XII.
Kirjastohuone oli sen näköinen kuin Lily oli kuvitellutkin. Vihreävarjostimiset lamput muodostivat rauhallisia valopiirejä kasvavaan hämärään, hiljainen tuli paloi takassa ja Selden siirsi nojatuolinsa, joka oli sen vieressä, syrjään, kun hän nousi ottamaan Lilyä vastaan.
Hän oli ravistanut päältään ensi hämmästyksen ja seisoi hiljaa odottaen, että Lily puhuisi, kun tämä taas pysähtyi silmänräpäykseksi kynnykselle muistojen valtaamana.
Näky oli muuttumaton. Lily tunsi jälleen hyllyrivin, jolta Selden oli ottanut La Bruyerensä, ja tuolin kuluneen käsipuun, jota vastaan Selden oli nojannut Lilyn tarkastellessa tuota kallisarvoista nidettä. Mutta silloin oli tasainen syyskuun valo täyttänyt huoneen saaden sen näyttämään ulkomaailman osalta; varjostetut lamput ja lämmin takka, jotka erottivat sen kadun sakenevasta pimeydestä, antoivat sille hennomman kodikkaisuuden leiman.
Havaitessaan vähitellen Seldenin äänettömyyden johtuvan hämmästyksestä kääntyi Lily hänen puoleensa ja sanoi koruttomasti: "Tulin sanomaan teille, että olin pahoillani siitä tavasta, jolla erosimme — siitä, mitä sanoin teille tuona päivänä rouva Hatchin luona."
Nämä sanat tulivat hänen huulilleen yht'äkkiä. Ei portaita noustessaankaan hänellä ollut aikomusta miettiä tekosyytä käynnilleen, mutta nyt hän tunsi voimakasta halua hajoittaa väärinkäsityksen pilven heidän väliltään.
Selden käänsi katseensa häneen hymyillen. "Minä olin myöskin pahoillani, että meidän piti erota sillä tavalla. Mutta en ole varma, ettenkö sitä vienyt omalle tililleni. Onneksi olin ennakolta nähnyt vaaran, johon olin joutumassa —"
"Niin että te ette todellakaan pitänyt väliä —?" pääsi Lilyltä hänen vanhan ivansa välähdys äänessä.
"Niin että olin valmistautunut seurausten varalta", korjasi Selden hyväntuulisesti. "Mutta tästä kaikesta myöhemmin. Tulkaa istumaan tulen ääreen, voin suositella tätä nojatuolia, jos sallitte minun laittaa tyynyn selkänne taa."
Hänen puhuessaan Lily oli astunut hitaasti huoneen keskelle ja pysähtynyt lähelle kirjoituspöytää, jonka lamppu heitti jyrkkiä varjoja hänen hienosti uurretuille kalpeille kasvoilleen.
"Näytätte väsyneeltä — istukaa", toisti Selden ystävällisesti.
Lily ei näyttänyt kuulevan pyyntöä. "Mieleni teki ilmoittaa teille, että läksin rouva Hatchin luota heti kun olitte käynyt luonani", sanoi hän, ikäänkuin jatkaen tunnustustaan.
"Niin — niin; minä tiedän", myönsi toinen alkaen joutua hämilleen.
"Ja että tein sen teidän puheenne perusteella. Ennen teidän tuloanne olin jo alkanut huomata, että olisi mahdotonta jäädä hänen luokseen — syistä, jotka te ilmoititte minulle; mutta minä en tahtonut myöntää sitä — en tahtonut antaa teidän huomata, että ymmärsin, mitä te tarkoititte."
"Oh, olisin voinut uskoa teidän voivan löytää oman keinonne — älkää luulko liikoja minun palvelusinnostani!"
Seldenin kevyt äänensävy, jossa Lily, jos hänen hermonsa olisivat olleet rauhallisemmat, olisi tuntenut pelkän yrityksen päästä kiusallisen hetken yli, oli ristiriidassa hänen intohimoisen halunsa kanssa saada itsensä ymmärretyksi. Tuossa omituisessa erikoisen selvyyden tilassaan, joka saattoi hänet luulemaan olevansa jo tilanteen polttopisteessä, näytti uskomattomalta, että joku saattoi pitää tarpeellisena viipyä sovinnaisissa sanaleikeissä ja verukkeissa.
"Se ei ollut sitä — minä en ollut epäkiitollinen", intti Lily. Mutta sanat kuolivat yht'äkkiä hänen huulilleen, hän tunsi ahdistusta kurkussaan ja pari kyyneltä kasaantui ja vieri hitaasti hänen silmistään.
