astui taloon.