Selden astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. "Olette hyvin väsynyt. Miksette halua istua ja antaa minun laittaa olonne mukavaksi?"
Hän talutti Lilyn nojatuoliin lähelle tulta ja pani tyynyn hänen selkänsä taa.
"Ja nyt teidän täytyy antaa minun laittaa teille teetä; tiedättehän, että minulla on aina se määrää vierasvaraisuutta hallussani."
Lily pudisti päätään ja vielä kaksi kyyneltä vieri hänen poskilleen. Mutta hänellä ei ollut itku helpossa ja pitkäaikainen tottumus hillitsemään itsensä pääsi hänessä voitolle, vaikka hän oli yhä liian järkytetty puhuakseen.
"Tiedättehän, että saan veden kiehumaan viidessä minuutissa", jatkoi
Selden puhuen hänelle kuin hätääntyneelle lapselle.
Nämä sanat toivat mieleen tuon toisen iltapäivän, jolloin he olivat istuneet yhdessä Seldenin teepöydän ääressä ja puhelleet leikkiä laskien Lilyn tulevaisuudesta. Oli hetkiä, jolloin tuo päivä tuntui etäisemmältä kuin mikään muu tapahtuma hänen elämässään; ja kuitenkin hän saattoi aina elää sen uudelleen sen pienimpiä yksityisseikkoja myöten.
Hän teki torjuvan liikkeen. "Ei, juon liian paljon teetä. Tahtoisin mieluummin istua hiljaa — minun täytyy lähteä tuossa paikassa", lisäsi hän hajanaisesti.
Selden seisoi yhä hänen lähellään nojaten uunin rintaa vasten. Painostusta alkoi yhä selvemmin näkyä hänen ystävällisen vapaassa käytöksessään. Omiin asioihinsa syventyminen oli estänyt Lilyn sitä huomaamasta heti, mutta nyt, kun hänen selvä tajuntansa alkoi päästä voitolle, hän näki, että hänen läsnäolonsa alkoi saattaa Seldenin hämille. Sellaisen tilanteen voi pelastaa vain välittömällä tunteenpurkauksella, ja Seldenin puolelta puuttui vielä määräävää alkuunpanoa.
Tuo huomio ei häirinnyt Lilyä kuten se olisi kerran voinut tehdä. Hän oli sivuuttanut tuon sivistyneen molemminpuolisuuden vaihteen, jossa jokaisen mielenilmauksen tulee olla tarkasti suhteellinen siihen liikutukseen, jonka se aiheuttaa, ja tunteen jalous on ainoa tuomittu korskeilu. Mutta yksinäisyyden tunne palasi kaksinkerroin voimakkaana, kun hän näki olevansa ainiaaksi suljettu pois Seldenin sisimmästä elämästä. Hän oli tullut tänne ilman määrättyä tarkoitusta; pelkkä halu nähdä Selden oli ohjannut häntä. Mutta salainen toivo, jota hän oli kuljettanut mukanaan, ilmeni äkkiä rajuna.
"Minun täytyy lähteä", toisti Lily tehden liikkeen noustakseen tuoliltaan. "Mutta minä en mahdollisesti näe teitä enää pitkään aikaan ja mieleni teki sanomaan teille, etten ole koskaan unohtanut, mitä minulle sanoitte Bellomontissa, ja että joskus — joskus, kun minusta tuntuu etten sitä muistele ollenkaan — se on auttanut minua ja varjellut minua erehdyksistä; se on estänyt minut todella tulemasta siksi, miksi monet ovat ajatelleet minua."
Vaikka hän koetti saada ajatuksiinsa jotakin järjestystä, eivät sanat tahtoneet tulla selvempinä. Hän tunsi kuitenkin, ettei hän saattanut erota Seldenistä koettamatta saada hänet käsittämään, että hän oli pelastunut eheänä elämänsä todennäköisestä romahduksesta.
Seldenin kasvojenilme oli muuttunut Lilyn puhuessa. Hänen varovaisessa katseessaan ei tosin vielä ilmennyt persoonallista liikutusta, mutta siitä loisti hyväntahtoinen ymmärtämys.
"Olen iloinen, että sanotte sen minulle, mutta minun sanani eivät ole saaneet tuota muutosta aikaan. Muutos on teissä itsessänne — se on aina niin oleva. Ja kun se on siellä, niin se ei kykene teitä liikuttamaan, mitä ihmiset ajattelevat teistä; saatte olla aina varma, että ystävänne ymmärtävät teitä."
"Oi, älkää sanoko — älkää sanoko, ettei se, mitä olette minulle sanonut, ole saanut muutosta aikaan. Se näyttää sulkevan minut pois — jättävän minut aivan yksin." Lily oli noussut ja seisoi hänen edessään, vielä kerran hetken sisäisen painostuksen valtaamana. Tietoisuus Seldenin puoleksi aavistetusta vastahakoisuudesta oli haihtunut. Tahtoipa hän tai ei, hänen täytyi käsittää Lily kerta kaikkiaan täydellisesti ennen heidän eroamistaan.
Lilyn ääni sai ankaran sävyn ja hän katsoi vakavasti Seldenin silmiin jatkaessaan puhettaan. "Kerran — kahdesti — annoitte minulle tilaisuuden päästä irti entisestä elämästäni, ja minä kieltäydyin; kieltäydyin, koska olin pelkuri. Jäljestäpäin näin erehdykseni — näin, etten koskaan voinut olla onnellinen siitä, mikä oli tyydyttänyt minua ennen. Mutta se oli liian myöhäistä; te olitte tuominnut minut — minä ymmärsin. Oli liian myöhä onnelle — mutt'ei liian myöhä saada apua ajattelemalla sitä, mitä olin lyönyt laimin. Se on kaikki, mikä on ylläpitänyt elämääni — älkää ottako sitä nyt pois minulta! Pahimpina hetkinäkin se on ollut kuin pieni valon pilkahdus pimeydessä. Muutamat naiset ovat kyllin voimakkaita olemaan itsestään hyviä, mutta minä tarvitsin teidän uskoanne minuun. Olisin ehkä voinut vastustaa suurta kiusausta, mutta pienet olisivat kaataneet minut. Ja sitten muistin — muistin teidän sanoneen, ettei sellainen elämä saattaisi koskaan tyydyttää minua; ja minä häpesin myöntää itselleni, että niin saattoi käydä. Sitä te sanoitte minulle — siitä minä halusin kiittää teitä. Halusin sanoa teille, että olen aina muistanut ja että olen koettanut — kovasti koettanut…"
Hän keskeytti äkkiä. Kyyneleitä oli taas kihonnut silmiin, ja ottaessaan nenäliinansa hänen sormensa koskettivat hänen povellaan olevaa kääröä. Veri syöksähti hänen poskilleen ja sanat kuolivat hänen huuliltaan. Sitten hän kohotti katseensa Seldeniin ja jatkoi muuttuneella äänellä.
"Olen koettanut kovasti — mutta elämä on vaikeaa, ja minä olen hyvin hyödytön ihminen. Minun voi tuskin sanoa viettävän riippumatonta elämää. Olin ruuvi tai tappi koneistossa, jota kutsuin elämäksi, ja vetäydyttyäni siitä pois huomasin, etten kelvannut mihinkään muuhun. Mitä voikaan tehdä, kun huomaa, että sopii vain reikään? Täytyy mennä siihen takaisin tai joutua roskakasaan — ettekä te tiedä, millaista on roskakasassa!"
Hänen huulensa yrittivät hymyillä — hän muisteli, mitä hän oli uskonut Seldenille kaksi vuotta sitten tässä samassa huoneessa. Silloin oli hän suunnitellut naimisiin menoa Percy Grycen kanssa — mitä suunnitelmia hänellä nyt oli?
Seldenin tummaan hipiään oli leimahtanut voimakas puna, mutta hänen liikutuksensa ilmeni vain hänen esiintymisensä lisääntyneessä vakavuudessa.
"Teillä on jotakin sanomista minulle — aiotteko mennä naimisiin?" sanoi hän äkkiä.
Lilyn katse ei väistynyt, mutta sen pohjalla alkoi vähitellen ilmetä ihmettelyä, hämmästynyttä itsetarkastelua. Seldenin kysymyksen kuulleessaan hän oli pysähtynyt kysyäkseen itseltään, oliko hänen päätöksensä todellakin tehty, kun hän astui huoneeseen.
"Te sanoitte minulle aina, että minun olisi se tehtävä ennemmin tai myöhemmin!" sanoi Lily heikosti hymyillen.
"Ja nyt te olette päässyt siihen?"
"Minun on päästävä siihen — näihin aikoihin. Mutta ensin minun on päästävä johonkin muuhun." Hän pysähtyi taas koettaen saada ääneensä uudelleen saavutetun hymynsä tuomaa varmuutta. "On joku, jolle minun on jätettävä hyvästit. Oh, ei teille — me varmaan tulemme näkemään vielä toisemme — vaan sille Lily Bartille, jonka te tunsitte. Olen pitänyt häntä mukanani koko tämän ajan, mutta nyt me eroamme, ja minä olen tuonut hänet takaisin teille — aion jättää hänet tänne. Kun nyt menen ulos, ei hän lähde mukaani. Minun on mieluista ajatella, että hän on jäänyt teidän luoksenne — eikä hän häiritse eikä ota tilaa."
Hän meni Seldeniä kohti ja ojensi kätensä yhä hymyillen. "Sallitteko hänen jäädä luoksenne?" kysyi hän.
Selden tarttui hänen käteensä, ja Lily tunsi Seldenin kädessä sitä tunneväristystä, joka ei ollut vielä noussut hänen huulilleen. "Lily — enkö voi auttaa teitä?" huudahti hän.
Lily katsoi häneen ystävällisesti. "Muistatteko, mitä sanoitte kerran minulle? Että voitte auttaa minua vain rakastamalla minua? No niin — te rakastitte minua eräänä hetkenä ja se auttoi minua. Se on auttanut minua aina. Mutta se hetki on mennyt — minä sen annoin mennä. Ja elämistä on jatkettava. Hyvästi!"
Hän laski kätensä Seldenin käteen, ja he katsoivat toisiinsa juhlallisesti, ikäänkuin seisoisivat kuoleman edessä. Jotakin oli todellakin kuollut heidän välillään — rakkaus, jonka hän oli tappanut Seldenissä eikä voinut enää herättää sitä henkiin. Mutta jotakin oli heidän välillään myöskin ja loimusi kuin sammumaton liekki: rakkaus, jonka Seldenin rakkaus oli sytyttänyt, hänen sielunsa intohimo Seldenin sieluun.
Sen valossa kaikki muu oli hänestä yhdentekevää. Hän ymmärsi nyt, ettei hän voi mennä pois ja jättää vanhaa minäänsä Seldenin luo: tuon minän täytyi kuitenkin elää edelleen Seldenin läheisyydessä, mutta sen täytyi yhä edelleenkin olla hänen oma minänsä.
Selden piti yhä hänen kättään omassaan ja katseli häntä tarkoin, omituinen pahaa aavisteleva tunne mielessä. Tilanteen ulkopuitteet olivat häipyneet häneltä yhtä täydellisesti kuin Lilyltäkin; hän tunsi sen vain yhtenä noita harvoja hetkiä, jotka ohikulkiessaan nostavat verhon heidän kasvoiltaan.
"Lily", hän sanoi hiljaa, "te ette saa puhua tuolla tavalla. Minä en voi laskea teitä täältä tietämättä, mitä aiotte tehdä. Asiat voivat muuttua, mutta ne eivät mene menojaan. Te ette voi ikinä hävitä elämästäni."
Lily kohtasi hänen silmänsä kirkastunein katsein. "Ei", sanoi hän. "Näen sen nyt. Olkaamme aina ystäviä. Silloin tunnen olevani turvassa, tapahtuipa mitä tahansa."
"Tapahtuipa mitä tahansa? Mitä te tarkoitatte? Mitä on tapahtumassa?"
Lily kääntyi pois rauhallisena ja käveli takkaa kohti.
"Ei mitään nyt — paitsi että minulla on hyvin kylmä ja että teidän pitää tehdä minulle tuli, ennenkuin lähden."
Hän kyyristyi uunin suulle, ojentaen kätensä kekäleitä kohti. Hämmästyneenä hänen äänensä äkillisestä muutoksesta kokosi Selden kourallisen puita laatikosta ja heitti ne tuleen. Tätä tehdessään hän huomasi kuinka ohuilta Lilyn kädet näyttivät liekkien loimua vasten. Hän näki myöskin, miten hänen väljän pukunsa alla hänen vartalonsa ääriviivat olivat käyneet kulmikkaiksi; hän muisteli kauan jälkeenpäin, miten valkean punainen leimu saattoi selvästi näkyviin hänen sieraimiensa veltostumisen ja hänen poskipäidensä luomien varjojen tummuuden. Lily kyyrötti siinä hetken ajan hiljaa; vallitsi hiljaisuus, jota Selden ei uskaltanut rikkoa. Kun hän nousi, luuli Selden nähneensä hänen vetävän jotakin poveltaan ja pistävän sen tuleen. Mutta hän tuskin huomasi tuota liikettä ajoissa. Hänen ajatuksensa tuntuivat lumotuilta ja hän mietti yhä sanaa, joka särkisi lumouksen.
Lily astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäilleen. "Hyvästi!" sanoi hän, ja kumartuessaan Seldenin puoleen hän kosketti hänen otsaansa huulillaan.